keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Portilla

Olen kotioloissa usein aika ärhäkkä, en valitettavasti mikään aurinkoinen kodin hengetär. Kodin ulkopuolella olen kuitenkin aina pyrkinyt pysymään rauhallisena, asiallisena ja pikemminkin pehmeänä kuin kovana. Saatan siis kotona karjaista lapsille hyvinkin tarmokkaasti, että on aika laittaa kengät jalkaan, koulubussi odottaa - mutta heti portilla tervehdin toisaalta vartijaa ja koulubussin henkilökuntaa lauhkeana kuin lammas. Perheeni tuntee koko tunneskaalani: äkäisestä lempeään, iloisesta vihaiseen, onnellisesta ja kiitollisesta pettyneeseen ja väsyneeseen, lauhkeasta raivokkaaseen. Vieraille ja vähän tutummillekin olen kauan näyttänyt kuitenkin pääasiassa vain lauhkean ja lempeän puoleni, sen joka yrittää parhaansa salata ärsytyksen, peittää pettymyksen ja suodattaa surun. 

Tuntuu, että viime vuosina tunteeni ovat kuitenkin alkaneet pyrkiä enemmän ja enemmän pintaan myös kodin ulkopuolella ja se on ollut minulle hämmentävää. Pitkään nimittäin ajattelin, että minun tulisi pyrkiä olemaan kotona yhtä hillitty kuin mitä ihmisten ilmoilla suurimmaksi osaksi olenkin. Olen yrittänyt tehdä töitä siihen suuntaan, että olisin yhtäläisempi kokonaisuus, kaikkialla lempeä, lauhkea, rauhallinen minä. Mutta viime viikkoina olen vähitellen kypsynyt ajattelemaan, että ehkä onkin niin, että ihan päinvastoin minun tulisi rohjeta olemaan kaikkialla kaikkineni oma itseni. Lakata pyrkimästä miellyttämään vieraita, lopettaa miettimästä sitä mitä tuntemattomat ihmiset minulta odottavat. Olen alkanut epäillä, että olisin itse asiassa hyvin mahdollisesti vähemmän ärhäkkä kotioloissa jos jakaisin todellisia tunnelmiani vähän laajemmalle kuin vain kodin piiriin, ja purkaisin pahan mielen sen todellisiin aiheuttajiin. Jos sen sijaan, että yritän esimerkiksi olla äärimmäisen ystävällinen vartijoille olisinkin heidän kanssaan vain ihan normaalin asiallinen, minulta säästyisi voimia enkä niin herkästi ärsyyntyisi läheisilleni. 

Muutama viikko sitten vietettiin lasten erään pienen ystävän syntymäpäiviä. Inhoan lastenjuhlia. Pienissä juhlijoissa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta kun heitä on yhdessä kolmisenkymmentä, alkaa meno ja melu olla minulle liikaa. En myöskään edelleenkään oikein löydä paikkaani täältä muiden vanhempien joukosta. Lasten arkimenoissa tapaan useimmiten vain lastenhoitajia ja vanhemmat ovat siksi jääneet minulle vieraiksi. Lasten juhlissa on usein paikalla enemmän vanhempia, vähemmän tuttuja lastenhoitajia; lauantain juhlissa noin kolmannes lapsista oli paikalla lastenhoitajan kanssa ja loput olivat tullut juhliin vanhempiensa mukana. Olen tavannut monet vanhemmista jo muutamaan kertaan, mutta jotenkin tunnen jääväni aina vähän jutun ulkopuolelle. En tiedä johtuuko se vain siitä, että olemme edelleenkin niin uusia täällä, vai siitä, että muut eivät tiedä miten suhtautua minuun tai minä heihin. Joka tapauksessa kaksi ja puoli tuntia lastenjuhlissa veti minut väsyneeksi ja hiljaiseksi. Juhlivat lapset olivat ihan mainioita eikä heidän vanhemmissaan ja lastenhoitajissaankaan varmaankaan ollut mitään vikaa, mutta tunsin itseni juhlien ajan hyvin ulkopuoliseksi. Olin helpottunut kun oli aika paimentaa katraani autoon ja kotiin. 

Kotiportilla minua odotti ärtynyt vartija, joka ei tervehtinyt minua vaan aloitti suoraan kertomaan korjanneensa vartijoiden vessan oven ja lampun. Hän roikotti kädessään loisteputkea ja sanoi, että minun tulisi hankkia rikkinäisen tilalle uusi. Sanoin, että luulin lampun uusimisen olevan toimiston asia, mutta hän totesi, että toimiston mielestä vastuu lampun vaihtamisesta on meillä. 

Vartija oli vihainen. Kai siksi, että hänestä tuntui, ettemme välitä heidän olosuhteistaan. Siitä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut kyse. Minä luulin itse asiassa toimiston jo ajat sitten hoitaneen lampun kuntoon, rikkinäisestä ovesta en ollut koskaan kuullutkaan; toimiston korjausmies käy meillä aina ajoittain ja pysähtyy aina juttelemaan vartijoiden kanssa pitkäksi aikaa. Käsittääkseni myös toimistolla käydään keskusteluita siitä kuinka vartijoiden asiat tulisi missäkin taloudessa hoitaa. Minulla ei ole missään näistä keskusteluista osaa eikä arpaa. En ymmärrä talollamme käytäviä arabiankielisiä keskusteluita ja olen käynyt toimistolla yhteensä kahdesti; en tunne mieheni työkavereita juuri lainkaan enkä tiedä kuka toimistolla on vastuussa vartijoiden asioista. Mieheni oli kyseisenä lauantaipäivänä ollut työmatkalla jo melkein viikon ja toinen mokoma oli vielä edessäpäin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä toimistolla oli viimeksi puhuttu vartijoidemme asioista.

Katsoin vartijan kädessä olevaa lamppua ja hänen vihaista ilmettään ja tunteeni ryöppysivät pintaan. Minua harmitti, ettei täällä juuri kukaan vielä tiedä eikä ymmärrä, että me olemme ihan hyviä ihmisiä, ettei meillä ole tapana jättää ihmisiä pulaan, että välitämme kyllä lähipiirimme ja tuntemattomampienkin asioista. Minua hermostutti se, etten lainkaan tiedä mistä täällä ostetaan loisteputkia. Minua väsytti koska olin juuri sinnitellyt läpi lastenjuhlien, koska edessä oli taas uusi kiireinen arkiviikko, koska kaikkien muiden hoidettavien asioiden listalle täytyi nyt lisätä vielä loisteputkiostokset. Minua suretti, koska minulla ei täällä oikeastaan ole yhtään sellaista ystävää joka tekisi meluisista lastenjuhlista kestettävät ihan vain olemassaolollaan, joka olisi ihan oikeasti kiinnostunut kuulemaan mitä minulle kuuluu, jolle voisin soittaa ja kysyä mistä ihmeestä ostaa uusi loisteputki. Kyynelet nousivat silmiini. Sanoin vartijalle, etten yhtään tiedä mistä ostaa uusi loisteputki, mutta hankin sellaisen niin pian kuin ehdin. 

Minua nolotti, että liikutuin vartijan ja autonkuljettajan edessä, mutta toisaalta ei nolottanut niin paljon, että olisin säästänyt kyyneleeni portin toiselle puolelle. Yhtäältä tuntui oikeastaan oikein hyvältä näyttää tunteeni siinä hetkessä missä ne nousivat pintaan - johan olin kaksi ja puoli tuntia juhlissa esittänyt, että viihdyin mainiosti vaikka koko ajan tunsin itseni lähinnä yksinäiseksi. Sittemmin olen nyt jo toisenkin kerran puhjennut portilla kyyneliin, sillä kertaa autonkuljettajan, toisen vartijan ja toimiston korjausmiehen edessä. Vaikka sekin tilanne itsessään oli harmittava ja ahdistavakin, minusta tuntuu, että vartijat ja autonkuljettaja ymmärtävät minua tätä nykyä paremmin ja puhallamme nyt enemmän yhteen hiileen kuin aiemmin.

Viime viikkoiset heikot hetkeni ovat olleet kurjia mutta tarpeellisia. Purkaukseni johtivat ensinnäkin siihen, että asiat ovat alkaneet hoitua. Kyllästyin nimittäin vihdoin odottamaan, että toimisto hoitaisi talomme kuntoon - yhden jos toisen asian odottelu oli se mikä hermostutti niin minua kuin vartijoitakin ja aiheutti välillemme jännitteitä. Järjestin nyt sitten itse ja omalla rahallamme kuntoon useamman asian joka oli jäänyt toimistolta viikkokaupalla hoitamatta. En jaksa enää pallotella vastuuta edestakaisin. Olkoon toimiston velvollisuus tai meidän, mieluummin hoidan asiat kuntoon kuin odottelen loputtomiin.

Olen alkanut näitten kohtaamisten myötä myös uskoa entistäkin vahvemmin, että tosiaankin taitaa olla parempi rohkeasti näyttää tunteet muuallakin kuin kodin piirissä. Mikään ei muutu jos ärtyilen läheisille asioista joiden kanssa heillä ei ole mitään tekemistä; asiat eivät siitä korjaannu, että suren ja napisen kodin rauhassa asioista joitten ratkaisut sijaitsevat kodin ulkopuolella. On jotenkin huvittavaa, että tämä oivallus on kirkastunut juuri portilla, ikäänkuin kodin ja ulkomaailman rajamailla.  

14 kommenttia:

  1. Tunnistan itseni tekstistasi, minullakin tunneskaala on aika laaja ja kotona on totuttu siihen. Turkissa olen kuitenkin vapautunut nayttamaan tunteitani muuallakin, taalla ei niin valiteta 'kylahulluista' vaan on totuttu erikoisiinkin mielenilmauksiin ihmisten ilmoilla, se on jotenkin vapauttavaa etta saa valilla itkea/hohottaa/hermostua/karjaista juuri tilanteen niin vaatiessa. Minustakin tuntuu etta tuo tunteenpurkaus vartijoiden edessa on ollut tervetullut, nakymatön valimatka valillanne on ehka pienentynyt ja luonut inhimmillisyytta valillenne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustakin tuntuu, että oli oikeastaan hyvä menettää malttini - muutamaankin kertaan. Välimatka vartijoiden ja minun välillä tuntuu todellakin sittemmin kaventuneen, ja toisaalta he suhtautuvat minuun ystävällisemmin kuin aiemmin. Joko siksi että ymmärtävät minut nyt ihan tavalliseksi kaltaisekseen ihmiseksi, tai siksi että pelkäävät uusia tunteenpurkauksia!

      En tiedä mikä täällä on sopivaa ja mikä ei. Tuntui, että itkunpurskahdukseni olivat toisaalta iso juttu mutta toisaalta eivät ehkä sitten kuitenkaan. Tuollainen vapaus ilmaista tunteita on kyllä joka tapauksessa mahtava juttu; Turkin ilmapiiri kuulostaa siltäkin osin hyvältä! Italiassa minulla on sellainen tuntuma, että sielläkin on luvallista tuntea ja ilmaista monenlaisia tunteita. Tunnen oloni Italiassa siltä osin jotenkin rennoksi ja hyväksi, on hienoa voida olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan.

      Poista
  2. Sinulla on kyllä mieletön taito kirjoittaa ajatuksistasi. Löydät aina juuri oikeat sanat.

    Olen pohtinut tunteiden näyttämistä paljon itsekin ja tullut samansuuntaiseen tulokseen, että pitäisi vain rohkeasti näyttää tunteensa ja olla oma itsensä (juuri sellaisena kuin sillä hetkellä tuntuu), aina ja kaikkialla. Helppoa se ei ole, ja tietenkin on myös tilanteita, joissa joutuu väkisinkin jarruttelemaan. Mutta olen huomannut omassa suhtautumisessani muihin ihmisiin sen, että mitä enemmän toisen tunteita ja hänen eri puoliaan näkee, sitä inhimillisemmältä hän alkaa tuntua. Jos toisesta näkee aina vain sen yhden ja saman puolen (olkoon se sitten hillitty viilipytty tai äänekäs vitsinheittäjä), henkilö jää jotenkin vieraaksi ja etäiseksi. Jotenkin on helpottavaa huomata, että me olemme tunteinemme ja ajatuksinemme loppujen lopuksi aika samanlaisia kaikki. Perimmäisen samankaltaisuuden löytäminen lähentää minusta ihmisiä paremmin kuin mikään muu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mustakin tuntuu, että kun ihmiset näyttävät todelliset tunteensa syntyy todellisia yhteyksiä. Yleisinhimillisyys yhdistää. Se juuri tuntuu täällä Khartumin ulkomaalaispiireissä muuten hankalalta, että vaikka toisaalta kyllä huokailemme samojen haasteiden edessä monet tuntuvat täällä toisaalta haluavan esittää asiansa ja elämänsä parhainpäin. Tuntuu, että olen monessa tilanteessa ja kuviossa ainut joka kipuilee ja kärvistelee, enkä osaa sitten ottaakaan oikein tunnelmiani itsekään puheeksi muuta kuin vähän vitsin kautta. Tosin viime aikoina olen huomannut todellisten ajatusteni ja tunnelmiani purkautuvan suusta kuin huomaamatta :) Ihan hyvä niin.

      Ja kiitos Satu. Olen aika huono puhumaan - hermostun helposti ja sekoan sanoissa ja ajatukseni katoaa ja katkeilee varsinkin jos pitää puhua vaikeista asioista. Kirjoittamalla saan paremmin ajatukseni jäsenneltyä ja selitettyä muillekin. Ja pidän kirjoittamisesta muutenkin kyllä tosi paljon.

      Poista
  3. Voi, tämä oli koskettava. Itse purskahdin vastikään itkuun lapsen opettajan edessä. Tytöllä oli tosi vaikea aamu ja kouluun meno oli yhtä tervanjuontia. Kun viimein oltiin siellä, taisteltu tyttö sisään ja minut luokasta ulos, purskahdin itkuun. Opettaja katsoi minua ja sanoi: "Te olette väsynyt, yrittäkää levätä. Tytöllänne on kaikki hyvin." Olin kiitollinen ja pyytelin anteeksi käytöstäni, muttei hän tuntunut olevan moksiskaan. On jotenkin ihanan vapauttavaa olla paikassa, missä kaikenlaisten tunteiden näyttäminen on ihan jees, ihan luonnollista. Suomessa pelkäsin usein näyttää tunteitani, koin sen vähän semmoisena sosiaalisena heikkoutena. Täällä Ranskassa se tuntuu melkein olevan vahvuus. Mieskin aina sanoo kotonakin, että anna mennä vain. Lasten on hyvä nähdä kaikki tunteiden skaalat, ei pidätellä. Toivotaan näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin uskon, että lasten on hyvä nähdä kaikenlaisia tunteita ja myös sitä miten niitä vaikeampia tunteita ja tunteenpurkauksia käsitellään kun tilanne on ohi.

      On mielestäni hyvä ja tervettä näyttää tunteensa ja aion tosiaan itsekin pyrkiä tästä lähin olemaan reilusti oma tunteellinen itseni missä olenkin. Mitä enemmän tunteita joutuu pidättelemään sen kovemmin ne purkautuvat, tai se on oma kokemukseni. Parempi siis varmasti itkeskellä tai suutahdella silloin tällöin kun siltä tuntuu sen sijaan, että on pitkän aikaa pakotetun tyyni ja sitten räjähtää oikein kunnolla.

      Tuollaiset huonot koulupäiväaamut on kamalia. Uskon, että lapset kyllä pian koulussa unohtaa aamun häslingit mutta minä usein jään vain koko pitkäksi koulupäiväksi odottamaan lasta kotiin. Onneksi täällä oli tänään tämän viikon vika kouluaamu! Ja teilläkin ollaan jo kovaa vauhtia menossa kohti viikonloppua.

      Poista
  4. Uskon että ihmiset pohjimmiltaan ovat hyvinkin samanlaisia ja tunteenpurkaukset auttavat varmasti myös vartijoita ymmärtämään sen yli kulttuurirajojen <3

    Mä kyllä niin nostan hattua sulle Kata. Vaatii mahdottomasti niin kaikenlaisia kykyjä edes yrittää ujuttautua osaksi täysin vierasta kulttuuria ja yhteiskuntaa. Ja kun sen tekee uudelleen ja uudelleen. Ei varmasti kokemuskaan auta koska jokainen uusi ympäristö on niin erilainen. Paitsi siinä, että ennemmin tai myöhemmin helpottaa ja hyviä hetkiä on enemmän kuin vaikeita. Tsemppiä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että vartijoille tosiaankin selvisi kertaheitolla vaikka mitä kun ikäänkuin menetin kasvoni heidän edessään. Ja kasvojen menettäminen oli kyllä vapauttavaa: nyt ei tarvitse enää yrittääkään heidän edessään niin pärjätä ja olla reipas vaan voin olla mitä milloinkin.

      En tiedä mun kyvykkyydestä sopeutua. Jotenkin tuntuu, että mun yritykset asettua tänne ei ole olleet kovin sulavia tai sulokkaita... :) Täällä on muutama sellainen ulkomaalainen jotka saa tämän kiertolaiselämän näyttämään tosi helpolta ja suorastaan juhlavalta. Mä olen ihan toista maata... Kaikki asettumisen vaiheet tuntuu mulla parhaimmillaankin etenevän kriisien ja draaman kautta. Mutta enpähän tietysti tiedä mitä muitten suljettujen ovien takana tapahtuu tai minkälainen prosessi asettuminen heille lopulta on. On harmi, että täällä on yleisesti ottaen vähän sellainen kovis-ilmapiiri missä monilla tuntuu olevan tarve näyttää, että ovat aina ja kaikkialla maailmassa kuin kotonaan. Siinä ei oikein jää tilaa vaihtaa todellisia ajatuksia.

      Poista
  5. Heippa! Kirjoitin pitkän kommentin ja menin painamaan esikatselua, ilmeisesti se hävisi kun en jouduin kirjaudu Googleen -sivulle eikä mulla oo niitä tunnuksia. Jos teksti tosiaan hävisi niin kertoisitko ja näpyttelen piakkoin uudestaan! Kuulostaa nimittäin niin tutuilta taas sun kokemukset ja mietteet! Terkuin Genevestä Yks Aino

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi harmitus, pitempi kommenttisi katosi tosiaan taivaan tuuliin. Kun jaksat ja ehdit niin koita uudestaan - kohtalotoverin kokemukset ja ajatukset kovasti kiinnostaa!

      Poista
  6. Oi että miten kuulostaakin tutulta! Mä olen niin samanlainen tossa ärhäkkyydessä/ lauhkeudessa. Lapset (2 ja 4v) juuri eilen sanoivat, että heitä harmittaa, kun äiti on niin usein ilkeä. Auts. Ja voin luvata, että kaikkien kodin ulkopuolisten ihmisten olisi tätä palautetta hyvin vaikea uskoa, niin iloinen yleensä olen. Ja mulla tuli ennen myös aina itku julkisesti, jos suutuin tai turhauduin. Nykyään harvemmin, koska uskallan suuttua paremmin muuallakin kuin kotona. Joten anna mennä vaan! Eiköhän me olla ihan hyvällä tiellä. Jospa ne purkaukset kotonakin sitten vähenisi, kun ei säästele kaikkea sinne? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kohtalotoveri kommentista! Se rohkaisi ja antoi ajattelemisen aihetta.

      Olen yrittänyt alkaa olla enemmän oma itseni tilanteessa kuin tilanteessa. Mielenkiintoisella tavalla se on johtanut siihen, että olen jotenkin entistä enemmän sinut ajatuksieni kanssa. Sen sijaan, että asettuisin puolustuskannalle tai suuttuisin olen alkanut osata paremmin ilmaista kielteisiä ajatuksiani ilman riitelyä. Useamman kerran olen lapsille ärtyillessäni purskahtanut omaksikin yllätyksekseni kesken kaiken nauramaan tai olen ärtyilyn sijaan keksinyt tehdä tilanteesta vitsin. Mainiota hämmennystekniikoita molemmat: lapset ovat unohtaneet napinansa saman tien!

      Eli siis tosiaankin tuntuu kannattavalta tämä omana itsenä oleminen hyvässä ja pahassa. Sitä vaan ihmettelen, että miten multa meni tämän oivaltamisen puoli elämää??

      Tsemppiä itse kullekin. Ja kiitos vielä kerran mainiosta kommentista.

      Poista
  7. Hei, ja kiitos valloittavan mielenkiintoisesta, inhimillisestä ja jollain tapaa kovin täysjärkisestä blogistasi! Olen lukemassa kirjoituksiasi lopusta alkuun päin, ja erityisesti tämä aihe osui ja sai ajattelemaan. Sait miettimään, miten väärin tunteiden näyttäminen usein ymmärretään: sen ei tarvitse olla vastuutonta muiden loukkaamista suutuspäissään tai dramaattista "mouhoamista", vaan ennemmin itsensä näyttämistä "paljaimmillaan" - tajusin tämän itsekin vasta tekstiäsi lukiessani (olen hyvin samanlainen, ulkopuolisille aina väsymiseen asti ystävällinen ja rauhallinen, tunneilmaisussani kuin sinä).

    Saitkohan ajatuksesta kiinni? Kiitos oivalluksesta!

    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anna ihanasta kommentista! Kiva, että olet löytänyt blogiin.

      On tosiaan outoa ja kummallistakin miten tunteiden näyttämistä pidetään helposti huonona asiana, vaikka todellakin se on usein ennen kaikkea aitoa ja rehellistä, ja monesti puhdistaa ilmaakin. Edelleen harjoittelen olemaan todellinen oma itseni kaikissa yhteyksissä mutta koko ajan se luonnistuu paremmin, ja todellakin jaksan kotioloissa paljon paremmin kun en enää pinnistele kodin ja perhepiirin ulkopuolella pitämään tunteitani niin kovin hallinnassa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!