keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Kolme kuukautta ja risat

Jo jokunen viikko sitten huomasin aamuauringossa oudon terän, ilmassa oli syksyn kirpeyttä. Melkein huomaamatta sää viileni niin, ettei siitä voinut enää erehtyä: talvi on tullut Khartumiin. Öisin lämpötila laskee alle kahdenkymmenen ja aamuisin kun kuuden jälkeen päästän koirat pihalle on ulkona suorastaan kylmää, kuudentoista asteen paikkeilla. Tänään kävin ostamassa koululapsille koulupuvun hupparit ja laitoin taaperolle sukat jalkaan. Paikalliset kärsivät kylmästä meitäkin enemmän. Monet miehet ovat kietoneet huivit päänsä suojaksi, autonkuljettaja tuli tänään töihin paksussa takissa. 

Päivisin aurinko lämmittää aika nopeasti ilman lähelle kolmeakymmentä, mutta kylmä terä säilyy ja varjossa on läpi päivän vähän vilakkaa. Minä nautin tästä viileämmästä säästä jo siksikin, että on niin mielenkiintoista tuntea kuinka samaan aikaan voi olla toisaalta hyvin lämmintä mutta silti selkeästi kuitenkin talvi.

Olemme olleet Khartumissa nyt jo noin kolme ja puoli kuukautta. Elämä on yhtäältä koko ajan mukavasti tutumpaa, mutta toisaalta arjen haasteetkin ovat vakiintuneet päivittäisiksi tai viikottaisiksi harmeiksi. Alan toisaalta onneksi vähitellen ymmärtää paremmin mitkä arjen osaset toimivat ja mitkä eivät, mitä voi karsia viikon ohjelmasta, mitä ei. Vähitellen pyrin yksinkertaistamaan elämäämme ja tekemään siitä niin sujuvaa kuin mahdollista.

Uusi ihana tilava automme on ollut pitkien automatkojen pelastus. Isommat lapset jaksavat nyt autossa paljon paremmin kun heillä on enemmän tilaa. Sunnuntaisin ajelemme edelleen pojan ratsastustunnille koko porukka, mutta uudessa autossa matka taittuu paljon mukavammin. Maanantaisin ajellaan milloin minnekinpäin Khartumia leikkikerhon tapaamiseen; leikkikerhossa on vapaa ohjelma, milloin mitäkin puuhaa, ja sinne lapset menevät kaikki mielellään. Torstaisin on isomman tytön balettitunnin vuoro, sinnekin ajelemme yhdessä koko porukka. Siskon balettitunnin ajan isoveli ja pikkusisko leikkivät suuressa puutarhassa. Vaikka torstai-iltapäivänä ovat käsillä väsyttävän arkiviikon viimeiset tunnit on balettitunneilla käynti meille kaikille pääasiassa iloinen asia.

Mies on useamman viikon työmatkalla ja isäni meillä täällä lomailemassa. On aivan mainiota, että minulla on mieluista seuraa - ja on ollut onni jo useammassa onnettomuudessa, että isä on ollut täällä paikalla. Tuntuu, että koko ajan sattuu ja tapahtuu jotain pientä ja vähän suurempaakin. Kaikki on edelleen niin uutta, että pienetkin vastoinkäymiset sekoittavat helposti suunnitelmat ja saavat minut vähän tolaltani. Autonkuljettaja ajoi autollamme alkuviikosta pienen kolarin. Onneksi mitään sen kummempaa ei käynyt kenellekään osalliselle, ja ihan hyvä sekin, että emme kukaan olleet kyydissä. Asian käsittelyyn meni kuitenkin hyvä tovi, ja samana iltana piti keittiön kaasupullo vaihtaa uuteen - voin vain kuvitella miten maanantai-ilta olisi sujunut, jos olisin yksin huolehtinut autosta ja kaasupullosta, lasten illallisesta ja muista juoksevista asioista.

Viime päivien aikana olen isän avustuksella laittanut taloa vähän kerrallaan lisää ojennukseen: tauluja seinälle, naulakkoja paikoilleen, guatemalalaisia ja afrikkalaisia maskeja esille. Lilat koristeverhot on vihdoin saatu pois alakerran ikkuinoista ja työhuonekin on aavistuksen verran paremmassa järjestyksessä. Talo näyttää nyt omemmalta ja asutummalta, kaikin puolin paremmalta.

Joka viikko käyn muutamassa khartumlaisessa kodissa lasten harrastusten merkeissä. Alkuun ihastelin muiden koteja, kadehdin niitä suorastaan. Kuinka taloissa olikin tunnelmaa, kauniita huonekaluja, hyvin oivallettuja sisustusratkaisuja. Oma kotimme tuntui vierailujen jälkeen tyhjältä, kolkolta ja kaikin puolin väärältä. Nyt kun oma talomme alkaa vähitellen olla paremmassa järjestyksessä alan hiljakseen huomata muiden kodeissa kaikenlaisia pieniä puutteita. Vinot seinät jotka alkuun toisaalla tuntuivat jännittäviltä ovatkin nyt vähän turhankin eksoottiset, ja oman kotimme geometrisen tarkat mitat miellyttävät yhtäkkiä enemmän silmääni. Muitten suurempia ja lapsiystävällisempiä pihoja kadehdin vähän edelleen mutta toisaalta tiedän, että en jaksaisi heilua lasten kanssa pihalla helteessä loputtomiin kuitenkaan. Meidän talossamme plussaa on suuri kellarikerros jossa on tilaa pyöräillä säällä kuin säällä. 

Monista alkuun oudoista täkäläisistä asioista ja ilmiöistä on tässä kolmen kuukauden aikana tullut tavallisia ja arkipäiväisiä, mutta aika lailla päivittäin pysähdyn kuitenkin edelleen ihmettelemään tätä elämääni. Outoa ja haastavaa ei elämästäni tee niinkään maanosa, kulttuuri tai uskonto, vaikka moni niin haluaisikin kai uskoa. Vaikeaa minulle ovat aika arkiset asiat jotka eivät lopulta liity niinkään tähän ympäristöön kuin kiertolaisuuteen ja kansainvälisten yhteisöjen elintapoihin yleensä. Kotiäitiyteni ja se, että olen sitoutunut ja innostunut hoitamaan lapseni itse tekee minusta vähän oudon linnun, ja outouteni korostuu täällä missä täyspäiväiset lastenhoitajat kantavat hyvin laajasti vastuun hyvintoimeentulevien perheiden lapsista. Isompien lasten koulukuvioissa tunnun myös olevan siitä harvinainen, etten odota enkä halua lasteni jatkuvasti ylittävän itseään. Yritän tasapainotella omien suomalaisten odotusteni ja koulun asettamien haasteiden välimaastossa, ja alan ymmärtää, että tästä tasapainottelusta taitaa tulla ennen pitkää aikamoista akrobatiaa. Täällä kolmevuotiaat pelaavat iltapäivisin tennistä ja kuusivuotiaiden tulisi harjoitella pianonsoittoa kuutena päivänä viikossa. Monilla vanhemmilla tuntuu olevan kova kiire tehdä lapsistaan taitavia jos jollakin elämän osa-alueella. Minä taistelen siitä, että lapsilleni jäisi iltapäivisin aikaa leikkiä ja suorastaan tylsistyä. 

Tästä viikosta eteenpäin pyrin siihen, että lasten kaksi vapaata arki-iltapäivää viikossa olisivat tosiaankin vapaita. Tiistai- ja keskiviikkoiltapäiviksi en siis pyri enää järjestämään lapsille leikkiseuraa tai muuta tekemistä, vaan ne saavat olla aikaa rauhoittumiseen ja olemiseen, leikkimiseen, läksyjen tekemiseen ja vaikkapa elokuvien katseluun. Uskon, että jaksamme kaikki paremmin jos meillä on viikossa riittävästi luppoaikaa. Tämä taitaakin olla asettumisessa ja sopeutumisessa yksi suurimmista haasteista: kuinka ymmärtää ja määrittää uuden elämän rajat. Minulla on tämän khartumilaisen elämämme hahmottamisessa ja rajaamisessa vielä tekemistä, mutta tuntuu siltä, että olemme sentään vihdoin menossa oikeaan suuntaan.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Vertailua ja hyviä tunnelmia

Arki on vienyt jo mennessään mutta ajatukset viipyilevät kyllä vielä viime viikonlopun lomassa. Oli mielenkiintoista saada vertailupintaa omalle uudelle todellisuudelle ympäristöstä jossa oli paljon samanlaista mutta joka on toisaalta niin erilainen. 

Minuun tekivät vaikutuksen Dubaissa ja Abu Dhabissa etäältä näkemäni koristeelliset moskeijat, ja rukouskutsut jotka olivat kuin toisesta maailmasta - niin kauniita, että niitä kuuntelisi mielikseen useamminkin kuin viidesti vuorokaudessa. Täällä Khartumissa on muutama komeampi moskeija mutta suurin osa moskeijoista täällä on vaatimattomampia, koristeellisia ja kauniita kyllä nekin omalla tavallaan. Arabiemiirikunnissa ei ehkä vaatimattomia moskeijoita olekaan? Rukouskutsut ovat täällä Khartumissakin mielestäni ennen kaikkia kauniita, mutta Dubaissa ne ovat todellakin ihan omaa luokkaansa.

Oli myös mielenkiintoista kuulla, että Abu Dhabissa on rukouskutsut keskitetty yhteen kellonaikaan ja äänenvoimakkuutta on rajoitettu. Meillähän kuuluu joskus rukouskutsuja joko kuorona kahdesta tai useammastakin eri moskeijasta samaan aikaan, tai sitten yksi rukouskutsu alkaa kun toinen päättyy. En tiedä millä perusteella rukouskutsujen ajankohdat valitaan, mutta selkeästi eri moskeijoilla voi olla ajankohdasta eri mielipide. Meille kotiin rukouskutsut kuuluvat sen verran etäältä, että eivät lainkaan häiritse vaan päinvastoin kuulostavat jotenkin lohduttavilta, mutta ihan moskeijan vieressä asuvilla voi täällä olla korvissa pitelemistä jos kovaääninen osoittaa huonoon suuntaan. 

Vuosia sitten kun muutama tuttuni muutti Dubaihin töitä tekemään minä ajattelin, etten mitenkään voisi itse asua maassa missä on niin paljon sääntöjä ja rajoituksia esimerkiksi pukeutumisen suhteen. On suorastaan koomista muistella vuosien takaisia ajatuksiani nyt kun asun maassa, jossa säädökset ovat huomattavasti ankarammat niin pukeutumisen kuin monen muunkin asian osalta. Ja Dubaissa näkyi itse asiassa hyvinkin paljon paljasta pintaa; monet länsimaalaiset liikkuivat esimerkiksi ostoskeskuksissa aika vähissä vaatteissa. Minua se hämmensi; on mielestäni typerää ja tarpeetonta toimia vastoin paikallisen kulttuurin normeja. Onko todellakin niin vaikeaa pukeutua niin, että vähintäänkin hartiat ja polvet ja kaikki niiden väliltä jäävät piiloon? Dubaissa on kaikkialla ilmastointi sen verran kovalla, että kuumastakaan ei sisätiloissa voi valittaa vaikka olisi pukeutunut vähän peittävämminkin.

Tällaiselle keski-ikäiselle äidille kuin minä sopivat tietysti muslimimaiden pukeutumissäädökset vallan mainiosti. Minua on viime vuosina ahdistanut ja hermostuttanut se miten kaikkien naisten tulisi pyrkiä loputtomiin näyttämään parikymppisiltä. On sopivaa hehkua odottavan äidin onnea mutta sillä hetkellä kun lapsi on syntynyt tulisi äidin pyrkiä näyttämään siltä kuin ei olisi koskaan ollutkaan raskaana. Naisen vanheneminen tuntuu olevan kauhistuttava asia, jota vastaan tulee kaikin voimin taistella silmävoiteiden ja liikunnan avulla. Niin kuin olen tainnut jo sanoakin, minusta onkin itse asiassa ollut hyvin vapauttavaa pukeutua täällä Khartumissa vähän peittävämmin. En suinkaan pukeudu säkkiin vaan itse asiassa ehkä naisellisemmin kuin ennen: minulla on aika usein nykyään päälläni pitkä hame ja suhteellisen istuva mutta peittävä paita jonka hihat ovat yli kyynerpään. Kaiken kaikkiaan vaatteiden merkitys on vähentynyt niin omien kuin muidenkin ihmisten vaatteiden osalta ja entistäkin mielenkiintoisemmaksi ovat tulleet ihmiset vaatteiden sisällä. Se tuntuu kaikin puolin hyvältä kehitykseltä.

Sudan on täysin kuiva maa monessakin mielessä. Pyykki kuivuu täällä tunnissa parissa, koska ilma on samaan aikaan kuuma ja kuiva. Mutta Sudan on kuiva myös kuvainnollisesti, eli täällä alkoholi on kielletty. Innoissani odotin, että viikonloppuna Dubaissa joisin ruuan kanssa lasin tai pari viiniä, koska Dubaissa alkoholi ei ole samalla tavalla pannassa kuin täällä. Mutta niin vain unohdin koko viinin ja jäin sen sijaan loman aikana koukkuun ihaniin minttu ja limetti -mehuihin. Selvästikään emme olleet kovia alkoholinkäyttäjiä ennen muuttoakaan, mutta alkoholista luopuminen ei todella ole ollut vaikeaa. Kahvista on täällä Khartumissa tullut minulle entistä tärkeämpi nautinto, mutta alkoholia ei ole ikävä kuin ihan silloin tällöin kun illan päätteeksi olisi mukava saada lasillinen viiniä. 

Ymmärsin Dubaissa, että meidän todellisuutemme täällä on tavallaan köyhän miehen versio Arabiemiraattien loistokkuudesta. Ystäväni abudhabilaisessa kodissa oli edustusolohuone ja toisaalta rennompi perhehuone niin kuin meilläkin; lastenhoitajat ja autonkuljettajat ja kotiapulaiset pyörittävät arkea Arabiemiraateissa niin kuin täällä Sudanissakin hyvintoimeentulevissa talouksissa. Dubaissa ahdisti kahden kerroksen ilmapiiri: yhtäällä rikkaat paikalliset ja turistit, toisaalla selkä vääränä työtä painavat siirtotyöläiset. Mutta niin täällä Sudanissakin tietysti eletään vähintäänkin kahdessa eri todellisuudessa. Täältä puuttuu monesta kodista hyvin moni arkea helpottava asia, koska kotiapulaisen käsiä tai aikaa ei kukaan välitä säästää. Khartumista löytyy kaupoista hienoja televisioita ja tietokoneita, mutta esimerkiksi tiskikoneet ovat täällä harvinaisia. Ne joilla olisi varaa tiskikoneeseen palkkaavat yhden tai pari kotiapulaista eivätkä varmaankaan tule koskaan edes ajatelleeksi tiskien kiertokulkua kaapista pöydän ja tiskialtaan kautta takaisin kaappiin. 

Oli miten oli, tuntui joka tapauksessa hyvältä palata kotiin, omiin tuttuihin rutiineihin. Tulin takaisin valmiina hyväksymään sen, ettei elämäni täällä ole vielä alkuunkaan valmis, mutta huomasinkin tämän viikon aikana ilokseni, että monelta osin olen kuin olenkin Khartumissa kuin kotonani ja minulla on jopa muutama kaveri täällä. Tapaan kavereitani lähinnä lasten menoissa mutta tapaan kuitenkin. 

Pari päivää ennen viikonloppumatkaa saimme vihdoin myös uuden automme. En ole mikään autoihminen, mutta on vaikea olla innostumatta uudesta autostamme. Auto, valkoinen Land Rover Defender, edustaa niin täydellisesti afrikkalaista unelmaa, että se on suorastaan huvittavaa. Ja auto saapui juuri parahiksi sillä tänä yönä otamme vastaan ensimmäisen vieraamme kun isäni saapuu meille kyläilemään. Vuokra-autossa olisi tehnyt tiukkaa kulkea koko porukalla mutta seitsenpaikkaisessa autossamme on hyvin tilaa meille kaikille. 

Eikä siinä vielä kaikki. Eilen tutustuin taaperokerhossa isään jolla on keliakia ja joka osasi neuvoa minulle ruokakaupan mistä pitäisi löytyä gluteenittomia jauhoja ja muita ruoka-aineita ja pari ravintolaa jossa keliaakikon on turvallista syödä.

Tuntuu, että elämä täällä alkaa vähitellen aueta minulle ja palaset loksahdella hissukseen kohdilleen. Osaan odottaa seuraavaa alamäkeä, koska sellainen on varmasti edessä, mutta rohkenen myös iloita siitä, että nyt tuntuu vaihteeksi kaikin puolin hyvältä. 

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ensimmäisen luokan loma

Vietimme pitkän viikonlopun Dubaissa ja Abu Dhabissa. Neljä yötä, vain kolme kokonaista päivää, mutta ajateltavaa lyhyt loma tarjosi muutaman kuukauden edestä. Olin ensimmäistä kertaa Lähi-idässä, ensimmäistä kertaa Arabiemiraateissa, ensimmäistä kertaa lomalla Sudanista. Ja olosuhteet olivat mitä mainioimmat: Lensimme ykkösluokassa koska Qatar Airwaysin ykkösluokan liput välilaskulla Dohassa olivat Emirates-lentoyhtiön suorien lentojen normaaleja lippuja halvemmat. Vanha ystävä johon tutustuin aikoinaan yliopistossa Lontoossa ja joka on tätä nykyä hotellialalla järjesti meille hienosta huoneistohotellista kohtuuhintaan suuren huoneiston johon kuului kaksi makuuhuonetta kylpyhuoneineen, suuri olohuone ja täysi keittiö - kahdenkymmenen kerroksen korkeudesta ihmettelimme ikkunasta aukeavaa näkymää, Dubaita joka minun silmiini näytti tulevaisuuteen sijoittuvan tieteiselokuvan lavasteilta.

Ajelimme takseilla pitkin ja poikin Dubaita. Kävimme useammassa ostoskeskuksessa näkemässä omin silmin, että Dubaista löytyy kaikki mitä ihminen voi ikinä keksiä haluavansa. Ja enemmänkin. Yhden ostoskeskuksen sisällä oli talvimaailma lumileikkeineen ja laskettelurinteineen; toisessa ostoskeskuksessa puolestaan luistinrata ja suuri vedenalainen eläintarha. Kauppoja Dubaista löytyy halpaketjuista aina kaikkein kalleimpiin liikkeisiin asti, lähes kaikki Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta tutut liikkeet ja monta muuta lisäksi. Me ostimme kotiintuomisiksi useamman kymmenen kilon painosta gluteenitonta ruokaa jota löytyi hyvin ja helposti. Jonkun verran ostin myös lapsille vaatteita, itselleni parit farkut ja ihanan syystakin jolle minulla ei tietysti näissä oloissa ole mitään tarvetta. Pidän kuitenkin kaikkein eniten syys- ja kevätvaatteista ja halusin raskaiden kuukauden jälkeen antaa itselleni jotain kaunista sillä ajatuksella, että joskus takille tulee taatusti vielä käyttöä. Lapset saivat puolestaan valita Dubain mahtavista lelukaupoista itselleen muutaman uuden lelun.

Vietimme pikkulomamme aikana Dubain lisäksi puolisen päivää myös Abu Dhabissa. Abu Dhabi on noin tunnin ajomatkan päässä Dubaista ja sieltä on kotoisin Bristolin yliopiston aikainen ystäväni, jonka kanssa satuimme aikoinaan asumaan myös New Yorkissa jonkun kuukauden samaan aikaan. Viimeksi tapasimme ystävää minun ja mieheni häissä kahdeksan vuotta sitten. Oli mahtavaa nähdä häntä pitkästä aikaa, tutustua hänen kasvaneeseen perheeseensä ja saada vähän kuvaa abudhabilaisesta elämästä. Ystäväni perheineen vei meidät paikalliseen lasten leikkipaikkaan, ostoksille biokauppaan josta löytyi ihania gluteenittomia herkkuja, ja illalliselle ravintolaan josta oli näköala merelle ja jossa sain juodakseni maailman parasta juomaa: minttu ja limetti -mehua.

Antoi paljon perspektiiviä ja ajattelemisen aihetta nähdä minkälaiseksi ystävän arki on muotoutunut nyt kun hän on ulkomaanvuosien jälkeen palannut omaan kotimaahansa elämään aikuiselämäänsä. Ystävälläni oli kahden lapsensa hoitoapuna kolme kokopäiväistä lastenhoitajaa joista yksi toimi lisäksi muun muassa myös autonkuljettajana. Edelleenkään en itse halua kuin puolipäiväisen kotiapulaisen, mutta alan vähitellen todella ymmärtää ja hyväksyä kuinka monin tavoin elämää voi lähestyä ja elää. Minulle kirkastui taas vähän enemmän kuinka tärkeää on kuunnella omia vaistojaan ja tunnelmiaan välittämättä ympäristön odotuksista tai normeista, ja kuinka turhaa on tuntea syyllisyyttä omista valinnoista tai lähteä niitä kenellekään selittelemään. Omat valinnat ovat hyviä ja oikeita jos ne tuntuvat itsestä hyviltä eivätkä satuta ketään muuta. 

Loma herätti näiden ajatuksien lisäksi myös toiveen nähdä lisää Abu Dhabia ja mielihalun pysähtyä seuraavalla kerralla lentokoneen vaihtoa pidemmäksi aikaa myös Qatariin. Mielelläni tutustuisin muutenkin paremmin Lähi-itään nyt kun siihen on maantieteellisesti ajatellen mainio tilaisuus. 

Dubaita näin kyllä toisaalta ihan riittämiin ainakin vähäksi aikaa. Dubain häpeilemätön yltäkylläisyys on minulle liikaa, varsinkin kun se yhdistyy taksikuskien, tarjoilijoiden ja hotellityöntekijöiden surullisiin tarinoihin. Dubai on täynnä ulkomaalaista työvoimaa, satojatuhansia ellei miljoonia työntekijöitä joiden tehtävä on luoda toisille luksuskokemuksia. Työntekijät elävät erossa perheistään ja lähettävät osan palkastaan kauas muihin maihin puolisoille, lapsille ja vanhemmille joita parhaimmillaan näkevät jonkun vuoden välein, huonoimmillaan eivät koskaan. Siinä valossa, ja muutenkin, on mielestäni suorastaan noloa miten hyvin kaikki toimii Dubaissa, miten matkatavaramme kiidätettiin auton takakontista hotellihuoneeseen kuin huomaamatta, ostoskeskuksen ovella kauppakassit katosivat taksiin ja ilmaantuivat taas kuin tyhjästä hotellihuoneen eteiseen.

On tietysti tavallaan ihan mainiota elää ykkösluokan elämää, ja juuri nyt teki totisesti hyvää saada viettää stressitön loma. Mutta jo Khartumissa minua hermostuttaa se miten vähän saan itse tehdä, miten valkoinen ihoni ja osoitteeni hyvässä kaupunginosassa tuntuvat automaattisesti merkitsevän sitä, etten osaa enkä halua hoitaa itse omia asioitani - Dubaissa saimme tehdä vielä vähemmän. Asunkin kyllä mieluummin Khartumissa kuin Dubaissa. Sovin paljon paremmin tänne rönttyisempiin oloihin, täällä tuntuu kaikesta huolimatta olevan enemmän tilaa olla oma itseni. Täällä en myöskään joudu tuntemaan jatkuvaa syyllisyyttä suhteessa esimerkiksi autonkuljettajaamme. Me maksamme autonkuljettajalle hyvää palkkaa, kohtelemme häntä kunnioituksella ja hän on vapaa vaihtamaan työpaikkaa milloin hyvänsä - hänen asuinpaikkansa tai elinolosuhteensa yleensä eivät ole riippuvaisia hänen työstään juuri meidän alaisuudessamme. 

Loma herätti minussa yleensä ottaen myönteisiä ajatuksia Sudania kohtaan. Toisena iltana Dubaissa huomasin yhtäkkiä, että minulla oli ikävä sitä aavikkopölyn hajua jolta ei Khartumissa pääse oikein missään pakoon. Dubaissakin ollaan aavikon keskellä, mutta jotenkin pöly on siellä ihan eri tavalla hallinnassa kuin täällä. Aavikkopölystä on kuitenkin tullut kotoisa tuoksu joka merkkaa minulle minne tällä hetkellä kuulun, missä on minun perheeni, missä oma koiralaumamme.

Koirista oli loman alkuun huoli, mutta se kääntyi pian suureksi helpotukseksi. Autonkuljettajamme asui meillä loman ajan ja hoiti koiria. Jo ensimmäisen päivän iltana hän lähetti minulle viestin, että kaikki sujui mainiosti. Kuukausien tai oikeastaan vuosien huoli suli siinä samassa harteiltani. Koirien muuttaminen maasta toiseen on hyvin stressaavaa itse muuttomatkan vuoksi: kuinka koirat selviävät matkasta, miten paperisota hoituu? Mutta ehkä vielä suurempi stressinaihe on se mistä uudessa kotipaikassa järjestyy koirille lomahoitaja. Ilman hoitajaa ei ole lomiin mahdollisuutta ja ilman lomia tuntuu, että seinät kaatuvat hiljakseen päälle. Nyt kun tiedämme koirien tulevan autonkuljettajan kanssa hyvin juttuun ja päinvastoin, tuntuu kuin elämäämme Khartumissa olisi avautunut ihan uusi ulottuvuus. Voin tästä eteenpäin hyvillä mielin suunnitella joululomaa ja muita tulevia vapaita kun tiedän, että koirilla on täällä poissaollessamme kaikki hyvin. 

Miehen työnantaja edellyttää, että poistumme tasaisin väliajoin Sudanista hengähtämään - ja nostamaan pankista rahaa sellaisissa oloissa joitten pankkitoimintaa ei kauppasaarto radikaalisti rajoita. Näissä merkeissä teimme viikonloppumatkamme Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin. Ajatuksen tasolla minua ärsyttää se, että joku muu määrittää lomantarpeeni, mutta käytännössä sain huomata, että työnantaja on kuin onkin oikeassa hengähdystauon suhteen. Palasin pikalomalta rentoutuneena ja täynnä energiaa, kirkkaammin aivoin ja hyvillä mielin. Nyt riittää taas voimaa ja intoa arkeen. Kaikin puolin onnistunut loma siis.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Mitä tästä opimme

Pinnistelin läpi viime viikkoiset yksinhuoltajapäivät viimeisillä voimillani. Kun kouluviikko oli vihdoin torstai-iltana paketissa ja nelivuotiaan balettituntikin ohi, minä jaksoin vielä lämmittää lapsille nakkeja ja perunoita, ja sitten en enää jaksanutkaan oikein mitään. Vielä päivän verran oli siinä vaiheessa jäljellä yksinhuoltajuutta, mutta perjantain vapaapäiväksi ei meillä onneksi ollut mitään suunnitelmia, joten rohkenin antaa itseni rentoutua jo torstai-iltana. Jotenkin sain lapset nukkumaan ja sitten vaivuin itsekin uneen. Hyvin pitkästä aikaa nukuin sellaista syvää unta, joka antaa tilaisuuden kunnon unennäölle.

Kun olin nuorempi uneni kertoivat minulle tuon tuostakin tärkeitä viestejä alitajunnaltani. Nyt en ole pitkään aikaan nukkunut niin hyvin, että uneksisin kunnolla. Torstain ja perjantain välisenä yönä näin kuitenkin unta, että matkustimme koko perhe lautalla pieneen merenrantakaupunkiin jossain tropiikissa. Astuin lautasta maihin ja tunsin heti olevani kuin kotonani. Vieras paikka oli jollain mystisellä tapaa minulle tuttu vaikka olikin samaan aikaan ihan vieras. Unessa pysähdyin juttelemaan ohikulkijan kanssa. Kysyin kuin monta asukasta kaupungissa on. Nuori mies osoitti kylttiä joka kertoi asukasmäärän olevan 38 000. Halusin jäädä, mutta mieheni totesi pahoitellen, että meidän olisi palattava Khartumiin, hänelle ei ollut pikkukaupungissa töitä. Tuntui tukahduttavalta ajatukselta lähteä lempeän aurinkoisesta rantakaupungista takaisin pölyisen miljoonakaupungin keskelle. Koiratko lie minut herättäneet mutta sinne unessa jäin: rantahiekalle harmittelemaan paluuta nykyiseen todelliseen elämääni. 

Unesta voisi varmasti vetää vaikka mitä johtopäätöksiä ja analyysejä. Minä en kuitenkaan usko unikirjoihin tai perinteisiin unenselityksiin vaan uskon, että ihminen itse ymmärtää omien uniensa merkityksen jos rohkenee niitten viestit ottaa vastaan. Minulle uneni kertoi ennen kaikkea, että kaipaan pienempiin kuvioihin, hitaampitempoiseen ympäristöön, paikkaan jossa on luontevaa jutella ohikulkijoiden kanssa niitä näitä. Olen paljon viime aikoina miettinyt sitä mitä tästä haastavasta ajasta voisin oppia, miten käyttää tulevaisuudessa hyödyksi näitten raskaitten viikkojen tunnelmia. Minulle uni oli osaltaan vastaus siihen kysymykseen: vaikka Khartumissa olisi mitä hyvää ja kaunista, viiden miljoonan asukkaan metropoli on minulle auttamatta liian suuri. Se on hyvä pitää mielessä kun mietimme seuraavaa muuttoa. 

Olen konkreettisesti ymmärtänyt kyllä ilman untakin, että nämä kuviot ovat minulle vähän liikaa. Mutta olen pitkälti jäänyt kiinni yksityiskohtiin sen sijaan, että olisin ymmärtänyt ongelman kokonaisuudessaan. Minusta on alusta asti tuntunut, että ihmisillä on täällä liian kiire; on vaikea saada todellista yhteyttä muihin kun niin heidän kuin minunkin huomioni on samaan aikaan niin monessa eri asiassa. Joka puolella pyörii paljon ihmisiä, liikenne surraa ja velloo eteenpäin, etäisyydet ovat sen verran pitkiä, että ainakin omassa mielessäni painaa koko ajan tieto siitä, että kotiin kestää vielä ainakin puoli tuntia lähes paikasta kuin paikasta. Minulla on täällä koko ajan vähän kiire. Välissä on toki näitä vähän rauhallisempiakin hetkiä joiden aikana ehdin ottaa vähän omaa aikaa esimerkiksi blogin kirjoittamiseen. Mutta melkein koko päivän tuntuu siltä, että vuorokauden tunnit eivät mitenkään riitä kaikkeen. 

Tältä ei tuntunut Belmopanissa vaikka samaa arkea samalla kokoonpanolla pyöritin sielläkin. Onhan minulla täällä vähän enemmän tekemistä kuin Belizessä: joudun täällä muun muassa tekemään koirien ruuat aika lailla itse, koska täältä ei löydy hyvin koiranruokaa, tai se on hyvin kallista, ja pojalla on tänä vuonna viime vuotta enemmän läksyjä. Mutta nyt ymmärrän, että pitkälti elämäni tuntuu täällä niin kiireiseltä ja väsyttävältä ja hektiseltä siksi, että välimatkat ovat niin suuret ja ihmiset niin kiireisiä, ettei heihin saa luotua todellista yhteyttä. Lapseni viilettävät yhteensä tunnin verran päivässä koulubussilla, se tuntuu minusta edelleen käsittämättömältä ja irvokkaalta. Minä istuin autossa tänä aamuna taaperon kanssa yhteensä tunnin kun kävin ihan vain pikaisesti pesuaineostoksilla. Paljon yli tunti on vielä tänään edessä autoilua kun vien tyttöjen kanssa pojan ratsastustunnille. Tuntuu siltä, että suuri osa elämästäni täällä kuluu autossa - uupuneena ja tylsistyneenä, takapenkillä kuumasta ja väsymyksestä napisevat lapset. Tuntuu, että tähän olisi löydyttävä joku muutos tai ratkaisu. Tai ehkä tämä on vain "aikansa kutakin" ja "mitä tästä opimme", eikä auta kuin olla vain ja odottaa, että aika kuluu niin, että tästä yksinkertaisesti tulee arkipäiväistä.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Kielisotku

Olin täynnä periaatteita kun vanhin lapsemme oli vielä pieni. Yksi tärkeimmistä periaatteista liittyi perheemme monikielisyyteen: minä puhuisin lapsillemme tiukasti suomea ja mies italiaa; keskenämme puhumme mies ja minä englantia. Tästä ei poikettaisi vaikka mikä olisi. Edelleenkin päätös elää ja voi hyvin periaatteen tasolla, ja kyllä minä aika pitkälti käytännössäkin pidän kiinni siitä, että puhun lapsille suomea. Mutta niin vain huomaan kuitenkin puhuvani ajoittain lapsille myös englantia vaikka olisimme kotona ihan vain he ja minä. Viime aikoina olen hämmentyneenä oivaltanut, että varsinkin silloin kun motkotan lapsille asiasta tai toisesta puhun usein vahingossa englantia enkä suomea. En ollenkaan tiedä miksi.

Kun vanhin lapsi oli vielä ainokainen ja niin pieni, että vasta tapaili sanoja, en osannut ollenkaan aavistaakaan miten erilaiset olosuhteet ja asianhaarat vaikuttaisivat omiin periaatteisiini. Yksi kieliasiaan vaikuttava tekijä oli se, että Jamaikalla ja etenkin Belizessä elimme aika lailla täysin englanninkielisessä ympäristössä. Muutimme Belizeen kun esikoinen oli puolitoistavuotias, keskimmäinen syntyi jokunen kuukausi muuton jälkeen. Meillä oli ihan alkuun suomenkielinen aupair apuna keskimmäisen syntymän jälkeen, mutta siitä asti kun keskimmäinen oli puolivuotias olimme minä ja tytön isoveli koko maan ainoat suomenpuhujat. Englannista muodostui siksi alusta asti keskimmäisen lapsemme vahvin kieli. 

Isommat lapsemme puhuvat keskenään englantia - mikä on toinen kieliasiaan ratkaisevasti vaikuttava tekijä. Lasten keskinäiseen kieleen ei ole vanhemmilla juuri sanomista. Se muotoutuu itsestään ja omia aikojaan ja on heidän oma valintansa ja asiansa. Koska me vanhemmat puhumme keskenämme englantia ja lapset puhuvat keskenään englantia, käy aika usein niin, että puolin ja toisin jatkamme vahingossa samalla kielellä juttua puolin ja toisin. Tavallisesti me vanhemmat alamme puhumaan lapsille omalla äidinkielellämme mutta kun lapsi vastaa ajatuksissaan englanniksi, tulee itsekin vastattua samalla kielellä takaisin ja kielisotku on valmis. Taaperon kanssa on hyvin paljon helpompi pitäytyä suomen kielessä kun hän ei vielä varsinaisesti vastaile takaisin. 

Minä olen monen vuoden yövalvomisista niin uupunut, etten kirjaimellisesti aina tiedä mitä puhun, saati millä kielellä. Väsymys ja kai osaltaan ikääntyminenkin ovat vieneet myös selkärankani siinä määrin, että kovin en jaksa enää tästä kieliasiasta huolehtia. Pyrin puhumaan lapsille aina suomea, mutta yritän antaa itselleni armoa lipsahdusten suhteen. Armoon näyttäisi olevan syytä siinä mielessä, että nyt kuusi- ja nelivuotiaina isommat lapsemme puhuvat kuitenkin verrattain hyvää suomea. Oma tuntumani on se, että on ollut erityisen tärkeää, että he ovat vauva-aikana kuulleet äidiltä suomea ja isältä italiaa. Ja toinen tärkeä suomen kielen kehitykseen vaikuttanut tekijä on ollut se, että olemme viettäneet Suomessa useamman pitemmän pätkän: esikoinen on ollut mukanani Suomessa useamman kuukauden kerrallaan odottamassa kahden pikkusisarensa syntymää, ja keskimmäinenkin on ehtinyt tehdä yhden vauvanodotuskeikan. Kaikki lapset saivat kielikylvyn myös nyt kesällä kun olimme yhtäjaksoisesti Suomessa monta kuukautta odottamassa muuttoa tänne Sudaniin. Luemme kyllä myös suomenkielisiä kirjoja ja katselemme suomenkielisiä DVD:itä, mutta molempien isompien lasten suomen kielen taito on kuitenkin aina kehittynyt huimasti ennen kaikkea juuri Suomilomien aikana.

Tältä pohjalta toivon, että myös jatkossa saamme viettää Suomessa pitempiä jaksoja, ja toisaalta toivon myös, että meille tulisi ajoittain tilaisuus viettää pidemmän aikaa myös Italiassa. Lapset ymmärtävät italiaa täydellisesti, mutta eivät tällä hetkellä puhu sitä juuri ollenkaan. Ongelma on tietysti ennen kaikkea se, että koska mies käy päivätöissä lapset yksinkertaisesti näkevät isäänsä vähemmän ja ovat siksi italian kielen kanssa tavallisesti vähemmän tekemisissä päivittäin. Ja on mies ehkä myös lipsunut vielä minuakin enemmän äidinkielensä käyttämisestä - omastakin kokemuksesta tiedän, että on oikeasti yllättävän hankala muistaa aina vastata yhdellä kielellä kun toinen puhuu jatkuvasti toista.

Lapsemme ovat joka tapauksessa enemmän tai vähemmän kolmikielisiä - vasta aikuisuudessa kai selviää kuinka hyvin he kunkin kielensä lopulta hallitsevat. Englanti on toistaiseksi ainakin kahden vanhemman lapsen selkeästi vahvin kieli. Se on mielestäni hyvä ja oikein kun ottaa huomioon, että englanniksihan he koulua käyvät. Olisi oikeastaan aika kurjaa, jos suomi sujuisi erinomaisesti mutta englanti vähän sinnepäin, kun pitkät päivät kuluvat kuitenkin englanninkielisessä ympäristössä uutta omaksuen. 

Jäin tätä kieliasiaa miettimään koska äskettäin tapasin paikallisen äidin jonka lapset käyvät samaa koulua kuin meidän lapsemme. Hän oli hyvin tiukka sen suhteen, että puhuu lapsilleen aina arabiaa vastasivat he sitten millä kielellä hyvänsä. Lasten koulussa opetetaan myös arabiaa mutta koulu on kuitenkin ennen kaikkea englanninkielinen. Ymmärrän, että täällä arabiankielisessä maassa monille vanhemmille on ensiarvoisen tärkeää, että lapset oppivat paikallisen kielen eivätkä ainoastaan englantia. Yhtäältä siis ymmärrän ja ihailenkin kyseisen äidin peräänantamattomuutta, mutta toisaalta olen tätä nykyä väsynyt kaikenlaiseen absoluuttisuuteen. Olen hyvin suuren osan elämästäni ollut täynnä periaatteita, jos jonkinlaisia "ei koskaan noin" ja "aina näin" -ajatuksia. On ollut helpotus antaa itselleni lupa ja rauha lipsua harmaalle alueelle yhden jos toisenkin asian suhteen. Seinät eivät kaadukaan päälle eikä tule maailmanloppua vaikka en tekisi kaikkea juuri niin tai näin vaan sen sijaan vähän sinnepäin.