torstai 9. lokakuuta 2014

Onnenhetkiä

On erikoista miten omat tunnelmat voivat muuttua niinkin lyhyessä ajassa. Viime päivinä olen tuntenut useampia täydellisen onnen hetkiä, jotka vielä jokunen viikko sitten tuntuivat entisen elämän asioilta ja lähes mahdottomuudelta näissä uusissa kuvioissa.

Vasta ihan viime päivinä olen todella huomannut miten kauniita kasveja pihassamme kasvaa. Kukista heijastuu Sudanin polttava ja kirkas aurinko.


Muutama aamu sitten koko muu perhe nukkui ja esikoinen ja minä söimme ensin kaksin aamiaista alakerrassa koirat seuranamme ja ehdimme sitten pelata pelin verran lautapeliä. Sitten heräsi nelivuotias ja liittyi hänkin peliin, yhdessä pelasimme useamman pelin. Mies ja taapero nousivat viimeisinä; aamun viimeisen lautapelin pelasin taapero sylissä. Viime aikoina on isommista lapsista tullut kivoja pelikavereita. Edelleen heidän välilleen tulee helposti riitaa ja voittaminen on molemmille toistaiseksi tärkeämpää kuin reilu peli, mutta suurimmaksi osaksi pelit sujuvat tätä nykyä kuitenkin jo ihan mukavasti. On huimaa saada seurata miten omista lapsista kasvaa pieniä ihmisiä, jotka osaavat ja ymmärtävät koko ajan enemmän. 

Jokunen päivä sitten huomasin, että äitikissa oli asettunut talomme eteen pensaiden alle syöttämään pentuaan. Ihastelimme pientä kissaperhettä yhdessä taaperon kanssa. Naapuruston kulkukissat ovat pääasiassa hyvävointisia ja muutenkin tyytyväisen oloisia ja siksi niitten puuhia tuntuu ihan hyvältä seurata.

Onnentunne on täyttänyt minut viime viikkoina useamman kerran myös kun olen seissyt pihalla koirien seurana joko aamuvarhaisella tai illan jo hämärtyessä. Aamuisin linnut laulavat niin kirkkaasti ja kovaa, että lähes peittävät alleen kaupungin äänet. Täällä keskellä viiden miljoonan asukkaan suurkaupunkia kuulostaa aamuisin välillä siltä kuin olisimme jossain kaukana maaseudulla. Varsinkin nyt Eid-pyhien aikana on Khartumissa ollut varsin hiljaista ja luonto on ottanut tavallistakin enemmän tilaa niin taivaalta kuin maastakin: kulkukissat ovat levittäytyneet laajemmin kaduille, metsästyshaukat rohjenneet tulla vielä tavallistakin lähemmäksi asutusta.

Iltaisin kun kissat ja linnut ovat jo suureksi osin vetäytyneet näkymättömiin, kun iltahämärissä seison pihalla koirien seurana ja katselen kadun toisella puolella kasvavaa korkeaa palmua, lempipuutani, ja kuuntelen miten rukouskutsu kantaa yli kaupunginosan, tuntuu oikealta ja hyvältä olla juuri täällä, kaikessa rauhassa odottamassa illan pimenemistä yöksi.

8 kommenttia:

  1. Onpa mukava että paikka alkaa pikkuhiljaa tuntua omalle. Ihminen se kyllä sopeutuu melkeinpä mihin vaan ja parastahan on tietenkin se, että löytyy jo ilon aiheita ja kauniita hetkiä. Kyllä sitä pian voi kutsua kodiksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On jotenkin ihan hulluakin sopeutua maahan toisensa jälkeen. Ihan oikeastiko kotini on nyt Sudanissa?! Osa minusta vastustaa koko ajatusta koska tuntuu, että hyväksyn koko tämän hullun elämäntavan jos näin vain sopeudun minne vain... Mutta toisaalta tietysti haluan juurikin asettua ja tuntea oloni kotoisaksi ja olen tosi tyytyväinen, että elämä tuntuu taas kaikin puolin omalta.

      Poista
  2. Tekstisi loppui oikein kauniisti! Pystyn kuvittelemaan tuon kuvaamasi hetken elävästi.

    Muistan rukouskutsun lomamatkoilta. Siinä on jotain lumoavaa ja viehättävää. Ihailen myös sitä, että uskonto saa islaminuskoisissa maissa olla näkyvissä ja läsnä kaikessa. Toki kaikki tavat eivät ole kauniita eivätkä yksiselitteisen hyviäkään, mutta rukouskutsu - silkkana kutsuna - on vain hyvä.

    Onpa ihanaa, että arkeesi hiipii ilo ja onni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin rukouskutsu jotenkin viehättää. En ole uskonnollinen, mutta jotain hienoa ja harrasta on silti minusta siinä, että kutsutaan hiljentymään yhdessä. Ja rukouskutsu on ainakin näin arabiaa ymmärtämättömälle kuin kaunis laulu!

      Vaikka rukouskutsuja kuulee moneen kertaan päivässä ja uskonto tietysti näkyy esimerkiksi naisten huivitetuissa päissä en toisaalta ole kuin vasta ihan muutaman kerran nähnyt ketään rukoilemassa rukouskutsun aikaan tai muutenkaan. Yleisesti ottaen uskonto ei täällä lopulta tunnu tai näykään arjessa niin paljon kuin ehkä voisi odottaa. Lähimmäs uskontoa pääsimme täällä toistaiseksi eilen kun katolinen lastenlääkäri käsitteli taaperon pyhällä voiteella (vai mikäköhän olisi oikea termi suomeksi?) ennen kuin lähdimme vastaanotolta. Ei täällä onneksi ole mitään vakavaa vaivaa, vuotavan nenän lisäksi alkoivat rähmiä myös silmät enkä halunnut jäädä viikonlopun yli odottamaan kuinka vointi kehittyy joten veimme tyttösen tarkistettavaksi. Teilläkin sairastetaan? Parempaa vointia siis molempiin talouksiin!

      Poista
  3. Kun aikoinaan palasin lähes kymmenen ulkomaan vuoden jälkeen Suomeen, vannoin että enää en lähde. Ja taas ollaan jossain, eikä se enää tunnu niin hullulta. Mutta aikaahan siihen aina menee. Nyt en tiedä miten suhtautua siihen, kun palaamme takaisin Suomeen. Miten se tulee onnistumaan.. Ja vaikka elämäntapa olisikin hullua, se on jotain aika älyttömän hienoa myös. Kiva, että olette alkaneet kotiutumaan. Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kuin tuolla joskus aiemmin sanoinkin, minun taitaisi olisi vielä vaikeampaa kulkea Suomeen ja takaisin. Siinä mennään varmasti tunnelmien äärestä toiseen kaikin puolin, tutusta vieraaseen ja taas takaisin. Jotenkin tämä uudesta paikasta toiseen vielä uudempaan siirtyminen on ehkä kuitenkin helpompaa, vaikkei helppoa ole tämäkään!

      Epäilen, että minusta tulee tämä elämäntapa aina tuntumaan vähän hullulta; oman lapsuuden ja nuoruuden turvallinen tasaisuus tuntuu siltä normilta jota vasten heijastan tätä nykyistä aikuistodellisuuttani. Mutta hulluus ei todellakaan välttämättä ole ollenkaan huono asia! :)

      Hyvät viikonloput myös sinne!

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Kyllä, nyt kuuluu pitkästä aikaa hyvää! Se on mainiota.

      Poista

Kiitos kommentistasi!