sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Mitä tästä opimme

Pinnistelin läpi viime viikkoiset yksinhuoltajapäivät viimeisillä voimillani. Kun kouluviikko oli vihdoin torstai-iltana paketissa ja nelivuotiaan balettituntikin ohi, minä jaksoin vielä lämmittää lapsille nakkeja ja perunoita, ja sitten en enää jaksanutkaan oikein mitään. Vielä päivän verran oli siinä vaiheessa jäljellä yksinhuoltajuutta, mutta perjantain vapaapäiväksi ei meillä onneksi ollut mitään suunnitelmia, joten rohkenin antaa itseni rentoutua jo torstai-iltana. Jotenkin sain lapset nukkumaan ja sitten vaivuin itsekin uneen. Hyvin pitkästä aikaa nukuin sellaista syvää unta, joka antaa tilaisuuden kunnon unennäölle.

Kun olin nuorempi uneni kertoivat minulle tuon tuostakin tärkeitä viestejä alitajunnaltani. Nyt en ole pitkään aikaan nukkunut niin hyvin, että uneksisin kunnolla. Torstain ja perjantain välisenä yönä näin kuitenkin unta, että matkustimme koko perhe lautalla pieneen merenrantakaupunkiin jossain tropiikissa. Astuin lautasta maihin ja tunsin heti olevani kuin kotonani. Vieras paikka oli jollain mystisellä tapaa minulle tuttu vaikka olikin samaan aikaan ihan vieras. Unessa pysähdyin juttelemaan ohikulkijan kanssa. Kysyin kuin monta asukasta kaupungissa on. Nuori mies osoitti kylttiä joka kertoi asukasmäärän olevan 38 000. Halusin jäädä, mutta mieheni totesi pahoitellen, että meidän olisi palattava Khartumiin, hänelle ei ollut pikkukaupungissa töitä. Tuntui tukahduttavalta ajatukselta lähteä lempeän aurinkoisesta rantakaupungista takaisin pölyisen miljoonakaupungin keskelle. Koiratko lie minut herättäneet mutta sinne unessa jäin: rantahiekalle harmittelemaan paluuta nykyiseen todelliseen elämääni. 

Unesta voisi varmasti vetää vaikka mitä johtopäätöksiä ja analyysejä. Minä en kuitenkaan usko unikirjoihin tai perinteisiin unenselityksiin vaan uskon, että ihminen itse ymmärtää omien uniensa merkityksen jos rohkenee niitten viestit ottaa vastaan. Minulle uneni kertoi ennen kaikkea, että kaipaan pienempiin kuvioihin, hitaampitempoiseen ympäristöön, paikkaan jossa on luontevaa jutella ohikulkijoiden kanssa niitä näitä. Olen paljon viime aikoina miettinyt sitä mitä tästä haastavasta ajasta voisin oppia, miten käyttää tulevaisuudessa hyödyksi näitten raskaitten viikkojen tunnelmia. Minulle uni oli osaltaan vastaus siihen kysymykseen: vaikka Khartumissa olisi mitä hyvää ja kaunista, viiden miljoonan asukkaan metropoli on minulle auttamatta liian suuri. Se on hyvä pitää mielessä kun mietimme seuraavaa muuttoa. 

Olen konkreettisesti ymmärtänyt kyllä ilman untakin, että nämä kuviot ovat minulle vähän liikaa. Mutta olen pitkälti jäänyt kiinni yksityiskohtiin sen sijaan, että olisin ymmärtänyt ongelman kokonaisuudessaan. Minusta on alusta asti tuntunut, että ihmisillä on täällä liian kiire; on vaikea saada todellista yhteyttä muihin kun niin heidän kuin minunkin huomioni on samaan aikaan niin monessa eri asiassa. Joka puolella pyörii paljon ihmisiä, liikenne surraa ja velloo eteenpäin, etäisyydet ovat sen verran pitkiä, että ainakin omassa mielessäni painaa koko ajan tieto siitä, että kotiin kestää vielä ainakin puoli tuntia lähes paikasta kuin paikasta. Minulla on täällä koko ajan vähän kiire. Välissä on toki näitä vähän rauhallisempiakin hetkiä joiden aikana ehdin ottaa vähän omaa aikaa esimerkiksi blogin kirjoittamiseen. Mutta melkein koko päivän tuntuu siltä, että vuorokauden tunnit eivät mitenkään riitä kaikkeen. 

Tältä ei tuntunut Belmopanissa vaikka samaa arkea samalla kokoonpanolla pyöritin sielläkin. Onhan minulla täällä vähän enemmän tekemistä kuin Belizessä: joudun täällä muun muassa tekemään koirien ruuat aika lailla itse, koska täältä ei löydy hyvin koiranruokaa, tai se on hyvin kallista, ja pojalla on tänä vuonna viime vuotta enemmän läksyjä. Mutta nyt ymmärrän, että pitkälti elämäni tuntuu täällä niin kiireiseltä ja väsyttävältä ja hektiseltä siksi, että välimatkat ovat niin suuret ja ihmiset niin kiireisiä, ettei heihin saa luotua todellista yhteyttä. Lapseni viilettävät yhteensä tunnin verran päivässä koulubussilla, se tuntuu minusta edelleen käsittämättömältä ja irvokkaalta. Minä istuin autossa tänä aamuna taaperon kanssa yhteensä tunnin kun kävin ihan vain pikaisesti pesuaineostoksilla. Paljon yli tunti on vielä tänään edessä autoilua kun vien tyttöjen kanssa pojan ratsastustunnille. Tuntuu siltä, että suuri osa elämästäni täällä kuluu autossa - uupuneena ja tylsistyneenä, takapenkillä kuumasta ja väsymyksestä napisevat lapset. Tuntuu, että tähän olisi löydyttävä joku muutos tai ratkaisu. Tai ehkä tämä on vain "aikansa kutakin" ja "mitä tästä opimme", eikä auta kuin olla vain ja odottaa, että aika kuluu niin, että tästä yksinkertaisesti tulee arkipäiväistä.

24 kommenttia:

  1. Hei. Toivotaan jaksamista tuleviin viikkoihin. Pystyn huikan samaistumaan tilanteeseen, kun asuime muutaman vuoden Aasiassa ja pyöritin arkea 4 lapsen kanssa. Kyllä välillä oli vierauden ja apeuden tunne läsnä.
    Mietin , että pitäisikö sinun ottaa enemmän apua vastaan ja luottaa tehtäviä muille. Pitäisikö apulaisen olla teillä koko päivän. Apulainen oppisi varmasti tekemään koiran ruoat ja laittamaan teillekin ruokaa. Ja tiskaisi ja siivoaisi. Ja onko mahdollista löytää luotettavaa henkilöä joskus huolehtimaan lapsista. Siten että voisit jättää tytöt kotiin kun viet pojan harrastamaan. Tai että lapsenhoitaja veisi pojan. Minullakin tämä vei kauan ja kuljetin lapsia aina mukanani. Sitten pystyin olemaan varma, että homma sujuu ja lapsetkin olivat tyytyväisempiä. Saivat leikkiä rauhassa ja päiväunet ym olivat ajallaan. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä käy kyllä puolipäiväinen kotiapulainen joka siivoaa ja tiskaa, olisi ostanut nuo pesuaineetkin mutta oli tänään kipeänä niin päätin käydä ne itse hankkimassa. Että siltä osin minulla on kyllä ihan riittävästi apua.

      Kyllä voisin hyvinkin silloin tällöin jättää isommat lapset luotettavan hoitajan huomaan. Luotettavien ihmisten löytäminen js luottamuksen syntyminen vie kuitenkin aikaa kuten sanoitkin. Keskimmäisen keliakian vuoksi täytyy niin mahdollisen hoitajan kuin ruuanlaittajankin myös todella ymmärtää gluteenittomuuden päälle, se ei ole täällä mikään helppo homma. Saa nähdä miten asia ennen pitkää järjestyy.

      Alkuun jätin keskimmäisen kotiapulaisen hoitoon kun vein pojan ratsastamaan (silloin kotiapulainen kävi vielä meillä kokopäivätöissä) tai poika jäi kotiin kotiapulaisen kanssa kun vein tytön ystävän luokse leikkimään. Mutta vaikka se oli toki logistisesti helpompaa, minusta tuntui, etten ehtinyt nähdä lapsia arkipäivinä kunnolla. Ja he itse valittivat, että oli äitiä ikävä. Kaikki ovat kuitenkin vielä aika pieniä ja tarvitsevat aikaa äidin kanssa. Kun koulupäivät vievät päivästä jo monta tuntia, täytyy iltapäivisin yrittää antaa kaikille aikaa. Se että kuljemme yhdessä kaikkialle tuntuukin nyt tässä tilanteessa ja toistaiseksi toimivimmalta ratkaisulta.

      Koirien ruuat voisi apulainen varmasti kyllä tehdä mutta vielä en ole saanut oikein kunnon systeemiä tai rutiinia siihen hommaan. Väsyneenä on vaikea luoda uutta! Mutta täytyy yrittää.

      Poista
  2. Hei,
    minäkin näen usein unia ja mitä hassumpia. Kun on jotain stressaavaa elämässä, huomaan, että se tulee uniini ahdistavana tai jotenkin ratkaistuna. En analysoi unia, mutta uskon, että ne ovat tavallaan 'purkautumiskeino' aivoille ja hyödyllisiä. Ihanaa unta haluisi pitkittää, jos näkee sen juuri ennen heräämistä aamusella. :)
    Lukiessani viimeisen postauksen muistan taas olla kiitollinen omasta pienestä kodistani maassa, jossa vuodenajat vaihtuvat. Omat läheiset ja ystävät lähellä. Nyt on Suomessa sateinen sunnuntai, kaalilaatikko ja omenahyve hautumassa uunissa.
    Tsemppiä sinulle, varmasti kaikella on tarkoituksensa ja löydät jonkinlaisen paikkasi siellä!
    Kiitos taas mielenkiintoisista postauksista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle tsempeistä ja kommentista! Hyvä on löytää omasta tilanteestaan ne hyvät puolet, siihen itsekin aina pyrin - ja perspektiivi auttaa. Vaihtuvat vuodenajat on tosiaan kiva juttu, syyssade kuulostaa nostalgisen hyvältä! Mutta täytyy sanoa, että on tässä Sudanin talvessakin puolensa. Nyt kun ilma on vähän viilennyt on aamuisin ja iltaisin ulkona aika täydellistä eikä päivisinkään enää niin järkyttävän kuuma kuin aiemmin syksyllä. Autossa tulee silti hiki... Mutta juuri kuulin, että oma uusi automme on täällä jo ehkä tällä viikolla! Uskon, että autoilusta tulee aika lailla mukavampaa kun tilaa on vähän enemmän ja ilmastointikin toivottavasti toimii uudessa isommassa autossa paremmin kuin pikkuvuokra-autossamme.

      Jaksoin tänä iltana ratsastustuntiruljanssin jälkeen laittaa gluteenitonta pizzaa ja vielä gluteenittomia banaanimuffinssejakin. Päivästä tuli siis lopulta ihan hyvä vaikka vähän alavireinen juuri nyt olenkin.

      Hyvää alkavaa viikkoa sinnepäin! Täällä tuntuu aina jotenkin mahtavalta kun sunnuntai-iltana ollaan jo hyvän matkaa kohti seuraavaa viikonloppua :)

      Poista
  3. Kata, nämä sun tekstisi ovat tosi hyviä ja hienosti kirjoitettuja. Niitä jää pohtimaan ja miettimään pitkäksi aikaa myöhemmin. Kiitos. Mutta muistatko vielä millaista elämä oli silloin kun olitte juuri muuttaneet Belizeen? Tuntuiko se heti kodilta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Helena kauniista sanoista!

      Sen muistan, että kun ensimmäistä kertaa ajoin lentokentältä Belmopaniin minusta tuntui hämmentävän kotoisalta, vähän niin kuin tuossa unen merenrantakaupungissa. Pienet ruokakaupat joiden valikoima oli hyvin rajoittunut kyllä masensivat ja paikallinen sairaala oli pienoinen shokki, mutta kyllä ympäristö silti tuntui alusta asti monessa mielessä hyvältä ja omalta. Siinä muutossa oli aika keskeistä se, että olin hyvin helpottunut kun pääsimme lähtemään Jamaikalta - Kingston ei tuntunut koskaan oikein omalta vaikka sinne tietysti omat ystävät ja kuviot ennen pitkää muodostuivatkin.

      Olin vähän ajatellut, että ehkä Belizeen muuton kohdalla jotenkin ymmärsin näitten kansainvälisten muuttojen salaisuudet ja siksi asettuminen sujui niinkin hyvin kuin se sujui - mutta nyt ymmärrän, että olin Belizen kohdalla vain hyvin onnekas paikan suhteen. Belizessä on paljon sellaista mikä sopi yksyhteen oman persoonani ja koko meidän perheen kanssa. Belizeen muuton kohdalla kävi myös sellainen onnenkantamoinen, että meille tuli avuksi aivan mahtava aupair. En tuntenut itseäni yksinäiseksi kun minulla oli koko ajan menossa mukana kiva ihminen joka puolesta sanasta ymmärsi missä mennään ja se tietysti auttoi osaltaan asettumisessa.

      Tässä muutossa osa haasteesta on asettuminen uuteen todellisuuteen, mutta osa ongelmaa on sekin, että surutyö edellisen maan suhteen on aina vaan kesken. Ehkä hyväkin, etten usko Khartumista tulevan koskaan samalla tapaa minulle koti kuin Belizestä - lähtö tulee silloin olemaan aikanaan helpompaa.

      Poista
    2. Minä muistan kuinka Kaliforniassa alusta alkaen olin tosi keskittynyt poislähtemiseen. En halunnut jäädä, paikka tuntui kumman vieraalta ja oli ikävä Eurooppaa. Nyt niitä Amerikan hetkiä on usein ikävä, ihan kuin missään ei olisi just hyvä. Ja kuten joskus aikaisemmin täällä kirjoittelinkin; eka vuosi on näissä muutoissa se kaikkein pahin. On surua, ikävää, yksinäisyyttä, kaikkea. Mutta on se niinkin, ettei se paikka väkisin muutu kotoisaksi. Sitten ei muu auta kuin kaivaa se karttapallo taas esiin ja etsiytyä oikeaan kotiin :)

      Poista
    3. Mäkin muistan Jamaikalla olleeni jotenkin koko ajan jollain tavalla lähtö mielessä. Se ei tuntunut kivalta eikä hyvältä tavalta elää ja olikin ihanaa kun Belizessä tuntui kotoisammalta ja oli mahdollista oikeasti elää hetkessä eikä koko ajan odottaa tulevaisuutta. Sieltä Jamaikan ajoilta kai jäi päälle tämä ajatukseni siitä, että olivat olosuhteet mitkä hyvänsä pitäisi pyrkiä elämään hetkessä siellä missä on - jälkikäteen harmitti nimittäin se etten ollut osannut asettua paremmin vaan jäin niin kiinni siihen ajatukseen, että kohta taas mennään.

      Oman ystäväpiirin löytäminen kesti kyllä Belizessäkin aikansa ja muistan eräänlaisen käännekohdan kun päätin, etten jaksa enää yrittämällä yrittää kenenkään kaveriksi, olen mieluummin sitten vaikka itsekseni ja perheen kanssa. Pian sen jälkeen kaveripiiri alkoikin tietysti muodostua kuin itsestään. Että kai osa minusta toivoo, että jos oikeasti rohkenen täälläkin ajatella, että antaa olla, en jaksa enää yrittää asettua, olen vain ja katson miten tämän sopeutumisen kanssa käy, niin kävisikin sitten kuitenkin parhainpäin! :)

      Poista
  4. Uskon, että ihminen pystyy luomaan ympärilleen olosuhteet, joissa pystyy elämään ja tuntemaan olonsa tyytyväiseksi. Mutta voiko joka paikassa olla onnellinen, siitä en olisi niin varma. Eikä tarvitsekaan, tärkeintä on tunnistaa paikat, joissa on ollut onnellinen ja pyrkiä jossain vaiheessa elämää asettumaan sinne, missä tuntee aidosti olevansa kotona. Usein kysymys ei ole konkreettisesta välimatkasta, vaan omasta sielunmaisemasta, joka saattaa löytyä lapsuusmaisemista tai toiselta puolelta maapalloa. Maasta, joka aluksi oli vieras, mutta josta tuli koti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota olen viime päivinä miettinyt, että olisiko hyväksyttävää ja suorastaan toivottavaa, että luopuisin siitä odotuksesta, että kotiudun tänne tätä kummemmin, ja olisin vain. Jospa voisin yksinkertaisesti hyväksyä, että tästä ei koskaan tule minulle lähellekään Belizen omaista kotia ja sillä selvä. Jollain tasolla olen kai sen jo tehnytkin mutta osa minusta tappelee vastaan koska uskon niin vahvasti siihen, että elämää pitää elää nyt eikä sitten joskus -asenteella. Miten elää tässä ja nyt mutta toisaalta ikäänkuin irrallaan tästä todellisuudesta...? Kai niin, että ottaa ilon irti hyvästä ja yrittää muistaa, että kaikki huono ja hankala on vain väliaikaista.

      Kiitos Pippuri kommentista! Se antoi ajattelemisen aihetta ja sai muutaman solmun mielessäni aukeamaan :)

      Poista
    2. Minusta on hienoa ja oikein, että elät elämääsi tässä ja nyt. Niin sen kuuluukin mennä: lapset, työ ja kaikki muu pitävät meidät kiinni arjessa, joka kuitenkin muodostaa suurimman osan elämästämme. Sitten myöhemmin, kun lapset ovat omillaan, voimme peilata elettyä elämää ja miettiä, miten haluamme viettää loppuelämämme. Uskon, että silloin arvostat kaikkia niitä paikkoja, joissa olet saanut asua ja elää. En tiedä kuinka pitkiä kehitystyöprojektit yleensä ovat, mutta kyseessä on kuitenkin väliaikainen jakso elämässänne ja pystytte vaikuttamaan seuraavaan kohdemaahanne. Ja aina synkkyyden hetkellä kannattaa muistaa, että olemme todella etuoikeutettuja: Suurin osa maailman naisista ei voi vaikuttaa millään lailla omaan tai lastensa elämään.

      Poista
    3. Uskon minäkin, että viimeistään jälkikäteen kaikesta löytyy oma merkityksensä ja hyvät puolensa, ihan taatusti tästä Sudanin ajasta tulee myös oma tärkeä lukunsa meidän perheen elämässä.

      Emme vielä tarkkaan tiedä miten kauan Sudanissa asumme; muutto mielessä en haluaisi elää mutta kieltämättä ajattelen kyllä tulevaisuutta tällä hetkellä paljonkin. Mieheni tekee siis työkseen kehitysyhteistyötä eli projektityöstä ei sinänsä ole kyse - projekteja riittää hänelle loputtomiin maassa kuin maassa, ja tämän kyseisen työn piirissä vaihtoehtoina on aina vain ns vähemmän kehittyneitä maita. Pystymme siis kyllä onneksi vaikuttamaan siihen missä asumme mutta valikoima on aika rajattu, ja näissä vähän haastavammissa merkeissä voi siis teoriassa kulua koko elämämme eläkepäiviin asti, muutaman vuoden välein maata vaihtaen.

      On hyvin totta mitä sanoit, että minun elämässäni on kyse valinnoista eikä pakosta, ja se on totisesti suuri etuoikeus. Toisaalta se on tällä hetkellä myös yksi mieltäni paljon painavista ajatuksista: kun on kerran varaa valita, miksi ihmeessä valitsemme juuri tämän elämäntavan ja juuri nämä haasteet? Enkä mieti vain itseäni vaan myös lapsia. Me olemme tehneet valintoja joitten seurauksena lapsemme kasvavat ja kehittyvät henkisesti ja fyysisesti kaukana sieltä missä itse kasvoimme aikuisiksi. On vaikea olla miettimättä ovatko valintamme olleet hyviä ja oikeita. En tiedä miltä tuntuu se kun valinnanvaraa ei ole, mutta valinnanvapaus ei sekään ole yksiselitteisen helppoa!

      Poista
    4. Olet oikeassa: valinnanvapaus ei todellakaan tarkoita helppoa elämää. Sitä seuraa aina vastuu ja jos asiat eivät menekään kuten on suunnitellut, joutuu “keskustelemaan” peilikuvansa kanssa. Siksi kai monet mielellään antavat muiden päättää asioistaan tai turvautuvat uskontoon, jotta olisi edes joku taho, jota syyttää tai jolta pyytää apua. Minua helpottaa tieto, että vaikka kuinka harkitsee ja miettii päätöksiään, aina on tekijöitä, joihin ei voi vaikuttaa ja jotka saattavat keikauttaa tilanteen päälaelleen. Siksi täytyy olla armollinen itselleen. Joskus elämä on..

      Poista
    5. Tuota armollisuutta itseä ja muita kohtaan tässä elämäntilanteessa totisesti opettelen ja se on kyllä tärkeä oppi. Ja niinhän se on, ettei elämää voi lopulta kuitenkaan hallita - vaikka miten tekisi tai olisi tekemättä suuria ja merkittäviä päätöksiä suuntaan tai toiseen, kaikenlaista vain sattuu ja tapahtuu koko ajan oli miten oli. Toivon mukaan saan ennen pitkää arjesta kiinni siinä määrin, ettei ole syytä niin miettiä näitä suurempia linjoja vaan osaisin keskittyä hetkeen kerrallaan. Sitä se hyvä elämä mulle aina lopulta kuitenkin on: niitä ihan tavallisia hyviä ja huonompiakin hetkiä.

      Poista
  5. Tsempit sinne Khartoumin lämpöön ja pölyyn. Itselläni on Sudanista vain mukavia muistoja, ja vaikka paljon aikaa siellä olen viettänytkin Dafurista Khartoumiin, niin etelään kuin itärajallekin, niin omat pyrähdykseni ovat olleet vain max muutamia viikkoja kerrallaan. Mutta yritin aina järjestää hiukan luppoaikaa juuri Khartoumissa. Hotelli Acropolen yläkerran terassihuone oli kuin toinen koti, ja edelleenkin muistan ihanat Khartoumin samettiyöt. Kaikkein parasta oli ottaa taxi illalla ja livahtaa omin nokkineni Omdurmanin sukhiin. Mikä taivas. Siellä vierähti tunteja vain istuskellen, teetä juoden ja kaikkia aarteita hiplaten;). Kotona on tälläkin hetkellä vaikka mitä huikeuksia juuri Khartoumin Omdurmannista. Mutta ymmärrän kyllä omia tuntemuksiasi – on aina toista olla paikalla vain kiitävä hetki, kuin asettua aloilleen henkisesti ja fyysisesti. Näitä mietin myös silloin kun piipahdin kollegojen tai ystävien kodeissa Khartoumissa, elo on niin kovasti toista. Ja mitä tulee ruuhkiin ja pölyihin – vieläkin hytisen, kun muistuu mieleen paahtava helle ja pölyinen liikenne, ja hyytävän vilpoiset toimistot, joissa ilmanvaihto oli vedetty melkein pakkasen puolelle;). Vastakohtien keidas! ;) Kyllä se siitä, kannattaa ottaa hiukan aikaa ja tutustua ihanaan historiaan ja kulttuuriin – sitä siellä piisaa;)... terveisiä sumuisesta ja syksyisestä Suomesta, on kiva aina lukea kuulumisia sieltä suunnasta. Rehtiä tunnelmaa, kiitos Kata! xxx

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla susta Jaana ja kuulla Sudanin muistoja ja mielikuvia!

      Khartumin voi nähdä hyvin monin eri silmin; samat näkymät voivat olla kiehtovan mielenkiintoisia tai sitten mitäänsanomattoman latteita ja likaisia... Oma näkökulmani vaihtelee lähes päivittäin! Ja uskon ja näen miehestänikin, että Khartumissa on tunnelmaa työssäkäyville, etenkin ja ainakin jos työ on kehitysyhteistyötä. Täällä saa kehitysyhteistyöntekijä tuntea olevansa todellisten asioiden äärellä.

      Khartum näyttää minun näkemykseni mukaan parhaat puolensa iltaisin kun aurinko on laskenut - pimeässä ei näy pöly eivätkä kadunvarsien roskat :) Ja kauppojen ikkunat heräävät yhtäkkiä eloon kun me erottuvat pimeää vasten.

      Tässä kaupungissa jossa kaikki kynnellekykenevät tekevät töitä ja parhaat hetket nähdään illan pimetessä ei tällainen pienten lasten kotiäiti tunnu oikein löytävän paikkaansa... Vaikka on täällä toki tästä omastakin näkökulmastani hyvääkin. Meille on olohuoneenomainen tila muodostunut Ozone-ravintolasta liikenneympyrän keskeltä, siellä käydään perjantai- tai lauantaibrunssilla koko perheen voimin harva se viikonloppu. Ja tänään juuri puhuimme, että täytyisi lähteä tarkastamaan minkälaisia joululahjoja Omdurmanin soukhista mahtaisi löytyä, voin arvata, että kaikenlaista hyvää ja kaunista!

      Terveisiä sinnepäin. Suomeen asettuminen näyttää sujuvan teidän porukalta oikein mukavasti!

      Poista
  6. Tuo miljoonakaupunki ongelma on varmaan Belizen jalkeen aikamoinen shokki. Musta tuntui Ankaran jalkeen pikkukaupunkimaiselta tulla Izmiriin jossa on vain 4 miljoonaa asukasta, elan ison osan ajasta mikromaailmassani, jossa oma kortteli on tuttu, moikkaan ja juttelen vastaantulijoille ja tunnen lahikauppojen hyllyt ja myyjat. Eilen kavimme isommassa ostarissa kaupungin laidalla, jonne mentiin metrolla, lapi slummien ja kortteleiden, jotka eivat ole arkeani mutta osa kaupunkia, olin sen jalkeen jotenkin hammentynyt koko illan ja purin sita miehelleni kiukuttelemalla. Suurkaupunki ottaa kai veronsa aina valilla, vaikka olisikin koti. Pitaisikö sun antaa nyt Khartumille jotenkin yliote, olla vahan aikaa niin, ettet yritakaan tykata siita, hautaudut vaan omaan mikromaailmaan kotona ja rakennat sen pala palalta kokoon, sen jalkeen Khartum saattaa antaa armoa tai sitten ei? Tykkaan sinun teksteistasi todella paljon ja voi kun voisin olla enemmin avuksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet Petra ollut suuri tuki läpi koko tämän muuttoruljanssin - elät hengessä mukana ja sinulla on aina jotain fiksua sanottavaa. Kiitos! Tuli taas perspektiiviä oikein roppakaupalla kun ymmärsin, että teidän soma rantaidylli onkin valtava kaupunki sekin. Tiedän niin vähän Turkista, että olin ajatellut, että kyseessä on joku ihan pikkupaikka... Belizessä oli tosiaan koko maassa 300 000 asukasta. Viiden miljoonan ihmisen kaupunkiin totutteleminen vie aikansa.

      Hyvä tapa lähestyä suurkaupunkia on tuo oman alueen sisällä pyöriminen. Jonkun viikon olenkin tiedostanut, että elämä olisi helpompaa jos asuisimme kaupungin sillä laidalla missä koulukin on. Paremmat ruokakaupat on myös sillä puolella kaupunkia. Jos kotikin olisi niillä kulmilla olisi mahdollista elää vähän pienemmässä mittakaavassa. Sieltäpäin mies alunperin meille kotia etsikin mutta mitään sopivaa ei löytynyt.

      Toisaalta lasten pienet kaverit asuvat pitkin kaupunkia eli kai sitä olisi joka tapauksessa viiletettävä pitkin kaupunkia leikkitreffeillä ja synttärijuhlissa. Ja pidän kyllä toisaalta tästä meidän kaupunginosasta siinä mielessä, että tämä on kotoisampi eikä niin kaupunkimainen kuin koulun lähiseutu - täällä voi puitten varjostamilla pikkukaduilla unohtaa olevansa suuressa kaupungissa. Yritän järjestää joka viikosta osan sellaisia päiviä joiden aikana pysyn täällä kotikulmilla ja ne kyllä tosiaankin rauhoittavat. Ja tosiaan taidan jättää nyt vähäksi aikaa Khartumin omaan arvoonsa ja keskittyä täysin rinnoin ihan muuhun, kaikkeen pieneen ja kivaan mitä elämässä kuitenkin aina on.

      Poista
  7. Hei, huimalta kuulostaa. Tunteet varmaan heittelevät tosiaan laidasta laitaan, väsymyksestä onneen ja kiukusta iloon. Minäkin kannustan sinua hyvin vienolla äänellä (olen ymmärtänyt, että haluat tehdä mahd.paljon itse huushollia pyörittävistä asioista) palkkaamaan kotiapulaisen takaisin kokopäiväiseksi vaikka olisi olo ettei ole mitään tekemistä kaikelle ajalle.

    Ruokaostoksia voi ulkoistaa, en tiedä miten siellä kasvikset ym. ostetaan, mutta Mombasassa avautui ihan uusi ruokamaailma sen jälkeen, kun kodinhoitajamme alkoi (pyysi sitä itse katseltuaan nahistuneita ja kalliita supermarkettiostoksiani) hoitamaan kaikki kasvis -ja hedelmäostokset. Niitä ei ostettu kaupoista vaan markkinoilta, joissa tavara oli monesti paljon tuoreempaa, valikoimat huimia ja hinta kymmenesosan normista. Koiranruuan ulkoistin aika pian puutarhurillemme, aluksi sitä itse keittelin, mutta siihen tosiaan kului aikaa helposti tunti tai pari päivässä ja koska koiria oli siinä vaiheessa neljä (kaksi omaa ja kaksi hoitokoiraa 6kk) niin menekki oli suuri ja tilaa säilyttää valmista ruokaa ei jääkaapeissa juurikaan ollut. Joka päivä melkeinpä oli siis keitettävä uusi annos. Muistan vieläkin sen valtavan 25 litran kattilan, joka oli koiranruualle pyhitetty :)

    Isossa kaupungissa aikaa kuluu niin paljon kaikkeen säätämiseen ja juuri siihen kotiapu voisi auttaa niin, että sulla vapautuu enemmän aikaa mihin ikinä sitä toivoisitkin olevan. Tai sitten niin päin, että jos sulle ja lapsille on paras vaihtoehto kulkea yhdessä harrastuksiin jne.. niin kotiapu on sitten kotona hoitanut pyykit, ehkä tehnyt ruualle esivalmistelut tyyliin pessyt ja pilkkonut vihannekset, kattanut pöydän, tiskannut tmv. Kannustan myös etsimään kotiin apulaista, jonka kanssa kemiat kohtaa ja puhutte samaa kieltä edes jonkin verran. Sitä kautta tutustuu ihan eri tavalla taas sudanilaiseen elämään ja tavalliseen kansalaiseen. Itse tykkäsin niin paljon kuulla tarinoita eri ihmisten elämistä. Kyselin paljon ja yritin olla niin helposti lähestyttävä kuin vaan voin olla.

    Nyt kun mieli alkaa taas hamuamaan muille maille niin olen miettinyt ihan näitä käytännön juttuja, juurikin asunnon sijainti on sellainen, että siitä en tinkisi. Mombasa olisi ollut täydellinen paikka asua rannalla ja silti sen alkuhässäkän aikana suostuin muuttamaan kauaksi rannasta. Miksi ei voisi pitää silmiä ja korvia auki josko vaikka sillä toisella puolen kaupunkia vapautuisi teille sopiva talo? Muutto varmasti kuulostaa ajatuksena tosi kuormittavalle ja isolle muutokselle lapsillekin, mutta sitten taas jos pari vuotta aiotte siellä olla niin kyllähän siinä ajassa autossa vietettyjen tuntejen määrä myös on hurjan iso. Mutta sitten taas tuo viimeisin kommenttisi Petralle kertoo monesta hyvästä asiasta teidän asuinalueella, niitä kannattaa vaalia ja muistaa niiden olemassaolo. Mombasassa vaikeina aikoina piti muistaa juurikin sen paikan hyvät puolet, uskomattoman kauniit rannat, mielettömät mangot, lämmin turkoosi merivesi ja letkeä rytmi. Piti siis päästä veden äärelle säännöllisesti.

    Hirmuisesti hyvää energiaa ja arjen iloja! Apua, toivottavasti sulle ei tullut olo, että yritän tuputtaa neuvojani ainoana oikeana vaihtoehtona, näin ei todellakaan ole vaan uskon, että itse tietää parhaiten mikä sopii milloinkin omaan elämään kunhan vain on vaihtoehdot tiedossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotiavun osalta olen itse asiassa ihan tyytyväinen tähän meidän tämänhetkiseen järjestelyyn - vaikka koirien ruoka-asiaan olisi tosiaan hyvä saada joku parempi tolkku! Meillä on valtava pakastin ja suunnitteilla toisen jääkaapin osto ja säilytystilaa on siis paljon, eli vaihtoehtojakin on onneksi muutama.

      Kotiapulainen tekee valtaosan kodin töistä ja jäljellejäävistä hommista pääasiassa nautin. Otan totisesti rusinat pullasta! Kotiapulaisen puolipäiväisyydessä ei kyllä toisaalta ole kyse vain hommien määrästä. Olen sillä tavalla hyvin yksityinen ihminen, etten halua aamusta iltaan olla kotonani työnantaja-"madame". Koitin sitä jonkun viikon ja se vasta väsyttikin!

      En ollut yksinhuoltajaviikkona väsynyt niinkään kiireen vuoksi (vaikka sitäkin riitti!) kuin siksi, että miehen poissaollessa minulla ole täällä paikan päällä ketään aikuista juttukaveria jonka kanssa jakaa arjen hyvät ja huonot puolet. Kiirettä kestän kyllä hyvin jos sen vastapainoksi on sopivasti onnea ja iloa. Uskon, että jaksaisin suhata liikenteessäkin vaikka miten jos ajomatkan päässä olisi hyvä ystävä tai pari! Osasta lasten harrastuksia löytyy ihan mukavaa smalltalk-juttuseuraa mutta mitään ihan oikeita ystäviä minulla ei täällä ole toistaiseksi, ja isossa kaupungissa tuntuu vaikealta saadakaan luotua todellista yhteyttä toisiin. Yksinäisyys uuvuttaa... Oma perhe on paras ja ihana mutta kaipaisin seuraksi ihan omia aikuisia ystäviä.

      Kotiapulainen puhuu kyllä englantia niin kuin puhuvat ulkomaalaisten lastenhoitajat joita pääasiassa lasten menoissa tapaan, mutta realiteetti on se, että heille olen aina kuitenkin se madame. Sille pohjalle tuskin näissä oloissa ystävyyttä rakennetaan.

      Asunnon sijainti on tosiaan tärkeä juttu oli koti sitten missä hyvänsä! En usko, että muuttaminen on meille kuitenkaan mikään todellinen vaihtoehto. Valinnanvaraa ei ole rajattomasti ja miehen työpaikalla on myös asiaan sanottavansa. Ja tässä sijainnissamme on tosiaan paljon hyvääkin. Autoilusta on myös onneksi parin viime päivän aikana tullut huomattavasti leppoisampaa. Saimme vihdoin eilen oman automme perille maahan ja tuntuu ihan toisenlaiselta kulkea kaupungin laidalta toiselle suuremmassa autossa. On tilaa hengittää. Ja ilmastointikin toimii tehokkaammin.

      Kiitos pitkästä kommentista! Hyvä on kuulla muiden ajatuksia ja saada niistä uusia ideoita tai tilaisuus jäsentää omia tuntemuksia tarkemmin.

      Poista
  8. Hienoa keskustelua on ollut tässä jo sen verran, että kaikki sanottavani tuli jo jonkun muun suusta, mutta tuohon autoiluun lisäisin vielä sellaisen ehdotuksen, että voisiko miettimällä keksiä jonkin keinon saada siitäkin enemmän irti, voisiko ajan käyttää esim. kielikasettien tai äänikirjojen kuunteluun? Tai voisiko silloin jutella lasten kanssa esim. koulusta ja läksyistä? Lapsethan voisivat vaikka osan ääneenlukutehtävistä hoitaa automatkoilla. Meilläkin ajot Ammanissa ovat aina vähintään 20min, kun jonnekin pitää lähteä, ja lapset varautuvat siihen aivan oma-aloitteisesti ottamalla reppuun mukaan jotain mukavaa tekemistä. Minä taas nautin jo etukäteen ajatuksesta saada kuunnella päivän hittejä radiosta, sillä en juuri koskaan muulloin kuuntele musiikkia kuin autossa. Tiedän, että ruuhkissa istuminen on puuduttavaa (!!!), mutta pyrin aina hokemaan itselleni, että saanpa nyt nauttia hetken pidempään hyvää musaa :)
    Voimia sinne oloihisi! Kun tietyt palapelin palaset ajan myötä loksahtavat paikalleen, voi kokonaiskuva näyttää jo aivan toiselta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä isommat lapset tulevat aika helposti autossa pahoinvoiviksi elleivät katsele ikkunasta ulos. Ja vähän hankalaa on mielestäni jutella laajemmin etu- ja takapenkin välillä. Mutta äänikirjat ovat hyvä idea! Niitä voitaisiin koittaa. Autonkuljettajalle tylsää kuunnella suomen- tai italiankielisiä kirjoja mutta toisaalta ei varmaan sen tylsempää kuin kuunnella lasten ja minun suomenkielistä juttelua :)

      Kiitos taas kommentista. Melkein näen itsekin ja tiedän vanhasta kokemuksesta kuinka sama elämä voi tuntua ihan hyvältä tai tosi kurjalta - oma asenne on se tärkein määrittäjä, mutta monet pienet ja isommat jutut tekevät juuri nyt hyvän asenteen ylläpitämisen kiusallisen haastavaksi. Mutta kyllä se tästä tavalla tai toisella tasaantuu, niin elämä kuin asennekin :)

      Poista
  9. Mä ymmärrän oikein hyvin tuntemuksiasi ja minun kohdallani pelastava enkeli tuli nyt työpaikan avulla! Kalifornia ei heti auennut minulle uutena kotipaikkana ja minusta tuntui ekojen päivien jälkeen että nyt me pakataan kimpsut ja kampsut ja palataan takaisin Eurooppaan,a setutaan aloilleen eikä muuteta enää koskaan minnekään. Mieheni huomasi itseasiassa jo Berliinissä asuessamme että mun on pakko päästä töihin tai pää hajoaa. On ihan eri juttu yrittää asettautua uuteen paikkaan kotiäitinä jonka elämä pyörii lasten, kodin, koulun ja harrastusten välillä kuin palasella ihan omaa elämää jossa pystyy suodattamaan uutta elinympäristöä pelkästään aikuisen silmin.

    Ehkä voisit aloittaa jonkun oman projektin omaan alaasi liittyen jota teet aina silloin kun on aikaa pieni hetki ja kaikki arkiset jutut tuntuvat kaatuvan päälle? Kaiken ei tarvitse tähdätä kaupallisuuteen tai muuhun hyötyyn riittää että saa tehtyä jotakin joka tuntuu omalta ja mielekkäältä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susanna kommentista! Tekee aina yhtä hyvää kuulla, että muillakin on ollut samanlaisia mietteitä ja tunnelmia.

      Uskon oikein hyvin, että työnteko antaa oloon ihan uutta merkitystä ja särmää. Jotain omaa haluaisin totisesti yrittää tehdä mutta vähän hakusessa on vielä mitä se olisi. Taaperoa en halua vielä kovin jättää muiden hoitoon eli se rajoittaa mutta muutenkin olen ehkä vähän uuden äärellä sen suhteen, että mitä haluaisin tehdä sitten kun siihen on kunnolla tilaisuus. Mieluusti voisin tosiaan tehdä jotain pienimuotoista jo nyt mutta mitä, sitä vielä mietiskelen. Jotain vanhojen hommien suuntaista vai ihan uutta?

      Ihanaa on ollut kuulla, että sulle löytyi uusissa kuvioissa töitä ja asiat tuntuvat muutenkin teillä järjestyneen mainiosti. Vähän puhutaan siitä miten kuluttavaa tämä kiertolaisuus voi olla mukana kulkevalle puolisolle. Kun uudesta maasta löytyy se oma juttu se on suuri voitto.

      Poista

Kiitos kommentistasi!