keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Haluaisin...

1. Haluaisin ennen kaikkea ja mitä pikimmin pitemmän pinnan. Suutun niin nopeasti, etten pysy itsekään mukana. Vaikka olen enemmän kotonani nyt kuin vielä ennen joulua, on asettuminen vielä kesken ja tunteet edelleen hyvinkin pinnassa. Hermostun ja liikutun herkästi, viimeksi muutama päivä sitten surin kyyneliin asti kivoimman vartijamme siirtymistä muihin hommiin. Onneksi ehdin sentään portilta taloon sisälle ennen kuin itku tuli. 

2. Haluaisin, että elämä kaikin puolin asettuisi ja että hetkeen ei mikään muuttuisi. 

3. Mutta toisaalta haluaisin hyväksyä, että elämästä ei tule valmista vaikka miten olisi ja tekisi, etten saa elämää siistiin pakettiin vaikka kaikki ympärillä hetkeksi pysähtyisikin. Monen asian suhteen haluaisin yksinkertaisesti osata hellittää ja ottaa paljon rennommin.

4. Edellinen tosiasia mielessäni haluaisin yhden kokonaisen velttoilupäivän jonka aikana opetella rentoutumista oikein olan takaa.

5. Haluaisin, että myös kolmesta koirastamme neuroottisin rohkenisi uskoa, että kaikki kyllä todennäköisesti järjestyy lopulta aina parhainpäin. Haluaisin, että koira myös ymmärtäisi, että sohvatyynyjen pureskelu ei koskaan auta yhtään mitään asiaa.

6. Huonekaluista puheenollen, haluaisin, että viikkokausia sitten tilaamamme vaatekaapit jo saapuisivat. Olisi mainiota voida vihdoin siirtää vaatteet matkalaukuista ja pahvilaatikoista kaappeihin. Sormeni syyhyävät myös saada erotella joukosta vaatteet joita emme enää käytä. Paljon kivoja vaatteita saa toivottavasti pian uuden hyvän kodin.

7. Haluaisin myös saada aikaiseksi ripustaa seinälle viimeisetkin taulut. Voisiko olla mahdollista, että kuuden kuukauden rajapyykin kohdalla todella olisimme oikeasti kuin kotonamma, tavarat oikeilla paikoillaan? Se olisi jonkinlainen ennätys. Vaikka rehellisyyden nimissä on kyllä myönnettävä, että kellarissa on edelleen pari pahvilaatikkoa purkamatta enkä usko, että aion kokonaisuudessaan purkaa niitä täällä Sudanissa koskaan. 

8. Haluaisin kutsua puutarhurin ajamaan pihanurmikon ja vähän siistimään puutarhaa yleensäkin. Olisi jo aika - omia vähäisiä yrityksiämme lukuunottamatta kukaan ei ole hoitanut puutarhaa kunnolla sitten syyskuun. Mutta miten onkin niin vaikeaa soittaa puutarhuri paikalle? Viikkokaupalla on keittiön liitutaululla lukenut muistutus puutarhurista. Numero minulla on ollut jo kuukausia. Tällä kertaa ei ole edes kyse siitä, etten pidä asioiden hoitamisesta puhelimitse; kyseinen puutarhuri puhuu vain arabiaa eli itse en voi kuitenkaan hänelle soittaa. Jotenkin en vain saa aikaiseksi pyytää kotiapulaiselta tai autonkuljettajalta tai vartijalta palvelusta. 

9. Osa yllämainittua ongelmaa on taatusti siinä, että haluaisin voida luottaa siihen, että puutarhurit ja kaikenlaiset muut korjausmiehet ja huonekalujen toimittajat todellakin tulevat lupaamallaan hetkellä, mutta sitä en voi mitenkään etukäteen tietää. Voin vain arvella ja arvailla, että todennäköisesti esimerkiksi puutarhuri tulee silloin kun ehtii ennemmin kuin silloin kun häntä odotan. Aikakäsitys on täällä erilainen ja kielimuuri luo omat ongelmansa. Uusien huonekalujen piti saapua jo viikkoja sitten mutta tässä sitä vain edelleen odotellaan. 

10. Haluaisin kuitenkin onnitella itseäni siitä, että lyhyestä pinnastani huolimatta opin Jamaikan-vuosien aikana aika hyväksi odottelijaksi. Välillä ottaa toki päästä kun asiat eivät tapahdu ajallaan, mutta odottelu saa silti harvoin minut todella kiehumaan. 

11. Asiasta toiseen: Haluaisin ottaa kuvia Khartumista ja tällä hetkellä erityisesti herkullisista kirjoitusvirheistä joita näen päivittäin, mutta en vain saa aikaiseksi. Autoreissujen aikana katselen ulos auton ikkunasta ja itsekseni mietin muun muassa kuinkahan moderneja ovat vaatteet kaupassa jonka nimi on Modren Fashion ja mitenköhän sujuu englanninopetus kansainvälisessä koulussa jonka nimessä kansainvälinen on kirjoitettu muotoon internatoinal?

12. Haluaisin tietää miksi niin monessa paikassa Suomessakin painetaan hienoja kylttejä ja paksuja julkaisuja vierailla kielillä mutta ei vaivauduta tarkistuttamaan tekstejä kääntäjällä tai edes jollakulla oikeasti kielitaitoisella tutulla. Miksi pitää tehdä itse ja niin nopeasti, että virheet jäävät elämään seinille ja sivuille?

13. Haluaisin itse aina muistaa, että kukaan ei osaa kaikkea. On hyvä tietää omat rajansa siinä kuin omat taidotkin. Yksi parhaimmista lauseista kaikilla kielillä on mielestäni vilpitön "en tiedä". 

Siinä kaikki henkilökohtaista olemistani ja elämistäni koskevista haluamisista tänä aamuna. Luulin, että haluaisin paljon enemmänkin, mutta oikeasti kaikki tuntuu juuri nyt omassa elämänpiirissä olevan itse asiassa aika hyvin. Kiitos haasteesta Anu.

Mieluusti kuulisin mitä te itse kukin haluaisitte?

torstai 22. tammikuuta 2015

Elämän ääniä

Herään arkisin varhain. Ulkona on silloin vielä säkkipimeää. Herättyäni makaan vielä hetken sängyssä ja orientoidun päivään. Samoihin aikoihin kun vihdoin nousen sängystä herättämään lapsia kouluun soi päivän ensimmäinen rukouskutsu. Ja kun iltaisin laitan lapsia nukkumaan kaikuu läheisestä moskeijasta puolestaan päivän viimeinen kutsu rukoilemaan. Minulle rukouskutsut ovat kaunis ja lohdullinen merkki siitä, että hiljaisessa ja pimeässä aamussa ja illassa valvovat muutkin.

Alkuun kutsut tulivat yllättäen, en saanut kiinni niitten rytmistä. Osin rukouskutsut hämmensivät minua alkuun siksi, että eri moskeijat seuraavat aavistuksen verran erilaisia aikatauluja ja jos sattuu olemaan useamman moskeijan lähettyvillä tuntuu rukouskutsuja kuuluvan useammin kuin vain viidesti päivässä. Nykyään tiedän jo aika hyvin milloin odottaa rukouskutsua. Ja todella odotankin niitä. Omalla tavallaan rukouskutsut rytmittävät päivääni ja rutiininomaisuudellaan muistuttavat siitä rauhoittavasta todellisuudesta, että jokaista päivää seuraa uusi päivä, jokaista kutsua uusi kutsu. Minusta on hienoa, että lastemme lapsuuden ääninauhaan kuuluvat rukouskutsut. Ne ovat osa heidän arkeaan, tavallisia elämän ääniä. 

Moskeijoiden minareeteissa on kovaäänisiä joilla rukouskutsut levitetään naapurustoon. Jos asuu ihan moskeijan vieressä voi kutsu kuulua kipeän kovaäänisesti. Me olemme onneksi juuri sopivan matkan päässä kaikista lähiseudun moskeijoista; kutsut kuuluvat meille mutta eivät liian kovaan ääneen. Perjantaisin myös imaamin pitämä saarna kuulutetaan puolipäivärukousten jälkeen kovaäänisillä moskeijan ulkopuolelle. Perjantain puolipäivärukoukset ovat viikon tärkeimmät, ne vastaavat siinä mielessä kristinuskon sunnuntaiaamun jumalanpalvelusta. 

Viime perjantaina vanha tuttu rukouskutsu ja sitä seurannut saarna kuulostivat omiin korviini poikkeuksellisesti vähän pahaenteiseltä. Syy siihen ei ollut rukouskutsussa tai saarnassa itsessään vaan siinä, että tiesimme, että perjantaipäivän rukouksia oli määrä seurata mielenosoitus ranskalaislehteä vastaan. Epäilimme, että mitään sen kummempaa ei täällä Khartumissa tapahdu, mutta toisaalta oli vaikea tietää mitä odottaa. Radiopuhelimet käyttövalmiudessa asetuimme siis seuraamaan mitä tuleman pitää. Tietomme mukaan marssi sujui rauhallisesti, mutta pysyttelimme kuitenkin kotona vielä lauantainkin. 

Lauantai-iltaan mennessä edellisen päivän hermostus oli jo tiessään ja rukouskutsu kuulosti minusta taas tutun kauniilta ja rauhoittavalta. Valmistautuminen mahdollisten levottomuuksien varalle herätti silti kyllä kaikenlaisia ajatuksia jotka osin edelleen helisevät mielen pohjalla.

Tunnen oloni täällä varsin turvalliseksi, usein turvallisemmaksi kuin esimerkiksi pääkaupunkiseudulla Suomessa, mutta tiedän toisaalta, että tunnen tämän maan vain hyvin pintapuolisesti jos ollenkaan. Haluan kuitenkin luottaa omiin vaikutelmiini ja vaistoihini sen sijaan, että antaisin epämääräiselle pelolle tai huolelle sijaa. Minulle iskut Pariisissa olivat uusi muistutus siitä, että elämä on arvaamatonta kaikkialla. Mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa. Ei voi lamaantua odottamaan pahinta vaan on uskottava, että elämä järjestyy parhainpäin. 

Tällä viikolla onkin ollut tavallisen ja mukavan kiireistä: ruokaostoksia, lasten harrastuksia, koirien hoitoa. Ja kuin huomaamatta taas ollaankin jo viikonlopussa. Tänä viikonloppuna ei kyyhötetä kotona vaan nautitaan viikonlopusta: vähän pitemmistä aamu-unista, ensimmäisestä ratsastustunnista, lastenkutsuista, ehkäpä aamiaisesta lähiravintolassa. 

Hyvää viikonloppua!

perjantai 16. tammikuuta 2015

Arkisia asioita

Olen jo pitemmän aikaa yrittänyt luonnostella kuvausta tavallisesta arkipäivästäni Khartumissa, mutta oli hankalaa saada kiinni siitä mikä olisi tavallinen päivä, kun arki tuntui pitkään olevan yhtä sekamelskaa: aikaisia herätyksiä ja kaaosta aamusta iltaan. Nyt olen vähitellen vihdoin saanut arjesta otteen ja sitä myötä myös paremman kuvan siitä minkälaisista osasista elämäni täällä oikein koostuu.

Viitenä päivänä viikossa lähetän lapset koulutielle. Lasten koulu tuo arkeen rutiinia, mutta siihen rutiininomaisuus päivien tasolla aika lailla jää. Joinain arkiaamuina menen taaperon kanssa taaperoryhmän tapaamiseen, tosin nyt en ole kyllä viikkokausiin käynyt ryhmässä. Yritän arvailla ja aavistella minä päivinä taaperotapaamisissa on todennäköisesti läsnä muita vanhempia ja ajoitan taaperoryhmäilyt niihin aamuihin joina uskon kohtaavani muitakin kuin taaperoita ja lastenhoitajia. Toisinaan minulla on lasten koululla aamulla joku tapaaminen. Vapaina arki-aamuina käyn ruokakaupassa tai hoidan muita asioita taaperon kanssa. Toisinaan puuhailemme aamun kotona.

Nelivuotias piirsi ihanan kuvan perheestä. Koirat eivät mahtuneet kuvaan. Taiteilija antoi luvan kuvan esittämiseen laajemmalle yleisölle.
Arki-iltapäivisin mennään isompien lasten harrastusten mukaan. Sunnuntaisin, viikon ensimmäisenä arkipäivänä, haen koulun jälkeen autonkuljettajan ja tyttöjen kanssa pojan koulusta ja menemme koko porukka koulun tallille pojan ratsastustunnille, maanantaisin käymme lasten kanssa isompien lasten leikkiryhmässä, torstaisin seurueemme suuntaa puolestaan nelivuotiaan balettitunnille. Tiistaisin ja keskiviikkoisin on vaihtelevia menoja, tällä viikolla poika meni tiistai-iltapäivänä suoraan koulusta kaverin luokse leikkimään ja minun tehtäväkseni jäi käydä hakemassa hänet autonkuljettajan ja tyttöjen kanssa illalla kotiin. Vähintään yhden iltapäivän pyhitämme kotona vellomiseen, ja jos vain mahdollista niin mielellään kaksi iltapäivää viikossa koulun jälkeen ollaan vaan. 

Herään arkisin kello 5.50 ja nukkumaan yritän päästä viimeistään kymmeneltä. Aika kiirettä pitää koko päivän, mutta kyllä päiviini mahtuu rauhallisiakin hetkiä, kuten silloin kun taapero nukkuu päiväunia. Yritän myös pitää kiinni siitä, että ihan varta vasten otan itselleni kotona aikaa kerätä ajatukseni. Taapero osaa puuhailla jonkun hetken itsekseenkin: leikkii tai ihmettelee itsekseen jotain niinkin mielenkiintoista kuin paperinpalaa.

Koirat odottamassa ilta-ateriaansa. Koirien iltaruokailun jälkeen alkaa päivä olla paketissa.
Taaperoa en ruudun ääreen vielä istuta, eikä isommillakaan lapsilla ole rajattomasti ruutuaikaa, mutta en pidä televisionkatsomista sinänsä pahana asiana. On mielestäni huomattavasti parempi, että lapset katsovat jotain ikäisilleen sopivaa ohjelmaa ja äiti lepää kuin että äiti polttaa itsensä loppuun täyttämällä lasten päivän mielekkäällä hommalla. Eli kyllä meillä televisioruudun edessäkin istutaan ajoittain, tosin meillä ei toistaiseksi ole itse asiassa lainkaan televisiokanavia vaan katselemme DVD:itä sen minkä katsomme. Aikaisemmin saivat isommat lapset silloin tällöin myös lainata isänsä iPadiä mutta aika äskettäin tulimme siihen tulokseen, että iPad on lapsilla käytössä vain lentomatkojen aikana. Lapsille tuntui jäävän liian vähän aikaa ihan tavalliseen leikkimiseen kun koulu ja harrastukset vievät jo sen verran aikaa viikosta, ja iPadin käytöstä tuli myös turhan helposti riitaa. 

Juuri nyt tosin harkitsemme sitä, että kuusivuotias saisi hyvästä käytöksestä palkintona Minecraft-peliaikaa kun peli tällä hetkellä häntä kovin kiehtoo. Mutta sitä täytyy joka tapauksessa odottaa siihen asti, että mies käy seuraavalla työmatkalla Sudanin ulkopuolella. Yhdysvaltain kauppasaarron vuoksi emme täällä Sudanissa voi lisätä mitään sovelluksia koneille. Kauppasaarto vaikuttaa aika tavalla niin tietokoneen käyttöön kuin myös ihan päivittäiseen elämään. Kaupan kassalla kaivan laukustani luottokortin sijaan ison pinon rahaa ja alan laskea. Kun olen kaksi kertaa laskenut rahat annan ne kassaneidille joka hänkin laskee rahat ainakin kahdesti. Rahapinojen kanssa liikkumisesta on tullut arkipäivää mutta aina välillä muistan edelleenkin hämmästyä tai ärsyyntyä siitä, että elämässäni on tätä nykyä tällainenkin outo elementti. 

Tällainen kokoelma ostoksia viime viikolta maksoi jonkun verran alle 70 euroa. Aika paljon tässä on eineksiä joita emme kovin säännöllisesti käytä ja muun muassa roskasäkkejä ja talouspaperia joita ei ihan joka kauppareissulla tarvitse onneksi hakea. Mielestäni hinnat täällä ovat yleensä ottaen aika kohtuulliset, vaikka aina ei siltä tunnu kun laskee isoa pinoa rahaa kassalla.


Jokapäiväisiin arjen haasteisiin kuuluu meillä myös gluteenittomuus. Se ei ole täällä ollenkaan niin helppoa kuin vaikkapa Suomessa missä gluteenittomia tuotteita löytyy jopa pienemmistä kaupoista. 

Mutta kaikin puolin aika tavallista elämää täällä siis kuitenkin elellään, pitkälti lasten koulun ja harrastusten, perheen pienimmän päiväunien ja koirien ehdoilla. 

*****

Viime viikot ovat olleet täkäläisittäin hyvin kylmiä. Yölämpötila on laskenut kymmenen pintaan ja päivisinkin ollaan joinain päivinä jääty alle kahdenkymmenen. Aamuisin sisälläkin on ollut vilakkaa, ja vaikka aurinko päivällä paistaa voimakkaasti, on ilma koko päivän kuitenkin aika kirpeä ja taipuu kylmää kohti. Ostin Istanbulista kaukaa viisaana kauniin villatäkin ja sen alla olen iltaisin värjötellyt ja katsellut miehen kanssa DVD:itä. Koirillekin kävin kaivamassa kellarin varastosta peitot peteihin, koska varsinkin  Poppy oli selkeästi kylmissään. Vähän kerrallaan onneksi taas jo lämpenee. Tämänhetkinen sää tuo mieleeni Suomen kevään. Muutaman viikon päästä ollaankin kai sään puolesta jo Suomen kesässä - ja pian päästään kai taas sitten niihin tuskaisen kuumiin lämpötiloihin jotka tulivat elokuussa tutuiksi.

Useampana yönä viime viikolla tarvittiin koirille peittoa koska oli niin kylmä. Kertaalleen nousin yön aikana laittamaan peitot uudestaan koirien päälle. 
Koululla kerättiin huopia ja talvivaatteita jaettavaksi eteenpäin tarvitseville. Lahjoitimme keräykseen nämä lapsilta pieneksi jääneet talvivarusteet. Harmiksemme muut liikenevät talvivaatteemme ovat itse asiassa Suomessa.

Kotiapulainen oli tällä viikolla useamman päivän sairaana mikä toisaalta rauhoitti elämääni siinä mielessä, että saatoin järjestää aamupäiväni miettimättä sitä missä kerroksessa hän milloinkin on siivoilemassa, mutta toisaalta minulle jäi kodin piirissä enemmän hommaa kuin tavallisesti. Meillä ei ole tiskikonetta ja viiden ihmisen ja kolmen koiran taloudessa tiskattavaa riittää. Pyykkivuori on sekin melkoinen, mutta pyykeissä minua onneksi auttaa sentään kone. Ja onnekseni isommat lapset ovat viime aikoina innostuneet tiskaamaan, eli minulla on ollut tiskivuoren valloistuksessa apuna kaksi innokasta apulaista. 

Osa tiskivuoresta.

Vuoden ensimmäinen arkiviikko on nyt joka tapauksessa takanapäin ja niin vain siitä selvittiin. 

Helmikuun alussa tulee täyteen kuusi kuukautta Sudanissa. Kaksi kuukautta oli oma rajapyykkinsä, kuusi kuukautta selkeästi toinen. Elämä täällä tuntuu jo ihan eri tavalla omalta kuin vielä ennen joulua, ja kun arki on nyt jotakuinkin hallinnassa olen vihdoin rohjennut järjestää itsellenikin jotain ihan omaa. Tänä aamuna kävin koulun tallilla antamassa ratsastusnäytteen ja ensi viikosta eteenpäin alan käydä viikoittain ratsastustunneilla viikonloppuisin. Tuntui mahtavalta olla pitkästä aikaa hevosen selässä ja niin vain vanhat taidot löytyivät jostain selkärangasta. Paljon on uuttakin opittavaa sillä täällä ratsastetaan englantilaisilla satuloilla; minähän opin aikoinaan Belizessä ratsastamaan lännensatulassa. Saan nyt ensin jonkun viikon verran tehokasta yksityisopetusta ja sitten ennen pitkää lähdemme tallien ympäristöstä pitemmille lenkeille pitkin Niilin rantaa. Maltan tuskin odottaa.

Paluumatkalta talleilla pysähdyimme ruokaostoksille ja nyt ollaan koko porukka rauhoituttu viettämään viikonloppua. Viime viikonloppuna pysyteltiin kotosalla kylmän sään vuoksi. Nyt on onneksi jo selkeästi lämpimämpää kuin viime viikolla, mutta tämä viikonloppukin tulee sujumaan tiiviisti kotona, toisenlaisista syistä. Niistä ehkä lisää tuonnempana. Mutta nyt: hyvää viikonloppua itse kullekin!

tiistai 13. tammikuuta 2015

Hyvä elämä

Vuodet kehitysmaissa ovat opettaneet yksinkertaisemmasta elämästä kaikenlaista, mutta Khartumissa olemme todella päässeet monien peruskysymysten äärelle. Kuluneina kuukausina olen miettinyt paljon sitä minkälaisista elementeistä lopulta rakentuu hyvä elämä. Tarvitaanko hyvään elämään vapautta, viinilasillista kun siltä tuntuu, luottokortteja ja muuta kansainvälistä pankkitoimintaa, automarketteja, Ikeaa? Toisin sanoen, onko mahdollista elää täyttä hyvää elämää suljetussa maassa, jossa tarvitsemme matkustusluvan poistuaksemme pääkaupunkiseudulta, jossa monet meikäläisittäin tavalliset asiat on kielletty, missä soditaan meidän ulottumattomissamme mutta kuitenkin saman maan rajojen sisällä?

On yllättävän vaikea kuvailla minkälaista tasapainottelua elämä täällä Khartumissa on erikoislaatuisen ja arkipäiväisen välillä. Osa haasteesta on siinä, etten halua lainkaan ruokkia sitä ajatusta, että kaikki vieras ja erilainen on eksoottista ja ihmeellistä. Arki on todellakin arkea kaikkialla ja hyvin nopeasti ihan uusista asioista ja ilmiöistä tulee arkipäiväisiä. Toinen suuri haaste elämäni kuvailemisessa täällä on se, että en halua missään nimessä omilla kirjoituksillani lisätä kenenkään ennakkoluuloja Sudania, Afrikkaa tai islamin uskoa kohtaan. 

Belizen ajoista asti olen halunnut blogin välityksellä yrittää omalta osaltani näyttää, että ihmiset ovat ihmisiä ja arki on arkea kaikkialla maailmassa. Yksi syy siihen, että olin alunperin innostunut muuttamaan Khartumiin oli, että halusin tutustua lähemmin toisenlaiseen todellisuuteen, kulttuuriin, uskontoon ja kieleen. Outous ja vieraus synnyttää ennakkoluuloja ja halusin yrittää voittaa omat mielen perukoilla häilyvät ennakkoluuloni. Ennakkoluulojen voittaminen tapahtui nopeasti ja huomaamatta ja oli vielä hyvin paljon helpompaa kuin kuvittelin. Vaikka asettuminen Khartumiin ei todellakaan ole ollut ihan yksinkertaista, ajatus siitä, että me olemme lopulta kaikki aika samanlaisia on vain entisestään vahvistunut täällä Sudanissa. 

Sivumennen sanoen on ollut surullista seurata viime päivien keskustelua Pariisissa tapahtuneiden ampumavälikohtausten jälkeen. Tuomitsen tietysti jyrkästi kaikenlaisen väkivallan ja puolustan sananvapautta. Mutta minulle sananvapaus merkitsee jotain muuta kuin tahallista provokaatiota. Ja täältä Khartumin näkökulmasta katsoen tuntuu ennen kaikkea vähän masentavalta, että kaksi miljoonaa ihmistä kerääntyy Pariisiin suremaan tapahtumia joissa kuoli yhteensä parikymmentä. Joulukuussa Pakistanissa terroristit hyökkäsivät kouluun ja tappoivat yli 140 ihmistä, suurin osa heistä lapsia ja nuoria. Yemenissä 38 ihmistä kuoli pommi-iskussa samana päivänä kuin Pariisissa hyökättiin lehden toimitukseen. Minusta vaikuttaa siltä, että osoittamalla ylenmäärin huomiota Euroopassa tapahtuvalle terrorismille ja jättämällä laajemmatta huomiotta terroriteot muilla mailla me eurooppalaiset annamme sen kuvan, ettei jokainen elämä ole saman arvoinen. Onko se todella se viesti jonka haluamme maailmalle antaa?

Olen viime päivinä yrittänyt muistuttaa kuusivuotiaalle ja samalla itselleni, että jos surettaa saa olla surullinen, jos on nälkä kannattaa syödä jotain, jos pelottaa on hyvä myöntää se ääneen - sen sijaan, että ottaa kaikkien kielteisten tunteiden suojaksi vihan ja raivon ja purkaa ne lähipiiriin tai ulommaksikin. Olemme lasten kanssa puhuneet paljon siitä kuinka täytyy kaiken aikaa ottaa myös muut huomioon eikä vain miettiä mitä itse haluaa. Tämä on oma pieni panokseni maailman pahaa vastaan: yrittää pysyä rauhallisena, hallita omat tunteeni, ottaa muut huomioon ja opettaa lapsillemme samaa. Näillä ohjein eilen oli hyvä päivä siitäkin huolimatta, että olin nukkunut huonosti ja vietin iltapäivän lasten leikkikerhossa itsekseni kun lastenhoitajat juttelivat keskenään tagalogiksi. Ja jostain syystä heräsin ihan aurinkoisella mielellä myös tänä aamuna vaikka yöllä minua kiusasivat hyttyset ja kotona on aika paljon hommaa kun kotiapulainen on sairaana. Niin se vain on, että rauha lähtee omasta itsestä. 


Ps. Hyvään elämään tarvitaan oman tämänhetkisen arvioni mukaan rakkaita ihmisiä ja eläimiä, kahvia, hyvää ruokaa, lämpöä ja lepoa.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Vanhaa asiaa

Viime vuosi alkoi vauvasumussa ja aika sumuisiin tunnelmiin se myös päättyi. Vuoden aikana ehti tapahtua niin paljon, etten oikein kaikkineni pysynyt menossa mukana. Viime vuonna jätimme taaksemme rakkaan kodin ja ystävät Belizessä, vietimme aikaa kotipesässämme Suomessa ja aloitimme uuden elämän Sudanissa. Vuoteen mahtui niin ihania hetkiä kotona kuin mahtavia lomiakin, mutta myös paljon uusia haasteita ja surua. Ajatukseni haparoivat edelleen paljon muuton herättämissä tunnelmissa. 

Kotikulmilla Belmopanissa viime talvena.

Pienet koululaiset menossa kouluun. Belmopanissa hoidimme itse lasten koulukuljetukset ja koulussa ei ollut koulupukua. 
Kahvilassa Belmopanin ostarilla.

Palmuja ja sininen taivas, onko mitään sen parempaa?

Näkymä alas Belmopaniin eräästä suosikkiravintolastamme joka sijaitsi korkean mäen päällä.

Belizen vuodet olivat omalla tavallaan vaikeitakin: niihin ajoittui anopin vakava sairastuminen ja paljon vauvavuosien väsymystä. Mutta ne olivat silti monessa mielessä myös tähänastisen elämäni parasta aikaa, monien unelmien täyttymys. Belizessä tunsin olevani hyvä juuri tällaisena kuin olen. Pienet ja vaatimattomat olot ja vahva yhteisöllisyys sopivat minulle ja koko perheellemme mainiosti. Tuntuu edelleen vähän käsittämättömältä, että se aika on nyt kertakaikkiaan ohi.

Keväällä Floridan matkalla sain näinkin osuvan viestin kiinalaisen ravintolan keksin sisältä.

Ja sitten mentiin: jokusen laatikon pakkasimme itse mutta suurimman osan hoiti muuttofirma. Siinä vaiheessa kun suurinta osaa tavaroitamme vielä pakattiin olimme itse jo matkalla kohti välietappia Suomea.
Tämän verran tavaraa kulki suoraan mukana Belizestä Suomen kautta Sudaniin.
Etukäteen olin ajatellut, että kuukaudet Suomessa Belizen ja Sudanin vuosien välillä olisivat minulle hyvällä tavalla näytön paikka. Olin Suomessa viikkokaupalla yksinhuoltajana koska mies oli kesän pääasiassa jo Sudanissa; ensimmäistä kertaa elämässäni olin monta viikkoa yhteenmenoon talouden ainoa autokuski, vastuussa jokaisesta kauppareissusta ja kaikkien päivittäisten asioiden hoitamisesta. Mutta onnistumisen ja itselleni näyttämisen sijaan Suomen aikaa värittivät epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteet. Muuttoon liittyi paljon stressiä ja huolta, ja oli haastavaa kohdata lasten suuri suru muutosta kun omakin mieli oli maassa. En olisi mitenkään pärjännyt Suomen kuukausia ilman vanhempieni apua. 

Koirat päivälevolla Suomessa.

Kaunis kesä.
Omalta kotipihaltamme Suomesta löytyi iloksemme useampi vadelmapensas ja niiden lisäksi paljon mustikoita, pensasmansikoita ja muutama metsämansikkakin.
Muutosta tolaltani ja kaikin puolin nöyränä suuntasin elokuussa lasten kanssa Sudaniin jossa mies meitä odotti. Khartumissa ihmettelin väliaikaisen asuntomme ikkunasta ohi vellovaa liikennettä: autoja, rikshoja, aaseja, busseja. Talon ulkopuolella minua ahdisti likaiselta ja tunkkaiselta tuntuva kaupunki, roskat tienvierillä ja yleinen sekasorto. Vaikka lasten koulu oli siisti ja kaunis saareke kaiken sotkun keskellä, tuntui järkyttävältä lähettää lapset yksin aamuisin koulubussilla matkaan läpi valtavan oudon kaupungin. Ensimmäisiä viikkoja Khartumissa rytmittivät sähkökatkot ja taistelu hyttysiä vastaan; runsaat sateet olivat tuoneet kaupunkiin valtavasti hyttysiä. Ensimmäiset viikot olivat selviytymistä ja yritystä löytää Khartumista edes jotain hyvää ja kaunista.

Tämän verran tavaraa ja lisäksi vauvanrattaat lähti lasten ja minun kanssani elokuussa Suomesta kohti Sudania.
Istanbulin kentällä odottelimme lentoa hyvän tovin. Tarjolla olisi ollut jos jonkinlaisia matkakohteita, mutta niin vain suuntasimme Khartumiin (turkiksi Hartum - toisella taululla).

Näkymä Khartumia läpi väliaikaisen asuntomme ikkunan hyttysverkon.
Lisää Khartumia väliaikaisen asunnon ikkunasta kuvattuna. 

Pienet koululaiset koulupuvuissaan odottamassa koulubussia väliaikaisen asuntomme edustalla.

Tienvarsi matkalla lasten koululta tallille. Roskat siivotaan tienvarsilta tasaisin väliajoin mutta niin vain niitten tilalle löytyy aina uusia.

Syyskuussa saimme vihdoin konttimme ja pääsimme muuttamaan uuteen kotiin. Omaan kotiin siirtyminen oli tavallaan helpotus, mutta toisaalta tuntui vähän pelottavaltakin jättää taakse tutuksi tullut huoneisto ja sen ympäristö, ja asunnon kaikin puolin pienemmät kuviot. Muutaman viikon päästä saatiin koiratkin perille. Aika pian omassa kodissa tuli selväksi, etten osaa jakaa talouttani kokopäiväisen apulaisen kanssa. Pohdin ja jännitin kovasti kotiapulaisen työpäivän lyhentämistä, mutta se osoittautui lopulta kaikin puolin hyväksi ja oikeaksi ratkaisuksi. Kotiapulaiselle jäi aikaa opiskelulle ja minä saan hoitaa lapseni ja osan taloudenpidosta niin kuin itse parhaaksi näen.

Tyhjä talo ja vuokraisännän kattokruunu ja kaameat lilat verhot.

Talo täyttyi nopeasti laatikoista ja pakkausmateriaalista kun kontti vihdoin ja viimein luovutettiin meille erinäisten vaiheitten jälkeen.


Pian oli koko porukka koossa taas.
Tätä nykyä alkaa talokin olla jo järjestyksessä, vaikka vielä lisääkin pitäisi tauluja saada seinille.

Mutta kyllä täällä kelpaa asua. Perheen pienin on ottanut tavakseen asettua lattialle makaamaan kun koiratkin kerran niin tekevät. Juuri tällä hetkellä on tosin liian kylmä köllötellä lattialla kun kalsa sää on laskenut sisälämpötilan alle kahdenkymmenen.
Omien rajojen vetäminen kotiapulaisen työajan suhteen oli jonkinlainen vedenjakaja asettumisessa Khartumiin. Rohkenin sen myötä myös alkaa jättää väliin sosiaalisia rientoja, peruuttaa pojan pianotunnit toistaiseksi ja alkaa muutenkin kaikin puolin taas luottaa omiin ajatuksiini ja vaistoihini. Enää minua eivät niin heilauta tämän ympäristön normit ja odotukset, mutta välillä edelleen kyllä surettaa se, että olen Khartumin ulkomaalaiskuvioissa niin outo lintu. Voi olla vaikea käsittää miten voin samaan aikaan olla niin täydellisen tyytyväinen siihen, että minulla on apuna vain puolipäiväinen kotiapulainen, kun toisaalta kuitenkin valitan ajoittain sitä kuinka kiireinen ja väsynyt olenkaan. Minulle taas tuo ristiriita omalla tavallaan tekee elämästä todellisen ja täyden. Harmillisen harva täällä Khartumissa vain jakaa tämän näkemykseni.

Joululoma kului Suomen pääkaupunkiseudulla, Torinossa ja Istanbulissa. Viikko sitten palasimme kotiin koirien luokse. Isommat lapset lomailivat vielä kuluneen viikon; tänään on ensimmäinen koulupäivä ja aloitimme arjen vuosimallia 2015. 

Talviaurinko makuuhuoneemme ikkunan takana.

Täällä talossa tassutellessa oloni on hyvä ja kotoisa, mutta ulkomaailma tuntuu edelleen vähän hämmentävältä. Muuton myllerrys ei siis ole vieläkään takanapäin vaan aina vain ollaan sopeutumisvaiheessa. Kuvaavaa on se, että kummankin kerran kun olen nyt palannut muilta mailta tänne Sudaniin on mieleni ollut ihan tyhjä. Kun lentokone laskeutuu Khartumiin en saa päähäni minne olemme tulossa: mielikuvani niin kodistamme kuin koko kaupungista ovat pyyhkiyneet täysin mielestä ja tuntuu kuin olisin tulossa ihan uuteen ja vieraaseen paikkaan. En yhtäkkiä lainkaan muista miltä näyttää lentokentän tuloaula tai ajomatka kotiin. Lentokoneen rullatessa kentällä paikalleen en saa mieleeni minkälainen on kotimme täällä. Se on kummallista. En ole kokenut tällaista ennen mihinkään muuhun uuteen maahan asettumisen yhteydessä. Perillä kotona tuntuu onneksi tutulta. Jalkani muistavat kuin muistavatkin kuinka monta askelta on portilta kotiovelle, miten harpotaan portaat yläkertaan, missä valonkatkaisijat ovat. 

Khartumistakin löytyy onneksi sininen taivas ja palmuja

Kotielämä on siis sentään onneksi aika lailla järjestyksessä, ja tänä vuonna saan toivottavasti paremman otteen myös ulkomaailmasta. Hyvillä mielin ja uteliaana odotan joka tapauksessa mitä vuosi tuo tullessaan. Hyvää uutta vuotta!