torstai 2. lokakuuta 2014

Pieni askel aikuiselle, suuri harppaus lapselle

Tuntuu olevan yleinen luulo, että lapsille muutot eivät ole iso juttu, että he asettuvat uusiin ympäristöihin kuin kala veteen. Se on kuitenkin minun kokemuksieni mukaan harhaa. Lapset eivät ehkä aina osaa tai rohkene kertoa vanhemmille sopeutumisvaikeuksistaan, etenkin jos vanhemmat itse ovat kovin kiireisiä tai hukassa oman asettumisensa kanssa. Mutta kaikki ne monimutkaiset tunteet joita aikuinen tuntee asettuessaan uuteen maahan koskettavat tietysti myös lapsia. Kuten aikuiset uudessa maassa, myös lapset ovat alkuun yksinäisiä ja heistä tuntuu, että kaikki muut tuntevat toisensa paitsi he. Heitä ottaa päästä siinä kuin aikuisiakin, kun ihmiset ympärillä puhuvat vierasta kieltä eivätkä tunnu ollenkaan ottavan huomioon, että kaikki seurueessa eivät sitä ymmärrä. Lapset niin kuin aikuisetkin ikävöivät vanhoja ystäviään ja entistä todellisuuttaan.

Meidän lapsemme ovat asettuneet Sudaniin näennäisen hyvin mutta eivät totisesti ole selvinneet muutosta ilman suuria suruja, haasteita ja jos jonkinlaisia kasvukipuja. He eivät enää usein aktiivisesti puheissaan sure Belizeen, mutta niin vain suru ja ikävä kytee heillä niin kuin minullakin edelleen kuitenkin koko ajan ihan pinnan alla. Kun uusi elämä yllättää ikävästi tai muuten masentaa, tulee hetkessä mieleen rakas ja tuttu vanha todellisuus. 

Ihan pienille lapsille niin kuin meidän vauvamme, josta on parin viime viikon aikana itse asiassa kuoriutunut taapero, muutot ovat tietysti vähemmän dramaattisia, jos elämä jatkuu siltä osin samana, että päivät kuluvat edelleen tiiviisti saman ihmisen kanssa kuin ennenkin. Mutta kyllä vain meidän perheemme pieninkin menetti ruokahalunsa muutaman ensimmäisen viikon ajaksi ja olisi mielellään elänyt taas vain äidinmaidolla, ja taantui myös siltä osin, ettei enää yrittänytkään harjoitella seisomista ilman tukea, taitoa jonka oli juuri oppimaisillaan kun lähdimme Suomesta. Lähemmäs kuukausi meni lopulta siihen, että vauvan olo, käytös ja ruokahalu normalisoitui.

Kouluikäisille lapsille on kansainvälinen muutto aina valtava elämänmuutos, siitä ei pääse mihinkään. Lapsilla ei ehkä alkuun ole oikein sanoja selittää miltä kaikki uusi tuntuu ja vaikuttaa, he elävät päivästä toiseen koska mitään muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Mutta yhtä lailla kuin aikuinen kärvistelee kulttuuri- ja sopeutumisshokissa sitä tekee myös lapsi. Nyt kun koulua on käyty kohta parisen kuukautta kertoi poika vakavana, että ensimmäinen päivä koulussa oli raskas ja vaikea, kun ei tuntenut ketään eikä yhtään tiennyt mitä milloinkin tapahtuu. Se ei ollut sinänsä yllätys mutta tuntui silti pysäyttävältä kuulla yksityiskohtaisesti pojan ensimmäisen päivän tunnelmista hänen omasta näkökulmastaan.

On mielestäni selvää, että ensimmäiset päivät uudessa koulussa jännittävät kuusi- ja neljävuotiasta kovasti - kyllähän sen muistaa itsekin miltä tuntuu aloittaa uudessa oppilaitoksessa tai työpaikassa, kun kaikki on vierasta päivän ohjelmasta siihen mistä vessat löytyvät. Onkin jotenkin käsittämätöntä miten lasten sopeutumisesta puhutaan usein niin kuin se olisi jotenkin pikkujuttu. Lapsille ovat kuitenkin uudet asiat aina vielä uudempia ja vieraampia kuin meille aikuisille, jotka olemme ehtineet kokea ja nähdä elämässä paljon enemmän. Oma arvaukseni on, että monet vanhemmat vähättelevät lasten pahaa oloa, jotta voisivat selittää ja oikeuttaa muutot, jotka ovat mahdollisesti heille itselleen jännittävä tai ainakin pakollinen osa elämää. Minä en halua päästää itseäni siltä osin liian helpolla, vaan olen yrittänyt päinvastoin rohkaista lapsia puhumaan suruistaan ja haasteistaan, jos sille on tuntunut olevan tilausta. Minulla ei ole mitään harhaluuloja siitä, että tämä muutto olisi ollut lapsille lastenleikkiä.

Toivon kuitenkin, ettei näistä ensimmäisistä vaikeista viikoista silti jäisi kovin raskaita muistoja lapsille. Toivon, että he isompina katsoisivat elämäänsä taaksepäin ja pitäisivät näitä sopeutumisvaiheen haasteita omanlaisena rikkautenaan. Olen yrittänyt auttaa lapsia näkemään alun haasteet myönteisessä valossa ja koettanut opettaa heille omien ulkopuolisuuden tunteidensa kautta empatiaa ja ymmärrystä muita kohtaan. Toivon, että heistä omien kokemustensa pohjalta kasvaisi aikuisia jotka ymmärtävät vaihtaa jutun aina sellaiseen kieleen jota kaikki läsnäolevat ymmärtävät, ja sellaisia ihmisiä jotka käyvät hakemassa mukaan menoon kaikki ne jotka ovat syystä tai toisesta jääneet ulkopuolisiksi. 

Koulussa opetellaan tietysti koko ajan kovasti kaikenlaista ja tuntuu jotenkin vähän kohtuuttomalta, että opettajat huolehtivat lukemisesta ja kirjoittamisesta kun lapsillamme on kesken niin suuri elämänmullistus. Omaltakin kohdaltani toivoisin, että arki voisi vähän hidastua ja rauhoittua kun niin paljon aikaa ja voimaa menee edelleen ihan vain sopeutumiseen. Onneksi nyt onkin edessä viikon loma. Viikonloppuna mies kotiutuu Ugandasta ja ensi viikko on niin hänellä kuin lapsillakin kokonaisuudessaan vapaata islamilaisten juhlapyhien vuoksi. Kotiapulainen ja autonkuljettaja ovat hekin koko viikon lomalla, joten saamme olla ihan rauhassa omissa oloissamme. Meillä ei ole viikolle mitään erityisiä suunnitelmia ja se tuntuu juuri oikealta ja hyvältä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!