tiistai 31. maaliskuuta 2015

Yksinäisyydestä ja ystävyydestä

Minulla on kolme ihanaa lasta, mainio mies ja kivoja koiria. He ovat kaikki mitä parhainta seuraa, yhdessä ja erikseen. Kiertolaisperheissä parisuhteen ja perhe-elämän merkitys varmaankin aina korostuu; parhaimmillaan kiertolaiselämä tekee perheenjäsenistä erinomaisen läheisiä. Oma puoliso ja perhe kulkevat mukana kaikkialle. He ovat tuki ja turva silloin kun uudessa maassa kaikki on vielä vierasta ja outoa, ja silloinkin kun uudesta maasta on jo tullut tuttu mutta erilainen todellisuus yllättää edelleen tasaisin väliajoin.

Kun sanon olevani yksinäinen en siis tarkoita näitä kotikuvioita. Perhettä minulla on Sudanissa ihan sopivasti, mutta todellisia ystäviä ei vielä ensimmäistäkään. 

Tunnen täällä kyllä tätä nykyä aika paljonkin ihmisiä. Lasten menojen yhteydessä vietän aikaa tuttujen lastenhoitajien ja silloin tällöin myös toisten vanhempien kanssa. Kun odottelen poikaa koululla ennen ratsastustuntia törmään lyhyessä ajassa tavallisesti useampaankin tuttavaan; aika usein kauppareissulla osuu samaten kohdalle yksi tai useampikin ihminen jonka tunnen. Ja on minulla täällä muutama sellainen lähempikin tuttu, jonka joku muu ehkä laskisi ystäväksi, joita itsekin pidin lähes ystävinä vielä jokunen viikko sitten. Joitain ihmisiä olemme kutsuneet meille kotiinkin. Mutta Washingtonin loman jälkeen muistan kuitenkin taas mitä todellinen ystävyys voikaan olla ja ymmärrän, etten täällä ole vielä toistaiseksi päässyt sitä kovin lähelle.

Kiertolaisen elämässä työ joka tehdään perheen ulkopuolisten ystävyyssuhteiden eteen täytyy tehdä uudestaan ja uudestaan joka muuton yhteydessä. Ei ole ihan ongelmatonta luoda uusia ystävyyssuhteita joiden tietää ennen pitkää katkeavan yhden tai toisen osapuolen muuttaessa maailman toiseen ääreen. Olen vuosien varrella onnistunut pitämään kiinni monesta tärkeästä ystävyyssuhteesta muutoista huolimatta - minulla on edelleen tärkeitä ja läheisiä ystäviä niin kasvuvuosilta Suomesta kuin kaikista muistakin maista missä olen asunut. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että parhaimmillaankin ystävyys muuttuu ratkaisevasti kun se täytyy läheisen yhteiselon sijaan jättää sähköisen viestinnän ja satunnaisten tapaamisten varaan. 

Toinen haaste on näissä nykyisissä olosuhteissamme se, että kaikki lähemmät tuttavani täällä Khartumissa elävät jollain tapaa toinen jalka Sudanin ulkopuolella - aika harvat viihtyvät täällä pitkään ja monet alkavat miettiä lähtöä jo pian saapumisen jälkeen. Me toivomme voivamme pysyä Khartumissa aloillamme pitemmän ajanjakson mutta olemme siinä toiveessamme aika ainutlaatuisia. Monet muutkin asuvat kyllä täällä lopulta vuosia, mutta ennemminkin puolivahingossa kuin tarkoituksella. Se tekee ystävystymisestä itsessään hankalaa: tuntuu vaikealta ruveta todella ystäväksi kenellekään kun hyvästit saattavat olla ihan kulman takana. Minusta on tullut vuosien ja muuttojen myötä ystävystymisessä varovainen ja huomaan samanlaista taipumusta myös monissa muissa kohtaamissani kiertolaisissa.

Puhumattakaan siitä, että on väsyttävää tutustua aina vain uusiin ihmisiin, etenkin kun on jo rakentanut itselleen erinomaisen ystäväpiirin, jossa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että ystävät on ripoteltu pitkin maailmaa. Minulla on maailmassa useampi sellainen läheinen jonka tapaaminen on aina yhtä mahtavaa; elämässäni on monta sellaista tärkeää ystävää jotka inspiroivat minua ja tuovat minusta esiin parhaat puoleni. Moniin näistä ihanista ihmisistä en olisi tutustunut, jos en olisi koskaan lähtenyt synnyinkaupungistani. Kiertolaiselämää voin siis ystävyyssuhteiden osalta yhtä lailla sekä kiittää että kirota. Täytyy siltä pohjalta uskoa ja toivoa, että myös Khartumista ennen pitkää löytyy sellaisia hyviä ystäviä joita on löytynyt kaikkialta muualtakin maailman ääristä. 

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Auto

En ole autoihmisiä, mutta tähän uuteen autoomme olen kyllä erityisen kiintynyt. Auto saapui Sudaniin pari kuukautta meidän jälkeemme ja teki hetkessä arjestani huomattavasti helpompaa ja miellyttävämpää kuin mitä se oli täällä ihan alkuun, pienemmän vuokra-auton kyydissä. Tuntuu turvalliselta ajella suurella vahvalla autolla huonoilla teillä ja kaoottisen liikenteen keskellä. Seitsenpaikkaisessa autossa on kaikille ruhtinaallisesti tilaa ja viimeisen rivin tuolit ovat kätevästi vähän erillään eli vanhemmat lapset eivät niin helposti joudu käsikähmään keskenään kun molemmilla on riittävästi tilaa ympärillään. Ja toisaalta viimeisen rivin tuolit ovat myös vähän korotettuja niin, että takimmaiseltakin riviltä näkee hyvin ulos etuikkunasta. Tässä autossa ei vielä kukaan ole oksentanut. Se ei ole mikään ihan pikkujuttu se!


lauantai 28. maaliskuuta 2015

Täydellinen loma ja sen jälkimainingit

Loma Washington DC:ssä oli melko täydellinen. Mitä nyt matkaanlähtö viivästyi vuorokaudella koska hiekkamyrsky peitti Khartumin alkuperäisenä lähtöpäivänä, sylilapsen lipun kanssa oli ongelmia vähän joka välissä, eikä meille ollut menomatkalla koneessa gluteenittomia ruokia koska erikoisruokavarausta ei oltu oivallettu ajoissa siirtää peruuntuneelta lennolta seuraavalle päivälle. Näitä epäkohtia lukuunottamatta ja niistä huolimatta loma oli kuitenkin tosiaan aika lailla täydellinen. Rauhallista aikaa ystäväperheen kanssa, vähän turismia, muiden ystävien tapaamista, ostoksia, hyvää ruokaa ja juomaa, kaikkea sopivassa suhteessa. 

Elin hetkessä ja Khartum tuntui kaukaiselta epätodelliselta unelta. Kun loman loppu viime sunnuntaina oli auttamatta käsillä jouduin jotenkin shokkiin. Miten voimme taas olla lähdössä pois rakkaiden ystävien luota? Saman perheen luona yövyimme lapset ja minä viimeisen yön Belizessä, ja minulla on heitä kova ikävä, heihin kulminoituu paljon siitä mikä oli hyvää Belizen vuosissa. Kentällä Yhdysvalloissa surimmekin taas kerran niin minä kuin nelivuotiaskin emme vain loman loppua vaan myös sitä, että Belizen aikaa sellaisenaan emme koskaan saa takaisin. Ikinä enää emme asu parin korttelin päässä näistä ihanista ystävistä, emme viiden minuutin säteellä muista tärkeistä Belmopanin ihmisistä. On vaikea uskoa, että elämä enää koskaan olisi niin yksinkertaisen kaunista kuin mitä se parhaimmillaan oli Belizessä. Mahtavan loman kääntöpuoli onkin juuri tämä: aina ei lomassa parasta ole kotiinpaluu, vaan joskus lomalta palaaminen saattaa avata auki jo kertaalleen sulkeutuneita haavoja.

Kuvat Washington DC:n Air and Space -museosta, jossa kävimme kiertelemässä yhtenä lomapäivänä.

Ystäväperhe jonka luona majoituimme Washingtonin tuntumassa asuu useamman ulkomaanjakson jälkeen pitkästä aikaa toisen vanhemman kotimaassa. Perheen kouluikäiset lapset ovat viettäneet aikaisemminkin aikaa toisessa kotimaassaan Yhdysvalloissa mutta he eivät ole selkeästi amerikkalaisia vaan ovat ennen kaikkea monikulttuurisia lapsia samalla tapaa kuin omat lapsemme. Äiti on yhdestä maasta, isä toisesta, ja perhe kokonaisuudessaan on asunut pidemmän aikaa jo ainakin kolmessa eri maassa. Oli avartavaa kuulla, ettei asettuminen ole ystävillemmekään ollut ihan ongelmatonta, vaikka kyse on perheen toisesta kotimaasta. Ystäväperheen vanhemmat huolehtivat monista samanlaisista asioista kuin mekin täällä ihan vieraassa maassa: lasten ystävyyssuhteiden kehittymisestä, sopeutumisesta, tulevaisuudesta. On vaikeaa siirtyä todellisuudesta toiseen, on haastavaa rakentaa elämä alusta yhä uudelleen, kestää aikansa löytää ystäviä; nämä ovat universaaleja totuuksia eivätkä vain henkilökohtaisia ongelmiani. Oli lohduttavaa oivaltaa tämä ihan konkreettisesti toisten kokemusten ja tarinoiden kautta.

Ymmärsin myös loman aikana ystäväperheen lasten myötä, että kiertolaislasten omin ympäristö on ehkä kuitenkin ennen kaikkea kansainvälinen koulu ja sen tarjoama monikulttuurinen todellisuus. Kuten sanottu, lapsemme eivät kansalaisuuksistaan ja passeistaan huolimatta oikeastaan ole sen enempää suomalaisia kuin italialaisiakaan, eivät edes italialaissuomalaisia, vaan jotain ihan muuta. He olisivat tavallisessa suomalaisessa koulussa kummajaisia: lapseemme ovat suomalaisiin lapsiin verrattuna kasvaneet hyvin suojatuissa oloissa mutta toisaalta ovat nähneet ja kokeneet elämässään paljon sellaista mitä moni ei ehdi koko elämän aikana. Heidän suomenkielentaitonsa on erinomainen kun ottaa huomioon, että suomi on vain yksi lasten monista kielistä, mutta he eivät kuitenkaan hallitse suomen kieltä yhtä hyvin kuin ikäisensä ikänsä Suomessa asuneet yksikieliset lapset. Italiassa lapset olisivat ehkäpä vieläkin oudompia ja kieli olisi vielä suurempi haaste. 

Kansainvälisessä koulussaan täällä Khartumissa lapsemme eivät toisaalta pistä millään tapaa silmään, ja uskon, että samalla tapaa he tulevat sopeutumaan muihin kansainvälisiin kouluihin ja ympäristöihin tulevaisuudessa. Kansainvälisissä kouluissa ei kenenkään erilaisuus ole kovin hätkähdyttävä asia koska yksi tekijä joka yhdistää kansainvälisten koulujen oppilaita on juurikin se, että he kaikki ovat keskenään erilaisia. Ja toisaalta tämän oman viiteryhmänsä puitteissa lapsemme ovat oikeastaan tavallistakin tavallisempia. Heidän koulukavereistaan suuri osa on monikielisiä, on syntynyt yhtäällä ja asunut toisaalla.

Leonardo da Vincin piirrustusten pohjalta rakennettu malli Air and Space -museossa.


Voisi tuntua ahdistavalta, että meidät on ikäänkuin tuomittu elämään kansainvälisten koulujen piirissä lasten kouluvuodet, mutta itse asiassa ajatus rauhoittaa minua. Se itsessään antaa tarkoituksen tälle välillä haastavalle arjelleni Khartumissa. Sopeutuminen takaisin Khartumiin on loman jälkeen tosiaan ollut vähän vaikeaa. Oli mahtavaa saada viikon verran viettää tiiviisti aikaa rakkaiden ystävien kanssa, mutta nyt taas huomaan miten yksinäinen täällä Sudanissa oikeastaan olenkaan, kuinka harmaalta ja toisaalta sekavalta elämä edelleen täällä tuntuu verrattuna värikkääseen mutta rauhalliseen elämäämme Belizessä, tai ihanaan lomailuun Yhdysvalloissa. Tilanne on kuitenkin se, että Belizeen emme voi palata, Yhdysvaltoihin emme voi muuttaa, ja nyt ymmärrän, että ainakaan Suomeen tai Italiaan meidän ei kannata haikailla. Lapsemme ovat asettuneet tänne Khartumiin aloilleen ja uskon, että heidän on tällä hetkellä paras täällä, omiensa keskellä, omanlaisessaan ympäristössä ja todellisuudessa.

Minun on siis osaltani jatkettava yritystäni rakentaa arjesta täällä niin hyvä ja toimiva kuin mahdollista, ja toisaalta järjestettävä mahdollisimman paljon tilaisuuksia viettää aikaa hyvien ystävien kanssa missä milloinkin. 

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Hyvää tahtoa ja vähän kierrätystäkin #Reilutblogit

Petra Izmiristä haastoi minut kirjoittamaan näkemyksistäni kestävästä ja eettisestä toiminnasta. Haasteen aloittivat matkablogit, jotka halusivat tuoda huomiota sille, että maailmalla liikkuessa tulee muistaa toimia reilusti ja ajatella omien valintojen vaikutuksia paikallisten ihmisten, eläinten ja ympäristön näkökulmasta.

1. Kerro minkälainen rooli kestävällä ja eettisellä toiminnalla on sinun elämässäsi:

Kehitysmaissa on kestävä kulutus usein aika haastavaa ellei suorastaan mahdotonta. Yritän ostaa ruokaa ajatuksella ja suosia paikallisia tuotteita yli tuontitavaran. Pyrin siihen, etten heittäisi ruokaa pois, yritän olla ostamatta kerralla liikaa ja koitan käyttää ajatuksella kaiken ostamani ruuan. Juomaveden ostamme kierrätettävissä tonkissa ja jollain tavalla täällä kierrätetään myös erilaisia pienempiä muovi- ja lasipulloja - jätämme ne erillisessä pussissa talon eteen muiden roskien kanssa.

Mutta reaaliteetti on se, että kun asuimme Belgiassa hiilijalanjälkemme oli verrattain pieni ja nykyään se on aika valtava. Kierrätys on tosiaan täällä Sudanissa melko rajallista ja tietoisuus ympäristönsuojelusta yleensä kaikesta päätellen aika vähäistä. Mutta eivät omat valintammekaan tällä hetkellä erityisen ympäristöystävällisiä ole. Meillä on auto jota ei missään määrin voi kehua luonnonsäästäjäksi, ja lennämme lentokenkoneella paljon ja pitkiäkin matkoja. Toisaalta tarvitsemme auton joka jaksaa täkäläisessä maastossa, ja tarkoitus on pitää tämä sama auto nyt mahdollisimman pitkään. Ja lentomatkailua emme tämän sijaintimme vuoksi oikein voi välttää. Aika vähän on niitä paikkoja joihin Khartumista pääsee muutoin kuin lentäen. 

Kirjoituksen kuvat ovat Port Antoniosta, Jamaikalta.


En kuitenkaan tunne valinnoistamme ihan kamalia tunnontuskia. Teen mitä pystyn näissä olosuhteissa ja oman jaksamisen rajoissa. Ja sen minkä perheemme häviää kestävän kehityksen puolella uskon meidän voittavan eettisen elämäntavan osa-alueella. Me olemme täällä Sudanissa hyvällä asialla. Vaikka vain mieheni tietysti konkreettisesti tekee kehitysyhteistyötä, olemme koko perhe kuitenkin täällä kehitysyhteistyön nimissä. Uhraukset niin omien olosuhteiden kuin kestävän kulutuksenkin osalta tuntuvat kestettäviltä koska pidän kehitysyhteistyötä tärkeänä asiana, ja tiedän mieheni tekevän työtään hyvin ja tosissaan. Mieheni työllä on todellista merkitystä paikallisten ihmisten elämässä. 

Ja jos kestävä kulutus ja ympäristönsuojelu on täällä hankalaa, eettisyys yleensä on onneksi mahdollista kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa. Pyrimme kohtelemaan ihmisiä niin kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan, riippumatta siitä onko kyseessä suurlähettiläs vai suurlähettilään autonkuljettaja. Kunnioitamme kaikkialla paikallisia tapoja parhaamme mukaan, mutta toisaalta kohtelemme esimerkiksi eläimiä hyvin vaikka se ei olisikaan ympäristön normi. Meitä on myös syytetty joskus siitä, että sotkemme paikalliset palkkakuviot maksamalla työntekijöillemme liian hyvää palkkaa, mutta ylenmääräinen tinkiminen ja halvalla pääseminen ovat sellaisia asioita joihin emme halua lähteä mukaan vaikka ne olisivat miten maan tapa. Eettisyys maailmalla onkin ajoittain aikamoista tasapainottelua paikallisten tapojen ja omien periaatteiden välillä. Aina kaikki ei suju suunnitelmien mukaan, mutta uskon, että hyvä tahto ja pyrkimys ymmärtää ja kunnioittaa ympäröivää todellisuutta välittyvät kyllä eteenpäin.

2. Kerro jokin mukava kokemus mikä sinulla on kestävästä matkailusta.

Emme suunnittele matkoja erityisesti kestävän kehityksen näkökulmasta vaan matkakohteiden valintaan vaikuttavat perheen kiinnostuksenkohteet, lasten iät ja niin edelleen. Mutta pyrimme totta kai olemaan mahdollisimman hyviä ja tietoisia matkalaisia. 

Jamaikalla asuessamme suosimme erityisesti Port Antonion aluetta, joka ei ollut sellainen turistirysä kuin Montego Bayn tai Ocho Riosin kaupungit, joihin valtaosa turisteista Jamaikalla kaiketi päätyvät. Erityisesti pidimme Port Antoniossa Mockingbird Hill -hotellista, joka kaikessa - ravintolan raaka-aineista työntekijöiden palkkaamiseen - suosii paikallista. Hotelli on kunnostautunut kierrätyksessä ja muutenkin sitoutunut kestävän kehityksen periaatteisiin. Kun ensimmäistä kertaa ajoimme hotellille olin menettää uskoni, että ikinä löytäisimme perille. Matka kulki kapeaa ja hiljaista hiekkatietä pitkin yhä ylemmäs mäelle ja olin varma, että olimme ajaneet vikaan. Mutta niin vain löytyi mäen päältä lopulta hotelli ravintoloineen. Ensivisiitin jälkeen palasimme Mockingbird Hilliin uudestaan ja uudestaan. Oli hienoa nähdä miten haastavissakin oloissa on mahdollista toimia reilusti paikallisia ja ympäristöä kunnioittaen, kun vain tahtoa löytyy.



Jätän haasteen nyt omalta osaltani tähän, koska tuntuu siltä, että aika lailla kaikki tutut blogit ovat haasteeseen jo vastanneet. 

torstai 12. maaliskuuta 2015

Lähikuppila

Nämä kuvat ovat viime lauantailta. Viikonloppuaamuisin lähiravintolamme Ozone on tavallisesti täynnä, mutta vähän myöhemmin löytyy vapaitakin pöytiä, ainakin auringosta. Taustalla Paradise-hotellin kyltti, jonka nimi hämmentää ja toisaalta huvittaakin minua.

Tarjolla tuttuja lisukkeita. Ravintolan ruokalistalla on sekä paikallisia herkkuja että muun muassa voileipiä ja hampurilaisia, kaikenlaisia erikoiskahveja ja leivonnaisia. Ravintola on paikallisessa mittakaavassa hyvin kallis ja asiakaskunta koostuukin ulkomaalaisista ja rikkaista paikallisista.

Ravintola sijaitsee kävelymatkan päässä kotoamme, keskellä liikenneympyrää. Lähes kaikki ravintolan pöydät ovat ulkona, suuren puun varjossa. Vihreän keitaan sisällä on vaikea uskoa, että ympärillä on valtava suurkaupunki.

Ruokailijoita viilentävät tarvittaessa tuulettimet ja toisinaan myös sadettimet jotka sumuttavat kevyesti vettä ilmaa kosteuttamaan ja viilentämään. Ravintolassa näkee kaikenlaista pukeutumista, vähän paljastavammasta ihan peitettyyn.
Jos tuulettimista ja sadettimesta huolimatta edelleen on kuuma, voi sisältä käydä valitsemassa viilentävän jäätelön. Ravintolasta voi ostaa jäätelön lisäksi myös erilaisia leivonnaisia kotiin.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Äidinkieli, isänmaa, ja oma identiteetti

Lastemme äidinkieli on suomi siinä mielessä, että suomi on heidän äitinsä kieli ja suomea he ovat kuulleet syntymästään asti ja jo sitä ennenkin. Mutta jos äidinkieltä ajattelee merkityksellä vahvin kieli, lastemme äidinkieli ei olekaan suomi vaan englanti. Englanti ei ole kronologisesti lastemme ensimmäinen kieli, eikä se ole kirjaimellisesti heidän äidinkielensä, mutta ainakin kahden vanhemman lapsen kohdalla englanti on kuitenkin heidän vahvin kielensä. Vanhempi tyttäreni sanoo usein pitävänsä minun, äitinsä, kielestä. Tyttäreni puhuu suomea itsekin, muttei pidä sitä omana kielenään. On papàn kieli italia, äidin eli mamman kieli suomi, ja tytön oma kieli englanti. 

Suurimman osan ajasta puhun lapsille suomea, se on minun ja lasten yhteinen kieli. Mieheni pyrkii puhumaan lapsille italiaa mutta isompien lasten kanssa lipsuu huomaamattaan usein englantiin. Perheemme pääkieli on joka tapauksessa englanti, se on miehen ja minun yhteinen kieli, ja jos vietämme koko perhe yhdessä aikaa esimerkiksi ruokapöydässä puhumme tätä nykyä pääasiassa englantia. Perheen pienimmälle tosin puhumme me vanhemmat kyllä molemmat edelleen ainoastaan suomea ja italiaa koska hän ei samalla tavalla osallistu yleiseen keskusteluun. 

Lapsemme ovat siis kolmikielisiä. He ymmärtävät ja puhuvat hyvin sekä englantia että suomea, ja ymmärtävät hyvin italiaa mutta puhuvat sitä toistaiseksi vähemmän. Belizessä isommat lapset oppivat vähän espanjaa, täällä kaikki kolme ehtivät toivottavasti oppia hyvin tai ainakin auttavasti arabiaa. On hienoa osata monia kieliä, mutta omasta mielestäni olisi tärkeää, että lapsillemme kehittyisi yksi vahva kieli, jonka he hallitsevat mahdollisimman täydellisesti. 

Suomen kieli on minulle äärimmäisen keskeinen kieli. Se on äidinkieleni ja minulle kieli ylipäänsä on tärkeä asia, pidän kirjoittamisesta ja arvostan oikeakielisyyttä ja oivaltavaa kielenkäyttöä. Siksi olisin voinut kuvitella, että minua olisi kirpaissut enemmän se, ettei lasteni vahvin kieli ole minun kieleni. Mutta itse asiassa minusta ei tunnu oikeastaan miltään se, että suomi ei ole lastemme ykköskieli. Olen tyytyväinen siihen, että lapsemme ymmärtävät ja osaavat puhua suomea. Olen iloinen ja helpottunut siitä, että he hallitsevat juuri englannin niin hyvin, koska se on kieli jota he itse kaikkein eniten arjessaan käyttävät ja tarvitsevat. 

Osin tunnelmiini vaikuttaa varmaan se, että pidän äärimmäisen paljon englannin kielestä. Suhteeni englannin kieleen alkoi jo kauan ennen koulun englannintunteja ja oli suuri syy siihen, että lähdin tekemään yliopistotutkintoni Englantiin. Tuntuu monessa mielessä oikein sopivalta, että perheemme yhteinen kieli on juuri englanti. Elämässä olisi voinut käydä niinkin, että asuisin Suomessa ja minulla olisi täysin suomenkielisiä lapsia, jotka eivät olisi oppineet englantia kuin vasta joskus paljon myöhemmin koulussa. Koska minulla itselläni on niin vahva tunneside englannin kieleen, olisi ollut jotenkin outoa ja vähän surullistakin, että lapseni eivät sitä hallitsisi. Tai olisi voinut käydä niinkin, että olisin tämän italiankielisen mieheni kanssa asettunut Italiaan ja lapsistamme olisi tullut ennen kaikkea italiankielisiä. Se olisi varmasti tuntunut vähän oudolta ja hankalaltakin. Pidän kovasti italian kielestä, mutta en itse hallitse sitä niin hyvin, että se olisi ollenkaan osa minua. Olen sen sijaan aika lailla kaksikielinen suomen ja englannin suhteen. Englanti ei ole äidinkieleni mutta tuntuu hyvin omalta kieleltä yhtä kaikki ja hallitsen sen äidinkielenomaisesti.

Toisaalta uskon, että suhtaudun näin neutraalisti kieliasiaan siksikin, että olen oivaltanut, että minulle keskusteluyhteys lasten kanssa on kaikkein tärkeintä, tärkeämpää kuin se kieli millä keskustelu käydään. Perheemme pienin oppii ja omaksuu tällä hetkellä monta uutta sanaa päivässä. Iloitsen taaperon jokaisesta uudesta sanasta oli se sitten book tai kirja, koira tai doggie, milk, vettä, ciao, moi, tai ihan mitä hyvänsä. Usein en oikeastaan edes heti rekisteröi minkäkielisen sanan tyttö on oppinut, vaan huomaan ennen kaikkea, että hänen kykynsä ilmaista itseään on taas edistynyt yhden sanan verran. Enkä loukkaannu siitä, että isommat lapset vastaavat minulle toisinaan englanniksi vaikka itse puhun heille suomea - tärkeintä on, että juttu kulkee ja me ymmärrämme toisiamme. 

Olen itse suomalainen, mutta tätä nykyä myös paljon muutakin. En hakeudu maailmalla muiden suomalaisten seuraan, vaan minun vertaisryhmäni ovat ylipäänsä ihmiset jotka asuvat jossain muualla kuin omassa kotimaassaan - joukkoon kuuluu suomalaisia mutta myös monia muita kansalaisuuksia. Kodissamme ja perhe-elämässämme eivät yhdisty vain suomalaiset ja italialaiset elementit vaan elämme ennen kaikkea monikulttuurista elämää, jossa on usein vaikea sanoa missä yhden kulttuurin vaikutus päättyy ja toisen alkaa. Lapsemme ovat kaikki syntyneet Suomessa, heillä on Suomen kansalaisuus, Suomen passit, jopa oma koti Suomessa, mutta silti he eivät ole samalla tapaa suomalaisia kuin minä, joka olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni kokonaisuudessaan Suomessa. Lapsemme eivät ole edes italialaissuomalaisia vaan jotain paljon monimutkaisempaa; he ovat ja heistä kasvaa todellisia maailmankansalaisia. Jos vanhemmalta tyttäreltäni kysytään mistä hän on kotoisin, vastaus ei ole Suomi tai Italia tai edes nykyinen asuinmaamme Sudan, vaan Belize. Poika tuntee itsensä tällä hetkellä pääasiassa suomalaiseksi mutta toisaalta häntä vetävät puoleensa myös muut kulttuurit ja kansalaisuudet. 

Uskon, että niin kielitaidon kuin kansallisidentiteetinkin osalta lapsemme ehtivät käydä läpi monia vaiheita ennen aikuisuutta. Heidän suhteensa suomen kieleen muuttuu ja kehittyy koko ajan. Vanhempi tyttäremme joka nuorempana puhui minulle englantia aika lailla pääsääntöisesti on viime aikoina alkanut vastata minulle enenevässä määrin suomeksi. Poikamme, joka on aika äskettäin oppinut lukemaan englantia, on nyt jostain syystä innostunut pelkän lukemisen sijaan kääntämään lukemaansa englannista suomeksi. Taapero on alkanut muodostaa enemmänkin kahden sanan lauseita ja osaa tätä nykyä sanoa muun muassa "lisää vettä", mikä tässä koko ajan kuumentuvassa säässä onkin oikein mainio lause! Lapsemme ovat siis kyllä suomenkielisiä, mutta kahden vanhemman lapsen kolmesta kielestä englanti vain on asteen verran suomea parempaa. Ja selvähän se, kun ottaa huomioon, että he elävät elämäänsä pääasiassa englanninkielisessä ympäristössä. 

Tulemme aina viettämään aikaa Suomessa ja tulen aina puhumaan lapsillemme pääasiassa suomea, mutta haluan kunnioittaa ja tukea lastemme näkemystä omasta kielestään ja identiteetistään, nyt ja tulevaisuudessa, oli se sitten suomen kieli ja suomalaisuus tai jotain ihan muuta.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Kotikulmilla

Tämän päivän kuvat ovat kaikki kotikaupunginosastamme, Khartum 2:sta. 
Vasemmalla jonkinlainen urheilukenttä, jossa pelataan niin jalkapalloa kuin krikettiäkin. Oikealla yksi kaupunginosan paikallisista kouluista.

Katukuvaa yhdestä kaupunginosan vilkkaammasta kadunpätkästä.
Vähän hiljaisempi ja hyvin vihreä sivukatu.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Lisää Amaratin maisemia

Amaratin 7. katu. Etualalla oikealla vartijankoppi jollainen seisoo meidänkin talomme edustalla. Aika lailla kaikkien edustustojen ja myös muun muassa YK:n työntekijöiden koteja vartioivat vartijat.
Tämä on puolestaan 31. katu Amaratissa. Amaratissa on vain parittomia katuja, ja niilläkin on itse asiassa myös nimet, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään viittaavan Amaratin katuihin muuten kuin numeroina.

Tämä aukio puolestaan sijaitsee 41. kadun tietämillä. Tämän aukion laidalla on hotelli jossa on mainio libanonilainen ravintola.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Onneksi on perjantai

Torstaipäiväni alkoi kuten tavallista ennen kuutta. Kello kahdeksalta olin lasten koululla alakoululaisten kirjanhenkilöparaatissa. Koululta kiirehdin kotiin ottamaan kymmeneltä vastaan taaperon leikkiryhmäläiset. Kello yhdeltä lähti viimeinen leikkikaveri. Pian yhden jälkeen otin portilla vastaan keskimmäisen koulubussilta. Laitoin äkkiä tytöille ruokaa. Toimitin pienimmän päiväunille. Puolisentoista tuntia yritin vähän hengähtää ja toisaalta viettää aikaa keskimmäisen kanssa. Vähän vaille kolme kävin herättämässä pienimmän syvästä unesta. Pakkasin tytöt autoon ja suuntasin kohti keskimmäisen balettituntia. Jätin tytön baletinopettajan luo ja lähdin hakemaan poikaa koululta, jonne tämä oli jäänyt koulupäivän jälkeen katsomaan elokuvaa. Odottelin koululla puolisen tuntia koska elokuva ei tietenkään loppunut aikataulussa. Ajoin pojan ja taaperon kanssa hakemaan siskoa balettitunnilta. Ajoimme koko porukka takaisin kotiin. Huomasin, että ulko-oven lukko kaipaa korjausta. Heitin pyykkiä koneeseen ja laitoin kaksi kattilallista vettä kiehumaan, yhden gluteenillista ja yhden gluteenitonta pastaa varten. Paistoin ihmisille ja koirille jauhelihaa. Kun pasta oli valmista huomasin, että gluteenittomassa pastavedessä kellui kärsäkkäitä. Parin viikon takainen kärsäkäsongelma on sinänsä hallinnassa, mutta selvästikin pakastin pari pastapussillista liian myöhään - kärsäkkeet olivat jo ehtineet pesiytyä niihin. 

Ulko-oven edessä Skippy ja miehen ja minun pihakengät.


Onneksi olin jo vähän räjähtänyt siinä vaiheessa kun tajusin ulko-oven lukon hajonneen; kärsäkkeet eivät enää minua heilauttaneet. Onneksi olin edellisenä päivänä leiponut gluteenitonta leipää. Onneksi poika keksi ja osasi neuvoa minulle kuinka tehdä kananmunaleipää (vähän niin kuin köyhät ritarit mutta vähän vähemmän herkkua ja enemmän ruokaa). Onneksi minulla on maailman parhaat lapset jotka eivät hätkähdä kun äidin voimat loppuvat vaan osaavat suhtautua väsymykseeni hämmästyttävän suurella lämmöllä ja ymmärryksellä. 

Söimme rauhallisen illallisen. Sen jälkeen isommat lapset katselivat pari jaksoa Lego Chimaa DVD:ltä sillä välin kun taapero ja minä ulkoilimme pihalla koirien kanssa. Taapero ihaili pilviä ja minun varvastossujani, minä ihailin Poppya joka tuntuu jostain saaneen uutta energiaa ja on viime päivinä jaksanut ihan kunnolla leikkiä nuorempien koirakavereidensa kanssa. 

Päiväni ei kuulosta ehkä kovin kummoiselta, mutta se oli niin täynnä ärsykkeitä, että kun lapset sammuivat kahdeksan maissa olin itsekin ihan puhki. Torstaipäivän aikana ajoin autonkuljettajan kyydissä kaupungin poikki neljästi ja sen päälle vielä muutaman lyhyemmän matkan. Jo se itsessään on aika väsyttävää, vaikka en edes itse ole autonratissa. Pelkään nykyisin aktiivisesti täällä liikenteessä. Liikenne ei varmaankaan ole alkuajoista muuttunut vaan nyt vasta kunnolla huomaan kuinka monia läheltä piti -tilanteita on ihan joka autoreissulla. Tänään ihan edessämme pieni pakettiauto ajoi nurin mopedin; meitä tuli ihan yllättäen tienristeyksessä vastaan väärään suuntaan ajeleva riksha; kolmekaistaisella tiellä oli autoja neljän levyydeltä; henkilöautot ja bussit ja moottoripyörät puikkelehtivat liikenteessä ohitsemme ja editsemme ja tööttäilivät mennessään. 

Afrikkakadun risteyksessä keskellä liikennettä.


Sosiaalisia ärsykkeitä oli myös eilen vähän liiaksi asti. On aika väsyttävää käydä koululla ja lyhyen ajan sisällä nähdä useampia enemmän ja vähemmän tuttuja ihmisiä. Aamulla koululla vaihdoin ajatuksia ainakin kymmenen muun vanhemman kanssa; iltapäivällä kun kävin hakemassa pojan törmäsin myös muutamaan tuttuun. Taaperon leikkiryhmään saapuivat eilen meille melkein kaikki kerholaiset, ja vielä lisäksi yksi ylimääräinenkin äiti lapsineen. Kymmenisen lasta vanhempineen tai lastenhoitajineen olisi ollut ihan riittävä sosiaalinen kontakti minulle muutaman päivän varalle! Minulla on täällä Khartumissa vain ihan muutama sellainen ystävä tai tuttu jonka kanssa voin ihan täysin rentoutua. Heistäkin muutaman näin onneksi eilen, mutta monen muun kohtaamani ihmisen kanssa ei juttu luista ilman vaivannäköä, vaan vaatii ylimääräistä keskittymistä ja energiaa kielen tai muun sosiaalisen muurin vuoksi. 

Liikenteen ja lukuisien kohtaamisten lisäksi eilisen päivän aikana tapahtui paljon sellaista jota olisin mielelläni rauhassa hetken pyöritellyt mielessäni vaan en ehtinyt koska piti olla jo taas menossa. Mieltäni jäi painamaan useampi pieni asia jotka sekoittuivat keskenään epämääräiseksi sotkuksi josta en enää illalla löytänyt päätä enkä häntää. Tämä on mielestäni suurkaupungissa elämisen suurimpia haasteita: että koko ajan tapahtuu niin paljon eikä ärsykkeisiin juuri koskaan ehdi reagoida heti. Täällä Khartumissa on huomattavasti vaikeampi löytää sellaista hiljaista mielenrauhaa kuin pienessä ja rauhallisessa Belmopanissa. Kun päässä surraa koko ajan monia erilaisia asioita on vaikeampi saada kiinni siitä miltä itsestä tuntuu, mikä milloinkin on tärkeää, miten suhtautua mihinkin itseä koskettavaan asiaan ja ilmiöön.

Maanantaista asti mies on ollut työmatkalla toisaalla Sudanissa ja palaa vasta myöhemmin tänään. Viikko on siis ollut tavallista kiireisempi, eikä minulla ole ollut kotona aikuista juttukaveria. Mieleen oli ehtinyt siis kasautua jos jonkinlaista jo ennen kiireistä torstaitakin.

Mutta onneksi saan edelleen mielessäni kiinni Belmopanin hitaammasta temposta ja rauhasta ja ymmärrän, että kiireisen päivän ja kokonaisuudessaan väsyttävän viikon päälle täytyy minun varta vasten hidastaa tahtia ja hiljentyä. Onneksi on viikonloppu. Tänään leikitään kotona. Pojalle tulee luokkakaveri kylään, mutta muuten ihmis- ja eläinkontaktit jäävät omaan porukkaan ja ehkä vartijaan ja talomme edessä usein lepäilevään somaan kulkukissaan. Nyt on aikaa purkaa mielestä eilisen päivän solmuja ja keskittyä olennaiseen.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

1. katu, Amarat

Amaratin 1. kadun varrella on kauppoja ja ravintoloita, muun muassa pieni mutta kattava ruokakauppa jossa silloin tällöin käyn ostoksilla.

Amaratin 1. katu näyttää päivänvalossa lähinnä pölyiseltä mutta iltaisin auringonlaskun jälkeen kauppojen ja ravintoloiden valot sytytetään ja katu muuttuu hyvin paljon kutsuvammannäköiseksi.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Illan iloksi

Mies pääsi vihdoin eilen lähtemään työmatkalleen toisaalle Sudaniin ja on poissa muutaman päivän. Päivisinhän olen täällä muutenkin aika lailla itsekseni kun mies on töissä mutta erityisesti iltaisin tulee kyllä miestä ikävä. Ostinkin itselleni yksinäisten iltojen iloksi vähän juomisia. En voi juoda olutta, eli alkoholiton olut ei minulle käy, mutta onneksi täällä on tarjolla myös muita vaihtoehtoja. Ihan tällaisenaan juomat siis juon, enkä itse asiassa oikein osaa enää edes kaivata niiden kaveriksi giniä tai muuta vastaavaa. Sudanissahan on alkoholin myynti kielletty.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Sivumennen sanoen

Ei ole aina ihan helppoa kuvata arkea täällä Khartumissa kirjoittamatta laajemmin Sudanin tilanteesta. Kuten olen jo aiemminkin sanonut, en kuitenkaan halua puuttua paikalliseen politiikkaan, en uutisten Sudaniin, vaan haluan keskittyä kuvailemaan meidän elämäämme täällä.

Pitkälti samalla tapaa kirjoitin myös Belizessä elämästämme, lähtemättä sen kummemmin pohtimaan esimerkiksi maan johtoa tai tilannetta yleensä. Sudan on hyvin erilainen maa kuin Belize, mutta ihan yhtä lailla haluan yrittää kunnioittaa tätä uutta kotimaatamme. Emme ole varsinaisia diplomaatteja mutta meillä on kuitenkin diplomaattistatus ja olemme siis täällä ikäänkuin vieraina. Vieraan ominaisuudessa tehtäväni on mielestäni pyrkiä olemaan kohtelias ja asiallinen isäntämaatamme kohtaan.

Olen hyvin tietoinen siitä, että paljon mielenkiintoisia asioita jää näin käsittelemättä, ja että vaikutan ehkä tavallistakin naiivimmalta kuin kuvaan elämäämme täällä ikäänkuin ympäröivää kontekstia ei olisikaan. Uskon, että monet ymmärtävät kuitenkin valintani ja toivon, että rivien välistä on luettavissa vähän siitäkin mistä en varsinaisesti kirjoita. 

Ruokaostoksilla

Nämä kuvat ovat viime viikolta mutta samoille hyllyille ollaan taaperon kanssa suuntaamassa taas tänä aamuna, ostoskeskuksen ruokakauppaan. Listalla on tänään ainakin kananmunia ja maitoa ja muita ihan perusruokatarvikkeita.

Niin kuin kuvasta näkyy täällä on myynnissä paljon suomalaisillekin tuttuja tuotteita, toisaalta myös muun muassa turkkilaisia ja egyptiläisiä tuotteita.

Alkoholittomien juomien valikoima on tässä kaupassa aika valtava. Valikoimassa on paljon erilaisia alkoholittomia oluita ja lisäksi esimerkiksi jos minkälaisia energiajuomia.

Khartumissa on myynnissä sekä paikallisia että tuontihedelmiä ja -vihanneksia. Tämän hyllyn hedelmät ja vihannekset ovat kaikki tuontitavaraa.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Hyvä harmaa aamu

Keskiviikosta eteenpäin on ollut sumuista. Hiekkamyrskyn uhka on kirjaimellisesti ilmassa. Melkein jo toivon, että myrsky tulisi. Tammikuun kylmempiä säitä lukuunottamatta sää on pysynyt aika lailla samana nyt jo kuukausia. En muista milloin satoi viimeksi. Ehkä lokakuussa? Toinen toistaan seuraavat aurinkoiset päivät tuntuvat pitemmän päälle vähän latteilta. Hiekkapölyn pimentämä taivas tuo mieleen sadesään ja huomaan, että ikävöin sadetta. Hiekkamyrsky ei tietysti sinänsä merkitse sadetta, mutta myrsky olisi kuitenkin vaihtelua aurinkoisille päiville. Ja kun pöly on laskeutunut myrskyn jälkeen ilma tavallisesti hetken verran tuntuu vähän raikkaammalta.

Kun keskiviikkona, ensimmäisenä sumuisena aamuna, ajelin kohti läheistä ruokakauppaa, Amaratin 15. kadun Al Hawia, alkoivat läheisen kirkon kellot juuri soida. Koptikirkko sijaitsee sekin 15. kadulla ja aika usein törmäänkin Al Hawi -ruokakaupassa nunniin. Koskaan ennen en ollut kuitenkaan sattunut paikalle kirkonkellojen soidessa. Oli jotenkin ylvästä ja hienoa kuulla pitkästä aikaa tuttua ääntä. Ja jotenkin sopivaa, että myöhemmin samana päivänä Afra-ostoskeskuksen ruokakaupassa alkoi ostosreissuni aikana puolestaan soida kaupassa rukous arabiaksi. 

Tänään, täkäläisen viikon ensimmäisenä päivänä, on minulla kaikki hyvin. Isommat lapset lähtivät hyvillä mielin kouluun. Miehen työmatkalle lähtö siirtyi tästä päivästä huomiseksi joten tänä iltana on koko perhe vielä koossa kotosalla. Olen aikeissa lähteä taaperon kanssa myöhemmin tänä aamuna vähän kiertelemään kauppoja ja tuijottelemaan auton ikkunasta kaupungin menoa. Aavikkopölysumusta huolimatta, tai ehkä sen vuoksi, on ulkona harmaudesta huolimatta jotenkin harvinaisen kaunista. Pölyn sumentamassa päivänvalossa kaikki on pehmeämpää kuin tavallisesti. Näen tutut kadut kirjaimellisesti uudessa valossa ja koko kaupunki tuntuu vähän kuin uudelta.

Amaratin kaupunginosan 15. katu hiekkapölyisenä keskiviikkoaamuna.