lauantai 19. joulukuuta 2015

Toinen talvi Sudanissa

Tämä on toinen talvemme Khartumissa. Viime vuonna en ollut uskoa, että talvi koskaan tulisi Sudaniin ja kylmempi sää pääsikin suorastaan yllättämään minut. Tänä vuonna osasin jo kärsimättömänä odottaa sään viilenemistä. Siihen meni tänä vuonna vähän pitempään kuin viime vuonna, mutta tuli talvi onneksi lopulta Sudaniinkin.

Muutama yö sitten ulkolämpötila laski täällä Khartumissa 15 celsiusasteen pintaan. Sisällä on sentään toistaiseksi koko ajan ollut vähän yli 20 astetta, mutta sekin tuntuu aika kylmältä kun olemme täällä tottuneet parikymmentä astetta korkeampiin lämpötiloihin. Aamuisin on ollut niin kylmä, että olen vetänyt sukat jalkaan ja pitkähihaisen tai shaalin päälle. Iltapäivisin lämpötila on kivunnut lähelle kolmeakymmentä mutta koko ajan on kuumemmallakin säällä ilmassa selkeä talven tuntu. Auringonvalokaan ei tähän aikaan vuodesta koske niin kovasti silmiin kuin tavallista.

Nämä viileämmät viikot ovat sään puolesta olleet ihania ja oikein tervetulleita. Miehen ensimmäisenä joululomapäivänä viime viikolla kävimme taapero, mies ja minä jalkaisin aamiaisella läheisessä ravintolassa ja kävelimme kotiin tavallista pitemmän lenkin - lämpöä oli noin 18 celsiusastetta mikä tuntui ulkoravintolassa istuessa vähän vilakalta mutta kävellessä aivan mainiolta. Jos Khartumissa olisi aina tällainen sää tuntuisi elämä täällä hyvin paljon kevyemmältä!

Jokunen aamu sitten oli sen verran kylmä, että heitin koirienkin päälle peitot.
Onneksi sittemmin ei ole ollut ihan yhtä kylmää. 
Toisaalta kylmempi sää tuo tietysti omat hankaluutensakin. Koska taloja voidaan vain viilentää eikä lainkaan lämmittää on sisälläkin välillä oikeasti suorastaan kylmä. Kotimme paksut seinät varaavat lämpöä mutta myös kylmää ja niin tuntuu olevan myös monissa muissa taloissa. Taaperokerhon tapaamisessa yhden kerholaisen kotona viime viikolla oli niin kylmä, että lapset joutuivat pitämään kengät jalassaan ja hupparit päällä koko ajan. 

Minulla on täällä huonosti päällyspaitoja koska suurimman osan vuodesta niille ei ole käyttöä, joten olen pitänyt viime viikkoina päälläni paljon huiveja ja shaaleja ja päässyt suorastaan niitten makuun. On kätevää voida verhota hartioita sään mukaan enemmän tai vähemmän peittävästi villahuiviin. Olen muutenkin ihastunut villaan materiaalina oikeastaan vasta täällä Sudanissa. Kietoudun viileinä aamuina villahuiveihin ja nukun talviöinä ihanan turkkilaisen villahuopani alla. 

Pian pääsemme kokemaan vielä kylmempiä talvisia olosuhteita kun matkaamme täältä Eurooppaan. Minua oikeastaan vähän hirvittää kuinka kylmältä eurooppalainen kylmä tuntuukaan kun täälläkin olen ollut jo sen verran kylmissäni. 

perjantai 18. joulukuuta 2015

Joulunodotusta Khartumissa

Niin kuin olen ennenkin tainnut todeta en ole jouluihminen. Minulle sopiikin siis oikein hyvin asua muslimimaassa missä joulua ei laajasti vietetä. Täällä kyllä vähän yllätykseksenikin toivotetaan tähän aikaan vuodesta paljonkin hyvää joulua puolin ja toisin. Se on mielestäni mielenkiintoista kun vertaa esimerkiksi Yhdysvaltoihin mistä muistan kaikenlaiset kiertoilmaisut kuten "happy holidays", hyvää lomaa, myös kristittyjen välillä. Vaikka minua nuo kiertoilmaisut ovat aikoinaan vähän toisaalta ärsyttäneetkin, huomaan itse nykyään toivottavani pääasiassa hyvää lomaa hyvän joulun sijaan. 

Joulu ei täällä Khartumissa näy oikein missään. Tuttu paikallinen kristitty kertoi äskettäin, että hänen lahjatavarakaupassaan on myynnissä joulukoristeita ja lahjaideoita, mutta itse en ole kyseiseen kauppaan ehtinyt enkä ole nähnyt missään muissa kaupoissa yhtään mitään jouluun liittyvää. Saksan suurlähettilään residenssissä oli viime viikonloppuna jonkinlainen joulutapahtuma ja koptikirkon klubilla samoin, mutta me emme menneet kumpaankaan. Sen sijaan kävimme koko perheen voimin Lucian päivänä Ruotsin suurlähettilään residenssissä. Lucian päivästä olen aina pitänyt, se on minun makuuni sopivan vaatimaton juhla. Vilpoisena iltana Ruotsin suurlähettilään puutarhassa glögi lämmitti ihanasti.

Olemme ottaneet jouluvalmistelut hyvin kevyesti, mutta kuusi tuli sentään
jokunen päivä sitten koristeltua lastenhuoneeseen. Kuuseen pääsi koristeeksi
muun muassa amerikkalainen joulusukka.
Lasten monikulttuurisessa koulussa ei vietetty joulujuhlia vaan esitettiin sen sijaan tällä viikolla alaluokkalaisten näytelmä. Tarina sijoittui Sudaniin ja koostui pääasiassa koskettavista lauluista joissa muistutettiin siitä kuinka tärkeää on jakaa omasta vähästäänkin toisille. Lauluesitysten välissä soi taidokkaasti sovitettuna pieniä pätkiä perinteisistä joululauluista, mutta sen enempää ei joulu esityksessä näkynyt tai kuulunut. 

Jonkun verran jouluun on kuitenkin viime viikkojen aikana viitattu koululla ihan suoraankin. Koulupäivän päättymisen merkiksi on joulukuun alusta asti soinut "Kulkuset",  ja alaluokkalaisten rakennukseen on noussut pieni tekokuusi ja sen viereen suuri muovinen lumiukko. Koulu myös järjesti koulun pienimmille viimeisenä kouluaamuna yllätyksen: joulupukki saapui koululle aasin vetämissä rattaissa ja jakoi lahjoja koululapsille päiväkoti-ikäisistä kuusivuotiaisiin tokaluokkalaisiin asti. Kolmasluokkalaisen esikoisemme luokka puolestaan jakoi lahjoja toinen toisilleen: jokainen kolmasluokkalainen hankki yhden käytännöllisen lahjan joka sai maksaa enimmillään 50 Sudanin puntaa eli noin 5 euroa ja antoi sen sitten yhdelle luokkakaverilleen niin että jokainen sai lahjan. Samalla kun toimitimme kolmasluokkalaisten lahjat koululle, toimme pyynnöstä myös lahjan jaettavaksi koulun tukihenkilökunnan edustajille: vartijoille, siivoojille, keittäjille. Olen iloinen, että saimme tilaisuuden muistaa koulun tukihenkilökuntaa. Me emme ole ottaneet tavaksi antaa lasten opettajille joululahjoja, vaan tuomme mieluumminkin opettajille lomamatkalta jonkun pienen tuliaisen, esimerkiksi suklaata. Se tuntuu jotenkin luontevammalta.

Jos joulu ei juuri näy kaupungissa, ei se kyllä näy meillä kotonakaan mitenkään erityisesti. Jonkun kerran olen viime viikkojen aikana muistanut soittaa suomalaista joulumusiikkia, mutta muutamia joulukoristeitamme en ole toisaalta tänä vuonna jaksanut ottaa ollenkaan esille. Muutama päivä sitten kaivoin kuitenkin kellarista esiin pienen muovikuusemme jonka taivuin ostamaan Belizessä jokunen vuosi sitten. Yhdessä lasten ja koirien kanssa koristelimme kuusen sekavalla valikoimalla koristeita. Kuusi ei ole suuri eikä kaunis, mutta minä ja lapset pidämme siitä juuri sellaisena kuin se on. Vaatimaton muovikuusi ei herätä minussa paineita joulunviettoon vaan päinvastoin tuntuu juurikin itsessään antavan luvan ottaa joulu vähän rennommin. 

Poppy tuli avuksi nuolemaan lasten naamoja.


Koululapsillamme on taas kerran Lego-joulukalenterit, jotka ostimme Lontoosta syyslomalla. Tavalliseen tapaan lapset saivat aloittaa avaamaan kalenterin luukkuja jo hyvissä ajoin ennen joulukuun alkua, koska lähdemme Eurooppaan joulunviettoon jo useamman päivän ennen jouluaattoa ja joulukalenterin kanssa tuntuisi vähän hölmöltä matkustaa maasta toiseen. Tänä aamuna aukesivat vihdoin kalenterien 24. luukut ja varhain ylihuomenaamulla lähdemme matkaan. Vietämme tänä vuonna joulua anoppilassa pitkästä aikaa. Joululahjoja on lapsille luvassa maltillisesti, ja jouluateriaa olemme ehtineet jo miettiä ja suunnitella, mutta muutoin toivon joulun sujuvan mahdollisimman kevyesti ja matalalla profiililla. 

Jos en joulusta juuri pidäkään yhdestä elementistä siinä olen oppinut kovasti nauttimaan. Me annamme kaikille työntekijöillemme joulurahaa ja on ollut ihanaa nähdä miten iloinen yllätys ylimääräinen palkkio onkaan. Jamaikalla ja Belizessä minua ennemminkin vähän vaivasi ajatus melkeinpä pakollisesta joulurahasta. Ei ole ollenkaan niin mukavaa muistaa työntekijöitä jos se täytyy ikäänkuin tehdä pakon edessä! Täällä muslimimaassa jouluraha ei kuitenkaan ole samanlainen itsestäänselvyys ja ilahduttaa siksi minua itseänikin kai enemmän. 

torstai 17. joulukuuta 2015

Reilu palkka

Tällä viikolla meillä on tehty pientä remonttia joten talossa on kiertänyt jos jonkinlaisen työn tekijää: putkimies, sähkömies, lukkoseppä, ilmastointilaitteiden huoltaja, hitsari. 

On mielestäni ihan selvää ja suorastaan oikein, että meitä ulkomaalaisia laskutetaan enemmän kuin paikallisia. On ihan kohtuullista odottaa, että meillä on varaa maksaa hyvästä työstä reilu palkka. Minä en yleensä lähde tinkimään vaikka se miten olisi maan tapa. Tinkiminen ei kuulu omaan kulttuuriini ja tuntuu minusta hyvin hankalalta, varsinkin kun useimmiten on kyse minulle aika vaatimattomista summista jotka toisaalta ovat monelle paikalliselle iso raha. 

Viime viikonloppuna ostimme pienestä kojusta muutamia paikallisia koruja joululahjoiksi. Korut eivät olleet kohtuuttoman kalliita mutta niin vain taapero sai kaupan päälle kauniin pienen rannekorun. Ylimääräisestä lahjasta saatoimme arvata, että meidän olisi pitänyt myyjän mielestä vähän neuvotella hänen pyytämästään hinnasta. Paikallisilla myyjillä on aika tarkka taju siitä mikä on sopiva hinta niin paikallisille kuin ulkomaalaisillekin. Ensimmäinen hinta jonka he heittävät pöydälle ei ole se summa mitä he lopulta odottavat saavansa. Mutta koska me emme pidä tinkimisestä saamme usein erotuksen erillisenä lahjana. Se käy minulle ihan hyvin. 

Näin herkullisen näköisen rannekorun sai taapero lahjaksi korumyyjältä.


Sama ei kuitenkaan tietysti onnistu kun on kyse putkimiehestä tai vaikkapa sähkömiehestä, mutta minulle on kehittynyt oma tapani käsitellä heitäkin. Jos joku pyytää minulta mielestäni liian suurta summaa tekemästään työstä maksan tavallisesti kyllä mitä pyydetään, mutta en palkkaa samaa työntekijää enää toiste. Se on sinänsä mielestäni ihan reilua, mutta toisaalta minua jää kyllä silti aina vaivaamaan kun joku laskuttaa mielestäni minua liikaa. Minua harmittaa kun ihmiset eivät ymmärrä omaa parastaan. Tänään ilmastointilaitteiden huoltaja huolsi talossamme kolme ilmastointilaitetta ja pyysi työstä palkkiota ainakin puolet liikaa. On ikävää, ettei hän ymmärtänyt mielessään laskea kuinka monta ilmastointilaitetta täytyy olla tämänkokoisessa talossa; kuinka paljon töitä hänellä olisi ollut meillä tulevien vuosien aikana jos hän olisi pyytänyt työstään kohtuullisen maksun. 

Elämä täällä Khartumissa on loputonta tasapainottelua oman hyväosaisuuden ja ympäröivän todellisuuden välillä. En halua tulla huijatuksi, mutta en toisaalta halua olla saitakaan. Haluan jakaa omasta hyvästä onnestani eteenpäin, muun muassa reilujen palkkojen muodossa. Ihanteellista on se kun molemmat ovat tyytyväisiä, niin työntekijä kuin minäkin. Onneksi niitäkin hetkiä on tälle remonttiviikolle osunut lukuisia. 

lauantai 12. joulukuuta 2015

Toivosta ja toivottomuudesta

Yksi inhokkisanonnoistani on "asioilla on tapana järjestyä." Ei nimittäin ole suinkaan totta, että asiat aina järjestyisivät parhainpäin. "Niin kauan kuin on elämää on toivoa" - siinä on sentään totuuden jyvänen. Vielä enemmän kuitenkin ajattelen, että niin kauan kun on toivoa on elämää. Olen miettinyt toivoa paljon viime viikkojen aikana. 

Länsimaissa toivo paremmasta, paremman tulevaisuuden tavoittelu, on monen ihmisen elämän punainen lanka; länsimaalaiset pyrkivät häpeilemättä kohti onnea ja menestystä. Suomesta on lähdetty ja lähdetään edelleen tavoittelemaan parempaa elämää Yhdysvaltoihin, Ruotsiin, minne milloinkin. Suomalaisen on helppo toivoa ja lähteä etsimään onneaan; Suomen passilla pääsee liikkumaan hyvin vapaasti ilman ongelmia. Sama ei todellakaan päde kaikkiin maailman maihin ja passeihin. 

On kuitenkin sattumaa minne kukakin synnymme. Me suomalaiset emme ansaitse rauhallista kotimaatamme tai passejamme jotka avaavat rajat sen enempää kuin vaikkapa syyrialaiset ansaitsevat sotaansa. Ei voi olla niin, että vain meillä länsimaalaisilla on oikeus röyhkeään toivoon paremmasta. Monet kuitenkin huoletta tuomitsisivat pakolaiset syntymäsijoilleen tekemään elämästään mitä voivat. Kun epätoivoiset pyrkivät pois sodan jaloista tai diktatuurin tukehduttavasta otteesta, maahanmuuton ja pakolaisten vastustajat antavat ymmärtää, että pakenemisen sijaan heidän olisi pitänyt jäädä tappelemaan, nousta vastarintaan, voittaa takaisin oma maansa. Siis todellako tavallisten ihmisten pitäisi jotenkin ymmärtää ja osata suosta vallasta ne jotka viljelevät epätoivoa ja kuolemaa ympärilleen? 

Harva meistä todella tietää niistä olosuhteista mistä pakolaiset ovat paenneet, mutta niin vain monella tuntuu olevan mielipide siitä kuinka Somalian tilanne on kohentunut, ettei Eritreassa sodita, että Afganistanissa on rauhallisiakin alueita. En usko, että ne suomalaiset jotka narisevat elintasopakolaisista suostuisivat itse muuttamaan lopuksi elämäänsä Afganistanin maaseudulle, tai Mogadishuun tai Asmaraan, ottamaan vastaan sikäläiset olosuhteet sellaisina kuin ne päivästä toiseen ovat. Kuinka moni meistä jaksaisi elää vuodesta toiseen turvattomassa ja arvaamattomassa maassa; kuinka moni suostuisi menemään armeijaan määräämättömäksi ajaksi, ehkä loppuelämäksi? 

Minusta on myös irvokasta kuulla uhoa siitä, että Välimereltä noukittujen pakolaisten joukossa saisi olla enemmän lapsia tai vanhuksia. Tosiasiahan on se, että pakolaisiksi lähtee monin kerroin enemmän ihmisiä kuin pääsee perille Eurooppaan. Yksi suuri syy siihen, että Etelä-Euroopassa huterista veneistä rantautuu monesti juuri nuoria miehiä on se, että he ovat lähtijöistä vahvimpia, heillä on toivoa selviytyä vaikeasta matkasta perille. Jos heikommat ovat rohjenneet matkaan lähteä ollenkaan he surullisen usein karsiutuvat joukosta jo aiemmin. Kuolema ei kerää satoa vain Välimerellä vaan monet pakolaisiksi lähtevistä kuolevat jo paljon ennen vaarallista laivamatkaa. Osa joukosta nääntyy jo matkalla pois omasta kotimaasta, toiset odottaessaan kyytiä Välimeren yli. 

Enkä muutenkaan oikein ymmärrä hälyä siitä, että turvapaikanhakijoista niin monet ovat miehiä. Nuoret ja vanhemmatkin miehet ovat hekin jonkun lapsia, veljiä, läheisiä. He pakenevat sotaa, nälkää, väkivaltaa, turvattomuutta, toivottomuutta. Harva noin vain hetken mielijohteesta lähtee kodistaan kohti arvaamatonta tulevaisuutta. Lähteminen vaatii suunnittelua ja rahaa: on maksettava salakuljettajille, ja selviydyttävä jotenkin määräämätön aika matkalla kohti tuntematonta. Täkäläisen tutun perheenjäsen hukkui puolisentoista vuotta sitten Välimerellä matkalla kohti Eurooppaa. Kaikki, nuori mies itse mukaanlukien, tiesivät kyllä matkan riskit, mutta jääminen oli muitakin vaihtoehtoja toivottomampi. Yli vuotta myöhemmin koko suku maksaa edelleen niitä velkoja joita ottivat, että nuori mies pääsisi kohtalokkaalle matkalleen. Velkoja maksetaan vielä pitkään, ja ne kasvoivat entisestään siitä, että kuolleen perheenjäsenen ruumiin toimittaminen kotiin haudattavaksi maksoi sekin runsaasti.

Oma hyväosaisuuteni tuntuu täällä Sudanissa vaikealta. Missään muualla ei koskaan ennen ole oma onnekkuuteni tuntunut yhtä kohtuuttomalta kuin täällä. Tuntuu väärältä, että minulla on loputtomiin toivoa paremmasta kun tulen päivittäin kasvokkain epätoivon ja onnettomien elämäntarinoiden kanssa. Toivottomuus on uhannut viime viikkoina viedä minutkin mukanaan, kunnes taas kerran muistin mikä on paras tapa suhtautua ympäröivään toivottomuuteen: uskaltaa tarjota apua sitä tarvitsevalle, yrittää luoda toivoa epätoivon sijaan.

torstai 3. joulukuuta 2015

Parempi päivä

Meillä on sairastettu viikkokaupalla. Vihdoin tänä aamuna olivat molemmat koululaiset riittävän terveitä kouluun. Poika on ehtinyt tällä viikolla käydä koulua jo muutaman päivän, ja tänään pääsi siskokin mukaan. Sairauspäivien aikana on sää täällä selkeästi kylmentynyt. Ensimmäistä kertaa tänä syksynä molemmat koululaiset pukivat tänään pitkät housut ja ottivat koulumatkalle päälleen hupparin. Juuri nyt ulkona on aavistuksen alle 20 astetta lämmintä. Hyvin kylmältä tuntuu, kun olemme tottuneet lähemmäs 40 asteeseen. Tämän päivän aikana sään pitäisi kyllä lämmetä reippaasti yli kahdenkymmenen, eli shortseissakin olisi voinut pärjätä, mutta toipilaiden kanssa en halua ottaa mitään riskejä. 

Itsekin olen tänään useamman viikon sairastamisen jälkeen pitkästä aikaa paremmassa voinnissa, mutta aion yrittää ottaa rauhallisesti vielä tämän ensimmäisen kuumeettoman päivän. Perheen pienin joka tapauksessa sairastaa edelleen, eli kotipäivä tästä tulisi jo siksikin. Pienin sairastaa samaa flunssaa kuin me muutkin, ja tauti on edennyt aika lailla samaa rataa kuin isompienkin lasten. Kuumetta, nuhaa, yskää. Lisäksi pieneltä on mennyt ääni aika lailla kokonaan. Yskä häntä selvästi kiusaa ja ärsyttää, mutta äänettömyys ei selkeästi niinkään. Pienin jotenkin heti ymmärsi kuinka äänettömänä toimitaan. Hän ilmeilee, osoittelee, koskee ja jos viesti ei mene perille polkee jalkaansa. 

Mies on viime päivinä hoitanut koululaisten hakemisen autonkuljettajan kanssa. Mieshän voisi ajella koululle itsekin mutta uusi autonkuljettaja on kulkenut mukana jotta on saanut opetella reittiä. Sairauspäivien aikana uusi autonkuljettaja on oppinut myös tuntemaan tätä kotiseutuamme. Hän on menestyksekkäästi käynyt puolestani ostoksilla ja hoitamassa asioita, yksin ja kertaalleen myös kotiapulaisen kanssa. Alkuun tuntui surkealta, että uuden autonkuljettajan ensimmäiset päivät olen kipeänä, mutta nyt olen oikeastaan ihan tyytyväinen siitä, että alku sujui näin. Ensi viikolla, kun toivottavasti alkaa ensimmäinen ihan tavallinen arkiviikko, on autonkuljettaja jo melko tuttu ja hänelle ovat toisaalta osa näistä meidän kuvioista jo tuttuja myös. 

Nyt kun saadaan vielä koirien lomahoitoasiat selitettyä ja hoidettua järjestykseen, uskallan alkaa rauhoittua odottamaan joululomaa. Kovin jouluiselta ei olo toistaiseksi tunnu, mutta se sopii minulle itse asiassa oikein hyvin. En ole oikein ollenkaan jouluihminen, ja muslimimaassa asumisen suuria etuja onkin minulle se, ettei jouluun tarvitse täällä asennoitua ennen kuin olen itse siihen valmis. Joulukuu on ihan tavallinen kuukausi, kaupat eivät ole täyttyneet joulukoristeluista, eikä radio soita loputtomiin joulumusiikkia. Alakerran CD-kaapissa odottavat perinteiset joululaulut sitä hetkeä kun olen valmis tekemään sydämeeni joulun. 

lauantai 28. marraskuuta 2015

Kamala viikko

Jouduimme tällä viikolla irtisanomaan autonkuljettajan joka oli ollut kanssamme melko lailla Sudanin ajan alusta asti, vuoden ja kolme kuukautta. Päätös ei ollut helppo eikä mitenkään mieluinen, mutta emme nähneet muuta vaihtoehtoa. 

Tilanne tuli kaikkinensa yllätyksenä. Vielä viikko sitten kaikki oli hyvin mutta viime viikonloppuna sattui ja tapahtui, ja viikon alusta jouduimme yhtäkkiä hakemaan itsellemme uutta kuskia. Lisähaastetta toi se, että joululomaamme on vain jokunen viikko, ja autonkuljettajamme on tähän asti hoitanut koiriamme lomiemme ajan. Tarvitsimme siis uuden autonkuljettajan, joka ottaisi tehtäväkseen autoilun lisäksi myös koirien lomahoidon. Se tuntui aika epätoivoiselta haasteelta. Mutta meille löytyi kuin löytyikin hetkessä useampikin ehdokas. 

Uusi autonkuljettajamme aloitti muutama päivä sitten. Hän on mukava ja fiksu ja äärimmäisen ylikoulutettu autonkuljettajaksi. Hän tarvitsee kuitenkin kipeästi töitä ja olen iloinen, että meillä on niitä hänelle tarjota. Toisaalta minua samaan aikaan myös syvästi masentaa tämä maailmamme, jossa onni ei todellakaan mene tasan. Miksi minulla on kaikkea ja monella muulla ei ole mitään? On raskasta joutua jatkuvasti vastakkain sellaisen rakentavanlaatuisen epäreiluuden kanssa jolle ei kykene mitään tekemään. Ja tietysti minua surettaa myös entisen kuskimme puolesta. Hänkin nimittäin totta kai tarvitsi työtään. On lohdutonta joutua työttömäksi Khartumissa missä töistä on huutava pula. 

Tuntuu vaikealta ajatella entisen autonkuljettajamme tilannetta, mutta mahdotonta sitä on olla ajattelemattakaan. Alkuun olin raivoissani kun kuulin miten entinen autonkuljettajamme oli mokannut. Minua otti ihan tavattomasti päästä, että hän oli järjestänyt itsensä tilanteeseen jossa meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoa hänet. Raivon jälkeen tulivat epäilyksen tunteet; ehkä olimme käsittäneet väärin, ehkä asiaa voisi katsoa jostain ihan toisesta näkökulmasta. Ja sitten kun ymmärsin, että tilanne oli mikä oli eikä mitään todellakaan ollut tehtävissä, tuli suru. En sinänsä ikävöi edellistä autonkuljettajaamme. Hän ja minä tulimme kyllä toimeen mutta emme olleet minun näkökulmastani mikään erityisen toimiva työpari kuitenkaan. Mutta minua surettaa kuitenkin kovasti hänen puolestaan, että huonon päätöksensä vuoksi hän menetti työpaikan ja useamman vuoden taatut palkkatulot. 

Vähän suren omaa menetystänikin. Sen sijaan, että alkaisin nyt vähitellen rentoutua odottamaan joululomaa Euroopassa, minun täytyykin perehdyttää uutta autonkuljettajaa työhönsä. Khartum on uudelle kuskillemme verrattain uusi paikka, joten yhtäkkiä olenkin pitkälti oman kaupungintuntemukseni varassa. Ja hermoilen siitäkin kuinka uusi autonkuljettaja lopulta tulee juttuun koiriemme kanssa. Ensikohtaaminen sujui kyllä ihan hienosti, mutta entiset katukoirat ovat usein hyvässä ja pahassa aikamoisia persoonallisuuksia, niin myös meidän koiramme. Toivon hartaasti, että sekä koirien että koiranhoitajan osalta loma-aika sujuisi hyvin. 

*****

Eikä siinä vielä kaikki tämän viikon haasteiden osalta. Koirat joutuivat alkuviikosta tappeluun pihallemme eksyneen kulkukissan kanssa. Kissaparka hävisi tappelun ja kuoli, ja se oli meille kissaihmisille hyvin raskasta. Koiramme eivät tarkoita pahaa, mutta eivät selvästi lainkaan ymmärrä kissojen päälle. En tiedä miten saisimme kulkukissat pysymään kerta kaikkiaan poissa pihaltamme. Kissat kun ovat niin taitavia löytämään tiensä jos jonnekin.

Kuluneen viikon aikana ovat lapset sairastuneet yksi toisensa jälkeen, ja minä itse olen kuumeessa nyt jo toista viikkoa. Ei sinänsä ihme, etten ole itse parantunut: koko sairausaikani olen joutunut olemaan enemmän tai vähemmän jaloillani ja liikenteessä, hoitamassa sairaita lapsia ja asioita, ja hakemassa koululaisia koulusta. Autonkuljettajasotkun aiheuttama stressi, murhe kuolleesta kissasta ja huoli sairaista lapsista eivät myöskään ole varmastikaan olleet ainakaan hyväksi. 

Kehitysmaissa sairastamisessa on oma jännityksensä. Hyvän lääkärin löytäminen ei aina ole ihan helppoa ja haastavaa voi olla myös toimivan ja taatusti hygieenisen laboratorion paikallistaminen. Koska antibiootteja määrätään niin herkästi on vielä resepti kädessäkin painiskeltava sen kanssa onko antibioottikuurille varmastikin tarvetta vai pitäisikö vielä odottaa ja katsoa. Ja täällä Sudanissa jokaisen kuumeen kohdalla ajatukset ennen pitkää pakostakin kulkeutuvat miettimään olisiko mahdollista, että ne muutamat hyttyset jotka jostain meille sisälle etsiytyvät, olisivat tuoneet taloon mukanaan malarian. Malaria on Khartumissa verrattain harvinainen mutta satunnaisia tapauksia diagnosoidaan täällä silti jatkuvasti. 

Kun vanhemmalle tyttärelle nousi tämän viikon lopulla kesken kaiken oikein kova kuume, en saanut tuttuun lääkäriin yhteyttä. Kuumeisena ja väsyneenä en halunnut lähteä uuden autonkuljettajan kanssa seikkailemaan uuden lääkärin luokse uuteen paikkaan. Koska autonkuljettajalle kaupunki on vielä aika vieras, olisin käytännössä itse joutunut etsimään tien perille. Khartumissa ei ole juurikaan käytössä osoitteita, vaan uusiin paikkoihin etsiydytään monimutkaisten ohjeiden ja maamerkkien perusteella. Se on usein terveenäkin haastavaa, ja sairaana ihan ylivoimaista, ainakin minulle jonka suuntavaistossa on toivomisen varaa. Uudelle lääkärille etsiytymisen sijaan päätinkin lähteä tyttären kanssa läheiseen laboratorioon ottamaan mahdollisimman kattavat verikokeet. Täällä kun pääsee laboratorioon myös ilman lääkärin lähetettä. Listan asianmukaisista kokeista olin saanut tutulta lääkäriltä edellisellä viikolla kun perheen pienimmällä oli ollut mystinen kova kuume. 

Tänään saimme vihdoin verikokeiden tulokset ja ihan hyvältä onneksi näyttää. Aika selkeästi vaikuttaisi olevan kyse vain ärhäkästä flunssasta. Sitä ei auta kuin sairastaa. Tällä hetkellä sairaita ovat molemmat koululaiset ja minä itse, joten minullakin on toivoa saada vähän levätä: ei tarvitse herätä koulubussille eli voimme nukkua aamuisin vähän pitempään eikä iltapäivisin tarvitse lähteä hakemaan lapsia koulusta. Toisaalta vilkas taapero on terve ja koirat vaativat nekin huomiota, ja huomenna alkaa miehellä taas uusi työviikko, että ihan täyttä lepoa ei totisesti ole luvassa. Mutta melko varma olen silti, ettei tuleva viikko mitenkään voi olla yhtä kamala kuin tämä kulunut viikko. 

perjantai 20. marraskuuta 2015

Khartumin haasteita

Jokunen viikko sitten sain vihdoin rahani takaisin amerikkalaisesta pankista, kun ymmärsin toimittaa suomalaisen pankin kautta Yhdysvaltoihin kopion passistani ja miehen työnantajalta paperin, josta selvästi ilmenee, ettemme ole täällä Sudanissa kauppasaartoa rikkomassa vaan kaikkea muuta. Yksi stressinaihe elämässä vähemmän kun ei tarvitse enää huolehtia rahojen kohtalosta. Olemme yhtä kokemusta viisaampia ja tiedämme vähän taas paremmin kuinka raha-asioitamme hoitaa näissä olosuhteissa.

Mutta vaikka raha-asia on nyt onneksi poissa päiväjärjestyksestä, päivittäistä stressiä kyllä riittää. Sähkökatkot ovat vähän vähentyneet kun sää on selvästi viime viikkojen aikana viilentynyt, mutta epäsäännöllisen säännöllisesti sähkömme katkeavat silti edelleen moneksi tunniksi kerrallaan. Kyse taitaa olla sähkön säännöstelystä; sähkön säästämiseksi virta katkaistaan tarkoituksella vuorotellen eri kaupunginosissa. Koska monessa taloudessa generaattorit tuottavat sähkökatkojen ajan sähköä, tuntuu myös dieselistä olevan pulaa. Auton olemme sentään saaneet toistaiseksi aina tankattua, mutta meillä on ollut viime aikoina vaikeuksia saada dieseliä generaattoria varten. Sudanissa pitäisi periaatteessa olla viranomaisen lupa ostaa dieseliä muuhun kuin auton tankkiin. Tähän asti lupien perään ei ole niin tarkkaan kyselty, mutta viime aikoina sitäkin enemmän. Miehen toimiston olisi kai nyt tarkoitus alkaa järjestää meille diesel-lupia, mutta prosessi on hidas. Saapa nähdä järjestyvätkö luvat parahiksi, että saamme generattorin tankin taas täytettyä, vai joudummeko jatkossa elämään ilman sähköjä, koska generaattorissa ei ole tarpeeksi dieseliä. 

Eikä pulaa ole vain sähköstä ja dieselistä, vaan vesi kaupungin putkissa tuntuu olevan siinä määrin vähissä, että vesipumppumme eivät toimi normaalilla tavalla ja aika lailla joka viikko meiltä loppuu hanoista vesi joksikin tunniksi. Internet toimi alkusyksyn verrattain hyvin, mutta on alkanut sekin taas viime aikoina takkuilla enemmän. 

Muutaman viikon takainen viikonloppumatka Abu Dhabiin piristi, mutta toisaalta myös muistutti meitä toisenlaisesta todellisuudesta. Oli mainiota voida luottaa sähköön, veteen ja internettiin; upeaa voida helposti ostaa kaupasta gluteenitonta ruokaa, ja vielä sitäkin hienompaa oli voida pysähtyä lähes mihin vain ravintolaan syömään. Gluteenittomuus on Abu Dhabissa siinä määrin tuttu juttu, että monesta sikäläisestä ruokapaikasta löytyy gluteenittomia vaihtoehtoja, ja onpahan kaupungissa nykyään myös kokonaan gluteeniton kahvilakin.

Pärjäämme mielestäni hyvin täällä Khartumissa, mutta tottahan ajoittain haikailen vähän helpomman elämän perään. Helpompaa elämää ei kuitenkaan lähitulevaisuudessa taida olla luvassa, päinvastoin. Sähkö-, vesi- ja dieseltilanne ei hetkessä muutu, ja Pariisin iskujen seurauksena meidänkin turvajärjestelyjämme on kiristetty. En usko, että olemme täällä mitenkään erityisesti vaaran vyöhykkeellä, mutta kiristyneet turvatoimet itsessään herättävät kaikenlaisia ajatuksia. 

Onneksi viime päivissä on ollut myös monet hyvät hetkensä. Vietin tällä viikolla kokonaisen koulupäivän vanhemman tyttäreni luokan seurassa. Mies oli sen ajan taaperon kanssa kotona. Koulupäivä oli kaiken kaikkiaan mahtava kokemus. Oli mielenkiintoista seurata miten tytön koulupäivä etenee, nähdä kuinka innostuneesti ja avoimesti hän suhtautuu koulunkäyntiin, ja miten hyvät välit hänellä näyttää olevan opettajiinsa ja kaikkiin luokkakavereihinsa, tyttöihin ja poikiin, paikallisiin ja ulkomaalaisiin. Koulupäivästä jäi hyvä mieli ja paljon ajateltavaa. Seuraavana päivänä tuntui kyllä vähän vaikealta lähettää koululaiset taas itsekseen kouluun - osa minusta olisi halunnut lähteä mukaan. 

Mutta nyt on taas onneksi viikonloppu ja koko perhe koossa. Ikävä kyllä tytöt ja minä olemme sairaina. Toisaalta saammepahan hyvällä syyllä velloa yhdessä kotona koko viikonlopun. Peruin tämäniltaisen tapaamisen ystäväperheen kanssa, huomisen ratsastustuntini, tytön jalkapallo- ja balettitunnit ja kyläilyn kaverin luona. Nyt ollaan vaan. Toivottavasti sähköä ja vettä riittää! 

Arkipäiväinen apuväline

Aika usein edelleenkin pysähdyn ihmettelemään tätä omaa arkeani, joka näyttää ja tuntuu 
niin erilaiselta kuin lapsuuteni todellisuus. 
Tällainenkin erikoinen laite löytyy nykyään meidän taloudestamme Khartumissa. 
Kuka tietää tai arvaa mitä tällä tehdään?

perjantai 13. marraskuuta 2015

Monikulttuurisuuskasvatusta

Suhtaudun epäilevästi siihen oletukseen, että lapset sopeutuvat helposti maahan kuin maahan. En usko, että tämä kiertolaisen elämäntyyli on kenellekään varsinaisen hyväksi, enkä erityisesti suosittelisi tällaista elämää kenellekään. Mutta niin vain on pakko todeta, että lapsistamme on kuin onkin vähän yli vuodessa tullut pieniä khartumilaisia, täkäläisen kansainvälisen koulunsa täysvoimaisia jäseniä ja kaikin puolin asettuneita ja uuteen elämäänsä sopeutuneita ja tyytyväisiä ihmisiä. 

Se, että muutamme perheemme epäsäännöllisen säännöllisesti maasta toiseen herättää minussa syyllisyydentunteita. Ymmärrettävästi syyllisyydentunteet ovat pahimmillaan muuttojen kohdalla, mutta vähitellen tasaantuvat kun elämä asettuu aloilleen. Nyt kun olemme kaikki täällä Khartumissa kuin kotonamme en tunne oikeastaan lainkaan ahdistusta siitä, että lapsemme kasvavat kiertolaisina. Ja tänä syksynä olen huomannut ensimmäistä kertaa suorastaan ajattelevani, että tässä elämäntyylissämme on hyvääkin, jotain sellaista mikä omalta osaltaan ehkä lyö lapsuuden yksissä ja samoissa kuvioissa: lapsillemme monikulttuurisuus on normaalia arkea, eivätkä he vierasta erilaisuutta. Uskon, että monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta voi oppia myös asumalla yhdessä ja samassa paikassa, mutta kiertolaisuudessa ne parhaimmillaan tulevat kylkiäisenä, ilman ylimääräistä vaivaa ja huomiota. 

Iloiset lapset kotiovella eilen iltapäivällä, pitkän kouluviikon jälkeen valmiina viikonloppuun.


Lapsemme ovat ehtineet nähdä paljon erilaista elämää. Nuorimmaisemme on kahdessa elinvuodessaan asunut kolmessa maassa ja matkustanut lisäksi ainakin kahdeksassa muussa; isommat lapset ovat nähneet maailmaa vielä häntäkin enemmän. Lapsemme ovat kuin kalat vedessä erilaisissa ympäristöissä, yhtä lailla kotonaan viikonloppumatkalla ylellisessä Abu Dhabissa kuin keskellä hikistä ja pölyistä sähkökatkoa kotona Khartumissa.

Heidän ystävänsä ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, edustavat erilaisia uskontokuntia ja puhuvat monia eri kieliä. Lapsemme eivät vähääkään välitä siitä onko joku muslimi tai kristitty tai uskonnoton. He eivät ihmettele kasvonsa peittäneitä musliminaisia täällä Sudanissa sen enempää kuin perinteiseen asuun pukeutuneita mennoniittoja Belizessä; toisaalta he suhtautuvat suomalaisen välittömästi myös vähäpukeisuuteen ja alastomuuteen. Ihonväri on niin ikään lapsillemme vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Tänä syksynä ihonväri on meillä kotona tullut puheeksi pääasiassa siinä yhteydessä, että lapset ovat harmitelleet sitä kuinka joutuvat uima-altaalla läträämään aurinkovoiteen kanssa kun monet iholtaan tummemmat ystävät pärjäävät ilman. 



En osannut aavistaa miten tilanne Euroopassa kehittyisi tänä syksynä, kuinka paljon umpimielisiä muukalaisvihaisia ajatuksia pakolaiskriisi toisi yhtäkkiä esiin. Euroopan tämänhetkisen tilanteen ja ilmapiirin huomioonottaen olen kiitollinen siitä, että lapsemme kasvavat ja elävät lapsuuttaan juuri nyt juuri täällä Sudanissa. Uskon, että täällä säästymme koko perhe paljolta sellaiselta miltä Suomessa tai länsimaissa ylipäänsä ei tällä hetkellä taida täysin päästä pakoon: muukalaisvihalta, sellaisilta epärationaalisilta peloilta ja harhoilta jotka minun nähdäkseni kumpuavat pitkälti tiedon puutteesta. Sen sijaan saamme kaikki päivittäin monikulttuurisuuskasvatusta kuin huomaamattamme. Kun kavereina on ihmisiä maailman äärestä ja uskontokunnasta toiseen tulee aika nopeasti selväksi, että kaikenlaiset erilaisuuteen perustuvat ennakkoluulot ja pelot ovat turhanpäiväisiä ja typeriä. 

Pakolaiskriisi koskettaa kyllä Sudaniakin. Sudanissa on tällä hetkellä arviolta jopa 100 000 syyrialaista pakolaista ja lisää saapuu maahan joka viikko. Maassa on lisäksi pakolaisia muun muassa Eritreasta ja Etelä-Sudanista, ja täällä Khartumissa on paljon pakolaisia myös maan omien rajojen sisällä. Toisin kuin vaikkapa Suomessa täällä emme kuitenkaan elä keskellä keskustelua ja kädenvääntöä siitä miten pakolaisiin ja pakolaiskriisiin tulisi suhtautua. Valtiolla ei ole rahkeita pakolaisia juuri auttaa, mutta ei heitä toisaalta pyritä poiskaan hätyyttämään. Maan suuresta köyhyydestä huolimatta yleinen mielipide täällä ei tunnu myöskään olevan se, että ensin pitäisi huolehtia omasta porukasta ja vasta sitten muista, vaan kaikille tuntuu olevan selvää, että hädässä olevia tulee auttaa.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Terveisiä CV:n aukosta

Syksyllä yhdeksän vuotta sitten muutaman viikon sisällä irtisanouduin työpaikastani, täytin kolmekymmentä, menin naimisiin ja muutin miehen työn perässä Jamaikalle. Naimisiinmeno ei sinänsä liittynyt muuttoon vaan oli ollut työn alla muutenkin, mutta sattui lopulta muuton kannalta oikein hyvään saumaan. Alkuun tein Jamaikalla jonkun verran etätöitä entiseen työpaikkaani Brysselissä, mutta esikoisen syntymän jälkeen lopetin nekin vähät työt ja keskitin tarmoni perhe-elämään. Yli seitsemään vuoteen en ole ollut minkäänlaisissa palkkatöissä. 

Opiskeluaikoina aukoista CV:ssä puhuttiin niin kuin ne voisivat imaista ihmisen sisäänsä. Itsekin huolehdin ja hermoilin aikoinaan ansioluettelon aukoista, mutta nykyään koko ajatus huvittaa. Tämä aukko CV:ssäni, aikani kotiäitinä, on ollut tähänastisen elämäni parasta aikaa. Olen kiitollinen siitä, että saan omistautua pienille lapsilleni, tehdä asioita heidän tahdissaan, ja samalla pysähtyä miettimään mikä minulle todella on tärkeää. 

Viime aikoina olen sitä paitsi alkanut ajatella, että itse asiassa saisin CV:seeni vaikka miten monta riviä näistä kotirouva ja -äitivuosista. Jamaikalta asti olen ollut paitsi kotirouva myös työnantaja. Minulla on näiden kaukomaavuosien aikana ollut jatkuvasti yhdestä kolmeen työntekijää, kotiapulaisesta puutarhuriin. Minä ohjaan työntekijöitä heidän töissään, maksan heidän palkkansa, selvitän ongelmat ja väärinkäsitykset. On välillä hyvinkin haastavaa olla työnantaja hyvin erilaisessa kulttuurissa, ja varsinkin sellaisissa olosuhteissa missä on selvää, että työntekijä ja hänen perheensä ovat täysin riippuvaisia minusta ja perheestäni. Kehitysmaassa ei voi noin vain hyvällä omallatunnolla irtisanoa työntekijää, koska kemiat eivät sovi yhteen, tai edes siksi, että oikeastaan tarvitsisi ihan toisenlaista työpanosta. On usein joustettava omista odotuksista ja mietittävä kuinka saisi tilanteen toimimaan kaikkien osapuolten osalta. 

Olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse yksin pitää tätä valtavaa taloa siistinä, ja on toki mainiota, että voin esimerkiksi tarvittaessa lähettää autonkuljettajan ostamaan minulle maitoa tai vaikkapa kananmunia. Vähemmän mainiota on toisaalta se kun kieliongelmien vuoksi autonkuljettaja tuokin kolmenkymmenen kananmunan sijaan kuusikymmentä, jotka eivät meinaa millään mahtua jääkaappiimme. Eikä näiden kaikkien vuosien jälkeenkään ole helppo asennoitua siihen, että omassa kodissa pyörii päivittäin vieras ihminen, vaikkakin hyvällä asialla - siivoamassa kotiamme. 

Sen lisäksi että olen työnantaja, olen ollut vuosien varrella mukana hyväntekeväisyystoiminnassa, etenkin eläintensuojelualalla. Täällä Khartumissa yritämme saada alulle pienimuotoista toimintaa paikallisten pakolaisten hyväksi. 

Kuluneiden yli seitsemän vuoden ajan olen myös elänyt pikkulapsiaikaa hyvinkin vaativissa olosuhteissa. Vauvamme ovat olleet muutaman viikon ikäisiä kun olemme tuoneet heidät Suomesta kotiin Jamaikalle ja Belizeen. Vastasyntyneen kanssa kova helle ja vesi- ja sähkökatkot ovat aikamoisia haasteita, mutta ihan helppoa ei ole tavallinen arkikaan. Täällä Khartumissa kauppareissu käsittää useimmiten useamman kaupan ja puolen kaupunkia. Keliakian ja perheemme muiden ruokarajoitusten vuoksi emme voi syödä ulkona käytännössä juuri ollenkaan, eikä myöskään kaupoista löydy meille sopivaa valmisruokaa, eli joka ikinen päivä ruuanlaittoon kuluu minulta hyvä tovi. En halua jättää lapsia kotiapulaisemme hoitoon, enkä ole löytänyt täältä mitään muutakaan toimivaa lastenhoitoratkaisua. Viisumivaikeuksien vuoksi emme myöskään onnistu helposti järjestämään isovanhempia avuksi samalla tapaa kuin Belizeen, eli nyt kohta vuoden verran olemme pärjänneet täällä Sudanissa lasten kanssa itseksemme. 

Haasteista huolimatta meille kuuluu oikein hyvää. Tunnenkin itseni päivittäin aikamoiseksi arjen sankariksi. Ja minua on pitkästä aikaa alkanut ottaa ihan julmetusti päästä kun joku antaa ymmärtää minun olevan "vain" kotiäiti. Viime aikoina olenkin taas saanut kuulla sen useammin. Kyse taitaa olla elämänvaiheesta: monet ikätoverit ovat viimeistään näillämain palanneet vanhempainlomilta töihin ja ero työssäkäyvien vanhempien ja kotivanhempien välillä on korostunut jälleen kerran. 

Tutut Suomessa valittavat elävänsä ruuhkavuosia. Minä en elä ruuhkavuosia. Kiireinen olen, mutta ruuhkassa kuitenkin sentään kirjaimellisesti vain iltapäivisin kun haen koululaisiamme koulusta. Itse asiassa en pidä koko ruuhkavuositermistä. Mielestäni se keskittyy ihan liikaa siihen mikä on haastavaa sen sijaan, että ottaisi kiinni siitä kaikesta hyvästä mitä kuuluu tähän elämänvaiheeseen. Koska vaikka uskon, että kiirettä varmasti pitää, niin on kai työssäkäyvien pienten lasten vanhempien elämä kuitenkin paljon muutakin kuin kiirettä?

En tiedä. Välillä tuntuu, etten voi ottaa kantaa mihinkään tosielämän kysymykseen oikein missään maassa koska elämäntilanteeni on niin omalaatuinen. Olen yhtäältä ihan äärimmäisen etuoikeutettu, mutta toisaalta elän oloissa joihin moni ei lähtisi, elämää jossa joustavuudesta ja huumorintajusta on tullut tärkeimmät ominaisuuteni. Saako minulla edes olla mielipidettä ruuhkavuosista tai subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta? Rohkenenko sanoa mitä ajattelen yhteiskunnallisista kysymyksistä, tasa-arvosta, vanhemmuudesta, kun elän elämääni ikäänkuin vähän irrallaan kaikesta? 

Oli miten oli, vielä puolisentoista vuotta olen aikeissa elää tätä elämänvaihetta. Sitten kun pienin aloittaa isosisarustensa koululla päiväkodin alkaa minullakin uusi aika. Siihen asti nautin edelleen täysin sydämin elämästäni täällä CV:n aukossa. 

tiistai 27. lokakuuta 2015

Mysteerihedelmä

Tämännäköinen hedelmä tuoksui jokunen aika sitten ruokakaupan hedelmä- ja vihannesosastolla niin herkulliselta, että ostin muutaman ihan vain ihanan tuoksun vuoksi. Vieläkään minulle ei ole selvinnyt mistä hedelmästä on kyse eikä siis sekään miten se oikeaoppisesti kuuluisi syödä. Leikkasin nämä yksilöt kahtia ja söin hedelmälihasta sen minkä onnistuin. Se ei kuitenkaan ollut kovin paljon, koska suuri osa sisällöstä oli siemeniä enkä ollut varma onko siemetenkin tarkoitus syödä.
Osaisiko joku kertoa minulle mikä hedelmä on kyseessä, jos näitä vaikka toisenkin kerran osuisi kohdalle?

perjantai 23. lokakuuta 2015

Huomaamatta maailman ympäri

En ole erityisen seikkailunhaluinen enkä ole ajatuksella pyrkinyt näkemään mahdollisimman paljon maailmaa, mutta olen silti melkein huomaamattani tullut matkustaneeksi ja jopa asuneeksikin aika lailla ympäri maailman. Paljon on vielä näkemättä, mutta aika moneen paikkaan olen vähän alle neljässäkymmenessä vuodessa kuitenkin jo päätynyt (alla kartta maista joissa olen tähän mennessä viettänyt aikaa).

Matkustan mielelläni uudestaan samoihin tuttuihin ja kivoiksi todettuihin paikkoihin, ja varsinkin viime vuosina minulle on ollut tärkeää yrittää yhdistää matkailu hyvien ystävien näkemiseen. Eid al Adha -viikon loman syyskuussa vietimme Iso-Britanniassa. Lensimme Dohan ja Lontoon kautta Edinburghiin ja sieltä jatkoimme vuokra-autolla Skotlannin Ylämaille. Ylämaille on asettunut asumaan hyvän yliopistoaikaisen ystäväni perhe, joiden luona vietimme muutaman hienon päivän. Säät suosivat ja ympäristö oli häkellyttävän kaunis. 

Ylämailta ajelimme vuokra-auton takaisin Edinburghiin mistä otimme puolestaan junan Lontooseen. Iso-Britannian junaliikenteen kanssa tulin tutuksi opiskeluaikoina ja vähän jännitin kuinka myöhässä juna mahtaa kulkea, mutta ilokseni olimme lopulta perillä vain parisenkymmentä minuuttia aikataulusta myöhässä. Lontoossa meitä odotti ihan keskustassa Airbnb:n kautta vuokrattu kaunis ja toimiva asunto. Sieltä oli kätevä kulkea katselemassa kaupunkia. Lontoon-lomapäivien kohokohtia olivat minulle tapaaminen toisen läheisen yliopistoaikaisen ystävän kanssa, kokonaan gluteeniton kahvila lähellä majapaikkaamme ja Wicked-musikaali jonka kävin katsomassa isompien lasten kanssa. 

Viikko oli verrattain lyhyt aika käydä sekä Skotlannissa että Lontoossa, mutta missään vaiheessa ei olo kuitenkaan tuntunut liian kiireiseltä. Oli erinomaisen virkistävää nähdä vanhoja hyviä ystäviä ja tuttuja kulmia; asuin aikoinaan Lontoossa muutaman vuoden. Lentoyhtiön loistavan tarjouksen vuoksi lensimme bisnes- ja ykkösluokassa molempiin suuntiin eli matkakin sujui mitä leppoisimmin. Nämä olivat muuten viimeiset lennot ikinä sylilapsen kanssa. Taapero täyttää muutaman päivän päästä kaksi ja seuraavalle matkallemme Abu Dhabiin hänellä on siis jo koneessa oma istumapaikka. Minä odotan innolla sitä, että saan ottaa valtaani kokonaisen tuolin; tosin saapa nähdä miten tyttö viihtyy omalla paikallaan kun on ehtinyt nyt niin tottumaan matkustamaan äidin sylissä. 

Abu Dhabiinkin olemme ennen kaikkea menossa tapaamaan vanhoja tuttuja ja myös joululomaa on jo suunniteltu ennen kaikkea perheen ja ystävien näkemisen kannalta. Mutta jossain vaiheessa ehdimme toivottavasti käymään myös muutamassa ihan uudessa maassa. Tällä hetkellä kiehtovat muun muassa niin Iran kuin Jordaniakin, toisaalta myös Japani ja Uusi Seelanti. 



torstai 22. lokakuuta 2015

Suuria kysymyksiä ilman vastauksia

Jokunen ilta sitten löysin seitsenvuotiaamme illalla huoneestaan suremasta. Poika tunsi sydäntäsärkevää syyllisyyttä siitä, että hänellä oli elämässä kaikki niin hyvin eivätkä maailmassa kaikki ole yhtä onnekkaita. Hän halusi antaa lelunsa pois koska hänellä niitä oli liiaksi asti. Tärkeät unikaverit hän oli jo kasannut sivuun pois annettavaksi.

En tiedä mistä suru yhtäkkiä puhkesi esille, enkä sitäkään miten kauan se on ehkä pojan mielessä muhinut ennen purkautumistaan. Onkohan koulussa viime aikoina ollut puhetta vähäosaisuudesta ja onnekkuudesta? Tai ehkä poika on vain katsellut autonikkunasta ulos: täällä elämän epäreiluudesta näkee merkkejä melkein joka autoreissulla.

Yritin lohduttaa surevaa poikaa. Selitin, ettei ketään lopulta auta se, että hän suree omaa hyvää onneaan tai antaa pois kaikki tärkeimmät tavaransa. On mielestäni merkittävää ymmärtää kuinka onnekas onkaan, ja käyttää omaa onnekkuutta voimavarana siinä, että tekee niin paljon muiden ihmisten hyväksi kuin voi. Mutta täytyy muistaa huolehtia myös itsestään, olla kiitollinen ja onnellinen kaikesta hyvästä omassa elämässä, ja pitää kiinni sellaisesta joka itselle on tärkeää, niin kuin nyt vaikka omista tärkeimmistä tavaroista. 

Kehotin poikaa tärkeimpien lelujensa sijaan etsimään lelukaapista sellaisia leluja mitkä eivät häntä enää niin kiinnosta mutta voisivat olla jollekin toiselle lapselle iloksi. Aina silloin tällöin käymme joka tapauksessa leluja sillä silmällä läpi yhdessä ja annamme eteenpäin esimerkiksi paikalliseen lastenkotiin. Muistutin poikaa myös, että hyvää voi tehdä pienieleisemminkin. Muita ihmisiä voi auttaa jo ihan niinkin, että käyttäytyy ystävällisesti. 

Mutta myönsin myös, että minun mieltäni painaa päivittäin ihan sama asia: miksi meillä on niin paljon kun toisilla ei ole mitään? Se on valtava, tärkeä kysymys, johon minulla ei ole vastausta. Miksi me saamme asua suuressa, hyväkuntoisessa ja kauniissa talossa, jossa sähköt ja vesi sentään suuren osan ajasta toimivat, kun muutaman korttelin päässä asuvan perheen koti on tehty metallilevyistä, ovi liehuvasta kankaanpalasesta? Miksi me voimme noin vain lähteä säännöllisin väliajoin hengähtämään muille maille kun paikallisten täytyy anoa lupaa poistua maasta? Miksi meillä on varaa lähettää lapsemme huippukouluun kun kadunkulmissa samanikäiset lapset viettävät päivänsä kerjäämässä rahaa? 

Minä olen ollut elämässäni äärimmäisen onnekas, ja lapsemme ovat hekin syntyneet onnellisten tähtien alla. Olen perheemme onnekkuudesta äärimmäisen ja tietoisen kiitollinen. Tiedän, että me emme ansaitse tätä omaa hyvää onneamme sen enempää kuin ne joilla sitä ei ole; on sattumankauppaa minne kukakin syntyy, ja paljon siitäkin miten elämä kuljettaa on lopulta sattuman varassa. 

Olen sitä mieltä, että onnekkuus velvoittaa ja yritän elää niin kuin opetan: olla kiitollinen ja onnellinen omasta hyvästä elämästäni, ja tehdä mitä voin muiden hyväksi, antamatta kuitenkaan itsestäni niin paljon, että kokonaan väsyn eikä minulla enää ole mitä antaa. Näiden omien neuvojeni seuraaminen ei aina - jos koskaan - ole ihan helppoa. Joskus on aivan äärimmäisen vaikea vetää raja siinä miten paljon auttaa, kuinka paljon antaa kadunkulmassa kerjäävälle lapselle, miten suhtautua ylimääräistä rahaa pyytävään työntekijään.

Miksi minulla on niin paljon, heillä niin vähän, ja miten parhaiten auttaa, miten tehdä parhaani? En tiedä. 

tiistai 20. lokakuuta 2015

Hermostunut

Viime viikkoina tuttu ikävä Belizeen on jälleen nostanut päätään. On ikävä sikäläisiä ihania ystäviä, rakasta tuttua ympäristöä, mutta ehkä ihan ennen kaikkea sitä miltä minusta elämä Belizessä tuntui. Belizessä on totisesti omat ongelmansa, köyhyyttä ja kurjuutta ja koko ajan lisääntyvää turvattomuutta, mutta belizeläiset ovat kuitenkin vapaita, ja tunsin itsekin Belizessä oloni vapaaksi. 

Aika usein iltapäivisin kun istun autossa ruuhkassa matkalla hakemaan koululaisia kotiin, suljen hetkeksi silmäni ja kuvittelen itseni Khartumin sijaan belizeläiselle maantielle. Ajatuksissani olen hetkessä tutuissa maisemissa: autoja ei juuri näy, ilma on raikas, taivas korkealla ja puhtaan sininen. Jännitys sulaa minusta pois. Kun avaan silmäni ja olenkin edelleen Khartumin ruuhkassa, paine rinnassani kiristyy kuitenkin hetkessä taas entiselleen. 

Näihin maisemiin on ikävä.


Vaikka elämä täällä tänä vuonna on huomattavasti viime vuotta helpompaa, olen silti täällä huomattavasti stressaantuneempi kuin koskaan Belizessä. Suurkaupungin humu, ruuhkat ja saasteet ovat yksi syy hermostuneisuuteeni. Elämä kauppasaarron alla on oma stressinaiheensa. Ja välillä minua myös vaivaa kovastikin se, että tiedän, että puheluitani täällä kuunnellaan ja sähköpostejani luetaan, että koko ajan täytyy vähän miettiä mitä puhuu ja kenelle. Minulla ei sinänsä ole mitään salattavaa, mutta ajatus siitä, että joku seurailee puuhiani painaa silti ajoittain paljonkin mieltä. 

Vaikeaa on kunnolla rentoutua siksikin, että melkein joka päivä jokin keskeinen asia vaatii huomiotani: milloin ovat sähköt poikki eikä generaattori jaksa lähteä käyntiin, milloin vesi katkeaa ja täytyy juosta selvittämässä onko vika tällä kertaa vesipumpussa vai ehkä vesisäiliöissä. Silloinkin kun kaikki toimii en meinaa osata rauhoittua aloilleni koska osa minusta koko ajan vähän odottaa mikä seuraavaksi mahtaa hajota.

Tähän todellisuuteen on vaikeampaa kiintyä.


Tajusin äskettäin, että aika harvoin täällä nauran niin että kyynelet vuotavat silmistä eikä naurulle ole tulla loppua. Kotona oman porukan kesken meillä on kaikki oikein hyvin, mutta vähän varautunut huomaan liian usein olevani silti tällä hetkellä kotonakin. Mielessä painavat keskeneräiset asiat kuten se nelinumeroinen summa jota amerikkalainen pankki ei vieläkään ole minulle palauttanut, lasten koulumaksut joiden kanssa on myös ollut vähän häikkää, ja vastuuni ja velvollisuuteni useamman ihmisen työnantajana. 

Pikaloma Abu Dhabissa häämöttää onneksi muutaman viikon päässä. Loman aikana toivon voivani vähän rentoutua. Toisaalta kävimme vasta ihan äskettäin viime kuussa lomalla, viikon verran Skotlannin ylämailla ja Lontoossa, mutten enää alle kuukautta myöhemmin saa lainkaan kiinni onnistuneen loman rennoista tunnelmista. Ja niinhän se on, ettei lomilla lopulta voikaan arkeaan parantaa. Täytyisi löytää keinoja saavuttaa mielenrauha ja pysyvä hyvä olo ihan täällä kotioloissa.

Sopivassa suhteessa kiirettä ja rauhaa, ja riittävän pitkä ajanjakso niin, ettei talossa mikään hajoa käsiin. Se on oma reseptini, jota toivon voivani tulevien viikkojen aikana toteuttaa.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Sininen Niili

Kaksi Niiliä, Sininen ja Valkoinen, kohtaavat täällä Khartumissa, mistä ne laskevat yhtenä Niilinä kohti Välimerta.
Lasten koulun hevostalli sijaitsee ihan Sinisen Niilin tuntumassa. Lauantaisen ratsastustuntini jälkeen kävimme perheen kesken pienellä picnikillä tallien edustalla olevassa puutarhassa, Sinisen Niilin rannassa. Niili jaksaa joka kerta ihastuttaa minua: joki on niin valtava mutta toisaalta ainakin tässä, Soban kylän kohdalla Sudanissa, niin levollisen oloinen.

torstai 15. lokakuuta 2015

Neljä vuotta blogielämää #blogisitarina

Aloitin aikoinaan blogin koska ikävöin kirjoittamista, ja erityisesti suomen kielellä kirjoittamista. Marraskuun alussa vuonna 2011 julkaisin ensimmäiset tekstit. Vauvani, vanhempi tyttäremme, oli niihin aikoihin vähän yli vuoden ja minä aloin vähitellen tulla ulos vauvavuoden sumusta. Kohta neljä vuotta on blogi siis ollut olemassa, ja sinä aikana meille on syntynyt toinenkin tytär, joukkoomme on liittynyt kolmas löytökoira, ja olemme vaihtaneet asuinmaata. Olen neljä vuotta vanhempi ja ehkä jopa vähän viisaampi.

Halusin blogissa kuvata elämäämme maailmalla sellaisena kuin se todella on. Minua harmitti ja harmittaa edelleenkin se miten paljon kotiäitiyttä vähätellään, miten kotirouvia pidetään usein vähän höntteinä ja turhanpäiväisinä, ja miten diplomaatteja toisaalta usein ihaillaan ja diplomaattien elämästä maailmalla kuvitellaan jos jonkinlaista. Jotkut tuntuvat suuresti ihannoivan eksoottisia asuinmaitamme kun taas toiset ovat kauhuissaan siitä, että asumme lapsinemme kehitysmaissa. Halusin blogin kautta yrittää näyttää kuinka arkipäiväistä ja tavallista elämä lopulta kaikkialla on. Ettei tässä meidän todellisuudessamme ole mitään kauhisteltavaa muttei toisaalta erityistä ihailtavaakaan. 

Blogin nimi on humoristinen, mutta aikoinaan Belizessä se oli silti ihan tottakin. Mieheni oli Belizessä toimistonsa johtaja ja minä olin muiden touhujeni ohella siis myös edustusrouva. Vietin sen roolini puitteissa aikaa eri valtioiden virkamiesten, suurlähettiläiden ja muiden silmäätekevien kanssa, aluksi vähän huterammin mutta ennen pitkää ihan ammattitaitoisesti. Täällä Sudanissa mieheni rooli on erilainen eikä hänen iloksemme tarvitse lainkaan edustaa. En kaipaa edustusaikoja, sillä nautin edustamista paljon enemmän tästä ihan tavallisesta lapsiperhe-elämästä, mutta edustusvuosien aikaisia ystäviä kyllä ikävöin. Onneksi olemme monen kanssa yhteydessä edelleen, maailman äärestä toiseen. 

Alusta asti olen kertonut blogissani ennen kaikkea itsestäni, en niinkään muusta perheestä enkä lopulta edes kovin kattavasti maista joissa asumme. Esimerkiksi lasteni asioita käsittelen pääasiassa itseni kautta - miltä minusta tuntuu lähettää heidät koulubussilla läpi vieraan kaupungin, kuinka heidän koulupäivänsä rytmittää omaa arkeani. Kerron myös ympäristöstäni ennen kaikkea itseni kautta. Minua itseäni eivät juurikaan kiinnosta matkaoppaanomaiset blogit, vaan olen kiinnostunut ennen kaikkea ihmisistä itsestään, heidän tunnelmistaan, siitä miltä erilaisissa kulttuureissa asuminen tuntuu, mikä riistää sydäntä, minkälaiset asiat ilahduttavat. 

Belizessä kirjoitin blogia maasta joka oli minulle jo aika tuttu. Blogissa käsittelin myös surua siitä, että ennen pitkää joutuisimme lähtemään rakkaasta maasta eteenpäin. Kun muutimme Suomen kautta Sudaniin, muuttui blogin sävy aika tavalla. Yhtäkkiä kirjoitin blogia ikäänkuin tyhjän päältä, jäsensin kirjoituksissani hataria ja ahdistuneita tunnelmiani uudessa maassa. Kun muutimme Sudaniin jouduin myös muuttamaan blogin asetuksia niin, että hallinnoin blogiin tulevia kommentteja. Minun on punnittava sanojani tarkasti kun kirjoitan täältä, enkä hyväksy oman blogini yhteyteen kenenkään muunkaan harkitsemattomia tai loukkaavia kommentteja. Minua sopii arvostella, jos siihen tuntee tarvetta, mutta minkään kansanryhmän, uskonnon, tai elämäntavan halveksuntaa en blogissani hyväksy. Ilokseni olen voinut päästää läpi lähes kaikki kommentit, ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. 

Täällä Sudanissa blogista on kehittynyt minulle entistäkin tärkeämpi linkki muuhun maailmaan ja varsinkin toisista ulkosuomalaisbloggaajista ja myös monista vakkarilukijoista on tullut niin läheisiä, että kertoilen heistä kotona ikäänkuin olisimme tosi elämässäkin tuttuja.

On päiviä jolloin ihmettelen miksi kirjoitan ajatuksiani muiden luettavaksi, mutta suurimman osan ajasta en analysoi bloggaamista sen kummemmin vaan kirjoitan vain. Parhaat tekstit tulevat valmiiksi pakottamatta, melkein kuin itsestään. Kirjoittamisen ja kommenttien vuoropuhelun myötä saan omat ajatukseni järjestykseen ja uusia näkökulmia omieni rinnalle.

Minulle itselleni yksi blogini tärkeimmistä teemoista on ollut eläintensuojelu, josta olen kirjoittanut useampaan otteeseen ja joka omien löytökoiriemme vuoksi on omassa mielessäni yksi blogin niin kuin perhe-elämämmekin punaisista langoista. Eläintensuojeluaiheisia kirjoituksia ovat muun muassa:

Minulla on kirjoitusten joukossa myös muita omia suosikkeja. Tärkeimpiä kirjoituksia itselleni ovat ne joissa olen rohjennut avoimesti käsitellä omia ajatuksiani erilaisista elämääni keskeisesti liittyvistä asioista. Omia suosikkikirjoituksiani ovat muun muassa nämä:


Kirjoitan blogissa milloin mistäkin ja siihen tahtiin kun elämä antaa myöten. En ota lainkaan paineita julkaisutahdista, enkä aktiivisesti hae suurta lukijamäärää, vaan kirjoitan blogiani ihan vain siksi koska se on minusta mukavaa. 


Sain tämän #blogisitarina-haasteen Petralta Izmiristä. Lähetän sen eteenpäin Sannalle Sannan kuplaan, Empalle Minun Afrikkani -blogiin ja Lauralle Lastensilmin-blogiin.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Uusiokäyttöä

Aikaisemmassa elämässään tämä kassi kulki meillä muistaessa mukana ruokaostoksilla, jos oli tarkoitus ostaa ruuan lisäksi myös viiniä. Täällä sille ei tietenkään ole samanlaista käyttöä.
Mutta kassi kulkee päivittäin mukanani kun haen isompia lapsia koulusta. Kassissa kulkevat kätevästi vesipullot kaikille kolmelle lapselle, minulle itselleni ja autonkuljettajalle. Lisäksi pakkaan tavallisesti aina koululaisille kassiin mukaan myös juotavat jugurtit, että he saavat koulusta päästyään jotain syödäkseen jo heti kotimatkalla.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Uuden viikon alussa

Viikko on alkanut siltä osin hyvin, että sähköt ovat pysyneet päällä ja vettäkin tulee toistaiseksi hanoista. Tosin en tiedä miten kauan vettä riittää, sillä kaupungin putkistossa vesi on niin vähissä, ettei vesipumppu talon edessä ole jaksanut sitä useampaan päivään toimittaa putkia pitkin taloon. Jo kolmisen päivää olemme siis eläneet vesitankeissa olevan veden varassa. Tankeissa on täysinä vettä riittävästi ehkäpä noin viikon varalle. Toivottavasti vettä alkaisi taas kiertää kaupungin putkistossa lisää jossain vaiheessa, että saisimme tankit täytettyä. Meillä on kuitenkin asiat siltä osin hyvin, että vettä kuitenkin toistaiseksi on. Ainakin kahdella tutulla on vesi ollut poikki nyt jo jonkin aikaa.

Pankkiasiat ovat edelleen mielen päällä. Juttelin eilen paikallisen tutun kanssa joka kertoi, että hän on kertaalleen kokonaan menettänyt maksun joka oli tehty amerikandollareissa, koska se yhdistettiin Sudaniin. Rahoja ei koskaan palautettu. Mielessäni heräsi tietysti huoli omien rahojeni vuoksi, joita ei vielä ole palautettu takaisin. Maksumääräykseni kun oli sekin juuri amerikandollareissa. Mutta samalla kertaa heräsi ennen kaikkea myös tuttu ärsytyksentunne tätä koko kauppasaartoa ja siihen liittyviä kommervenkkejä kohtaan. Kauppasaarron ei ole tarkoitus kiusata tavallisia sudanilaisia ihmisiä, mutta heitä se nähdäkseni ennen kaikkea kuitenkin koskettaa. Ihmettelen mitä tällaisilla laajamittaisilla ja vuosikymmeniä kestävillä saarroilla ylipäänsä uskotaan saatavan aikaan. On vaikea kuvitella, että seuraisi mitään hyvää siitä, että köyhiä maita joissa on jos jonkinlaisia ongelmia eristetään ja pakotetaan kauppasaarron myötä entistäkin tiukemmalle. 

Vesi- ja pankkihuolia lukuunottamatta eilen oli kuitenkin melko tavallinen viikon ensimmäinen arkipäivä kauppareissuineen ja lasten ratsastustunteineen. Mies tosin otti työmatkansa jälkeisen aamun vapaata ja ehdimme yhdessä hänen ja taaperon kanssa käydä syömässä rauhallisen aamiaisen lähiravintolassa. Meidän on perheemme ruokarajoitteiden vuoksi aika vaikea syödä täällä ulkona - täällä ei ole toivoakaan gluteenittomista annoksista ruokalistalla - mutta lähiravintolan munakas on sentään onneksi osoittautunut turvalliseksi vaihtoehdoksi.  

Kotiapulaisellamme on opiskeluissaan meneillään muutaman viikon pituinen tenttikausi. Kotiapulaisen sukulainen on käynyt sijaisena hoitamassa kotiapulaisen hommat, mutta eilen oli sijainen sairaana eikä päässyt tulemaan töihin. Muitten hommieni ohessa pesin siis viikonlopun tiskit ja siivoilin minkä ehdin. Täällä Khartumissa ei juuri tiskikoneita näe kaupoissa eikä kodeissa, koska kaikilla joilla on varaa tiskikoneeseen on myös varaa palkata joku pesemään astiat. Kukaan ei tunnu välittävän siitä kuinka paljon kotiapulaiseltakin säästyisi aikaa jos kone pesisi edes osan tiskeistä. 

Edelleenkään ei sää ole tuntuvasti täällä viilennyt vaan yli 40 asteen tuntumassa mennään päivittäin. Mutta aavistuksen verran ollaan ehkä kuitenkin menossa kohti talvea. Tänä aamuna emme aamupalalla kaivanneet tuuletinta niin kuin tavallista ja yöksi laitan ilmastoinnin päälle vain makuuhuoneisiin; yläkerran olohuoneen ilmastointilaite saa yön yli pitää taukoa.

Taapero nukkuu tänä aamuna tavallista pidempään. Odottelen autonkuljettajaa ja taaperon heräämistä ja sitten vähitellen kauppareissulle lähtemistä. Eilen minulla olivat aamulla rahat sen verran vähissä, että kävin ostamassa vain pakollisen. Nyt kun rahaa on taas vaihdettu vähän lisää on varaa lähteä kunnon ruokaostoksille. Meiltä puuttuu vähän kaikenlaista. Saapa nähdä mitä kaupoista tänään löytyy. 


sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Olipa kerran kansainvälinen maksumääräys

Kohta kuukausi sitten lähetin suomalaiselta tililtäni verrattain suuren summan rahaa Yhdysvaltoihin. Pari viikkoa myöhemmin tarkistin olivathan rahat tulleet perille tilille Yhdysvaltoihin. Eivät olleet. Kun aloin asiaa selvittämään paljastui, että amerikkalainen pankki vaati lisätietoja ennen kuin päästäisi maksun eteenpäin; he epäilivät maksun liittyvän jotenkin Yhdysvaltain kauppasaartoon siksi, että meidän osoitteessamme on sana "Khartum". 

Yhdysvaltain kauppasaarto on pankeille iso asia, koska saarron kiertämisestä joutuu maksamaan suuret sakot. Euroopan unioni ei ole laittanut Sudania kauppasaartoon, mutta kauppasaarto koskettaa silti eurooppalaisiakin pankkeja. Ranskalainen pankki joutui äskettäin maksamaan Yhdysvalloille 8,9 miljardia dollaria erityisesti Sudanin, mutta myös Iranin ja Kuuban kauppasaartojen kiertämisestä.

Ymmärrän siis kyllä sinänsä, että pankit ovat valppaina kauppasaarron kiertämisen suhteen, mutta ihmettelen silti kuinka vainoharhainen täytyy olla, että yhdistää tämän lähettämäni maksun kauppasaartoon. Meidän osoitteemme, jossa todellakin on mukana sana Khartum, on miehen työpaikan diplomaattipostiosoite tänne Sudaniin. Osoitteestamme näkee ihan selvästi, että postimme kulkevat meille Belgian kautta. Eikä kyseessä ole mikään epämääräinen postilaatikko-osoite vaan siitä selvästi näkee myös miehen työnantajan. Toisessa päässä rahat olivat menossa Yhdysvalloissa tilille, jonka tiedot pankilla taatusti on hallussaan. Kyseessä on voittoa tekemättömän amerikkalaisen järjestön tili, jolla ei todellakaan ole minkäänlaista yhteyttä Sudaniin. 

Lähetin amerikkalaiselle pankille suomalaisen pankin kautta pyydettyjä lisätietoja itsestäni ja maksusta. Maksussa itsessään ei ole mitään outoa tai kyseenalaista, mutta koska se koskettaa myös muita ihmisiä kuin omaa perhettäni, en halua siitä tässä yhteydessä tämän enempää kertoa.

Kului viikko ja minkäänlaista vastausta ei Yhdysvalloista kuulunut siitä kuinka asia nyt etenee, miten kauan he mahdollisesti aikovat tutkia maksuun liittyviä papereita, ja milloin jos koskaan rahat olisivat vihdoin perillä. Suomalainen pankki ei puolestaan jostain syystä voinut ottaa suoraan Yhdysvaltoihin yhteyttä ja kysyä missä mennään. Lähettivät vain pankkiin tiedusteluja ja jäivät odottamaan vastauksia joita ei koskaan tullut.

Mitä tällaisessa tilanteessa kuuluu tehdä? Mistä kysyä neuvoa? Suomalainen pankki ei juuri osannut auttaa. Heille tilanne oli varmasti vieras, koska Suomella tuskin on paljon yhteyksiä Sudaniin. Eikä amerikkalaisella pankilla toisaalta selvästikään ollut minkäänlaista kiinnostusta pitää muunmaalaisen pankin asiakasta tilanteen tasalla.

Läpi yksinhuoltajaviikon monien haasteiden, ja jo ainakin viikon verran sitä ennenkin, valvoin iltoja maksusta hermoillen ja päivisin yritin selvittää sen kohtaloa. Täältä on vaikea soittaa maan ulkopuolelle koska tavalliset puhelut maksavat niin paljon, ja internet toimii toisaalta sen verran heikosti, ettei Skype-linjaankaan oikein voi luottaa asioiden hoitamisessa. Pankkini Suomessa ei pyynnöistäni huolimatta kuitenkaan jostain syystä vastannut verkkopankissa lähettämiini kysymyksiin. Joten äitini kulki pankissa lähes päivittäin yrittämässä saada sitä kautta tietoa siitä miten asia edistyi ja miten meidän pitäisi toimia, että rahat mahdollisimman pian löytäisivät perille. Mutta mitään ei tapahtunut, eikä päivästä toiseen kukaan oikein osannut kertoa maksun kohtalosta yhtään mitään. 

Lopulta perjantaina en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin peruuttaa maksu. Olin alunperin suorittanut maksun syyskuun puolessavälissä; sen olisi pitänyt olla perillä noin neljässä arkipäivässä mutta melkein kuukautta myöhemmin se ei edelleenkään ollut saapunut perille, enkä mistään saanut vastausta kysymykseen miten todennäköistä olisi, että rahoja ylipäänsä koskaan vapautettaisiin eteenpäin. Isäni ystävällisesti tarjoutui maksamaan omalta tililtään rahat uudestaan. Toivon mukaan ne nyt muutaman päivän päästä vihdoin löytävät perille. Mielenkiinnolla jään seuraamaan sitäkin kuinka kauan kestää, että peruuttamani maksu palaa tililleni. Ja sekin kiinnostaa kuinka paljon amerikkalainen pankki laskuttaa minua palautuksesta. Koska tosiaan: suomalaiselle pankille joudun maksamaan 25 euroa maksun peruuttamisesta, ja sen päälle myös amerikkalainen pankki kuulemma perii omat kulunsa, joiden suuruudesta kukaan Suomen päässä ei osannut esittää arviota. 

Kun teimme muuttoa kauppasaarron sisälle Sudaniin tiesin varautua uudenlaisiin haasteisiin, mutten silti olisi osannut ikinä kuvitella kuinka laajasti kauppasaarto meidän elämäämme vaikuttaa. On mielestäni ikävää, että me jotka elämme täällä haastavissakin oloissa ihan pätevästä syystä, olemme yhtäkkiä ja käsittämättömästi jotenkin joutuneet epäillyn asemaan. Mieheni tekee täällä Sudanissa töitä auttaakseen ihan tavallisia sudanilaisia ihmisiä eikä meillä ole mitään tekemistä täkäläisen kauppasaarron kanssa. Ja vaikka en kauppasaartoon poliittisena keinona oikein uskokaan, en kuitenkaan tietenkään yritä sitä tarkoituksella kiertääkään. Minun on edelleen vaikea uskoa ja ymmärtää, että tämä kaikki todella tapahtui.

Jos välillä tuntuu hullulta meno täällä Khartumissa niin täytyy sanoa, että ehkäpä vielä hullummalta vaikuttaa ajoittain muu maailma tästä näkökulmasta. 

lauantai 10. lokakuuta 2015

Viikonloppu yksinhuoltajana

Koska viikonlopuksi ei sattunut syntymäpäiväjuhlia eikä mitään muutakaan ohjelmaa, varauduin jo torstaina ostoksilla siihen, että olemme tiiviisti kotona koko viikonlopun. Vain erikoistapauksissa pyydän autonkuljettajaa tulemaan töihin viikonloppuna; tänä viikonloppuna en häntä tarvinnut. Tämänpäiväisen ratsastustuntini peruutin, koska miehen poissaollessa minulla ei ole lapsille tunnin ajaksi lapsenvahtia. 

Syksyn aikana sosiaalinen elämämme täällä on kehittynyt aika tavalla. Muutamasta viime vuodelta tutusta perheestä on kuin onkin vähitellen tullut ystäviä. Mukavaa on se, että me vanhemmat viihdymme yhdessä mutta myös lapset tulevat hyvin keskenään juttuun. Koska viikot kuluvat niinkin tiiviisti lasten koulun ja harrastusten ehdoilla, yritämme tavata ystäviä erityisesti viikonloppuisin. Aikaisemmin viikolla pyysin erästä ystäväperhettä meille kyläilemään viikonloppuna mutta perheen äiti onkin työmatkalla Darfurissa tämän viikon. Pari seuraavaa viikonloppua on toisaalta jo lyöty tapaamisten osalta lukkoon, eli ihan hyväkin, että tästä viikonlopusta kehittyi näin hiljainen. Semminkin kun pitkän ja tapahtumarikkaan viikon aikana kulutin voimani aika lailla loppuun. 

Perjantaipäivä sujui rennosti ja lauantaipäivä näyttää kuluvan aika lailla samoissa merkeissä. Vellomme kotona, katselemme DVD:ltä Muumeja ja Simpsoneita, lapset piirtelevät ja leikkivät. Poika on läpi viikonlopun tehnyt hiljakseen läksyjään, ja ylimääräistä energiaa lapset kuluttavat juoksemalla ja ajelemalla pyöriään ympäri alakertaa. Minä olen viimeisillä voimillani hoitanut netissä hankalaa pankkiasiaa. Tiskeihin tai pyykkeihin en ole jaksanut tarttua, ja ylipäänsä olen yrittänyt tehdä vain pakollisen. Mies tulee onneksi jo ensi yönä takaisin, mutta toisaalta samantien alkaakin sitten taas uusi arkiviikko. On pakko yrittää levätä sen minkä ehdin, että jaksan taas hoitaa kaikki juoksevat asiat läpi viikon. 

Ruuanlaitolta en gluteenittomuuden vuoksi täällä oikein koskaan voi välttyä. Emme voi juuri syödä ulkona tai tilata ravintolasta ruokaa kotiin, emmekä ostaa oikein minkäänlaisia eineksiä. Eilen jaksoin jotenkuten tehdä gluteenittomia kananugetteja lounaaksi ja tomaattipastaa illaksi. Tänään olivat viimeisetkin gluteenittomat näkkileivät loppu, mikä vähän harmitti aamiaisaikaan. Toisaalta onneksi muistin, että jääkaapissa on vielä vakuumipakattuja gluteenittomia tortilloita, joita mies toi alkusyksystä Euroopasta. Niistä taidan kehitellä kevyitä pizzoja lounaaksi. Illallissuunnitelmat ovat vielä auki ja huomista koululounastakaan en ole vielä miettinyt. 

Niin lapset kuin minäkin olemme enemmän kuin valmiita miehen paluuseen. Taapero kysyi minulta ensitöikseen tänään onko papà kotona ja kun vastasin, että yksi päivä enää, hän ilahtui kovasti. Kertoi Pongollekin, että yksi päivä. Poikakin totesi herättyään, että enää päivä isän paluuseen, ja tytön aamun ensimmäiset sanat liittyivät nekin isään: oli kovasti ikävä papàa. 

Enää yksi päivä. 

torstai 8. lokakuuta 2015

Viides päivä

Tänään oli lopulta se rauhallinen päivä jota koko viikon odottelin. Kotona mikään ei hajonnut tai vaatinut erityistä huomiotani. Sähköt pysyivät päällä ja hanoista tuli vettä. 

Spirit-viikko päättyi vihdoin kansallispukupäivään. Meillä ei suomalaisia kansallispukuja ole eikä varmaan tulekaan, enkä edes tiedä onko Italiassa kansallispukuja olemassakaan. Poika pukeutui Suomen-lipun sinisiin shortseihin ja valkoiseen t-paitaan, tyttö Belizen kunniaksi kolibripaitaan.

Kävin aamulla taaperon kanssa autonkuljettajan kyydillä tarkastamassa Al Hawi -kaupan gluteenittomat hyllyt mutta ne ammottivat aina vain tyhjyyttään. Al Hawissa muutama työntekijä puhuu vähän paremmin englantia ja he osasivat vastata kysymykseeni, että lisää tuotteita on kyllä tulossa. Milloin, sitä ei kukaan toisaalta tuntunut tietävän. Al Hawista suuntasimme ostarin ruokakauppaan. Siellä on kaikkein helpoin käydä isoilla ostoksilla, kun perustuotteita tavallisesti löytyy aina ja kaupassa on tilaa kulkea mukavasti taapero ostoskärryissä. Ostin vähän kaikenlaista mutta ilokseni lasku ei kuitenkaan noussut kovin suureksi. 

Kun nostelin ostoskasseja kärryistä auton takakonttiin minua lähestyi kaksi nuorta naista. Toinen käveli ihan taaperon viereen ja oli aikeissa nostaa tytön kärryistä syliinsä. Minä kielsin häntä, mutta nainen esitti elekielellä, että hän haluaa vain ottaa valokuvan tyttö sylissä. Sanoin tiukasti, että kuvan hän voi ottaa, mutta tyttöä ei ole lupa ottaa syliin. Tuohtuneena nuori nainen asettui ostoskärryjen taakse ja alkoi vääntää taaperoa parempaan asentoon kuvaa varten. Minulla keitti yli, käskin häntä olemaan pakottamatta lastani kuvaan ja kysyin raivokkaasti eikö hän näe miten ahdistuneelta taapero näyttää. Niilläpuhein naisen ystävä nappasi kuvan ja molemmat poistuivat kikatellen paikalta. 

Minä olen todella kyllästynyt näihin kuvasessioihin. Kun muutimme tänne halusin olla hyvä ja avomielinen ulkomaalainen ja annoin sosiaalisen pienen tyttöni mennä vieraidenkin syliin kuvattavaksi. Se oli virhe ja kadun sitä edelleen. Tyttöä saatettiin nimittäin viedä pitkin ja poikin, sylistä toiseen, ravintolan keittiöön, ties minne, pois luotani, vaikka olin luullut antavani hänet vain käväisemään jonkun sylissä. Lasta pelotti ja minä olin hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltani. Vihdoin ymmärsin vetää rajani ympärilleni tiukemmin ja pitkään aikaan en ole enää antanut kenenkään ottaa tyttöä syliin, en vieraiden mutta en myöskään vähän lähempien ihmisten. Valokuvauksen olen silti toistaiseksi sallinut. 

Lapsia ihaillaan täällä kovasti, ja heihin suhtaudutaan hyvin lämpimästi. Lähes joka kauppareissulla joku nipistää hellästi tyttöä poskesta, sanoo mashallah (jumalan siunausta) ja menee menojaan. Koululla isosisaruksia odottamassa taapero saa myös kovasti ihailevaa huomiota. Mutta jotenkin tuntuu niin kuin taaperon hyvin usein ajateltaisiin olevan vain pieni soma nukke, ei oikea ajatteleva ihminen. Kuka aikuinen haluaisi vieraan ohikulkiessaan nappaavan naamasta, oli vieras ihminen miten hymysuin hyvänsä? Miksi lapsi pitäisi siitä sen enempää?

Ostarilta ajelimme vielä kolmanteen ruokakauppaan katsomaan olisiko sinne viimein tullut koiranruokaa. Koko kymmenen minuutin matkan minä tuohtuneena selitin autonkuljettajalle kuinka minua ärsyttää kun minua tai perheenjäseniä kohdellaan ikäänkuin olisimme jotain sirkuseläimiä. En pidä siitä, ettei lapseni omaa tilaa kunnioiteta, enkä ollenkaan ymmärrä halua ottaa vieraitten ihmisten kanssa valokuvia. Autonkuljettaja yritti ymmärtää mutta ei toisaalta osannut nähdä mitään pahaa valokuvan ottamisessa, ei edes oikeastaan vieraan lapsen ottamisessa syliin. Nuori nainen ei ehkä ennen ollut nähnyt ulkomaalaista lasta, autonkuljettaja selitti. 

Minkäänlaista pahaa tahtoa ei varmasti olekaan takana halussa ottaa vieraista ihmisistä valokuvia, mutta silti se ärsyttää minua. Joskus kulttuurit kohtaavat niin, että on hyvin vaikea nähdä miten erilaiset näkemykset voisi sovittaa yhteen sillä tavoin, että kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä. Minä joustin tässä kuvausasiassa täällä alkuun varmasti liikaakin. Juuri nyt tuntuu toisaalta siltä, että toiste en taida enää antaa lupaa kuvata tyttöä edes etäältä. Jos paikalliset sen myötä ajattelevat minun olevan ikävä ja ankea ihminen niin olkoon niin. 

Kotona söimme lounasta ja laitoin taaperon nukkumaan päiväunia. Ehdin pitkästä aikaa istua omissa ajatuksissani hyvän tovin ennen kuin oli aika herättää taapero ja lähteä koululle. Koululaisten hakureissu sujui sekin hyvin, ja lasten vähän levotonta menoa helpotti omassa mielessäni paljon se, että tiesin käsillä olevan viikon viimeisen arkipäivän. Nyt on edessä kaksi päivää hiljaiseloa ilman minkäänlaisia suunnitelmia. Vaikka onkin tylsää, että minulta jää lauantaina ratsastustunti välistä koska mies on poissa, on toisaalta ihanaa ajatella, että kaksi aamua saamme nukkua pitkään ja vaikka velloa pyjamissa kaiken päivää. Mies palaa uuden arkiviikon vastaisena yönä, varhain sunnuntaiaamuna, eli yksinhuoltajuutta kestää kyllä vielä, mutta pitkän ja tapahtumarikkaan viikon jälkeen minua riemastuttaa ajatus hitaista rauhallisista päivistä. Nyt täytyy vain toivoa, että sähkö ja vesi osaltaan luovat viikonlopulle levolliset olosuhteet.