perjantai 27. helmikuuta 2015

Perjantaina keskitiellä

Monilla Khartumin keskeisemmillä kaduilla on useampi käyttönimi. Lentokentän ohitse kulkeva tie on varsinaisesti nimeltään Africa Street, Afrikkakatu, mutta tunnetaan myös nimellä Airport Road, lentokentäntie. Amaratin kaupunginosan läpi kulkeva tie on puolestaan oikealta nimeltään King Abdul Aziz Street (jonka senkin voi kirjoittaa meikäläisillä kirjaimilla kovin monin eri tavoin) mutta joka tunnetaan ulkomaalaisten keskuudessa lähinnä nimellä Middle Road, keskitie. Muutaman korttelin päässä Middle Roadista kulkee hautausmaan ohitse tie nimeltään Mohammed Najeeb Street, jota ulkomaalaiset kutsuvat tietysti Cemetery Roadiksi, hautausmaantieksi. 

Middle Road -tiellä on perjantaina iltapäivällä hiljaista koska on viikon tärkeimpien rukousten, perjantairukousten aika.


Alkuun minua nämä käännökset ärsyttivät - ihmettelin miten me ulkomaalaiset emme jaksa opetella edes oikeita kadunnimiä? Mutta tätä nykyä käytän niitä kyllä itsekin. On mahdollista, että myös arabiaksi kyseisiin katuihin viitataan nimillä jotka paremmin kertovat katujen sijainnista, mutta ainakin meidän autonkuljettajamme puhuu kyseisistä kaduista aina varsinaisilla katukyltteihin painetuilla nimillä.

Arkisin tämä katu on täynnä liikennettä, perjantaina aika tyhjillään.


Meillä on taas viikonloppu. Alan tottua tähän, että perjantai ja lauantai ovat vapaapäiviä. Tätä nykyä tuntuu oikeastaan vähän hullulta ajatella, että sunnuntaisin kun meillä on arki jo kovassa vauhdissa ja liikenne pahimmillaan, muualla heräillään pyhäpäivään. Mainio monimuotoinen maailma. 

Otimme tänä aamuna rauhallisesti, mutta ehdimme hyvin minun ratsastustunnilleni koulun talleille. Yksityistunnilla viilasin opettajan johdolla taas ihan perusjuttuja kuten käsien ja jalkojen asentoa ravatessa, apuna opettajan hyvien neuvojen lisäksi koulun iPad ja mahtava ohjelma jonka avulla tunnin jälkeen saatoin katsoa omaa asentoani hevosen selässä. Olen todella tyytyväinen ratsastustunteihini; mikä mahtava tapa irrottautua arjesta ja harjoittaa niin aivoja kuin ruumistakin. 

Tässä on tavallisesti molemmin puolin katua paljon autoja parkissa, mutta perjantaina ei paikalla ole ketään jalan eikä autolla.


Ratsastustunnin jälkeen päätimme mennä pitkästä aikaa lounaalle libanonilaiseen ravintolaan jota minulle kehui täällä tuttu keliaakikko ja jossa olemme kertaalleen uskaltautuneet jo syömään. Tilasimme runsaan lounaan ja lapset maistelivat kiitettävän reippaasti vähän vieraampiakin herkkuja. Juomana meillä oli uutta suosikkiani mintulla maustettua tuoretta limettimehua. Kotiin ajelimme osan matkaa pitkin Amaratin Middle Road -keskitietä, jonka varrelta nappasin auton kyydistä tämän kirjoituksen kuvat.

Perjantaisin ovat monet kaupat koko päivän kiinni, osa kuitenkin vain rukousten ajan, eli kello 13-15.


Loppupäiväksi ei ole mitään erityistä ohjelmaa; huomenna edessä näillä näkymin vain yhdet lastenkutsut eikä juuri muuta. Ihan hyvä, että viikonloppu kuluu aika lailla levon merkeissä koska ensi viikon olen taas yksinhuoltajana kun mies lähtee työmatkalle toisaalle Sudaniin. Tämä on toinen viikko yksin alle kuukauden sisään ja ajatuskin vetää aika väsyneeksi. Mutta eiköhän tästäkin viikosta taas selvitä voittajana. Ensin vietetään kuitenkin kaikessa rauhassa viikonloppua. 

torstai 26. helmikuuta 2015

Ratsastustunnilla

Kuva koulun ratsutilalta, etualalla esikoinen punaisessa koulupaidassaan minun suosikkihevoseni Queenien selässä. Pojan tunnilla on yhteensä kuusi oppilasta, pääasiassa viisi-kuusivuotiaita mutta myös pari vähän vanhempaa lasta. Ensimmäinen puoli vuotta pieniä oppilaita talutettiin, mutta nyt he ovat jokusen tunnin saaneet myös ihan itse ohjastaa. Jokaisen pienen ratsastajan lähellä kävelee kuitenkin varalta myös avustaja. Ratsukot kävelevät ja ravaavat, laukan aika ei sen sijaan ole ihan vielä. Poika on muutamassa kuukaudessa oppinut hienosti oikean ravaustekniikan. Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen koulun tallit ja erityisesti ratsastuksenopettaja niin esikoisen opetuksen kuin omankin opetukseni osalta. 

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Koulukuvioita

Täällä Khartumissa hyvin toimeentulevissa perheissä on tapana, että lapset ovat lastenhoitajan kanssa kotona kaksivuotiaaksi asti. Näin toimii suurin osa perheistä, myös ne harvat joissa toinen vanhemmista ei käy palkkatöissä.

Alle kaksivuotiaat eivät siis käy päiväkodissa mutta heitä kuljetetaan tapaamassa muita vauvoja ja taaperoita samanikäisten leikkikavereiden kotona erilaisten leikkiryhmien merkeissä. Oma taaperoni on täällä aika lailla alusta asti kuulunut leikkiryhmään, joka kokoontuu jonkun kerholaisen kotona joka arkiaamu.

Kotonakin riittää yksivuotiaalle seuraa ja tekemistä. Ja tekemistä riittäisi myös äidille: kuten kuvasta näkyy edelleenkään emme ole saaneet kaikkia tauluja seinälle!
Leikkiryhmän tapaamiset kestävät noin kello kymmenestä noin puoleenpäivään. Niissä ei ole mitään ohjattua tekemistä, vaan lapset leikkivät mitä milloinkin. Taaperoryhmä muuttaa koko ajan muotoaan kun perheitä muuttaa maahan ja pois maasta ja lapset kasvavat. Taapero ja minä käymme leikkiryhmässä yhtenä tai ihan enimmillään kahtena aamuna viikossa. Ryhmään kuuluu jokunen muukin vanhempi lisäkseni, mutta suurin osa ryhmän lapsista kulkee tapaamisissa lastenhoitajiensa mukana.

Kaksivuotiaana melkein kaikki paremmin toimeentulevien perheiden lapset aloittavat täällä puolipäiväisen päiväkodin. Kaupungissa on useampi päiväkoti joista yksi on ulkomaalaisten keskuudessa maineeltaan ylitse muiden. Meidän taaperomme ei ole toistaiseksi vielä puoltatoistakaan, mutta en ole itse asiassa aikeissa laittaa häntä vielä kaksivuotiaanakaan minnekään. Minulla on tilaisuus ja innostusta hoitaa häntä vielä toistaiseksi kotona ja oma kokemukseni isompien lasten kanssa on se, että päiväkoti- ja koulukuvioihin pääsee oikein hyvin kiinni vähän myöhemminkin.

Neljävuotias esitteli taitojaan koulun urheilupäivänä. Koulussa on kaikin puolin moitteettomat tilat, liikuntasalista uima-altaaseen ja tenniskenttiin.


Kolmevuotiaana voi aikaisintaan aloittaa siinä koulussa jota omat lapsemme käyvät, päiväkotimaisella alimmalla luokalla. Neljävuotiaana koulu varsinaisesti alkaa niin sanotulla vastaanottoluokalla (englanniksi Reception). Vastaanottoluokalla lapsia opetetaan leikin kautta koulun tavoille, mutta aletaan toisaalta myös osin jo opettaa lukemaan ja laskemaan. Oma nelivuotiaamme on siis tänä vuonna tällä vastaanottoluokalla. Kaksi ensimmäistä vuotta koulua käydään noin kello kahdeksasta noin kello yhteen, eli viitisen tuntia arkisin.

Vastaanottoluokkaa seuraa ensimmäinen luokka, Year 1. Ensimmäinen luokka on jo varsin koulumainen. Viisivuotiaat ekaluokkalaiset alkavat käydä koulua noin kello kahdeksasta noin puoli kolmeen, istuvat luokassa koulupöytien ääressä ja tekevät kotona läksyjä. Ensimmäisellä luokalla suurin osa tuntuu oppivan lukemaan, elleivät ole oppineet jo aikaisemmin.

Urheilupäivänä lapset ekaluokkalaisista ylöspäin jaettiin ryhmiin, jotka koostuivat eri-ikäisistä tytöistä ja pojista. Kaikki koululaiset kuuluvat yhteen neljästä koulun joukkueesta ja liikuntatunneilla he käyttävät joukkueensa paitaa. Meidän koululaiset ovat molemmat punapaitaisia Skorpioneja.


Toisella luokalla meno on ensimmäistäkin luokkaa koulumaisempaa. Koulussa opitaan sellaisia konsepteja kuten onomatopoeettinen, läksyjä annetaan kerralla koko viikoksi ja niiden tekemiseen kuluu viikon aikana useampi tunti. Tässä vaiheessa joutuvat tai pääsevät tukiopetukseen ne jotka eivät vielä osaa lukea ja kirjoittaa sujuvasti. Poikamme on tänä vuonna tokaluokkalainen.

Lapset oppivat koulussa englannin ja matematiikan, musiikin ja taiteen lisäksi ensimmäisestä luokasta eteenpäin myös esimerkiksi tiedeaineita ja arabiaa. Liikunnanopetukseen kuuluu muun muassa pallopelejä, juoksua ja tanssia. Uimaopetusta annetaan kaikille koululapsille kolmevuotiaista eteenpäin koulun omassa altaassa silloin kun allas on uimiseen sopivan lämmin, eli käytännössä syyslukukaudella lokakuun loppupuolelle ja kevätlukukaudella taas maaliskuusta eteenpäin kouluvuoden loppuun.

Viime viikolla koulussa juhlittiin Sudania eri tavoin. Viikon viimeisenä koulupäivänä tarjoiltiin koululaisille ja heidän vanhemmilleen koululla sudanilainen lounas ja paikallinen tanssiryhmä esiintyi meille. Tanssi oli hienoa katsottavaa, ja oli mielenkiintoista nähdä kuinka paljon siinä oli samoja elementtejä kuin belizeläisessä garifunatanssissa.
Lastemme koulu opettaa varsinaisten kouluaineiden ohessa myös hyviä arvoja ja muun muassa sosiaalista vastuuta. Koulussa järjestetään usein tapahtumia joilla kerätään rahaa erilaisiin keräyksiin. Toisinaan ei järjestetä edes mitään erityistä hyväntekeväisyystapahtumaa vaan pyydetään esimerkiksi tuomaan ylimääräisiä huopia ja talvivaatteita jaettavaksi eteenpäin niille, jotka tämän talven kylminä viikkoina joutuivat asumaan ja palelemaan kadulla. 

Olen hyvin ihastunut lastemme kouluun ja ennen kaikkea siihen kuinka iloisina lapset itse koulua käyvät. Poika kertoo lähes päivittäin innoissaan mitä uusia arabian kielen sanoja on oppinut, tyttö siitä kenen kaikkien kanssa on leikkinyt. Koulussa on useampi sata oppilasta mutta verrattain pienten piirien vuoksi lapset tuntuvat tulevan tutuiksi myös yli ja poikki luokka-asteiden. Koulun luokka-asteista jokaisella on vähintään puolet paikallisia oppilaita. Osa paikallisista oppilaista on erittäin rikkaista paikallisista perheistä, osa on stipendioppilaita. Koulu on minun näkemykseni mukaan suunnattu ennen kaikkea näille paikallisille lapsille, ja ihan oikein. Heidän kotimaassaanhan tässä ollaan, kun taas suurin osa meistä ulkomaalaisista on Khartumissa vain jonkun vuoden verran ja sitten taas lähtee. 

Koulussa on myynnissä ruokaa isommille lapsille, mutta toistaiseksi täytyy meidän molemmille lapsille pakata lounaat mukaan. Pojalla on hieno Star Wars -lounaslaatikko, tytöllä puolestaan Doc McStuffins. Tänään lounaaksi on eilistä illallista, pastaa itsetekemälläni juustokastikkeella - pojalla gluteenillista pastaa ja tytöllä gluteenitonta ja siksi erinäköistä. Poika ei halua vesimelonia lounaslaatikkoonsa koska se kuulemma sotkee laukun, joten hän sai kurkkua. Mies kävi joku viikko sitten työmatkalta Brysselissä ja toi sieltä gluteenittomia herkkuja ja hyvää juustoa. Brysselin tuomiset on jaettu lounaisiin lasten maun mukaan, pojalle juustoa ja tytölle gluteeniton leipänen. Pojalla on lisäksi vielä Digestive-keksejä.
Vaikka koulusta kovasti pidänkin, olen aikaisemminkin kertonut kuinka hullulta minusta vaikuttaa se, että lapsia väenvängällä opetetaan lukemaan ja laskemaan neli-viisivuotiaina. En myöskään erityisesti pidä koulun motosta: opiskelijoita tänään, johtajia huomenna. Kilpailuhenkisyys ja menestymisen korostaminen ovat niitä asioita joita näissä yksityiskoulukuvioissa itse vierastan vielä varhaista opetuksen aloitustakin enemmän. En ymmärrä miksei lapsia voi kannustaa kilpailemaan ihan vain itsensä kanssa enkä sitä miksi kaikkien pitäisi haluta tavoitella johtajuutta; elämässä on niin paljon enemmän kuin vain työ ja menestyminen ylipäänsä.

Hauskaa kyllä tosin, että kun tässä äskettäin autossa katselin koulun logoa ja päivittelin ääneen onko kaikista todella tultava johtajia, neljävuotias sanoi, että hänestä kyllä ainakin tulee. Ja näin voi hyvin olla! Mutta minä pyrin kuitenkin kasvattamaan lapsista ennen kaikkea hyvän ja tasapainoisen elämän tavoittelijoita. Jos siihen yhtälöön heillä kuuluu johtajuus niin sillä hyvä.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Puutarha

Puutarhamme ei ole kovin lapsiystävällinen; puolet siitä on jostain syystä korokkeella. Se on kyllä kätevää siinä mielessä, että kun koroketta pestään puhtaaksi aavikkopölystä valuu ylimääräinen vesi aika lailla suoraan puutarhaa kastelemaan. Kuvassa koirat leikkimässä puutarhassa päivän viilentyessä illaksi.
Näin upeita värejä löytyy khartumilaisesta puutarhasta. Huomaa myös aavikkopölyiset lehdet. Kasveja saisi olla pesemässä useamman kerran päivässä jos haluaisi pitää pölyn poissa.
Muutakin ihasteltavaa puutarhasta löytyy: talon yllä päivittäin lentelevät haukat. Kunpa minulla olisi täällä parempi kamera niin kuvaisin niitä enemmänkin! 
Pihasta on vaikea saada auringonpaisteessa hyvää kuvaa koska osa siitä on päivän mittaan aina varjossa. 
Piikkilanka-aita ei näytä ollenkaan niin ankealta sinistä taivasta vasten ja kun siihen on kietoutunut kauniita kukkia.
Koirat nuuskimassa pihalla illan hämärtyessä.
Puutarhan toinen puoli. Kuten kuvasta näkyy nurmikon kanssa täytyy vielä tehdä vähän töitä, että se jaksaisi taas alkaa kasvaa läpi koko pihamaan.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Verhon takaa

Sain viime viikolla kutsun lounaalle ulkomaalaisen tuttavan luo. Mieheni oli sattumalta ottanut samaisen päivän töistä vapaata jotta voisi tulla lasten koululle avoimien ovien päivään. Vietimme aamun yhdessä koululla, sitten mies heitti minut tuttavani kotiin ja meni vielä taaperon kanssa takaisin koululle. Kuljen tavallisesti kaikkialle pienen seuralaiseni kanssa ja tuntui mukavalta ajatukselta viettää pari tuntia ihan vain aikuisseurassa. 

Lounasvieraat olivat sekä ulkomaalaisia että paikallisia naisia. Osa porukasta tuli lounalle runsaasti myöhässä joten aika pitkään vain joimme kahvia ja teetä ja odottelimme loppuseuruetta. Juttelimme niitä näitä ja vähän vakavampiakin: oli mielenkiintoista keskustella Charlie Hebdosta fiksujen musliminaisten kanssa. Ennen pitkää pääsimme syömään.

Erään ulkomaalaisen tuttavani äiti otti lounaan aikana kuumissaan huivin päästään joten laitoin miehelle viestin, että varoittaa ennen tuloaan: naisporukassa voi huivitettu musliminainen paljastaa päänsä, mutta on sopimatonta, että tuntematon mies näkisi paljaan pään. Tuttavani äiteineen ehti kuitenkin lähteä ennen kuin mieheni tuli minua hakemaan, ja kaikki muut huivitetut naiset olivat pitäneet huivit päässään, joten en tehnyt suurta numeroa siitä kun mies ilmoitti olevansa portilla. Mieheni koputti oveen ja astui sisälle tyttäriemme kanssa; vanhempi tyttökin oli jo ehtinyt päästä koulusta. Minä esittelin lounasseurueelle pikaisesti mieheni mutta keskityin lähinnä somiin tyttöihini. Hetken kuluttua talon emäntä kutsui minut keittiöön. Yksi lounasvieraista oli huomaamattani hypännyt verhon taakse piiloon kun mieheni oli tullut sisälle, ja mieheni oli vähin äänin siirtynyt keittiön puolelle. Mieheni poistui talosta keittiön oven kautta, minä tyttöineni pikaisien hyvästien jälkeen etuovesta. 

Harmitti ja tunsin oloni tosi typeräksi. Olisi pitänyt ymmärtää, että yksi lounasvieraista, hyvin laitettu ja verrattain vähäpukeinen turkkilainen nainen olikin harras muslimi, joka ulkona veti pikkumustansa päälle abayan, pitkän peittävän takin, ja peitti hiuksensa.

Mutta mistä olisin sen voinut tietää? Täältä Khartumista löytyy paikallisten ja ulkomaalaisten keskuudesta uskontojen koko kirjo: muslimeja jotka eivät käytä huivia, muslimeja jotka käyttävät huivia mutteivät välitä jos se tipahtaa ja tukka hetken aikaa näkyykin, muslimeja jotka käyttävät huivia ja pitävät päänsä tarkasti piilossa, ja on täällä jonkun verran myös naisia joista ei ulkona näy juuri muuta kuin silmät. Khartumissa asuu myös erilaisia kristittyjä ja lisäksi monien muiden uskontojen edustajia. Osa naisista pukeutuu täällä verrattain paljastavasti huolimatta paikallisista pukeutumissäännöistä, toiset pukeutuvat paljastavasti naisporukassa mutta peittävät itsensä liikkuessaan ulkona, monet minä mukaanlukien pukeutuvat verrattain konservatiivisesti koko ajan. Kyseinen turkkilainen nainen ei ollut millään tavalla antanut ymmärtää olevansa harras muslimi, ei siltikään vaikka olimme aikaisemmin porukalla käyneet pitkän keskustelun islamin uskosta. 

Nolostus vaihtuikin ennen pitkää ärsytykseen. Lounaalla oli paikalla useampi musliminainen, jotka olivat pukeutuneet konservatiivisesti ja peittäneet huivilla päänsä. Heidän ei tarvinnut mieheni nähdessään poistua paikalta tai piiloutua verhoon. Lounas olisi voinut päättyä kaikkien vieraiden osalta mukavasti. Tämän ei tarvitsisi olla näin vaikeaa! Eikä se muuten suurimman osan ajasta olekaan. Ei tainnut olla ihan sattumaa, että verhon taakse poukannut nainen oli hänkin itse asiassa ulkomaalainen. Paikalliset suhtautuvat yleensä ottaen minun kokemukseni mukaan välittömämmin ja rennommin uskontoonsa vaikka se heille tärkeä asia olisikin. Sudanilaisille on myös äärimmäisen tärkeää se, että ulkomaalainen vierailija tuntee olonsa täällä heidän kotimaassaan mahdollisimman kotoisaksi. Ihmiset pahoittelevat meille yhtenään sitä, että heidän maanmiehensä ja -naisensa ovat niin usein myöhässä, että asiat eivät toimi, ja pyrkivät toisaalta hyvällä tavalla tuomaan omaa elämäntapaansa lähelle ja tykö. 

Sudanilainen naapurini kutsui minut jokunen viikko sitten luokseen kyläilemään. Hän ja hänen perheensä olivat hyvin vieraanvaraisia ja ystävällisiä; rouva kertoi minulle sudanilaisista häistä ja näytti komeaa hääkuvaansakin, ja pyrki kaikin tavoin selittämään paikallista kulttuuria minulle, niin hyviä kuin vähän vähemmän myönteisiäkin puolia. Viime viikonloppuna kävimme puolestaan autonkuljettajamme luona kylässä. Autonkuljettajan perhe pyrki tekemään olomme niin kotoisaksi, että esimerkiksi kun otimme kunnioituksen osoituksena sisääntullessamme kengät pois, hekin kaikki riisuivat ovella kenkänsä vaikkei se selvästi heidän tapanaan ollutkaan. Arkisin vartijat syövät aamiaisensa yhdessä autonkuljettajan kanssa vartijankopin edustalla. Aina jos astun ulos portista aamiaisaikaan, vartija ja autonkuljettaja kertovat minulle mitä paikallista ruokaa ovat syömässä ja kutsuvat minua jakamaan ruuan kanssaan. Joudun aina kauniisti kieltäytymään, koska minun täytyy terveyssyistä välttää niin monia eri ruoka-aineita, mutta suuresti arvostan sitä miten monet paikalliset pyrkivät tekemään sudanilaista elämäntapaa tutummaksi meille muukalaisille. 

Uskon, että kun viime viikolla lähdin nolostuneena tuttavani kotoa osa lounasvieraista paheksui sitä kuinka vähän ymmärrän islamilaisista tavoista. Onkin ihan totta, että on paljon mitä en tiedä tai ymmärrä. Verhojen taakse piiloutuminen ja paheksuminen eivät kuitenkaan mitenkään ole omiaan avaamaan islamilaista elämäntapaa minulle. Jos verhon taakse piiloutunut nainen olisi halunnut minun oppivan ja ymmärtävän jotain nolosta tilanteesta hän olisi voinut hyvästellä minut - mieheni oli siinä vaiheessa jo poistunut takaovesta ja nainen tullut esiin verhon takaa - ja selittää kuinka ei ole sopivaa, että vieras mies näkee hänet ilman abayaa. Minä olisin saanut tilaisuuden pahoitella tilannetta ja selittää, etten ollut ymmärtänyt hänen olevan harras muslimi. Olisimme molemmat saaneet pitää kasvomme. 

Meidän pitäisi itse kunkin rohkeasti mutta kunnioittavasti osata ja haluta tehdä omaa kulttuuriamme ja arvojamme toinen toisillemme tutummiksi. Kuvainnollisen tai kirjaimellisen verhon takaa emme tule toisillemme tutuiksi. 

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

60. katu

Olisin halunnut julkaista videon Khartumin katukuvasta mutta jostain syystä se ei onnistu. Tässä nyt siis vain satunnainen kuva yhdeltä Khartumin pääkadulta. Katu on 60. katu Riyahdin kaupunginosassa, arabiaksi kadun nimi on Al-Siteen. Edessä kaukana vasemmalla kerrostalo jossa asuimme ensimmäiset viikot Sudanissa. Oikealla puolestaan yksi kaupungin monista keskeneräisistä taloista.

torstai 19. helmikuuta 2015

Kaksi puntaa

Sain äskettäin ensimmäistä kertaa käteeni siistin kahden punnan setelin, kuvassa ylhäällä. Tavallisesti Sudanin pienimmät setelit ovat kuvan alimman yksilön luokkaa: mieheni sanoin ne näyttävät siltä kuin kameli olisi niitä pureskellut. Silloin tällöin osuu kohdalle kaksi puntaa vähän paremmassa kunnossa, kuten tuo kuvassa keskellä näkyvä seteli. Mutta ihan ihmeellinen tapaus oli tuo hyväkuntoinen seteli. Eikä se ole edes ihan uusi vaan kesäkuulta 2011. Missä lie piilotellut kaikki nämä vuodet?

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Sairaan tarkka

Olen tutustunut täällä Khartumissa lyhyen ajan sisällä pariinkin ihmiseen jotka tyttäreni keliakiasta kuultuaan ovat innostuneina ilmoittaneet itsekin olevansa gluteenittomalla ruokavaliolla. Yhden heistä näin sitten kuitenkin toisessa yhteydessä huoletta syövän ihan tavallista kakkua syntymäpäiväkutsuilla, ja toinen kertoi minulle, että itse asiassa voikin kyllä onnekseen syödä kokojyvävehnää - oikeastaan mystisesti vain valkoinen käsitelty vehnäjauho on hänelle ongelma. 

Toisaalta olen myös äskettäin törmännyt hämmästyneisiin katseisiin, kun olen kertonut, että en voi ravintolassa tilata keliaakikkolapselleni annosta, jossa on leipää mukana ja yksinkertaisesti kaapia leipää sivuun. Tuttaville täällä on tullut yleensäkin yllätyksenä se kuinka harvoin käymme ulkona syömässä. Olen yrittänyt kuvailla kuinka stressaavaa on joka aterialla tentata miten ruoka on valmistettu ja kuinka vaikea varsinkin täällä Khartumissa on usein uskoa siihen, että saamme taatusti gluteenitonta ruokaa tarkoista varmisteluista huolimatta. 

Pienikin leivänmurunen voi tehdä keliaakikolle suurta vahinkoa. Keliaakikon ruoka pitäisi mielellään valmistaa kokonaan erillään gluteenillisesta ruuasta, parhaimmillaan erillisessä keittiössä, jossa gluteenia ei käsitellä lainkaan. Vehnäjauhot pöllyävät helposti ympäriinsä, leikkuulaudalle saattaa vahingossa jäädä vehnäleivän murusia, kattilaan kiinni gluteenipastaa - kaikki tämä on ongelma sellaiselle jonka on oltava tiukalla gluteenittomalla ruokavaliolla keliakian vuoksi. 

Keliaakikot eivät kiusallaan ole ehdottomia ruokavaliostaan, eivät turhaan kieltäydy juhlissa jokaisesta tarjotusta kakunpalasta, vaan heidän on pakko olla sairaan tarkkoja ruokavalionsa suhteen. Hoitamaton keliakia tai huolettomuus gluteenittomuuden suhteen voi keliaakikon kohdalla johtaa suuriin ongelmiin. Ei ole kyse laktoosi-intoleranssin omaisesta tilasta, jossa gluteeni toisi satunnaisia mahavaivoja, vaan keliaakikon ohutsuolessa gluteeni saa aikaan autoimmuunireaktion, joka rikkoo suolen pintaa sillä tavoin, etteivät ravintoaineet enää pääse normaalisti imeytymään. Tästä syystä keliaakikot ovat ennen diagnoosia usein aneemisia, ja laihtuvat vaikka söisivät miten paljon. Kyse on aika tavallisesta ja helposti hoidettavasta mutta kuitenkin sinänsä vakavasta sairaudesta. 

On tietysti itsessään hyväkin, että niin monet siirtyvät syömään gluteenitonta ruokaa: valikoimat lisääntyvät ja hinnat toivottavasti vähän kerrallaan laskevat. Ikävä kyllä tietoisuus keliakiasta ei ole kuitenkaan lisääntynyt samaa tahtia kuin gluteenittoman ruuan suosiminen. Kun niin monet syövät nykyään gluteenitonta ruokaa, myös keliaakikkoa epäillään aika helposti trendin perässä juoksemisesta. On tylsää joutua kerta toisensa jälkeen selittämään ruokavalion vakavuus kun viereisessä pöydässä syödään gluteenitonta hampurilaista mutta toisaalta juodaan sen kyytipoikana tavallista olutta. 

Gluteenia on kaikkialla. Sen välttäminen sataprosenttisesti on huomattavasti vaikeampaa kuin se, että jättää pois vehnäleivän, tavallisen pastan ja pullat. Gluteeniahan on vehnän lisäksi myös rukiissa ja ohrassa. Mutta suomalaisista viljoista tehtyjen leipien ja pastojen välttäminenkään ei keliaakikolle vielä riitä. Gluteenia on muun muassa osassa liemikuutioita, monissa kastikkeissa, jopa joissain jäätelöissä ja erittäin monissa karkeissa. Tavallinen olut ei käy keliaakikolle koska siinä on ohraa. Myöskään esimerkiksi maissi- ja riisimurot eivät suurimmaksi osin ole turvallisia koska niissä käytetään usein ohramallasta.

Keliaakikon arkea on se, että on tarkistettava kaikki mitä suuhunsa pistää. Aina ei riitä, että lukee paketin kyljestä mitä valmisruoka sisältää. Monesti käyn lisäksi tarkistamassa netistä mitä valmistaja kertoo ruuan gluteenittomuudesta; ja sen löytyykö ruoka esimerkiksi Suomen keliakialiiton turvallisten tuotteiden listalta. Hyvin paljon minulta jää ruokaa kaupanhyllylle. Täällä Sudanissa en aina edes voi lukea ainesosaluetteloita, silloin kun ne ovat vain arabiaksi. Mutta vaikka ainekset olisivat luettavissa englanniksikin, täälläpäin maailmaa ei ole lakeja jotka määräisivät kertomaan ruuan sisältämät allergeenit, saati sen ovatko ruuat valmistusvaiheessa saattaneet joutua kosketuksiin allergeenien kanssa. Jokaisen valmisruuan kohdalla täytyy miettiä miten todennäköistä on se, että ruoka on todella gluteenitonta eikä ole tullut kosketuksiin gluteenin kanssa. 

Pääasiassa teenkin ruuan täällä alusta loppuun asti itse. Lisäksi tarkkaan valvomme tyttäremme syömisiä myös kodin ulkopuolella: koulussa ja esimerkiksi kavereiden synttärikutsuilla. Emmekä vahdi vain syömisiä; myös muun muassa tavallisessa muovailuvahassa on gluteenia. Vaikkei sitä ihan suoranaisesti söisikään, jää vahaa helposti kynsien alle ja saattaa sieltä joutua vahingossa suuhun. 

Olen aiemminkin kirjoittanut keliaakikon äidin punaisista vaatteista. Noista diagnoosia seuraavista raskaista kuukausista olen edennyt jo kauas. Tätä nykyä tyttäreni keliakia ei enää ole minulle mitenkään erityisen vaikea asia, mutta on lapsen elämänpituisessa sairaudessa tietysti silti aina omat kipupisteensäkin. Edelleenkin minua todella ärsyttää kun joku nyökkäilee hyvin ymmärtävänsä meidän gluteenittoman arkemme haasteita koska itsekin syö gluteenitonta ruokaa - ja seuraavassa hetkessä ottaa vastaan tarjotun kakunpalan.

Toivonkin kaikilta gluteenitonta ruokavaliota kokeilevilta hienotunteisuutta ja ymmärrystä niitä kohtaan joiden on tahtomattaan oltava ehdottomia ruokavalion suhteen vuoden jokaikinen päivä elämänsä loppuun asti. 

maanantai 16. helmikuuta 2015

Sensuroitu

Kelloggsin myslipatukkapaketin takana oli mainoksessa ilmeisesti ollut naisihminen uima-asussa. Tällaisena paketti meille myytiin. On siinä jollakulla hommaa sutata vähäpukeisia naisia piiloon myslipatukkapaketeista.

Tulevia muistoja

Katselen auton ikkunasta ihmisiä kulkemassa liikenteen lomassa, istumassa kadun varrella teellä, nousemassa bussiin, ylittämässä jalan ja pystypäin kymmenenkaistaista Africa-katua; aaseja ja rikshoja; röyhkeästi ja vaarallisesti liikenteessä etuilevia busseja. Liikennevaloissa risteyksissä myydään jos jotakin. Tien varsilla on ulkoilmateehuoneiden lisäksi myynnissä hedelmiä ja vihanneksia, paistettua kanaa ja mitä lie kaikkea muuta. Yhtäällä on tienpätkä jossa myydään lampaita; eläviä, määkiviä lampaita. Siellä lähellä näin joku aika sitten liikenteessä henkilöauton, jonka takakontti oli sen verran raollaan, että siitä mahtui ulos kaksi lampaankaulaa. Lampaitten päät olivat auton ulkopuolella ja katselivat ympärilleen ihan rauhallisen oloisina. Näky oli niin absurdi, etten osaa sitä oikein edes käsitellä. 

Muurien ja porttien takaa aukeavat kauniit pihapiirit tuottavat edelleen jatkuvasti hämmentäviä mutta ilahduttavia yllätyksiä. Katu ulkopuolella voi olla kuoppainen ja roskainen, mutta monen aidan toiselta puolelta löytyy toinen maailma: hyvin hoidettu puutarha ja kaunis koti. Vaikka olen nyt päässyt kurkistamaan jo yhteen jos toiseenkin vihreään ja ylelliseen paratiisiin korkeiden muurien toiselle puolen on silti aina jotenkin yhtä käsittämätöntä, että piilosta vaatimattomien muurien takaa löytyy suuri talo komeine pihoineen. 

Erityisesti rikkaitten paikallisten kodit ovat mielenkiintoista nähtävää. Niissä vaatimattomuus todellakin päättyy muurin ulkopuolelle. Hienompien kotien sisustus on nimittäin kuin Versailles'n hovista: kultamaalia ja koristeita, suoraselkäisiä sohvaryhmiä joita ei ole todellakaan tarkoitettu röhnöttämiseen vaan sivistyneeseen seurusteluun - miehille ja naisille omat olohuoneensa ja sohvaryhmänsä. Kattokruunuja, koristeellisia mattoja, raskaita suljettuja verhoja pitämässä päivänvalo ulkona.

Paikallisissa kodeissa olen käynyt vasta muutamassa, mutta lähes joka viikko näen muitten ulkomaalaisten kauniita taloja ja pihoja lasten kansainvälisen iltapäiväkerhon merkeissä. Ulkomaalaiset eivät sisusta yhtä palatsimaisesti kuin paikalliset, mutta toinen toistaan hulppeampia ovat iltapäiväkerholaisten kodit kuitenkin, varsinkin kun ne suhteuttaa ympäröivään todellisuuteen jossa osa ihmisistä asuu pressujen alle kyhätyissä majoissa. 

Lasten koulun tilat ovat nekin komeat, tosin enemmän käytännölliset kuin palatsinomaiset. Koulun uima-allas, urheiluhalli ja tenniskentät ovat moitteettomassa kunnossa. Luokat ovat suuria ja valoisia eikä niistä puutu mitään. Koulu on kaikin puolin maailmanluokkaa.

Mutta hienojen puitteiden vastapainoksi on tosiaan myös paljon muuta: väsyneitä aasiparkoja ravaamassa liikenteen keskellä, omien lastemme ikäisiä poikia ja tyttöjä risteyksissä piukkelehtimassa autojen välissä kerjäämässä, nuhruisia kauppojen edustoja, huteria hökkeleitä, hökkelien edessä lapsia leikkimässä paljain jaloin ja huolestuttavan lähellä liikennettä; kulkukissoja ja koiria jotka kaipaavat ruokaa ja pesua. Tien varsia rumentavat roskat. Ne siivotaan kasoihin ja poltetaan, mutta aina tilalle tulee uusia. 

Katseeni yrittää löytää kauneutta myös muurien ulkopuolelta, kadunvarsilta jotka alkuun näyttivät minulle masentavan ruskeanharmailta ja yksiulotteisilta. Ja kyllä kaunetta löytyy, välillä yllättävistäkin paikoista. Tienvarsien pensaat ja pienet puut näyttävät nykytaiteelta kun tuuli on tuivertanut niihin kiinni erivärisiä käytettyjä tyhjiä muovikasseja värikkäiksi sommitelmiksi. Satunnaiset palmut ja muut puut ja pienet viheralueet ovat kuin lähde keskellä aavikkoa. Ja iltaisin kun aurinko laskee Khartumista kuoriutuu esiin toinen näyttävämpi puoli. Kaupat joitten luulin olevan poissa toiminnasta avaavatkin luukut näyteikkunoiden edestä ja näyttävät yhtäkkiä ihan muulta kuin päivisin: kiehtovilta ja kutsuvilta. Harmaanruskea kaupunki muuttuu yön pimeydessä valoisaksi ja värikkääksi, näyteikkunat ja ravintoloiden edustat kisaavat kilvan asiakkaista. Vain muutaman kerran olen toistaiseksi ollut liikkeellä ulkona auringonlaskun jälkeen ja nähnyt Khartumin kaikessa öisessä loistossaan. Joka kerran on tuntunut yhtä mahdottomalta uskoa, että on kyse samasta kaupungista kuin päivällä: nuhjuisesta ja pölyisestä Khartumista. 

*****

Mietin tällä hetkellä aika usein sitä kuinka tämä valo, nämä äänet, tuoksut, auton ikkunan ohi vilisevät näkymät, ovat aikanaan lastemme lapsuusmuistoja. Lapseni kasvavat Sudanissa Afrikassa, suuressa talossa jossa on komea puutarha, heillä on kolme sekarotuista monikulttuurista koiraa, kaksi kansallisuutta ja ainakin kolme kieltä. Lapseni arkipäivää ovat vartijat portilla, autonkuljettaja, kotiapulainen ja tätä nykyä puutarhurikin. Heillä on muistoissaan Belizen koti ja todellisuus, samoin kuin kotipesämme Suomessa, ja kokemuksia ympäri maailmaa Disney Worldistä Khartumin pölyisille kaduille. He käyvät koulua yli viidenkymmenen eri kansallisuuden keskellä. Minun on melkein mahdotonta käsittää, että tämä todella on heidän lapsuutensa. 

Lapsillemme on yhtä tavallista ja normaalia vaellella suomalaisessa ruokakaupassa kuin belizeläisellä torilla tai ostoskeskuksessa Khartumissa. Heille tuntuu olevan itsestäänselvää, että eri maissa puhutaan eri kieliä, ja että ympäristö kaikin puolin muuttuu maan mukaan. He eivät ihmettele rukouskutsuja sen enempää kuin kirkonkellojakaan, eivät tee ihmisten kansallisuuksista tai ihonväristä asiaa. Vaikka asettuminen uuteen ympäristöön on ollut monessa mielessä haastavaa meille kaikille, lapsemme kuitenkin liikkuvat eri maiden välillä hyvin sujuvasti siinä mielessä, että eivät hätkähdä erilaisia kulttuureja ja kieliä, arvoja ja uskomuksia. He tuntuvat joustavan juuri sopivasti ympäristön odotuksiin - osaavat antaa periksi sen verran mitä erilaisen ympäristön arvot tai olosuhteet vaativat, mutta eivät niin paljon, että kadottaisivat oman itsensä. 

En erityisesti suosittele kenellekään tätä elämäntapaamme. On mielestäni ihan hyvä, jos lapset saavat kasvaa samassa ympäristössä koko lapsuutensa ja nuoruutensa, miksei aikuisuutensakin. Mutta myönnettävä on, että tässä omassakin elämäntavassamme on puolensa. Nyt kun muuton pahimmat haasteet ovat jo takanapäin, rohkenen hyvinkin uskoa, että nämä muistot ja kokemus elämästä eri puolilla maailmaa tulevat haasteista huolimatta olemaan lapsillemme ennen kaikkea voimavara ja rikkaus. 

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Khartumin aakkoset - kuuden kuukauden rajapyykin kohdalla

Allahu Akbar kuuluu aamun pimeydessä, ja useamman kerran läpi päivän. Niillä sanoilla alkaa rukouskutsu. Allahu Akbar tarkoittaa Jumala on suuri tai suurin. Minun korviini rukouskutsu on kaunis, parhaimmillaan kuin toisesta maailmasta.

Baletti on viime kuukausien aikana vienyt vanhemman tyttäreni sydämen. Tyttö itse asiassa aloitti balettiharrastuksen jo Belizessä mutta siellä tanssinopettaja ei osannut lainkaan suhtautua pieniin oppilaisiinsa ja päätimme suosiolla pitää taukoa tanssimisesta. Nelivuotiaan nykyinen baletinopettaja on itse kahdeksan lapsen äiti ja tunnit huomattavasti rennompia ja ikäryhmälle sopivia. Hyvä niin. 

Celsiuksissa päivälämpötila nousee täällä Khartumissa tällä hetkellä reippaasti yli kolmenkymmenen, monesti lähemmäs neljääkymmentä. Eikä tämä vielä mitään. Ollaan menossa kohti tuskallisen kuumia kuukausia, huhti-kesäkuuta, jolloin neljäkymmentä ja reilusti ylikin on ihan tavallinen päivälämpötila. Mielenkiintoista nähdä kuinka raskaita nuo kuumimmat kuukaudet käytännössä ovat. 

DC odottaa! Vanhojen ystävien merkitys kasvaa entisestäänkin kun yrittää sopeutua uusiin kuvioihin. Ensi kuussa olemme lähdössä Washington DC:hen vierailemaan hyvien ystävien luona. Matka on pitkä ja aikaero varmasti väsyttää niin mennessä kuin tullessakin, mutta uskon, että matka on silti vaivan arvoinen. Meidän elämämme ei ole vain täällä Sudanissa vaan monessa eri paikassa ympäri maailman. 

Esikoiseni täyttää muutaman kuukauden päästä seitsemän. Poika on käynyt koulua pian jo kolme vuotta ja kohta hän on vihdoin suomalaisittainkin kouluikäinen. Poikani on perinyt minulta temperamenttinsa mutta sitä tasoittamaan myös paljon hiljaista herkkyyttä. Hän on yhdistelmä viisasta ja villiä. On mielenkiintoista nähdä kasvaako lapsistamme levottomia matkalaisia vai asettuvatko he päinvastoin tilaisuuden tullen asumaan yhteen ja samaan paikkaan koko iäkseen.

Faaraot ja pyramidit ja muu Sudanin historia kiinnostaa, mutta emme ole saaneet vielä tehtyä matkaa paikallisille pyramideille enkä ole toistaiseksi edes saanut juuri tilaisuutta kunnolla tutustua Sudanin historiaan. Lyhyetkin katsaukset Sudanin historiaan ovat itse asiassa aika pitkiä, koska alueen historiaa riittää niin kauas menneisyyteen, eikä minulla valitettavasti ole ollut vielä juurikaan aikaa syventyä siihen. 

Gluteenittomuus ei ole täällä Khartumissa ihan helppoa muttei onneksi ihan mahdotontakaan. Jostain syystä jokaisessa isommassa ruokakaupassa on täällä myynnissä skotlantilaisia gluteenittomia kaurakeksejä ja yhdessä lähiruokakaupassa on kokonainen hyllyllinen gluteenittomia ruokia. Hyllyn sisältö vaihtelee viikosta toiseen mutta toistaiseksi olen napannut sieltä ainakin gluteenittomia jauhoja, pastaa ja keksejä. Hinnat ovat huimat mutta niin on myös ilo siitä, että lähikaupasta löytyy koko perheelle sopivaa ruokaa.

Hedelmät ja vihannekset myydään täällä toreilla ja tienvarsilla järjestettyinä somiin kekoihin. Myyjät valitsevat komeimmat tomaatit ja asettelevat ne pieneksi pyramidiksi. Appelsiinit nousevat samanlaisiksi rakennelmiksi ja vesimelonitkin asetellaan kauniisti esille. Kauniisti järjestetyt hedelmät ja vihannekset kutsuvat ostoksille.

Iltaisin meillä on kotona omat tutut iltarutiinimme, jotka ovat jatkuneet aika lailla samanlaisina maasta toiseen. En tällä hetkellä tunne minkäänlaista halua lähteä iltaisin aikuisten menoihin. Edustusvuosien jälkeen on juhlaa saada viettää iltaa kotona pyjamassa oman perheen kesken. 

Joululoma oli juuri, mutta seuraava on jo alustavasti suunnitteilla kuten myös muut tämän vuoden lomat. Vaikka sinänsä vastustan elämistä lomasta lomaan on myönnettävä, että on hyvä olla jotain mitä odottaa. Nyt kun lapsista pieninkin on yli vauvavaiheen on mahdollisia matkakohteitakin taas vähän enemmän. Lasten ehdoilla mennään mutta paljon mietin itse myös sitä mitä kaikkea haluaisin nähdä tässä vaiheessa lasten kanssa ja ikäänkuin heidän silmillään.

Kameleita olemme nyt nähneet jo useamman kerran, vaikkeivät ne ihan tavallisia näkyjä täällä Khartumissa olekaan. Jokin aika sitten näimme kamelinkuljetusrekan, ja joitain päiviä myöhemmin toisaalla kokonaisen lauman kameleita paimentamassa tien reunalla. Kosketusetäisyydelle ei olla vielä päästy, mutta nelivuotias tahtoisi päästä ratsastamaan kamelilla.

Linsseistä tuli suurta herkkuani jo viime keväänä Belizessä. Täältä niitä löytyy riittämiin ja laitankin linssimuhennosta vähintään kerran viikossa. Yritän täällä maailmalla tehdä ruokaa pääasiassa aineksista joita paikan päältä löytyy helposti. En halua liikaa tukeutua ulkomaantuomisiin tai edes kaupoista silloin tällöin löytyviin harvinaisiin herkkuihin vaan yritän ruuanlaitossa ennen kaikkea keskittyä tavalliseen hyvään paikalliseen tarjontaan. Täältä Khartumissa löytyy helposti muun muassa hyvää lihaa ja kanaa, kesäkurpitsaa, kurkkua ja tomaattia, vesimelonia, greippejä, banaaneja, ja juurikin linssejä. 

Malesh tarkoittaa anteeksi arabiaksi. Sitä voi käsittääkseni käyttää jos vahingossa vaikkapa astuu toisen varpaille, mutta toisaalta myös lohdutuksena, "älä sure" -merkityksellä. Alkuun minua vähän ärsytti miten paikalliset lastenhoitajat sanovat usein englanniksi "sorry" jos lapsi muksahtaa lattialle tai muuten satuttaa itsensä. Tuntui, että lastenhoitajat ottivat omaksi syykseen kaiken - ajattelin, etteivät heidän hoidokkinsa opi ollenkaan ottamaan vastuuta omista muksahduksistaan ja virheistään kun joku muu on niitä aina pyytelemässä anteeksi. Nyt ymmärrän, että anteeksipyynnön sijaan he käyttävätkin itse asiassa sorry-sanaa pahoitteluun. Jo näin vähästä kielen ymmärtämisestä aukeaa ympäröivä todellisuus ihan eri tavalla. Olisi hienoa saada opiskella arabiaa enemmänkin, mutta toistaiseksi minulla ei ole siihen aikaa. Ehkä sitten kun nuorimmainenkin aloittaa koulun?

Nelivuotias on löytänyt paikkansa uudesta kotikaupungistaan ja luokastaan ja on jälleen oma itsevarma itsensä. Tyttö taisi surra muuttoa Belizestä meistä kaikista eniten ja on ollut ilo ja helpotus seurata kuinka hän on jälleen puhjennut kukkaan nyt kun Khartumista on vähitellen tullut meille kaikille koti. 

Oma oloni vaihtelee, mutta ei enää onneksi ollenkaan niin dramaattisesti kuin ensimmäisten kuukausien aikana. Isompien lasten ja minun asettuminen Khartumiin oli alkuun melkoinen sotkuinen verkko: pahaa pelkään, että minun kipuiluni ajoittain veti lapsia osaltaan syvempiin vesiin ja tiedän, että heidän haasteensa tekivät asettumisesta välillä minulle vaikeampaa. Nyt kun elämä on asettunut toivon niin kuin lapsetkin, ettei meidän tarvitse useampaan vuoteen lähteä mihinkään. En rakasta Sudania niin kuin aika lailla alusta asti rakastin Belizeä, mutta minulla on kuitenkin täällä omat ilon- ja onnenaiheeni ja se riittää toistaiseksi. Tärkeintä on se, että olen muuton myllerrysten jälkeen vihdoin taas kaikin puolin oma itseni ja lapsilla on hyvä olo uudessa kotimaassa.

Puutarhasta on viime viikkoina tullut minulle mieluinen paikka kun sain vihdoin puutarhurin kutsuttua paikalle ja hän sai ylikasvaneeseen nurmikkoon vähän järjestystä. Tosin eilen puutarhuri kasteli pihan niin tehokkaasti, että se oli iltaan asti osin mutavelliä... Puutarhuri käy meillä nyt kerran viikossa; ensi viikolla täytyy jutella siitä kuinka saisimme puutarhan hoidettua sellaiseen kuntoon, ettei se olisi jatkossa niin kovin mutainen. Mutaiset koirantassunjäljet pitkin taloa eivät nimittäin ole suosikkijuttuni. Mutta tätä pientä vastoinkäymistä lukuunottamatta nautin puutarhasta. Minusta on mukavaa kastella nurmikkoa tai ihan vain kääntää hanasta ja katsella sivusta kuinka sadetin vähän kerrallaan kosteuttaa aavikkokuivan maan. Ihmettelen päivittäin kuinka ihmeellisen hienoja pensaita puutarhassamme kasvaa, miten luonnossa voikaan olla niin syviä ja toisaalta kirkkaita värejä. Vielä aika äskettäin puutarha tuntui ei kenenkään maalta, mutta ihan viime viikkoina siitä on tullut oma.

Qatar Airwaysistä on muotoutunut hetkessä suosikkilentoyhtiömme. Qatarilla on paljon tarjouksia, verrattain kätevät yhteydet eri puolille maailmaa, ja lisäksi mainio lentokenttä Dohassa. Matkalla Yhdysvaltoihin maaliskuussa majoitumme ensimmäistä kertaa elämässäni lentokentän sisällä olevaan hotelliin: Dohan lentokentän transit-alueella on hotelli, jossa aiomme levätä osan kahdeksan tunnin vaihtoajasta. 

Ratsastustunneilla olen ehtinyt nyt käydä muutaman viikon ajan ja olen todella tyytyväinen, että viitsin vuoden alussa ilmoittautua tunneille. Kesti hetken totutella lännensatulan sijaan englantilaiseen satulaan ja edelleen opettelen pois vanhoista lännensatulassa opituista tavoista, mutta jo toisella tunnilla pääsin kuitenkin ilokseni laukkaamaan. Puolituntinen yksityisratsastustunti on mahtavaa omaa aikaa. 

Shukran on arabiaksi kiitos. Tätä sanaa käytän huomattavasti eniten vähistä osaamistani arabian kielisistä sanoista. Sudanissa periaatteessa käytetään arabian rinnalla myös englantia; käytännössä monet sudanilaiset eivät kuitenkaan osaa englantia ollenkaan. Olen itse tottunut oman perheen piirissä käyttämään usein samaan aikaan kahta kieltä. Sanon lapsille asian suomeksi ja tarvittaessa heti perään myös englanniksi, että mieskin ymmärtää mistä on puhe. Khartumissa liikkuessani käytän osaamiani arabian sanoja vähän samaan tapaan: sanon kiitos arabiaksi ja heti perään myös englanniksi. Yritän siten osoittaa kunnioitusta paikallista käyttökieltä kohtaan mutta toisaalta myös ilmaista, etten osaa kieltä muutamaa sanaa enempää, enkä siis valitettavasti voi ruveta kiitosta kummempaan keskusteluun arabiaksi.

Taapero on täällä Khartumissa kasvanut vauvasta pieneksi tytöksi. Hänellä on mainio huumorintaju ja jo aika mittava sanavarastokin, pääasiassa suomea mutta jonkun verran myös englantia ja tietysti "ciao ciao". Pieni tyttö pysyy melkein sisarusten mukana ja pärjää isoille koirillemmekin - työntää nuolemaan innostuneen kuonon tarvittaessa pois tieltä ja sanoo tiukasti mutta leppoisasti "go away". 

Ulkoa kotiimme kuuluvat äänet kertovat ympäristöstämme kaikenlaista. Kun aamulla laitan keittiössä kahvia ja aamupalaa kuuluu ulkoa lintujen innokasta viserrystä. Linnut laulavat keittiön oven takana niin tarmokkaasti, että ääni kuuluu oven läpi ja ilmastoinnin hurinasta huolimatta. Khartumin lentokenttä on aivan keskellä kaupunkia ja noin kolmen minuutin ajomatkan päässä meiltä. Khartumin kenttä ei ole kovin vilkkaasti liikennöity ja monet lennoista lähtevät öisin jolloin en niitä juuri huomaa. Aamuisin meille kuitenkin toisinaan kuuluvat lentokoneiden kiihdytysäänet niin kovaa, että tuntuu kuin talomme olisi keskellä kiitorataa. Se ei oikeastaan häiritse minua, vaan siinä on päinvastoin jotain jännittävää. Meille kuuluu myös muutaman kerran päivässä junan sireeni kun juna kulkee läpi kaupungin. Täällä ei junaradan varrella ole valvottuja risteyksiä lainkaan vaan junat varoittavat sireenillä tulostaan ja autot väistävät pois raiteilta tarpeen mukaan. 

Valo täällä vaihtelee paljon ajankohdan ja vuodenajan mukaan vaikka alkuun tuntui, että koko ajan on yhtäläisen ja kestämättömän kirkasta. Talviaurinko marras-tammikuussa oli hailakampi ja kaikin puolin heikompi kuin syysaurinko. Elokuinen auringonpaiste oli kirkkaampaa kuin mitä missään olen ennen nähnyt. Lempihetkeni on vuodenajasta riippumatta hetki vähän ennen hämärän tuloa. Silloin auringonvalo pehmenee ja tummenee ja siinä on kaikkialla maailmassa jotakin vähän samaa ja tuttua.

Wi-Fi- ja muut internet-yhteydet ovat täällä aika heikot. Se on osasyy siihen, miksi blogi päivittyy tällä hetkellä niinkin harvoin. Netti pätkii päivittäin ja usein niin paljon, että sivujen lataaminen ei käytännössä onnistu lainkaan. Jotenkin en jaksa enkä osaa kuitenkaan kamalasti hermostua temppuilevasta nettiyhteydestä. 

X saa tällä kertaa toimia jokerina, koska en kerta kaikkiaan keksi mitään järkevää x:llä alkavaa asiaa Khartumista tai elämästämme täällä. X-alkuisen asian sijaan siis tarinaa naapurustostamme: Naapuri kutsui minut muutama aamupäivä sitten luokseen kylään. Tai oikeammin edellytti, että vihdoin tulen vierailulle. Juttelimme niitä näitä. Tilanne oli vieras ja siksi vähän arvaamaton, mutta tunsin toisaalta oloni kummallisen kotoisaksi. Tämä onkin yksi islamilaisen maailman suurista lahjoista: aito ja antelias vieraanvaraisuus. Haluaisin itse osata olla yhtä hyvä ja rento emäntä vieraille. Lähiviikkoina aiomme kutsua naapurit vastavierailulle. 

Ystävärintamalla on tapahtunut aika lailla kuluneiden viikkojen ja kuukausien aikana. Kehitys on ollut sen verran hidasta ja hienovaraista, että vasta ihan äskettäin oivalsin, että minulla on kuin onkin täällä muutama ystävä. Kaikki ystävät ovat tuttuja lasten harrastuksista tai koulusta, paitsi yhtä johon tutustuin tutun kautta. Alkutekijöissään ovat ystävyyssuhteet edelleen joten todellisesta turvaverkosta ei voi puhua, mutta ehkä tänne vähitellen sellainenkin muodostuu.

Zen-asenne alkaa taas vähitellen löytyä, edes silloin tällöin, hektisestä ympäristöstä ja kiireisestä elämäntilanteesta huolimatta. Ensimmäisinä kuukausina täällä en oikein hahmottanut omia rajojani ja olin kaikkea muuta kuin zen. Mutta nyt olen onneksi alkanut ymmärtää mistä näissä oloissa löydän mielenrauhan: Vietän paljon aikaa kotona, en yritä ehtiä kaikkea, toisinaan en yritä ehtiä juuri mitään muuta kuin pakollisen. En enää odota sosiaalisista tapahtumista sen enempää, olen antanut itselleni luvan kääntyä toistaiseksi vähän sisäänpäin ja hyvällä omallatunnolla keskittyä perheeseeni. Tuntuu hyvältä olla hötkyilemättä suuntaan ja toiseen. Ja niinkuin aina ennenkin, kun lakkasin etsimästä ystäviä, heitä alkoi hiljakseen löytyä kuin itsestään. 

Ålen tutustunut täällä aika moniin pohjoismaalaisiin ja erityisesti ruotsalaisiin. Ruotsi on itse asiassa ensimmäinen vieras kieli mitä itse opiskelin koulussa (lyhyen saksankokeilun jälkeen). Ymmärrän ruotsia aika hyvin mutta puheen tuottaminen on haastavaa koska olen saanut siinä niin vähän harjoitusta. Yritänkin vähitellen rohkaistua harjoittelemaan kielen käyttöä käytännössä. Tilaisuuksia on riittämiin leikkikerhosta ja lastenjuhlista pohjoismaisiin tapahtumiin. Muutama päivä sitten pääsin vaihtamaan muutaman sanan ruotsiksi apteekissa, jossa törmäsin sattumalta paikalliseen mieheen, joka oli asunut vuosia Uppsalassa.

Äidin näkökulmasta Khartum on edelleen hyvä paikka asua. Koulu on mainio ja lapsilla on kivoja kavereita ja harrastuksia. Minä toivoisin lasten koulumatkan olevan vähän lyhyempi, mutta tässä sijainnissamme on toisaalta niin paljon hyvää, etten enää haikaile muille asuinalueille. 

Öistäkin on vähitellen tullut rauhallisempia kun en enää heräile ihmettelemään missä olemme, ja perheen pieninkin on vihdoin alkanut nukkua melko hyvin läpi yön omassa sängyssään. Alkuaikojen levottomat yöt ovat kuitenkin vielä kirkkaana mielessä ja niitä vasten on helppo peilata sitä kuinka paljon elämä onkaan muutamassa kuukaudessa asettunut ja tasoittunut ja helpottunut.  

tiistai 10. helmikuuta 2015

Loppu selittelyille

Khartumin ulkomaalaispiireissä ja rikkaitten sudanilaisten keskuudessa tehdään minun näkemykseni mukaan aika paljon siksi, ettei itse jouduta huolehtimaan yksityiskohdista. On helppo edellyttää, että talo on jatkuvasti tiptop, pihanurmikko ojennuksessa, lapsilla harrastuksia ja läksyt tehtyinä, kun hommat käytännössä hoitaa joku muu. Niin monet ulkomaalaiset kuin rikkaat paikallisetkin vaativat mielestäni elämältä ja ympäristöltään aika paljon mutta näkemykseni mukaan monet tekevät itse aika vähän mitä tulee elämän käytännön toteutukseen ja ihan tavallisiin kodin töihin. 

Minä en halua lasteni oppivan, että kaikki elämässä maagisesti järjestyy - ruoka valmistuu, huoneet tulevat siisteiksi, pyykit ja tiskit pestyiksi, puutarha hoidetuksi. Haluan lastemme näkevän meidän vanhempien hoitavan omia arkisia asioitamme ja haluan heidän kykynsä mukaan kantavan myös oman vastuunsa itsestään ja ympäristöstään. 

Kaikkeen en täällä valitettavasti itse pysty: En kykene yksin pitämään tätä valtavaa taloa puhtaana, etenkään kun se peittyy niin nopeasti aavikkopölyyn. En osaa ajaa täällä autoa eikä minulla muuten tällä hetkellä edes ole voimassaolevaa ajokorttiakaan. En myöskään ehdi hoitaa puutarhaa riittävän tehokkaasti varsinkaan täällä aavikkoilmastossa, eikä meillä ole omaa ruohonleikkuriakaan, ja kiitollisena siis otan vastaan uuden puutarhurimme joka kerran viikossa ajaa nurmikon ja pitää pihan suuret linjat kunnossa niin, että meille jää pihan päivittäinen huolto kuten nurmikonkastelu. 

Näitä poikkeuksia lukuunottamatta yritän kuitenkin elää niin tavallista elämää kuin mahdollista; maassa maan tavalla mutta juuriani kunnioittaen. Hoidan lapseni itse, yhdessä mieheni kanssa. Lapset näkevät minun laittavan ruokaa, pesevän pyykkiä, isommat lapset auttavat minua tiskeissä ja kantavat itse vaatteensa pyykkikoriin ja astiansa ruokailun jälkeen tiskipöydälle. Lapset tulevat pihalle seuraksi kun noukin puutarhasta koirien jätökset. Yhdessä kastelemme nurmikon. Isommat lapset siivoavat itse omat lelunsa paikoilleen.

Haluan lastemme oppivan elämänsä alusta asti, että arjen askareet ovat meidän jokaisen velvollisuus. Haluan heidän ymmärtävän, että meidän kaikkien on huolehdittava itsestämme ja perheestämme ja muista apua tarvitsevista, kodistamme ja ympäristöstämme. 

Olisi aika helppoa näissä oloissa ottaa rennommin, katsoa toisaalle sillä välin kun joku muu hoitaa kaikki kotimme likaiset työt. Apua saa täällä verrattain helposti ja halvallakin. Mutta minä en halua päästä helpommalla. En halua olla lasteni elämässä etäinen hallinoiva johtaja, joka delegoi lastenhoidon ja kaikki muut arjen tehtävät toisille. Haluan olla todella läsnä nyt kun lapsemme ovat vielä sen ikäisiä, että haluavat äidin lähelleen. Tämä hetki ei kestä ikuisesti; itse asiassa se on ihan pian ohi. Olen onnellinen ja etuoikeutettu, että saan jakaa lasteni elämän heidän kanssaan sen hetken kun he ovat pieniä. Olen ylpeä valinnoistani. Minulla ei vilpittömästi ole epäilystäkään siitä, ettenkö olisi juuri nyt oikeassa paikassa, kotona lasteni kanssa. Tiedän, että olen myös omalta osaltani tehnyt oikean valinnan siinä, että pyrin tekemään kodin hommista mahdollisimman paljon itse. 

Mutta vaikka minusta tuntuu hyvältä ja oikealta, edelleenkin liikaa yritän sovittaa omaa elämääni ja arvojani mielessäni tähän hyvin erilaiseen yhteyteen. Pyytelen anteeksi ettemme kulje iltamenoissa, selittelen pienimmän valloittavaa mutta äitiorientoitunutta persoonaa ja isompien lasten tarpeita muuton myllerryksessä. Keksin tekosyitä tai vaihdan puheenaihetta sen sijaan, että suoraan sanoisin, etteivät lapsemme voi kulkea eri menoissa samana päivänä koska minua on vain yksi eikä lapsillani ole täällä Khartumissa minun ja työssäkäyvän isänsä lisäksi muita hoitajia. Edelleen jostain syystä selittelen ja puolustelen valintaani hoitaa lapset itse sen sijaan, että yksiselitteisesti ja avoimen ylpeänä toteaisin tämän olevan perheellemme paras ratkaisu. Aina vain liikaa mietin miltä täällä näyttää ja vaikuttaa tavallisen suomalaisen äidin yritys olla läsnä pienten lastensa elämässä sen sijaan, että vähät välittäisin siitä toiminko täkäläisten normien mukaan. 

Ei ole aina ihan helppoa olla reippaasti oma itsensä jos ympäristön viesti on se, että omat valinnat ovat pähkähulluja tai vähintäänkin omituisia. Mutta on toisaalta omasta näkökulmastani katsottuna ihan älytöntä, että minun valintani olla aktiivisesti mukana lasteni elämässä on tehnyt näissä piireissä niin oudon tapauksen. Oli miten oli, nyt saavat selittelyt ja puolustelut loppua. Seuraavan kerran kun joku kysyy eikö meillä ole lastenhoitajaa sanon reippaasti: Ei, ei ole, haluan hoitaa lapseni itse. En pyytele anteeksi, en selittele sen enempää, en mieti sitä olenko jonkun mielestä outo tai pahoitanko jonkun toisen mielen omilla valinnoillani. Muiden valinnat eivät kuulu minulle, eivätkä minun valintani muille.