lauantai 6. joulukuuta 2014

Punaiset verhot

Kun muutimme tähän taloomme täällä ei ollut valmiina odottamassa vaatekaappeja, eikä edes hellaa tai jääkaappia, mutta verhot roikkuivat joka ikkunassa. Ne oli ripustettu erikoisella mekanismilla, joka ei alkuun oikein auennut minulle sen enempää kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikaan. Alakerran vaaleankeltaiset verhot olivat alusta asti mielestäni ihan kestettävät, varsinkin kun oivalsin miten ne saa kunnolla auki ja sen että ne näyttävät paremmalta juurikin kokonaan aukinaisina. Makuuhuoneiden ja työhuoneen sinänsä neutraalit keltaiset ja harmahtavat verhot viehättivät nekin ihan riittävästi silmääni, etten juuri miettinyt niitten vaihtamista. 

Verhot on läpi talon ripustettu samalla erikoisella mekanismilla ja jokaiselle verholle on myös kaunis metallinuppi, jonka varaan ne voi kerätä päiväksi auki.

Sen sijaan en alkuun ollenkaan pitänyt yläkerran olohuoneen punaisista verhoista. Ne olivat mielestäni räikeät ja jotenkin kaikinpuolin vääränsävyiset. Suunnittelin yläkerran punaisten verhojen vaihtamista mitä pikimmin. Kun verhomekanismi vihdoin selvisi siinä määrin, että oli yleensä mahdollista harkita verhojen vaihtamista käytännössä, kaivoin esiin kontin mukana tulleet vanhat verhomme: harmaat Ikean verhot, jotka ovat roikkuneet makuuhuoneemme ikkunoissa Belgiassa, Jamaikalla ja Belizessä, ja ruskeat verhot jotka hankimme aikoinaan Belize Citystä Belmopanin olohuonettamme varten. Mallasin näitä vanhoja verhojamme yläkerran olohuoneen huonekaluja vasten ja huomasin hämmästyksekseni, että punaiset verhot toimivat huomattavasti harmaita tai ruskeita paremmin. Kaunis sudanilainen sohvamme näytti harmaan ja ruskean rinnalla jotenkin lattealta ja tylsältä, kun taas punaisia verhoja vasten sama sinänsä aika huomaamaton huonekalu herää jotenkin henkiin. 

Sohva ja edustalla näkyvä rahi ovat täältä Sudanista. Sohvan reunalla on Ikean viltti ja sen päällä miehen Etiopiasta tuoma huivi jonka usein vetäisen suojakseni kun aamulla odotan lasten kanssa koulubussia. Seinällä roikkuu Australiasta ostettu kilpikonnakoriste ja katon rajassa kulkee osa Belizessä keräämäämme vyötiäiskokoelmaamme.


Sisustamista ohjaavat mielestäni vahvasti ympäristön värit ja etenkin valo. Ostin aikoinaan Iso-Britanniassa asuessani itselleni kauniit vihreät lakanat jotka olisivat näyttäneet kauniilta suomalaisessa herkänhaaleassa valossa; jo Iso-Britanniassa oli kuitenkin sen verran kirkkaampaa ja kaikin puolin valoisampaa, että lakanat näyttivät sänkyynpedattuina yksinomaan valjuilta ja ankeilta. Täällä Khartumissa on nyt joulukuussa selkeästi talvi. Aurinko ei ole tähän aikaan vuodesta samalla tavalla vahvan kirkas kuin Jamaikalla tai Belizessä läpi vuoden. Ja saasteiden ja aavikkoympäristön vuoksi täällä Khartumissa on kai aurinko kesälläkin vähän vähemmän terävä kuin siellä missä Karibianmeri heijastaa auringonvalon takaisin kohti taivasta. Khartum on kyllä vihreämpi ja värikkäämpi kuin mitä alkuun ajattelin, mutta on täällä silti ruskeaa ja harmaatakin. Täällä ei siis ruskeita ja harmaita verhoja tarvita vaan päinvastoin kirkkaita värejä - punaiset verhot tuovat väriä ja valoa vähän hailakkaan sudanilaiseen talveen. 

Sohvan takana on belizeläinen keinutuolimme, jonka tyynyt tein itse aikoinaan Jamaikalla Marimekon kankaasta. Koirien vesilautanen on keinutuolin takana piilossa - se on itse asiassa tarjoiluvati mutta toimii hyvin myös tukevana vesiastiana. Koristetyynyt ovat Suomesta, Keniasta ja Ikeasta.


Punaiset verhot kaipaavat kuitenkin vastapainokseen muita värejä ja rohkeutta sisustukseen, etteivät veisi kaikkea huomiota. Sohva pärjää mielestäni verhoille oikein hyvin kun sitä koristaa kokoelma värikkäitä tyynyjä. Yläkerran olohuoneen seinille on viime viikkojen aikana noussut niin guatemalalaisia maskeja kuin muun muassa italialaista taidettakin eivätkä verhot niitten rinnalla enää ollenkaan samalla tapaa pistä silmään kuin alkuun. 

Innostuin ostamaan lapsille paikalliset metalliset tuolit. Jokin niissä viehättää silmääni. Suunnittelen, että ennen pitkää voin päällystää istuinosat jollain neutraalimmalla materiaalilla. Tuolit piippaavat kun niihin istuu, mutta toivon, että mekanismi väsyy vähitellen!


Yksi suosikkitauluistani on päässyt olohuoneessa kunniapaikalle. Possutaulun on mieheni saanut jollain työmatkalla lahjaksi; koululaisen tekemä maalaus liittyy jotenkin Euroopan unioniin. Maalauksella on miehelleni oma tarinansa. Minua se viehättää kuvana mutta myös siksi, että se muistuttaa minua menneistä vuosista. Veimme kuvan kehystettäväksi aikoinaan Kingstonissa kehystämöön, joka oli samassa rakennuksessa kuin sikäläisen synnytyslääkärini vastaanotto. Possutaulu oli Jamaikalla ja Belizessä lastenhuoneen seinällä, mutta täältä sille ei lasten huoneista löytynyt sopivaa paikkaa, joten se löysi tiensä olohuoneeseen. Punaiset verhot sopivat mielestäni hyvin yhteen kuvan lapsekkuuden kanssa. Minua riemastuttaa sekin, että keksin nostaa possun kaveriksi seinälle guatemalalaisen härän, joka nuolee turpaansa. Yhdessä italialaisen taideteoksen kanssa possu ja härkä muodostavat mielestäni tasapainoisen ja kivan yhdistelmän. 

Iloinen seurue. Tai iloiseksi tämä kokoelma tekee ainakin minut.


Vielä on yläkerran olohuoneessa laittamista mutta vähitellen huone alkaa sentään tuntua vähän valmiimmalta, vähän vähemmän varastotilalta. Olen sisustuksessa vetovastuussa koska olen kotona ja ehdin siksi pähkäillä minne mikäkin huonekalu ja taulu sijoitetaan, ja toisaalta siksikin, että sisustaminen on minusta mukavaa. Paljon teemme ratkaisuja ja valintoja kyllä yhdessäkin.

Sohvan vastaiselta seinältä katselee guatemalalaisten maskien seurue.
Pyrin itse sisustuksessa mukavuuteen ja kodikkuuteen, jonkinlaiseen harmoniseen lopputulokseen. Olen sisustusasioissa miestäni huomattavasti minimalistisempi, mutta toisaalta ihailen italialaisia koteja, joissa parhaimmillaan yhdistellään mainiolla tavalla uutta ja vanhaa, antiikkia ja nykytaidetta. Vähitellen olen itsekin rohkaistunut sisustamaan vähän runsaammin, yhdistämään värejä ja erilaisia yksityiskohtia. Nykyään hallitun kaoottinen sisustustyyli oikeastaan viehättää paljonkin silmääni. Olen myös huomannut, että tämän uuden kotimme suuria tiloja voi runsaalla ja värikkäällä sisustuksella ikäänkuin vähän pienentää ja tehdä kodikkaammaksi. Suuriin huoneisiin mahtuu paljon väriä ja erilaisia elementtejä ilman, että ne alkavat liikaa riidellä keskenään. 

Nostin nämä tavarat aikoinaan muuttolaatikosta odottamaan parempaa paikkaa, mutta siihen ne tuntuvat nyt jääneen, epämääräiseksi mutta mukavan värikkääksi kokoelmaksi.


Välillä kaipaan tavanomaisempaa sisustusta ja perinteisempiä ratkaisuja, sellaista vähän hotellinomaisempaa ja huomaamattomampaa sisustusta. Mutta sitten pysähdyn ihastelemaan yhtä tai toista kaunista tai mielenkiintoista esinettämme tai tauluamme ja elämäni monet muistot ja kerrokset nousevat mieleeni. Meidän elämämme ei ole ihan tavanomaista, ei siitä pääse mihinkään. Tuntuu siis oikeastaan ihan hyvältä ja oikealta, ettei kotimmekaan näytä kenen tahansa kodilta vaan on omalla tavallaan persoonallinen ja osin vähän outokin.

Toinen epämääräinen kokoelma jonka elementit odottelevat edelleen omaa paikkaansa sulassa sovussa. Vasemmanpuolinen koriste-esine on muuten tehty virtahevon hampaasta. Norsunluuta meillä ei ole eikä tule.

Iloiset sukkakissat ovat kotoisin Edinburghista. Belizeläisen pallon nostin niitten viereen turvaan koiralta joka luuli sitä omaksi lelukseen.


Liskon lähetti ystävä lapsille muistaakseni Laosista. Liskonkaan paikka ei sinänsä ole sohvalla vaan se on myös nostettu Pongo-koiralta turvaan. Meillä saavat koirat kyllä kiivetä sohville mutta sudanilainen sohva on niille liian korkea, joten siellä on liskon turvallista lepäillä.


Emme kyllä mitenkään erityisesti pyri outouteen: tällä hetkellä suurimpiin haaveisiini kuuluvat Ikean huonekalut ja kyllä meillä niitä useampia onkin. Työn alla on myös saada teetettyä mahdollisimman yksinkertaiset vaatekaapit makuuhuoneisiimme. Sillä vaatekaappeja meillä ei edelleenkään ole, vaan aina vain elämme pahvilaatikoista- ja matkalaukuistakäsin. Sisustuksemme outous tai kerroksellisuus ei siis ole alunperin kovin harkittua vaan on seurausta siitä, että huonekalut jotka ovat kotoisin useammasta eri maasta yhdistyvät meillä erinäisiin rakkaisiin ja tärkeisiin esineitä joita olemme mies ja minä yhdessä ja erikseen keränneet ympäri maailman. Nyt kun elämä on vähän asettunut tuntuu mukavalta haasteelta sommitella tavaroita paikoilleen ja seurata kuinka jokaisen seinälle nostetun taulun myötä talo tuntuu enemmän kodilta.

Perheen pienin kuulostelee lastenhuoneiden ovella.



keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Portilla

Olen kotioloissa usein aika ärhäkkä, en valitettavasti mikään aurinkoinen kodin hengetär. Kodin ulkopuolella olen kuitenkin aina pyrkinyt pysymään rauhallisena, asiallisena ja pikemminkin pehmeänä kuin kovana. Saatan siis kotona karjaista lapsille hyvinkin tarmokkaasti, että on aika laittaa kengät jalkaan, koulubussi odottaa - mutta heti portilla tervehdin toisaalta vartijaa ja koulubussin henkilökuntaa lauhkeana kuin lammas. Perheeni tuntee koko tunneskaalani: äkäisestä lempeään, iloisesta vihaiseen, onnellisesta ja kiitollisesta pettyneeseen ja väsyneeseen, lauhkeasta raivokkaaseen. Vieraille ja vähän tutummillekin olen kauan näyttänyt kuitenkin pääasiassa vain lauhkean ja lempeän puoleni, sen joka yrittää parhaansa salata ärsytyksen, peittää pettymyksen ja suodattaa surun. 

Tuntuu, että viime vuosina tunteeni ovat kuitenkin alkaneet pyrkiä enemmän ja enemmän pintaan myös kodin ulkopuolella ja se on ollut minulle hämmentävää. Pitkään nimittäin ajattelin, että minun tulisi pyrkiä olemaan kotona yhtä hillitty kuin mitä ihmisten ilmoilla suurimmaksi osaksi olenkin. Olen yrittänyt tehdä töitä siihen suuntaan, että olisin yhtäläisempi kokonaisuus, kaikkialla lempeä, lauhkea, rauhallinen minä. Mutta viime viikkoina olen vähitellen kypsynyt ajattelemaan, että ehkä onkin niin, että ihan päinvastoin minun tulisi rohjeta olemaan kaikkialla kaikkineni oma itseni. Lakata pyrkimästä miellyttämään vieraita, lopettaa miettimästä sitä mitä tuntemattomat ihmiset minulta odottavat. Olen alkanut epäillä, että olisin itse asiassa hyvin mahdollisesti vähemmän ärhäkkä kotioloissa jos jakaisin todellisia tunnelmiani vähän laajemmalle kuin vain kodin piiriin, ja purkaisin pahan mielen sen todellisiin aiheuttajiin. Jos sen sijaan, että yritän esimerkiksi olla äärimmäisen ystävällinen vartijoille olisinkin heidän kanssaan vain ihan normaalin asiallinen, minulta säästyisi voimia enkä niin herkästi ärsyyntyisi läheisilleni. 

Muutama viikko sitten vietettiin lasten erään pienen ystävän syntymäpäiviä. Inhoan lastenjuhlia. Pienissä juhlijoissa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta kun heitä on yhdessä kolmisenkymmentä, alkaa meno ja melu olla minulle liikaa. En myöskään edelleenkään oikein löydä paikkaani täältä muiden vanhempien joukosta. Lasten arkimenoissa tapaan useimmiten vain lastenhoitajia ja vanhemmat ovat siksi jääneet minulle vieraiksi. Lasten juhlissa on usein paikalla enemmän vanhempia, vähemmän tuttuja lastenhoitajia; lauantain juhlissa noin kolmannes lapsista oli paikalla lastenhoitajan kanssa ja loput olivat tullut juhliin vanhempiensa mukana. Olen tavannut monet vanhemmista jo muutamaan kertaan, mutta jotenkin tunnen jääväni aina vähän jutun ulkopuolelle. En tiedä johtuuko se vain siitä, että olemme edelleenkin niin uusia täällä, vai siitä, että muut eivät tiedä miten suhtautua minuun tai minä heihin. Joka tapauksessa kaksi ja puoli tuntia lastenjuhlissa veti minut väsyneeksi ja hiljaiseksi. Juhlivat lapset olivat ihan mainioita eikä heidän vanhemmissaan ja lastenhoitajissaankaan varmaankaan ollut mitään vikaa, mutta tunsin itseni juhlien ajan hyvin ulkopuoliseksi. Olin helpottunut kun oli aika paimentaa katraani autoon ja kotiin. 

Kotiportilla minua odotti ärtynyt vartija, joka ei tervehtinyt minua vaan aloitti suoraan kertomaan korjanneensa vartijoiden vessan oven ja lampun. Hän roikotti kädessään loisteputkea ja sanoi, että minun tulisi hankkia rikkinäisen tilalle uusi. Sanoin, että luulin lampun uusimisen olevan toimiston asia, mutta hän totesi, että toimiston mielestä vastuu lampun vaihtamisesta on meillä. 

Vartija oli vihainen. Kai siksi, että hänestä tuntui, ettemme välitä heidän olosuhteistaan. Siitä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut kyse. Minä luulin itse asiassa toimiston jo ajat sitten hoitaneen lampun kuntoon, rikkinäisestä ovesta en ollut koskaan kuullutkaan; toimiston korjausmies käy meillä aina ajoittain ja pysähtyy aina juttelemaan vartijoiden kanssa pitkäksi aikaa. Käsittääkseni myös toimistolla käydään keskusteluita siitä kuinka vartijoiden asiat tulisi missäkin taloudessa hoitaa. Minulla ei ole missään näistä keskusteluista osaa eikä arpaa. En ymmärrä talollamme käytäviä arabiankielisiä keskusteluita ja olen käynyt toimistolla yhteensä kahdesti; en tunne mieheni työkavereita juuri lainkaan enkä tiedä kuka toimistolla on vastuussa vartijoiden asioista. Mieheni oli kyseisenä lauantaipäivänä ollut työmatkalla jo melkein viikon ja toinen mokoma oli vielä edessäpäin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä toimistolla oli viimeksi puhuttu vartijoidemme asioista.

Katsoin vartijan kädessä olevaa lamppua ja hänen vihaista ilmettään ja tunteeni ryöppysivät pintaan. Minua harmitti, ettei täällä juuri kukaan vielä tiedä eikä ymmärrä, että me olemme ihan hyviä ihmisiä, ettei meillä ole tapana jättää ihmisiä pulaan, että välitämme kyllä lähipiirimme ja tuntemattomampienkin asioista. Minua hermostutti se, etten lainkaan tiedä mistä täällä ostetaan loisteputkia. Minua väsytti koska olin juuri sinnitellyt läpi lastenjuhlien, koska edessä oli taas uusi kiireinen arkiviikko, koska kaikkien muiden hoidettavien asioiden listalle täytyi nyt lisätä vielä loisteputkiostokset. Minua suretti, koska minulla ei täällä oikeastaan ole yhtään sellaista ystävää joka tekisi meluisista lastenjuhlista kestettävät ihan vain olemassaolollaan, joka olisi ihan oikeasti kiinnostunut kuulemaan mitä minulle kuuluu, jolle voisin soittaa ja kysyä mistä ihmeestä ostaa uusi loisteputki. Kyynelet nousivat silmiini. Sanoin vartijalle, etten yhtään tiedä mistä ostaa uusi loisteputki, mutta hankin sellaisen niin pian kuin ehdin. 

Minua nolotti, että liikutuin vartijan ja autonkuljettajan edessä, mutta toisaalta ei nolottanut niin paljon, että olisin säästänyt kyyneleeni portin toiselle puolelle. Yhtäältä tuntui oikeastaan oikein hyvältä näyttää tunteeni siinä hetkessä missä ne nousivat pintaan - johan olin kaksi ja puoli tuntia juhlissa esittänyt, että viihdyin mainiosti vaikka koko ajan tunsin itseni lähinnä yksinäiseksi. Sittemmin olen nyt jo toisenkin kerran puhjennut portilla kyyneliin, sillä kertaa autonkuljettajan, toisen vartijan ja toimiston korjausmiehen edessä. Vaikka sekin tilanne itsessään oli harmittava ja ahdistavakin, minusta tuntuu, että vartijat ja autonkuljettaja ymmärtävät minua tätä nykyä paremmin ja puhallamme nyt enemmän yhteen hiileen kuin aiemmin.

Viime viikkoiset heikot hetkeni ovat olleet kurjia mutta tarpeellisia. Purkaukseni johtivat ensinnäkin siihen, että asiat ovat alkaneet hoitua. Kyllästyin nimittäin vihdoin odottamaan, että toimisto hoitaisi talomme kuntoon - yhden jos toisen asian odottelu oli se mikä hermostutti niin minua kuin vartijoitakin ja aiheutti välillemme jännitteitä. Järjestin nyt sitten itse ja omalla rahallamme kuntoon useamman asian joka oli jäänyt toimistolta viikkokaupalla hoitamatta. En jaksa enää pallotella vastuuta edestakaisin. Olkoon toimiston velvollisuus tai meidän, mieluummin hoidan asiat kuntoon kuin odottelen loputtomiin.

Olen alkanut näitten kohtaamisten myötä myös uskoa entistäkin vahvemmin, että tosiaankin taitaa olla parempi rohkeasti näyttää tunteet muuallakin kuin kodin piirissä. Mikään ei muutu jos ärtyilen läheisille asioista joiden kanssa heillä ei ole mitään tekemistä; asiat eivät siitä korjaannu, että suren ja napisen kodin rauhassa asioista joitten ratkaisut sijaitsevat kodin ulkopuolella. On jotenkin huvittavaa, että tämä oivallus on kirkastunut juuri portilla, ikäänkuin kodin ja ulkomaailman rajamailla.