maanantai 16. helmikuuta 2015

Tulevia muistoja

Katselen auton ikkunasta ihmisiä kulkemassa liikenteen lomassa, istumassa kadun varrella teellä, nousemassa bussiin, ylittämässä jalan ja pystypäin kymmenenkaistaista Africa-katua; aaseja ja rikshoja; röyhkeästi ja vaarallisesti liikenteessä etuilevia busseja. Liikennevaloissa risteyksissä myydään jos jotakin. Tien varsilla on ulkoilmateehuoneiden lisäksi myynnissä hedelmiä ja vihanneksia, paistettua kanaa ja mitä lie kaikkea muuta. Yhtäällä on tienpätkä jossa myydään lampaita; eläviä, määkiviä lampaita. Siellä lähellä näin joku aika sitten liikenteessä henkilöauton, jonka takakontti oli sen verran raollaan, että siitä mahtui ulos kaksi lampaankaulaa. Lampaitten päät olivat auton ulkopuolella ja katselivat ympärilleen ihan rauhallisen oloisina. Näky oli niin absurdi, etten osaa sitä oikein edes käsitellä. 

Muurien ja porttien takaa aukeavat kauniit pihapiirit tuottavat edelleen jatkuvasti hämmentäviä mutta ilahduttavia yllätyksiä. Katu ulkopuolella voi olla kuoppainen ja roskainen, mutta monen aidan toiselta puolelta löytyy toinen maailma: hyvin hoidettu puutarha ja kaunis koti. Vaikka olen nyt päässyt kurkistamaan jo yhteen jos toiseenkin vihreään ja ylelliseen paratiisiin korkeiden muurien toiselle puolen on silti aina jotenkin yhtä käsittämätöntä, että piilosta vaatimattomien muurien takaa löytyy suuri talo komeine pihoineen. 

Erityisesti rikkaitten paikallisten kodit ovat mielenkiintoista nähtävää. Niissä vaatimattomuus todellakin päättyy muurin ulkopuolelle. Hienompien kotien sisustus on nimittäin kuin Versailles'n hovista: kultamaalia ja koristeita, suoraselkäisiä sohvaryhmiä joita ei ole todellakaan tarkoitettu röhnöttämiseen vaan sivistyneeseen seurusteluun - miehille ja naisille omat olohuoneensa ja sohvaryhmänsä. Kattokruunuja, koristeellisia mattoja, raskaita suljettuja verhoja pitämässä päivänvalo ulkona.

Paikallisissa kodeissa olen käynyt vasta muutamassa, mutta lähes joka viikko näen muitten ulkomaalaisten kauniita taloja ja pihoja lasten kansainvälisen iltapäiväkerhon merkeissä. Ulkomaalaiset eivät sisusta yhtä palatsimaisesti kuin paikalliset, mutta toinen toistaan hulppeampia ovat iltapäiväkerholaisten kodit kuitenkin, varsinkin kun ne suhteuttaa ympäröivään todellisuuteen jossa osa ihmisistä asuu pressujen alle kyhätyissä majoissa. 

Lasten koulun tilat ovat nekin komeat, tosin enemmän käytännölliset kuin palatsinomaiset. Koulun uima-allas, urheiluhalli ja tenniskentät ovat moitteettomassa kunnossa. Luokat ovat suuria ja valoisia eikä niistä puutu mitään. Koulu on kaikin puolin maailmanluokkaa.

Mutta hienojen puitteiden vastapainoksi on tosiaan myös paljon muuta: väsyneitä aasiparkoja ravaamassa liikenteen keskellä, omien lastemme ikäisiä poikia ja tyttöjä risteyksissä piukkelehtimassa autojen välissä kerjäämässä, nuhruisia kauppojen edustoja, huteria hökkeleitä, hökkelien edessä lapsia leikkimässä paljain jaloin ja huolestuttavan lähellä liikennettä; kulkukissoja ja koiria jotka kaipaavat ruokaa ja pesua. Tien varsia rumentavat roskat. Ne siivotaan kasoihin ja poltetaan, mutta aina tilalle tulee uusia. 

Katseeni yrittää löytää kauneutta myös muurien ulkopuolelta, kadunvarsilta jotka alkuun näyttivät minulle masentavan ruskeanharmailta ja yksiulotteisilta. Ja kyllä kaunetta löytyy, välillä yllättävistäkin paikoista. Tienvarsien pensaat ja pienet puut näyttävät nykytaiteelta kun tuuli on tuivertanut niihin kiinni erivärisiä käytettyjä tyhjiä muovikasseja värikkäiksi sommitelmiksi. Satunnaiset palmut ja muut puut ja pienet viheralueet ovat kuin lähde keskellä aavikkoa. Ja iltaisin kun aurinko laskee Khartumista kuoriutuu esiin toinen näyttävämpi puoli. Kaupat joitten luulin olevan poissa toiminnasta avaavatkin luukut näyteikkunoiden edestä ja näyttävät yhtäkkiä ihan muulta kuin päivisin: kiehtovilta ja kutsuvilta. Harmaanruskea kaupunki muuttuu yön pimeydessä valoisaksi ja värikkääksi, näyteikkunat ja ravintoloiden edustat kisaavat kilvan asiakkaista. Vain muutaman kerran olen toistaiseksi ollut liikkeellä ulkona auringonlaskun jälkeen ja nähnyt Khartumin kaikessa öisessä loistossaan. Joka kerran on tuntunut yhtä mahdottomalta uskoa, että on kyse samasta kaupungista kuin päivällä: nuhjuisesta ja pölyisestä Khartumista. 

*****

Mietin tällä hetkellä aika usein sitä kuinka tämä valo, nämä äänet, tuoksut, auton ikkunan ohi vilisevät näkymät, ovat aikanaan lastemme lapsuusmuistoja. Lapseni kasvavat Sudanissa Afrikassa, suuressa talossa jossa on komea puutarha, heillä on kolme sekarotuista monikulttuurista koiraa, kaksi kansallisuutta ja ainakin kolme kieltä. Lapseni arkipäivää ovat vartijat portilla, autonkuljettaja, kotiapulainen ja tätä nykyä puutarhurikin. Heillä on muistoissaan Belizen koti ja todellisuus, samoin kuin kotipesämme Suomessa, ja kokemuksia ympäri maailmaa Disney Worldistä Khartumin pölyisille kaduille. He käyvät koulua yli viidenkymmenen eri kansallisuuden keskellä. Minun on melkein mahdotonta käsittää, että tämä todella on heidän lapsuutensa. 

Lapsillemme on yhtä tavallista ja normaalia vaellella suomalaisessa ruokakaupassa kuin belizeläisellä torilla tai ostoskeskuksessa Khartumissa. Heille tuntuu olevan itsestäänselvää, että eri maissa puhutaan eri kieliä, ja että ympäristö kaikin puolin muuttuu maan mukaan. He eivät ihmettele rukouskutsuja sen enempää kuin kirkonkellojakaan, eivät tee ihmisten kansallisuuksista tai ihonväristä asiaa. Vaikka asettuminen uuteen ympäristöön on ollut monessa mielessä haastavaa meille kaikille, lapsemme kuitenkin liikkuvat eri maiden välillä hyvin sujuvasti siinä mielessä, että eivät hätkähdä erilaisia kulttuureja ja kieliä, arvoja ja uskomuksia. He tuntuvat joustavan juuri sopivasti ympäristön odotuksiin - osaavat antaa periksi sen verran mitä erilaisen ympäristön arvot tai olosuhteet vaativat, mutta eivät niin paljon, että kadottaisivat oman itsensä. 

En erityisesti suosittele kenellekään tätä elämäntapaamme. On mielestäni ihan hyvä, jos lapset saavat kasvaa samassa ympäristössä koko lapsuutensa ja nuoruutensa, miksei aikuisuutensakin. Mutta myönnettävä on, että tässä omassakin elämäntavassamme on puolensa. Nyt kun muuton pahimmat haasteet ovat jo takanapäin, rohkenen hyvinkin uskoa, että nämä muistot ja kokemus elämästä eri puolilla maailmaa tulevat haasteista huolimatta olemaan lapsillemme ennen kaikkea voimavara ja rikkaus. 

12 kommenttia:

  1. Ensinnäkin kuvailitpa hienosti paikallisten varakkaiden taloja. Voi kun niistä saisi nähdä kuvia! Juuri tuo porttien ulko- ja sisäpuolella olevien maailmojen erilaisuus on niin ihmeellistä. Nuo puheesi omien lasten lapsuudesta myös koskettavat. Oma rakas poikani ei saa suustaan sanaa äiti vaan hokee mama mama mama. Hänelle ympäröivä ranska on selkeästi helpompaa kuin minun suomeni. Se surettaa, mutta toisaalta on avannut silmätkin. Hänen lapsuutensa on niin erilainen kuin minun. Hänen kotinsa on tämä, hänen lapsuutensa on tämä, ei se, jonka itse kävin läpi pienessä suomalaisessa kaupungissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä olenko täällä sanonutkaan, että itse olen ollut lapsilleni mamma melkein äitiyden alusta asti koska esikoisen suu niin paljon paremmin taipui minua aikoinaan sillä nimellä kutsumaan. Enää en edes huomaa sitä ihmetellä - mutta kun yhden Suomi-kesän jälkeen lapset jonkun kuukauden kutsuivat minua suomeksi äidiksi se särähti korvaan outona ja vääränä. Minä olen mamma ja sillä hyvä. Niin sitä jotenkin joskus itsekin huomaamattaan kasvaa tähän vähän vieraaseen elämään! Ja olen kertonutkin kuinka kielikysymys oli minulle alkuun aika vakava juttu -mutta nyt en enää oikein huomaa ajatella millä kielellä perheen pienin puhuu; olen vain iloinen sanoista ja kommunikaatiosta ylipäänsä. Meidän tapauksessa suomea ja englantia sekaisin ja muutama italian sana päälle. Mutta onhan se oma äidinkieli tärkeä, varsinkin silloin kun se on vielä työvälinekin niin kuin sinulla, ja sen haluaisi tietysti mahdollisimman hyvin välittää eteenpäin. Kyllä se sieltä vielä varmasti tuleekin!

      Ja voi tosiaan kun saisinkin kuvia noista paikallisista kultakoristeisista kodeista. Eivät ole oman makuni mukaisia mutta ihailen kyllä niissä sitoutumista yhteen tyyliin ja teemaan.

      Poista
  2. Hienoja ajatuksia ja tarinoita Khartumista, minakin uskoisin etta nuo kokemukset tulevat olemaan lapsillesi tarkea voimavara tulevaisuudessa monessa mielessa vaikka ihan taatusti sita joskus jokainen miettii etta mita jos ei olisi lahtenytkaan mihinkaan vaan nauttinut siita etta kaikki on tuttua eika arki taynna jatkuvaa uuden oppimista. Uskon silti etta siita uuden jatkuvasta oppimisesta jaa jotain tarkeaa mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä muutot herättävät minussa syyllisyydentuntoja; niissä järkkyy niin koko elämä ihan aikuisellakin, saati sitten lapsilla. Mutta nyt kun elämä on asettunut näen taas vähän pitemmälle ja ymmärrän miten tässä kaikessa on kuitenkin oma järkensä ja rikkautensa. En vaihtaisi tätä elämääni toiseen, ja toivon ja luulen, että lapsetkin ajattelevat lopulta samoin.

      Poista
  3. Hieman samanlaisia kokemuksia löytyy Algeriasta! Rikkaiden algerialaisten kodit ovat todella uskomattomia - tosin ehkä ihan tuollaista kurjuutta, jota kuvailit, ei täältä löydy - ainakaan pääkaupunkiseudulta, mutta kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on silti suuri. Lapset onneksi sopeutuvat nopeasti ja olen itsekin huomannut lapsien käyttäytyvän hieman erilailla Suomessa kuin Algeriassa, mutta juuri sen verran vähän erilailla, ettei se oma minuus katoa. Minäkin olen muuten mamma :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Khartumissa on varmasti monessa mielessä asiat aika hyvin kun vertaa joihinkin muihin Sudanin osiin. Mutta kyllä täällä silti suurta köyhyyttä on ja osin ihan suuren rikkauden rinnalla. Erään ulkomaalaisen tuttavani hienon kodin edustalla huomasin viime viikolla vähän piilossa mutta kuitenkin ihan näkösällä muutaman huteran hökkelin ja niitten edessä lapsia leikkimässä. Muutaman kymmenen metrin päässä tuttavan kodista. Tuntuu hurjalta ja kurjalta katsella vierekkäin kahta niin erilaista todellisuutta. Ja silti meidän ulkomaalaisten kodit ja elämät ovat tosiaan usein vielä aika vaatimattomia kun vertaa rikkaisiin paikallisiin koteihin.

      Mamma on mielestäni ihana sana :)

      Poista
  4. Lapsistazi tulee varmasti suvaitsevaisia maailmankansalaisia. Itse kun olen kasvanut sukulaisten ja isovanhempien ympäröimänä, niin omien lasten kohdalla on harmittanut eniten se, että mummot ovat niin kaukana eikä pysty jakamaan lasteni kanssa omaa elämänkokemusta. Mummot kaipaavat lapsenlapsia kovasti.
    Jatkuvat muutot ovat myös olleet toisille lapsista vaikeat hyvien ystävien menetyksen takia, onneksi on uudessa paikassa aina löytynyt uusia ystäviä.
    Yltäkylläisyys ja valtava köyhyys rinnakkain on kovin valitettava yhdistelmä, sitä näkee maailmalla kulkiessa harmittavan paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me olemme olleet siitä onnekkaita, että maailmalla asumisesta huolimatta lapsillemme on kehittynyt vahva suhde suomalaisiin isovanhempiinsa. Käymme Suomessa verrattain usein ja vanhempani ovat käyneet aina myös meitä maailmalla tapaamassa. Italian puolen suku on vähän vieraampaa koska siellä olemme viettäneet vähemmän aikaa, mutta hekin kuitenkin ihan tuttuja tärkeitä ihmisiä lasten elämässä. Minä en itse kasvanut isovanhempieni lähellä enkä tuntenut heitä hyvin. Asuin pääkaupunkiseudulla ja isovanhemmat muualla Suomessa. Ei siis tarvitse olla ulkosuomalainen, että suku voi jäädä vähän etäiseksi! Ja toisaalta ulkomailla asumisesta huolimatta voi onneksi syntyä vahva suhde lastenlasten ja isovanhempien välille.

      Me pyrimme siihen, ettemme muuttaisi kovin usein ennen kaikkea juuri lasten vuoksi. Ja onhan tämä asettuminen itsellenikin haastavaa ja stressaavaa. Toiveissa on siis olla täällä Sudanissa nyt mahdollisimman pitkään. On raskasta erota hyvistä ystävistä - mutta toisaalta tässä elämäntavassa ystävät saattavat lähteä vaikka itse pysyisi paikallaankin... Pyrimme joka tapauksessa pitämään yhteyttä vanhoihin tärkeisiin ystäviin. Pojan Belizen parhaan ystävän luokse olemme nyt matkaamassa ensi kuussa, ystävän perhe muutti Yhdysvaltoihin aika lailla samaan aikaan kuin itse muutimme myös pois Belizestä. Toivon lastemme oppivan, ettei ystävyyden tarvitse päättyä muuttoon. Onneksi meillä on siitä itsellämme paljon kokemusta ja ihania hyviä ystäviä ympäri maailmaa.

      Poista
  5. Meillakin on tassa taannoin ihasteltu sita, etta lasten laosuus on niin erilainen ja paljon avarampi kuin itsella. Toisaalta sitten taas ei - ainakin taalla etelammassa elama rajoittuu tosi tarkasti muurien sisalle niin kotona, koulussa kuin muuallakin ja ainoat poistumiset tehdan autolla (kavelymatkaa kouluun lukuunottamatta). Aika vahan meidan lapsile loppupeleissa tulee mitaan oikeaa kosketusta erilaisuuten. Mua ehka eniten ahdistaa se, etta lapset joutuvat olemaan niin paljon "hakissa" - Suomessa aina parasta onkin metsat ja niityt ja sellaiset leikkipaikat, missa ei ole aitoja ymparissa sulkemassa sisaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollainen häkkielämä on raskasta, itselläni on siitä kokemusta Jamaikalta. Mihinkään ei oikein voinut Kingstonissa kävellä, joka paikkaan mentiin autolla, häkistä toiseen. Se oli aika ahdistavaa ja yksi suuri syy siihen, että aikoinaan mielelläni muutin pois Jamaikalta. Belizessä oli ihan eri meininki: Belmopanissa kävelimme pitkin ja poikin kylää ja elämämme oli muutenkin aika vahvasti kietoutunut ihan tavalliseen paikalliseen elämänmenoon. Mutta täälläkään emme onneksi ole niin häkkilintuja kuin mitä Kingstonissa, tai miltä Kampalassa kuulostaa. Kuljemme koirien kanssa lenkeillä naapurustossa ja esimerkiksi kiva lähiravintola on kävelymatkan päässä. Voisimme kävellä täällä enemmänkin mutta on yksinkertaisesti usein vain liian kuuma!

      Meidän isommat lapset aika paljon jo havainnoivat ympäristöään ja tekevät mielestäni välillä hyvinkin tarkkanäköisiä yhteiskunnallisia huomioita. Vanhempi tyttö miettii ja suree kadunkulmissa kerjääviä ikäisiään ja ärsyyntyy kadunvarsille heitetyistä roskista, ja poika pohtii paljonkin vähäosaisuutta ja muun muassa painostaa meitä antamaan koulun kautta
      lisää rahaa orpolapsille.

      Elämme toki tästä todellisuudesta monessa mielessä erillämme ja moniin paikallisiin verrattuna ihan käsittämättömässä yltäkylläisyydessä, mutta pyrimme pitämään tämän ympäröivän todellisuuden aktiivisesti mielessä ja puheissa. Onneksi myös lasten koulu on tässä mielessä valveutunut ja fiksu, että korostaa meidän kaikkien vastuuta toinen toisistamme ja ottaa koululaisia kovasti mukaan hyväntekeväisyysprojekteihinsa. Kyllä musta vilpittömästi tuntuu siltä, että tämä elämä täällä on jo nyt jättänyt hyvällä tavalla jälkensä meihin kaikkiin.

      Suomalaisessa lapsuudessa on ehdottoman paljon hyvää. Meillä on oma kotitalo Suomessa keskellä metsää, eli siihenkin puoleen elämästä saadaan onneksi tutustua lomilla. Pari päivää sitten vanhempi tyttö juuri muisteli kuinka oli isoisänsä kanssa poiminut viime kesänä marjoja heinänvarteen oman kodin läheisessä metsässä. Samanlaisia marjoja ja muistoja keräillään toivottavasti taas tulevana kesänä :)

      Poista
  6. Miksi te kuljette ympäri maailmaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selviää kyllä täältä blogista. Tervetuloa tutustumaan tarkemmin! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!