torstai 2. lokakuuta 2014

Kohti valoa

Olen aina halunnut mennä eteenpäin. En tahtonut lukioaikoina lähteä vaihto-oppilaaksi, koska en halunnut palata uuden kokemuksen jälkeen takaisin samaan vanhaan kouluun suorittamaan lukiota loppuun. Sen sijaan hain lukion jälkeen suoraan opiskelemaan ensimmäistä yliopistotutkintoani kokonaisuudessaan ulkomaille, Bristoliin, Iso-Britanniaan. Oli vaikea lähteä mutta olisi toisaalta tuntunut tukahduttavalta jäädä. Halusin nähdä ja kokea jotain uutta, irrottautua vanhasta ja tarttua uusiin haasteisiin. 

Aurinkosieppari jonka poika teki koulussa viime keväänä.
Kun lähdin maailmalle ensimmäistä kertaa en juuri miettinyt sitä mitä opiskelujen jälkeen haluaisin tehdä, en sitä mitä tutkinnollani käytännössä tekisin. En taida oikein osata suunnitella elämääni niin. Elän elämänvaiheen kerrallaan ja mietin vasta sitten seuraavaa. Ensimmäisen tutkinnon suorittamisen jälkeen kävin kääntymässä Suomessa. Tuli minulle yllätyksenä, että Suomeen paluu ei ulkomaanvuosien jälkeen ollutkaan niin helppoa. Suomalaiset tuntuivat Englannin vuosien jälkeen sulkeutuneilta ja töykeiltä, suomalaisiin kaveriporukkoihin oli todella vaikea päästä sisälle, tunsin itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.

Lähdin pian uudestaan muille maille, sillä kertaa Washington DC:hin työharjoitteluun. Yhdysvalloista muutin opiskelemaan korkeampaa yliopistotutkintoa vaihteeksi taas Iso-Britanniaan: Lontooseen. Valmistuttuani Lontoossa maisteriksi asuin Yhdysvalloissa vielä toistamiseen toisen työharjoittelun merkeissä, sillä kertaa New Yorkissa. Muutaman kerran kävin ulkomaanvuosien lomassa viettämässä vähän pitemmän aikaa Suomessa. Lähetin työhakemuksia suomalaisiin järjestöihin ja yrityksiin, yritin päästä sisälle sosiaalisiin kuvioihin, mutta ennen pitkää tuntui aina luontevammalta lähteä kuitenkin takaisin maailmalle. Suomi on minulle rakas kotimaa, mutta niin kuin olen tainnut ennenkin sanoa, Suomeen sopeutuminen ulkomaanvuosien jälkeen on minun kokemukseni mukaan vielä vaikeampaa kuin sopeutuminen ihan uusiin kuvioihin. Kotimaassa sitä ottaa niin henkilökohtaisesti kaikki puutteet ja ongelmat; muilla mailla ne voi jättää paikallisten huolehdittavaksi. Ja toisaalta Suomeen asettuminen on aina paluuta vanhaan - ja palaaminen on minulle jotenkin hankalampaa kuin aloittaminen jossain ihan uudessa paikassa. 

Aurinkosieppari roikkumassa Belmopanissa makuuhuoneemme ikkunassa. Ikkunasta näkyvä maisema on edelleen niin tuttu, että tuntuu vaikealta uskoa, että olemme jättäneet sen jälkeemme iäksi.
Olen siis aina pyrkinyt menemään eteenpäin, yhdestä kokemuksesta uuteen ja uudenlaiseen, ja olen yrittänyt olla elämättä menneisyydessä. Tämän muuton kohdalla on ollut aikaisempaa haastavampaa kulkea katsomatta taakseni; askeleeni poispäin Belizestä ovat olleet raskaat. Minulla on krooninen koti-ikävä Belizeen, aavan meren tuonne puolen. Vaikka tiedän, että elämääni sellaisenaan ei siellä enää ole - yksi läheisimmistä belmopanlaisista ystävistäni on perheineen siirtynyt hänkin jo muualle, ja elämä kulkee kaikkialla eteenpäin - ikävöin silti suunnattomasti kaikkea vanhaa tuttua ja rakasta: Belmopanin keittiömme ikkunasta aukeavaa näkymää, sirkkojen siritystä iltaisin, belizeläisten avoimuutta ja välittömyyttä. 

Aavikkopölyinen valtava Sudan tuntuu monessa mielessä raikkaan ja kotoisan Belizen täydeltä vastakohdalta. Olen yrittänyt muistaa Belmopanin huonoja puolia, peltojen- ja roskienpoltosta keväisin kaikkialle tunkeutuvaa savua, muutamia ärsyttäviä ihmisiä, terveydenhoidon onnetonta tasoa. Ja toisaalta olen yrittänyt myös aktiivisesti huomioida mikä Khartumissa on hyvää: talo jonne en totisesti kuule vartijoiden ääniä, kulttuuri johon ei kuulu radion soittelu yötämyöten, lyhyempi matka Suomeen, maailman parhaat appelsiinit. Belizeläiset ovat avoimia ja ystävällisiä, avuliaita ja anteliaita, mutta niin ovat sudanilaisetkin. Sain joku viikko sitten lähirautakaupasta täällä ilmaiseksi pussillisen nauloja, koska niin pienestä määrästä ei kuulemma voi ottaa maksua. Miehen kollega odotti viime kuussa myöhään illalla tuntikaupalla miehen kanssa lentokentällä, että koirat saatiin tullatuksi ulos, ja kantoi ne sitten kuljetuskopissaan meille kotiin, ihan vain hyvää hyvyyttään. 

Nyt aurinkosieppari roikkuu Khartumissa makuuhuoneemme ikkunassa. Tämäkin näkymä paratiisihotelleineen  ja piikkilankoineen alkaa vähitellen olla tuttu.
Täällä on todellakin paljon hyvää, ja parin viimeisen viikon aikana olen vihdoin alkanut oppia antamaan sille hyvälle tilaa mielessäni. Aika on kai tehnyt tehtävänsä, ja olen alkanut hahmottaa omaa paikkaani ja elämäntapaani täällä uusissa kuvioissa, ja toisaalta myös vähitellen rohjennut ruveta elämään täälläkin omannäköistäni elämää ympäristön paineista välittämättä. Ja tänään sain väsyttävän viikon päälle riemastuttavia uutisia. Kotiapulainen kertoi, että koska hänellä on nyt ylimääräistä aikaa iltapäivisin, hän on ilmoittautunut yliopistoon. Hän ehtii siivota meillä aamuisin ja opiskella iltapäivisin. Olen erinomaisen iloinen hänen puolestaan ja iloinen myös omasta puolestani siitä, että tilanne täällä kotona kääntyi näin kaikin puolin parhainpäin. 

10 kommenttia:

  1. Olipa mukava lukea siitä, kuinka olet maailmalle päätynyt. Ja erityisen iloiseksi minut tekee tuo, että sielläkin tulet selvästi paikkasi löytämään.
    Muuten, ajattele jos et olisi tehnyt päätöstä kotiapulaisen töiden vähentämisestä, olisivat opinnot ainakin siirtyneet, elleivät jääneet kokonaan aloittamatta.
    Lisä iloisia asioita päiviin sinne.

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana Venla! Edelleen on sopeutuminen kovasti kesken mutta vähitellen on alkanut tosiaan löytyä ilonaiheitakin, pieniä ja isompiakin hyviä asioita. Ihan mahtava uutinen oli tuo kotiapulaisen opiskelu. Tunsin tunnontuskia siitä, että olin tehnyt kotiapulaisen elämään niin suuren muutoksen lyhentämällä työpäivää. Oli ihan mahtavaa huomata, että sekoittamalla pakan voivat kaikki saada kuitenkin lopulta käteensä entistä paremmat kortit! Kotiapulainen on tosi fiksu ja hänestä on taatusti vaikka mihin - saa nähdä mitä hän vielä elämässään ehtiikään tehdä.

      Poista
  2. Olipa tosiaan kiva lukea tämä teksti :) Ihan hirveän moelenkiontoiselta ja osittain jopa haaveiden täyttymiseltä vaikuttaa tuo sinun tähän astinen matkasi :) ja eihän sitä tiedä.mitä tässä vielä itsellä eteen tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Etna kommentista, se laittoi ajatukset liikkeelle! Täytyi ihan itsekin käydä uudestaan lukemassa, että miten tämä elämä onkaan edennyt nyt tähän pisteeseen asti. Oma tarina on niin tuttu, ettei sitä osaa ajatella mielenkiintoiseksi. Mutta sen tunnistan ja tunnustan, että olen todellakin ollut hyvin onnekas läpi tähänastisen elämäni; olen saanut tehdä niitä asioita mitkä milloinkin ovat tuntuneet hyviltä, ilman sen kummempia pidemmän tähtäimen suunnitelmia. Olen onnentyttö siinä ja monessa muussakin mielessä, melkein nolottaa se miten onnellisten tähtien alla elämäni onkaan kulunut toistaiseksi!

      Mielenkiintoista on nähdä mihin ja miten elämä meitä kutakin vielä kuljettaa. En olisi osannut mitenkään kuvitella suurta osaa elämäni tähänastisista vaiheista etukäteen ja tulevaisuuskin on siksi mielessäni aika auki. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Hyviä vaiheita tietysti toivoen... :)

      Poista
  3. Voi että, kotiapulaisenne on varmasti ikuisesti kiitollinen siitä mahdollisuudesta, jonka hänelle tietämättäsi soit! Olipa ilahduttava elämänvalinta häneltä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun kotiapulainen kertoi aloittavansa opinnot olin niin iloinen, että melkein itkin :) Yritin kuitenkin pysyä asiallisena ja annoin ilonkyynelten valua vasta sitten kun kotiapulainen oli jo lähtenyt kotiin.

      Minä olen itse tosi kiitollinen siitä, että vähän ikäänkuin vahingossa pääsin tekemään kotiapulaisen avuksi jotain. Hyvä ja luotettava kotiapulainen on suuri asia vieraassa maassa. Vaikka hänelle miten maksan palkkaa on vaikea maksaa takaisin sitä kiitollisuudenvelkaa mitä tunnen häntä kohtaan siitä, että hän viikosta toiseen auttaa minua niin monissa arjen puuhissa. Vaikken lastenhoitoapua kaipaakaan en pärjäisi ilman hänen kodinhoitoapuaan, päivän tunnit eivät mitenkään riittäisi kaikkeen. Olen siis kaikin puolin iloinen, että asiat järjestyivät näin!

      Poista
  4. Tekstiä lukiessa tulee mieleen, että lukion jälkeiset opiskelut ja asumiset ulkomailla ovat olleet valmistautumista nykyiseen tilanteeseesi. Paljon olet muuttanut ja nähnyt maailmaa ja tuntuu, että sopeudut aina uuteen paikkaan. Tietenkin perheen kanssa muuttaminen on aivan eri asia kuin yksin.

    Upea kotiapulainen sinulla.

    Oikein hyvää koko perheen yhteistä viikkoa teille kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikken oikein mihinkään uskokaan minustakin tuntuu niin kuin oma elämäni olisi täynnä jonkinlaista johdatusta. Jokainen kokemus on auttanut sopeutumaan seuraavaan. Tai ehkä elämä aina vaikuttaa järkeenkäyvältä kun sitä katselee jälkeenpäin?

      Yksin muuttaminen oli monessa mielessä raskaampaa kuin muuttaminen perheen kanssa. Tätä nykyä minulla on aina matkassa oma tukiryhmä! Mutta toisaalta tietysti juuri nyt on vaikeaa se, että omien haasteiden lisäksi on kova huoli siitä miten lapset pärjäävät ja asettuvat. Toisaalta saan kyllä lapsilta jos jonkinlaista perspektiiviä ja myös hämmästyttäviä viisaudensanoja. Onneksi on tämä perhe.

      Hyvää viikonloppua ja viikkoa myös sinnepäin!

      Poista
  5. Tuo on niin totta, että oman kotimaan puutteet ottaa jotenkin paljon henkilökohtaisemmin kuin muiden maiden. Jostakin muistan lukeneeni, että kulttuurishokkikin iskee useimmiten kovemmin juuri kotimaahan paluun jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisikohan niin, että paluu on yleensä ottaen vaikeampaa kuin lähteminen ihan uuteen? Uuden maan kohdalla on vähemmän odotuksia kun ei tiedä ihan mitä odottaa - vaikka paikka olisi lomien tms osalta tuttu on aina eri asia käydä jossain kuin asua siellä - kun taas alkuperäisen kotimaansa sitä uskoo tuntevansa. On raskasta palata vanhaan jos se ei enää vastaa omia ajatuksia ja odotuksia koska paikka on ehtinyt aikojen kuluessa muuttua ja kehittyä suuntaan jos toiseenkin. Ja toisaalta ulkomaanvuosien jälkeen vanhan todellisuuden näkee ihan uusin silmin joten se tuntuu erilaiselta vaikkei ratkaisevasti olisikaan ehtinyt muuttua. On siinä mietittävää paluumuuttajalle! Kyllä nämä kansainväliset muutot ovat paluumuuttoon verrattuna tosiaan kuitenkin ehkä kevyempiä koettelemuksia.

      Poista

Kiitos kommentistasi!