keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Kolme kuukautta ja risat

Jo jokunen viikko sitten huomasin aamuauringossa oudon terän, ilmassa oli syksyn kirpeyttä. Melkein huomaamatta sää viileni niin, ettei siitä voinut enää erehtyä: talvi on tullut Khartumiin. Öisin lämpötila laskee alle kahdenkymmenen ja aamuisin kun kuuden jälkeen päästän koirat pihalle on ulkona suorastaan kylmää, kuudentoista asteen paikkeilla. Tänään kävin ostamassa koululapsille koulupuvun hupparit ja laitoin taaperolle sukat jalkaan. Paikalliset kärsivät kylmästä meitäkin enemmän. Monet miehet ovat kietoneet huivit päänsä suojaksi, autonkuljettaja tuli tänään töihin paksussa takissa. 

Päivisin aurinko lämmittää aika nopeasti ilman lähelle kolmeakymmentä, mutta kylmä terä säilyy ja varjossa on läpi päivän vähän vilakkaa. Minä nautin tästä viileämmästä säästä jo siksikin, että on niin mielenkiintoista tuntea kuinka samaan aikaan voi olla toisaalta hyvin lämmintä mutta silti selkeästi kuitenkin talvi.

Olemme olleet Khartumissa nyt jo noin kolme ja puoli kuukautta. Elämä on yhtäältä koko ajan mukavasti tutumpaa, mutta toisaalta arjen haasteetkin ovat vakiintuneet päivittäisiksi tai viikottaisiksi harmeiksi. Alan toisaalta onneksi vähitellen ymmärtää paremmin mitkä arjen osaset toimivat ja mitkä eivät, mitä voi karsia viikon ohjelmasta, mitä ei. Vähitellen pyrin yksinkertaistamaan elämäämme ja tekemään siitä niin sujuvaa kuin mahdollista.

Uusi ihana tilava automme on ollut pitkien automatkojen pelastus. Isommat lapset jaksavat nyt autossa paljon paremmin kun heillä on enemmän tilaa. Sunnuntaisin ajelemme edelleen pojan ratsastustunnille koko porukka, mutta uudessa autossa matka taittuu paljon mukavammin. Maanantaisin ajellaan milloin minnekinpäin Khartumia leikkikerhon tapaamiseen; leikkikerhossa on vapaa ohjelma, milloin mitäkin puuhaa, ja sinne lapset menevät kaikki mielellään. Torstaisin on isomman tytön balettitunnin vuoro, sinnekin ajelemme yhdessä koko porukka. Siskon balettitunnin ajan isoveli ja pikkusisko leikkivät suuressa puutarhassa. Vaikka torstai-iltapäivänä ovat käsillä väsyttävän arkiviikon viimeiset tunnit on balettitunneilla käynti meille kaikille pääasiassa iloinen asia.

Mies on useamman viikon työmatkalla ja isäni meillä täällä lomailemassa. On aivan mainiota, että minulla on mieluista seuraa - ja on ollut onni jo useammassa onnettomuudessa, että isä on ollut täällä paikalla. Tuntuu, että koko ajan sattuu ja tapahtuu jotain pientä ja vähän suurempaakin. Kaikki on edelleen niin uutta, että pienetkin vastoinkäymiset sekoittavat helposti suunnitelmat ja saavat minut vähän tolaltani. Autonkuljettaja ajoi autollamme alkuviikosta pienen kolarin. Onneksi mitään sen kummempaa ei käynyt kenellekään osalliselle, ja ihan hyvä sekin, että emme kukaan olleet kyydissä. Asian käsittelyyn meni kuitenkin hyvä tovi, ja samana iltana piti keittiön kaasupullo vaihtaa uuteen - voin vain kuvitella miten maanantai-ilta olisi sujunut, jos olisin yksin huolehtinut autosta ja kaasupullosta, lasten illallisesta ja muista juoksevista asioista.

Viime päivien aikana olen isän avustuksella laittanut taloa vähän kerrallaan lisää ojennukseen: tauluja seinälle, naulakkoja paikoilleen, guatemalalaisia ja afrikkalaisia maskeja esille. Lilat koristeverhot on vihdoin saatu pois alakerran ikkuinoista ja työhuonekin on aavistuksen verran paremmassa järjestyksessä. Talo näyttää nyt omemmalta ja asutummalta, kaikin puolin paremmalta.

Joka viikko käyn muutamassa khartumlaisessa kodissa lasten harrastusten merkeissä. Alkuun ihastelin muiden koteja, kadehdin niitä suorastaan. Kuinka taloissa olikin tunnelmaa, kauniita huonekaluja, hyvin oivallettuja sisustusratkaisuja. Oma kotimme tuntui vierailujen jälkeen tyhjältä, kolkolta ja kaikin puolin väärältä. Nyt kun oma talomme alkaa vähitellen olla paremmassa järjestyksessä alan hiljakseen huomata muiden kodeissa kaikenlaisia pieniä puutteita. Vinot seinät jotka alkuun toisaalla tuntuivat jännittäviltä ovatkin nyt vähän turhankin eksoottiset, ja oman kotimme geometrisen tarkat mitat miellyttävät yhtäkkiä enemmän silmääni. Muitten suurempia ja lapsiystävällisempiä pihoja kadehdin vähän edelleen mutta toisaalta tiedän, että en jaksaisi heilua lasten kanssa pihalla helteessä loputtomiin kuitenkaan. Meidän talossamme plussaa on suuri kellarikerros jossa on tilaa pyöräillä säällä kuin säällä. 

Monista alkuun oudoista täkäläisistä asioista ja ilmiöistä on tässä kolmen kuukauden aikana tullut tavallisia ja arkipäiväisiä, mutta aika lailla päivittäin pysähdyn kuitenkin edelleen ihmettelemään tätä elämääni. Outoa ja haastavaa ei elämästäni tee niinkään maanosa, kulttuuri tai uskonto, vaikka moni niin haluaisikin kai uskoa. Vaikeaa minulle ovat aika arkiset asiat jotka eivät lopulta liity niinkään tähän ympäristöön kuin kiertolaisuuteen ja kansainvälisten yhteisöjen elintapoihin yleensä. Kotiäitiyteni ja se, että olen sitoutunut ja innostunut hoitamaan lapseni itse tekee minusta vähän oudon linnun, ja outouteni korostuu täällä missä täyspäiväiset lastenhoitajat kantavat hyvin laajasti vastuun hyvintoimeentulevien perheiden lapsista. Isompien lasten koulukuvioissa tunnun myös olevan siitä harvinainen, etten odota enkä halua lasteni jatkuvasti ylittävän itseään. Yritän tasapainotella omien suomalaisten odotusteni ja koulun asettamien haasteiden välimaastossa, ja alan ymmärtää, että tästä tasapainottelusta taitaa tulla ennen pitkää aikamoista akrobatiaa. Täällä kolmevuotiaat pelaavat iltapäivisin tennistä ja kuusivuotiaiden tulisi harjoitella pianonsoittoa kuutena päivänä viikossa. Monilla vanhemmilla tuntuu olevan kova kiire tehdä lapsistaan taitavia jos jollakin elämän osa-alueella. Minä taistelen siitä, että lapsilleni jäisi iltapäivisin aikaa leikkiä ja suorastaan tylsistyä. 

Tästä viikosta eteenpäin pyrin siihen, että lasten kaksi vapaata arki-iltapäivää viikossa olisivat tosiaankin vapaita. Tiistai- ja keskiviikkoiltapäiviksi en siis pyri enää järjestämään lapsille leikkiseuraa tai muuta tekemistä, vaan ne saavat olla aikaa rauhoittumiseen ja olemiseen, leikkimiseen, läksyjen tekemiseen ja vaikkapa elokuvien katseluun. Uskon, että jaksamme kaikki paremmin jos meillä on viikossa riittävästi luppoaikaa. Tämä taitaakin olla asettumisessa ja sopeutumisessa yksi suurimmista haasteista: kuinka ymmärtää ja määrittää uuden elämän rajat. Minulla on tämän khartumilaisen elämämme hahmottamisessa ja rajaamisessa vielä tekemistä, mutta tuntuu siltä, että olemme sentään vihdoin menossa oikeaan suuntaan.

18 kommenttia:

  1. Kiitos taas ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Ole vain outo lintu, uskon, että lapsesi kiittävät sinua vielä siitä. Minunkin mielestäni lapsilla pitää olla joskus aikaa vain olla ja vaikka maata sängyssä ja vanhan sanonnan mukaan "syljeskellä kattoon" eli ei tehdä yhtään mitään. Tuntuu, että tänä päivänä kaikkien pitää harrastaa koko ajan jotakin, koskaan ei ole aikaa vain olla kotona.
    Kiitos myös koirakertomuksistasi, meilläkin on kolme koiraa, jotka on Turkista kadulta pelastettu ja kulkevat nyt meidän mukana Suomen ja Turkin väliä.
    t. Tuija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija kommentista! Onpa kiva kuulla toisesta koiraihmisestä! Täytyy yrittää kertoa koirienkin kuulumisia taas vaihteeksi.

      Tuntuu tosiaan olevan uusi villitys, että lasten pitäisi olla koko ajan menossa - omasta lapsuudestani en muista samanlaista pakonomaista tekemistä. Tuntuu ihan hullulta minusta, että kolme-nelivuotiailla on jo useampia harrastuksia... Ne syövät niin paljon vapaasta leikkiajasta. Tuo "kattoon syljeskely" on mielestäni tärkeää ihan jo mielikuvituksen ja luovuuden kehityksen vuoksi.

      Hurjan helppoa tuntuu olevan lähteä muun joukon jatkona viemään lapsia yhdestä harrastuksesta toiseen mutta yritän pitää järjen kädessä ja muistella oman lapsuuden rauhallisia iltoja ja viikonloppuja. Ihan hyvä minusta tuli vaikka aloitin pianonsoiton vasta kahdeksanvuotiaana :)

      Poista
  2. Tuo, että onilla vanhemmilla tuntuu olevan kova kiire tehdä lapsistaan taitavia on niin harmittavan tutunkuuloista. Tuntuu, että FB on täynnä statuksia, joissa kerrotaan lapsen, jopa taaperoikäisen, siitä ja siitä menestyksestä. Ymmärrän hyvin, että kaikki ovat ylpeitä lapsestaan, olenhan minäkin, mutta jotenkin tuntuu välillä, että jotkut vanhemmat ovat etukäteen päättäneet lapsensa mielenkiinnon kohteet ja niissä on lapsen parempi pärjätä. Itse menen kanssa sillä meiningillä, että meidän minimies saa tehdä siitä mistä nauttii, ilman suorituspaineita. Meillä on tarvoitteena kasvattaa iloinen ja onnellinen lapsi, jolla saa toki olla huonojakin päiviä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonkinlaista "kilpavarustelua" olen minäkin ollut huomaavinani lasten saavutusten suhteen. Ihan pienten lasten harrastukset lähtevät arvatenkin pitkälti vanhempien innostuksesta, ja vähän isompienkin valinnoissa on vanhemmilla varmastikin usein jonkinlainen rooli. Siinä onkin tasapainottelua, että antaisi lapselle ideoita ja tilaisuuksia muttei toisaalta liikaa paineita...

      Minä tein tällä viikolla päätöksen, että pojan pianotunnit olivat tähän saumaan liikaa - kuutena iltaa viikossa olisi pitänyt pianoa harjoitella parisenkymmentä minuuttia ja se oli mielestäni läksyjen lisäksi kuusivuotiaalle turhan paljon. Iltapäivän tunnit kuluvat aika sukkelaan kun niihin yrittää sovitella läksyjä, pianoharjoituksia ja vapaata leikkiaikaa. Läksyistä emme juuri voi tinkiä mutta pianotunnit voi aloittaa joskus toistekin. Poika olisi itse halunnut toisaalta sinnitellä ja jatkaa mutta tuntui kuitenkin helpottuneelta kun sanoin, että juuri nyt on parasta pitää pianosta luova tauko.

      Iloisia ja onnellisia lapsia meilläkin pyritään kasvattamaan. Kaikki muu on toissijaista.

      Poista
  3. Ole Vaan oma itsesi ja suunnittele toteuta elämänne niin kuin teille sopii. Muut tehkööt mitä lystää. Minusta ainakin täällä Suomessa on lastenpeykiatrien taholta ollut kirjoittelua, että lapsen pitää antaa olla lapsi. On hyvä antaa mahdollisuus harrastaa, mutta lapsen omien toiveiden ja taipumusten mukaan. Onhan niitä lahjakkuuksia jotka tykkäävät pelata tennistä vaikka seitsemän tuntia päivässä, mutta heistä varmaan tulee sitten joskus todella huippupelaajia, mutta tärkeintä minusta on, että lapsi nauttii tekemisestään ja haluaa tehdä sitä ja lepokin on hyväksi lapselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seurailen tätä omaa polkuani enkä oikein muuta osaisikaan tehdä, mutta välillä tuntuu kieltämättä vähän yksinäiseltä olla oman tien kulkija. Suomessa ollaan mielestäni aika ainutlaatuisesti ymmärretty kuinka lapsuutta voi ja pitää tukea, ettei kouluhommilla ja muulla oppimisella ole kiirettä vaan myöhemminkin ehtii. Pohjoismaissa taidetaan muuallakin seurailla vähän samanlaisia oppeja mutta muuten jo ihan Euroopassakin ollaan esim varhaisen koulunaloituksen kannalla ja ajatellaan kasvua, kehitystä ja menestymistä vähän eri vinkkelistä. Italialainen miehenikin on hyvin erilaisen järjestelmän kasvatti eikä hänkään oikein aina ymmärrä tätä vouhotustani vapaasta leikistä ja tylsistymisestä. Alkaa totisesti olla ikävä omaa vertaisryhmää jonka seurassa tuntea itseni tylsän tavanomaiseksi oudon sijaan!

      Poista
  4. Täällä Genevessä myös yksi outolintu raakkuu huonoa ranskaa ja kyselee tyhmiä! :b Mulla on aika suomalainen katsantokanta myös harrastuksiin ym. Meidän nelivuotiaalla ei vielä ole harrastuksia sen kummempia - yhtä koulussa järjestettävää liikuntakerhoa kokeili mutta uusi ryhmä oli liikaa ja lopetettiin se parin kerran jälkeen. Olen ruvenut hänen kanssaan sen sijaan käymään uimahallissa mikä onkin kivaa koska pääsen silloin itsekin! :) Saa toistaiseksi riittää harrastukseksi pikkuveljen kanssa riitelyn ohella.

    Mieheni kotimaassa Etelä-Euroopassa lasten suorittaminen ja harrastukset ovat myös tosi tärkeittä ainakin tietyissä piireissä. Välillä näyttää että lapsen viulutunnit ja monen kielen osaaminen on jopa onnistuneen keskiluokkaisen vanhemmuuden merkki? Joka helkkarin arkipäivälle voi olla jotain tennistä tai kieliä tai mitä vain. Siellä on kyllä palkkaerot esimerkiksi Suomea isommat, ja olenkin pähkäillyt että saako se kilpailu alkunsa ehkä sieltä? Jenkeissäkin esimerkiksi ja varmaan monessa mussakin maassa on hirveän tärkeää minkälaisen työsopimuksen saa kun sitä kautta määrittyy terveydenhuollon taso. Mieheni kotimaassakin julkinen terveydenhuolto on aivan retuperällä ja kaikki joilla on rahaa käyvät yksityisillä. Siellä matalapalkka-alat ovat tosiaan matalapalkkaisia eikä niiden liksoilla oikein perhettä elätetä. Ainakaan siihen yltiömaterialistiseen tyyliin joka siellä on nyt in. Eli ehkä on pakko panostaa kaikenlaiseen osaamiseen jo pienestä että saa oikeanlaista kulttuurista pääomaa ja pääsee oikeaan yliopistoon ja sitä kautta ahdistavasta köyhyysloukusta?

    Pohtii Yks Aino

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet Aino varmasti oikeilla jäljillä. On osattava jos jotakin ja verkostoiduttava jo varhain, että pärjäisi elämässä - se kuulostaa ihan hullulta mutta taitaa olla totista totta joissakin kuvioissa ja yhteiskunnissa. Ja toisaalta vanhemmat myös ehkä tosiaan esittelevät omia saavutuksiaan lastensa kautta: hyvinkäyttäytyvä monilahjakkuus saa vanhemmatkin näyttämään hyvältä!

      Kai se on tasapäistävä suomalainen koulu joka on antanut minulle pohjan vierastaa näitä kumpiakin ajatusmalleja? Oli miten oli, jaksan uskoa, että elämä kannattelee vaikkeivät lapseni ole vielä käyneet ensimmäiselläkään tennistunnilla - enpähän muuten itsekään osaa tennistä :)

      Mutta täällä tosiaan monilla lapsilla on joka iltapäiväksi joku harrastus, koulun puolesta tai koulun ulkopuolella. En ihan vilpittömästi ymmärrä miten kukaan jaksaa olla koko ajan menossa ja sosiaalinen, ja vielä vähemmän ymmärrän, että sitä odotetaan lapsilta joille ihan tavallinen kauppamatkakin voi olla aikamoinen seikkailu.

      Kiitos Aino ajatuksia herättävästä kommentista!

      Poista
  5. Olen huomannut täällä Ranskassakin, että tommoseen suorittamiseen kiinnitetään hirveästi huomiota. Jo pienet saavat arvosanat koulusta ja lisäksi todistuksessa kerrotaan, että mille sijalle he sijoittuvat luokassa. En tajua. Nyt kolmevuotiaalla on tasan yksi harrastus näitten pitkien koulupäivien päälle ja se riittää hienosti. Mutta myönnettävä on, että aina silloin tällöin kyllä toivon, että niitä olisi enemmän. Olen nimittän kehno keksimään uusia leikkejä meidän tosi sosiaaliselle neidolle (nuorempi on vielä niin pieni, ettei hänestä ole leikkikaveriksi) ja omat iltarauhan hetketkin olisi toisinaan ihan kiva juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa hurjalta, että jo ihan pieniä ruvetaan vertailemaan keskenään... Arvosanat on tosiaan jo ihan riittävän hullu idea kun on kyse pienistä lapsista, mutta tuollainen sijoitusten kertominen kuulostaa tosiaan vieraalta.

      Musta tuntuu, että saan paremmin rauhaa niinä päivinä kun meillä ei ole mitään menoja... Lapset täytyy toimittaa harrastamaan ja se on ainakin täällä suurkaupungissa väsyttävää. Mutta pienemmissä kuvioissa Belizessä jaksoin kyllä kieltämättä paremmin iltapäivämenoja ja oli tosiaan sinänsä kätevää, jos lapsilla oli kivaa tekemistä. Tavallisesti Belizessä minulla oli lasten puuhaillessa mukavaa ja tervetullutta juttuseuraa mikä teki tietysti hommasta myös itselleni mielekkäämpää. Ratsastus ja baletti ovat täälläkin siitä kivoja, että niiden aikana tulee juteltua muiden vanhempien kanssa - leikkikerhossa kun puolestaan tavallisesti näen vain lastenhoitajia. Jotka siis monet ovat hekin kivoja mutta eivät kuitenkaan oikein ystävämateriaalia, he kun ovat töissä silloin kun itse olen ikäänkuin vapaalla. Huoh - tulipas taas kuin huomaamatta purkauduttua enemmänkin :D

      Poista
  6. Pidä pintasi. Miksi kaikki pitää olla ohjattua ja strukturoitua? Minä arvostan enemmän itse keksimistä, luomista ja AJATTELEMISTA. Täällä Jenkeissä äidit, isät, tädit, sedät, koulut ja yhteiskunta hoitaa kaiken ajattelemisen strukturoimalla ja sitten ihmetellään, kun nuoret eivät osaa ajatella. Taito se on sekin: vastuunanto lapselle ja nuorelle. KAIKKEA ei todellakaan tule aikuisen järjestää. Olet niit fiksu ja maalaisjärkinen, pidä se!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaima! Tämä lämmitti mieltä!

      Tuota loputonta ohjattua menoa ihmettelen minäkin. Täälläkin voisi lapsen elämän ohjelmoida aika lailla koko viikoksi jos haluaisi. Hämmentävän monet tuntuvat lähtevän siihen mukaan. Belizessäkin tunsin jokusen perheen joiden lapsilla piti olla joka arki-illaksi tekemistä. Kuulemma siksi että apset muuten pahasti turhautuivat, mutta oikean syyn luulen olleen sen, etteivät kyseisten lasten vanhemmat osanneet antaa lastensa olla vain. Eivätkä osanneet myöskään itse olla vain lastensa seurassa. Vapaahetkinä levitettiin pöydälle muovailuvahat ja maalausvälineet, etteivät lapset vain ehtineet pitkästyä. Vaikka pitkästyminenhän on oikeasti hienoa, suurta luksusta! Että on aikaa olla ja tosiaankin ajatella. Sen puolesta taistelen kyllä. Oikeasti ja vilpittömästi riemastun jos lapset sanovat, että heillä on tylsää.

      Poista
  7. Mieleeni tuli nyt jo aikuisen lapsemme lapsuudessa eräästä lehdestä lukemani sanat:
    "Tarvitaan hiljaisuutta, tarvitaan rauhaa, kasvamiseen tarvitaan aikaa. Ei voi edellyttää, että mikään kasvaisi pellossa, jota taukoamatta kynnetään."
    Minun käy sääliksi lapsia, joiden viikko on niin ohjelmoitu, ettei heillä jää aikaa omalle mielikuvitukselle eikä rauhaa leikkiä omia leikkejään tai vain olla rauhassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi viisaita sanoja, niin lainatut kuin omaksikin!

      Tunnen oikeasti välillä täällä itseni hyvinkin oudoksi kun yritän rauhoittaa lasteni elämää sen sijaan, että jatkuvasti tarjoaisin heille tilaisuuksia harrastaa ja omaksua uutta - niin monet muut vanhemmat ympärillä toimivat juuri päinvastoin kuin minä. Ja välillä joudun myös toppuuttelemaan lapsia itseään koska he yhtäältä haluaisivat tehdä kaikenlaista kaiken viikkoa - mutta toisaalta haluaisivat usein myös vain velloa kotona ja tuntuvat minusta onnellisemmilta ja tasapainoisemmilta kun heillä on riittävästi aikaa olla vain.

      Tekee oikein hyvää kuulla muiden samanlaisista tuntemuksista! En ole ihan niin outo sittenkään.

      Poista
  8. Hieno kirjoitus ja hienoja kommentteja! Todellakin ole Kata vain oma itsesi ja jatka valitsemallasi oikealla tiellä! Lapsilla ei todellakaan tarvitse (eikä saisi!) olla ohjelmoitua tekemistä koko ajan eikä joka päivä, vaan heidän pitäisi antaa olla pitkiä aikoja ihan vain itsekseen. Meidän eka- ja kolmasluokkalaisilla ei ole mitään harrastuksia, mutta heillä käy aika pitkäksi vain hyvin hyvin harvoin, sillä he keksivät jatkuvasti kaikenlaista hauskaa ja luovaa tekemistä itselleen. Silloin harvoin kun kolmasluokkalainen tulee valittamaan, ettei tiedä mitä tekisi, kehoitan joko lukemaan kirjoja tai kirjoittamaan paperilapuille ideoita ja poimimaan niistä sitten sokkona mitä tekisi. Aina on toiminut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Onpa todellakin mukavaa ja helpottavaa kuulla, että teitä hengenheimolaisia riittää vaikka täällä
      Khartumissa tunnen usein itseni aika oudoksi!

      Olen huomannut, että mitä enemmän isommilla lapsillamme on rauhallista kotiaikaa sen paremmin he tulevat keskenään juttuun ja sen somemmin leikkivät yhdessä. Viime kesänä Suomessa elimme aikamoista hiljaiseloa, viikkokausia isommilla lapsilla ei ollut juuri muita leikkikavereita kuin toisensa mutta he riitelivät paljon vähemmän kuin mitä täällä. Tällä viikolla kaksikko on taas tullut paremmin juttuun kun yhteistä rauhallista aikaa on ollut enemmän. Pitkälti on varmasti ollut kyse siitä, että he eivät ole niin väsyneitä kun tällä viikolla on oikein tietoisesti oltu vaan, mutta toisaalta myös oleskelu ja vapaa leikki kaipaa "harjoitusta" toimiakseen. Eli mitä enemmän ollaan vaan sen paremmin se tuntuu sujuvan.

      Omille lapsilleni kaipaisin kyllä vielä enemmänkin kotiaikaa täkäläisen hektisen elämän vastapainoksi. Normaalia minulle olisi tuo teidän todellisuus missä pienillä ei ole harrastuksia lainkaan. Täällä suuressa kaupungissa harrastuspäivinä lähes koko iltapäivä menee harrastamiseen vaikka ratsastustunti itsessään kestää vain puoli tuntia ja baletti kolmisen varttia. Mutta niin kauan kuin harrastaminen on lapsista kivaa se on toivottavasti hyvä ja virkistävä asia heidän elämässään. Haluan joka tapauksessa olla varma ja tietoinen siitä, että lapset puuhaavat mitä puuhaavat siksi, että se on heistä mukavaa eikä siksi, että "kaikki muutkin". Tyttö tanssii kotona kaiken päivää ja odottaa balettituntia koko viikon, eli se tuntuu selkeästi omalta ja hyvältä jutulta. Poika menee aina tosi mielellään ratsastamaan ja se kertoo itsessään paljon. Näillä mennään siis nyt toistaiseksi. Viikko kerrallaan...

      Poista
  9. Olen samaa mieltä siitä, että ikävystyminen on ylellisyyttä. En muista, milloin oma elämäni olisi viimeksi ollut niin väljää, että olisin oikeeasti ikävystynyt. Eilen sattumalta mieleeni palasi se, kun lapsena haahuilin ympäri kotia miettimässä, mitä tekisin seuraavaksi. Eli esim. leikkisinkö pehmoleluilla? Njaa, ehkä ei. Katsoisinko videoita? Nääh. Pelaisinko tietokonepeliä? Ei. Piirtäisinkö? Ei jaksa. Ja niin edelleen, kunnes huomasi jotakin kiinnostavaa ja alkoi puuhailla sen kanssa. Ja jos ei ei keksinyt mitään, meni marisemaan äidille "mitä mä tekisin..." Usein äiti keksi jotain konkreettista tekemistä tai osasi ohjata ajatukset johonkin muuhun. Aika ihanaa. Nykyään ei ikinä ehdi ajatella "mitä mä tekisin", kun to do -lista täydentyy samaa tahtia tyhjentymisen kanssa.

    Nyt täällä ulkomailla (ollaan asuttu alle 2 kk) nautin siitä, että saan rakentaa oman ajankäyttöni alusta, ilman vanhoja pakollisia kerrostumia, mahdollisimman väljäksi ja itselleni mukavaksi. Tietenkin alku on ollut raskas ja kaikenlaista pöljää vaikeilua on edelleen vaikka kuinka, mutta parempaa kohti ollaan menossa :)

    Täällä on ollut paljon kirjoituksia ja kommentteja kotiapulaisten ynnä muiden pitämisestä apuna. Siitä, kuinka yleistä se on kansainvälisissä yhteisöissä. Itsekin harkitsen nyt siivoojan palkkaamista, että ehtisin täällä nauttia elämästä enemmän, enkä tehdä vain koko ajan kotitöitä. Tuntuu vaan vähän hankalalta. Istuu jotenkin tiukassa ajatus siitä, että jos olen itse kotiäitinä, niin kyllä siinä pitäisi ehtiä pitämään kämppä kuosissa itsekin... (vaikka eihän se tietty niin ole oikeasti)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tylsistyminen on luksusta ja toisaalta arkisen tarpeellista! En itsekään pääse tarpeeksi tylsistymään, tekemistä riittää koko päiväksi ja enemmänkin, mutta yritän silti pitää huolen siitä, että joka päivä jonkun hetken verran istun vain ja ihmettelen. Muuten menee pää sekaisin.

      Se on tosiaan näissä muutoissa hienoa, että voi aloittaa elämän aina vähän ikäänkuin alusta. Minulla meni täällä alkuun vaan jotenkin pasmat sekaisin ja aloin elämään vähän niin kuin jonkun muun elämää; tulimme tänne niin keskelle arkea kun lasten koulu alkoi käytännössä heti, ettei ollut aikaa eikä tilaisuutta miettiä miten elämän täällä parhaiten rakentaisi. Oli vain sukellettava sisälle uuteen elämään ja alettava uimaan, ettei hukkuisi! Vähän kerrallaan olen saanut elämään täällä omannäköistä järjestystä ja elämä tuntuukin nyt onneksi paljon omemmalta.

      Kotiapulaisten tai siivoojien palkkaaminen ei tosiaan ole niin helppoa kuin voisi ajatella. Eikä kotiapu ole yksiselitteisen leppoisaa ja mukavaa siinäkään vaiheessa kun päätös on tehty ja apulainen palkattu. On mainiota kun joku auttaa kodin puuhissa mutta toisaalta hermostuttavaa, että vieras ihminen pyörii talossa. Itse haluan apua sen verran, ettei koko päivä kulu kotitöissä mutta toisaalta kuitenkin haluan myös itse hoitaa ihan tavallisia asioita, muuten en tunne oikein eläväni.

      Poista

Kiitos kommentistasi!