perjantai 6. maaliskuuta 2015

Onneksi on perjantai

Torstaipäiväni alkoi kuten tavallista ennen kuutta. Kello kahdeksalta olin lasten koululla alakoululaisten kirjanhenkilöparaatissa. Koululta kiirehdin kotiin ottamaan kymmeneltä vastaan taaperon leikkiryhmäläiset. Kello yhdeltä lähti viimeinen leikkikaveri. Pian yhden jälkeen otin portilla vastaan keskimmäisen koulubussilta. Laitoin äkkiä tytöille ruokaa. Toimitin pienimmän päiväunille. Puolisentoista tuntia yritin vähän hengähtää ja toisaalta viettää aikaa keskimmäisen kanssa. Vähän vaille kolme kävin herättämässä pienimmän syvästä unesta. Pakkasin tytöt autoon ja suuntasin kohti keskimmäisen balettituntia. Jätin tytön baletinopettajan luo ja lähdin hakemaan poikaa koululta, jonne tämä oli jäänyt koulupäivän jälkeen katsomaan elokuvaa. Odottelin koululla puolisen tuntia koska elokuva ei tietenkään loppunut aikataulussa. Ajoin pojan ja taaperon kanssa hakemaan siskoa balettitunnilta. Ajoimme koko porukka takaisin kotiin. Huomasin, että ulko-oven lukko kaipaa korjausta. Heitin pyykkiä koneeseen ja laitoin kaksi kattilallista vettä kiehumaan, yhden gluteenillista ja yhden gluteenitonta pastaa varten. Paistoin ihmisille ja koirille jauhelihaa. Kun pasta oli valmista huomasin, että gluteenittomassa pastavedessä kellui kärsäkkäitä. Parin viikon takainen kärsäkäsongelma on sinänsä hallinnassa, mutta selvästikin pakastin pari pastapussillista liian myöhään - kärsäkkeet olivat jo ehtineet pesiytyä niihin. 

Ulko-oven edessä Skippy ja miehen ja minun pihakengät.


Onneksi olin jo vähän räjähtänyt siinä vaiheessa kun tajusin ulko-oven lukon hajonneen; kärsäkkeet eivät enää minua heilauttaneet. Onneksi olin edellisenä päivänä leiponut gluteenitonta leipää. Onneksi poika keksi ja osasi neuvoa minulle kuinka tehdä kananmunaleipää (vähän niin kuin köyhät ritarit mutta vähän vähemmän herkkua ja enemmän ruokaa). Onneksi minulla on maailman parhaat lapset jotka eivät hätkähdä kun äidin voimat loppuvat vaan osaavat suhtautua väsymykseeni hämmästyttävän suurella lämmöllä ja ymmärryksellä. 

Söimme rauhallisen illallisen. Sen jälkeen isommat lapset katselivat pari jaksoa Lego Chimaa DVD:ltä sillä välin kun taapero ja minä ulkoilimme pihalla koirien kanssa. Taapero ihaili pilviä ja minun varvastossujani, minä ihailin Poppya joka tuntuu jostain saaneen uutta energiaa ja on viime päivinä jaksanut ihan kunnolla leikkiä nuorempien koirakavereidensa kanssa. 

Päiväni ei kuulosta ehkä kovin kummoiselta, mutta se oli niin täynnä ärsykkeitä, että kun lapset sammuivat kahdeksan maissa olin itsekin ihan puhki. Torstaipäivän aikana ajoin autonkuljettajan kyydissä kaupungin poikki neljästi ja sen päälle vielä muutaman lyhyemmän matkan. Jo se itsessään on aika väsyttävää, vaikka en edes itse ole autonratissa. Pelkään nykyisin aktiivisesti täällä liikenteessä. Liikenne ei varmaankaan ole alkuajoista muuttunut vaan nyt vasta kunnolla huomaan kuinka monia läheltä piti -tilanteita on ihan joka autoreissulla. Tänään ihan edessämme pieni pakettiauto ajoi nurin mopedin; meitä tuli ihan yllättäen tienristeyksessä vastaan väärään suuntaan ajeleva riksha; kolmekaistaisella tiellä oli autoja neljän levyydeltä; henkilöautot ja bussit ja moottoripyörät puikkelehtivat liikenteessä ohitsemme ja editsemme ja tööttäilivät mennessään. 

Afrikkakadun risteyksessä keskellä liikennettä.


Sosiaalisia ärsykkeitä oli myös eilen vähän liiaksi asti. On aika väsyttävää käydä koululla ja lyhyen ajan sisällä nähdä useampia enemmän ja vähemmän tuttuja ihmisiä. Aamulla koululla vaihdoin ajatuksia ainakin kymmenen muun vanhemman kanssa; iltapäivällä kun kävin hakemassa pojan törmäsin myös muutamaan tuttuun. Taaperon leikkiryhmään saapuivat eilen meille melkein kaikki kerholaiset, ja vielä lisäksi yksi ylimääräinenkin äiti lapsineen. Kymmenisen lasta vanhempineen tai lastenhoitajineen olisi ollut ihan riittävä sosiaalinen kontakti minulle muutaman päivän varalle! Minulla on täällä Khartumissa vain ihan muutama sellainen ystävä tai tuttu jonka kanssa voin ihan täysin rentoutua. Heistäkin muutaman näin onneksi eilen, mutta monen muun kohtaamani ihmisen kanssa ei juttu luista ilman vaivannäköä, vaan vaatii ylimääräistä keskittymistä ja energiaa kielen tai muun sosiaalisen muurin vuoksi. 

Liikenteen ja lukuisien kohtaamisten lisäksi eilisen päivän aikana tapahtui paljon sellaista jota olisin mielelläni rauhassa hetken pyöritellyt mielessäni vaan en ehtinyt koska piti olla jo taas menossa. Mieltäni jäi painamaan useampi pieni asia jotka sekoittuivat keskenään epämääräiseksi sotkuksi josta en enää illalla löytänyt päätä enkä häntää. Tämä on mielestäni suurkaupungissa elämisen suurimpia haasteita: että koko ajan tapahtuu niin paljon eikä ärsykkeisiin juuri koskaan ehdi reagoida heti. Täällä Khartumissa on huomattavasti vaikeampi löytää sellaista hiljaista mielenrauhaa kuin pienessä ja rauhallisessa Belmopanissa. Kun päässä surraa koko ajan monia erilaisia asioita on vaikeampi saada kiinni siitä miltä itsestä tuntuu, mikä milloinkin on tärkeää, miten suhtautua mihinkin itseä koskettavaan asiaan ja ilmiöön.

Maanantaista asti mies on ollut työmatkalla toisaalla Sudanissa ja palaa vasta myöhemmin tänään. Viikko on siis ollut tavallista kiireisempi, eikä minulla ole ollut kotona aikuista juttukaveria. Mieleen oli ehtinyt siis kasautua jos jonkinlaista jo ennen kiireistä torstaitakin.

Mutta onneksi saan edelleen mielessäni kiinni Belmopanin hitaammasta temposta ja rauhasta ja ymmärrän, että kiireisen päivän ja kokonaisuudessaan väsyttävän viikon päälle täytyy minun varta vasten hidastaa tahtia ja hiljentyä. Onneksi on viikonloppu. Tänään leikitään kotona. Pojalle tulee luokkakaveri kylään, mutta muuten ihmis- ja eläinkontaktit jäävät omaan porukkaan ja ehkä vartijaan ja talomme edessä usein lepäilevään somaan kulkukissaan. Nyt on aikaa purkaa mielestä eilisen päivän solmuja ja keskittyä olennaiseen.

19 kommenttia:

  1. Olipa kiva ja mielenkiintoinen postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hilla ilahduttavasta kommentista!

      Poista
  2. Huh, kyllähän tuohon päivään on mahtunut vaikka mitä! Hiki tulee jo lukiessa :) Jo se, että on kolmen kanssa yksin koko päivän (ja monta päivää ennen ja jälkeen) on omalla tavalla väsyttävää, saatika että on noin paljon touhua koko ajan! Reipas olet <3
    Mun on monesti pitänyt laittaa sulle viestiä, mutta mihin lie se aika katoaa täältäkin... Mukavaa viikolopun jatkoa sinne! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viime kuussa kun olin viikon täällä lasten kanssa yksin tietoisesti yritin vähän keventää ohjelmaa. Nyt en ollut jotenkin yhtä skarppina ja tulin lupautumaan leikkiryhmän emännäksi ja siihen, että poika sai jäädä katsomaan koululle elokuvaa. Ihan tarpeettoman kiire päivä! Eilen oli voimat illalla niin loppu, että tuli kirjaimellisesti itku. Mutta mutta, onneksi nuo lapset on niin ihania ja osasivat suhtautua! Sain itseni koottua ja illan hoidettua pakettiin. Ja nyt ollaan jo voiton puolella, yksinhuoltajuuden loppu häämöttää muutaman tunnin päässä.

      Olette olleet monesti mielessä! Oon ollut ihan kamalan huono pitämään yhteyttä viime aikoina. Mutta jospa tämä taas tästä kun nettikin on viime aikoina toiminut taas vähän paremmin. Hyvää viikonloppua teille! Ja kiitos kannustavasta kommentista <3

      Poista
  3. Tuota sosiaalinen tyhjiö/kaikenimevä ympäristö -elämää ei osaa ymmärtää ennenkuin on elänyt siinä. Itse käsittelin sitä kuplana, jonka sisällä (perheen kanssa) elin ekan puolitoista vuotta. Kuplan ulkopuolella uuvutti, vaikka sinne halusikin välillä mennä. Vain kuplassa oli "turvassa" ja kokonaan oma itsensä. Sitten sinne alkoi päästää ihmisiä, joiden kanssa oli hyvä olla. Ja yhteiskunna, jossa te elätte, on niin kovasti erilainen, etten sitä sitten voikaan käsittää. Mutta fiiliksen tunnistan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokapäiväisessä elämässäni kohtaan aika paljon ihmisiä: kotiapulaisen, autonkuljettajan, useamman vartijan, parina arkiaamuna kokoelman lastenhoitajia, sunnuntai-iltapäivisin pojan ratsastuskoulukavereiden vanhempia, maanantai-iltapäivisin toisen kokoelman lastenhoitajia, torstai-iltapäivisin tytön balettikavereiden vanhemmat, viikonloppuisin omia ja/tai lasten kavereita... Eli oikeastaan vain tiistaisin ja keskiviikkoisin, jos silloinkaan, hengailen omassa rauhassani, mutta silloinkin siis kotiapulaisen ja autonkuljettajan seurassa - ja tiistaisin käy muuten myös puutarhuri. Alkuun tämä tuntui aika paljolta mutta ekan muutaman kuukauden jälkeen opin vähitellen hallitsemaan todellisuutta tällaisenaan. Mutta juuri koska oikeasti joudun koko ajan ja joka päivä ottamaan kontaktia niinkin moniin ihmisiin ja kulkemaan niin paljon pitkin ja poikin kaupunkia en meinaa jaksaa yhtään enempää. Eilen oli tavallisten rutiinien päälle muutama liikaa!

      Minulle on sosiaalisten haasteiden sijaan ollut oikeastaan alusta asti ehkä kuitenkin ennen kaikkea vaikeaa tottua tähän suurkaupunkielämään kylävuosien jälkeen. Mutta todellakin tämä hyvin erilainen yhteiskunnallinen ympäristö sellaisenaan kyllä myös väsyttää. Juuri pohdiskelin, etten muista juurikaan miettineeni Belizessä, että nyt olisi aika jonkun vaihteeksi ottaa huomioon ja kunnioittaa minun taustaani ja ajatusmaailmaani. Täällä sellainen vähän ärsyyntynyt ajatus tulee mieleen aika usein!

      Poista
    2. Viikko-ohjelmastani unohtui vielä mainita oma perjantainen ratsastustunti (joka tänään peruuntui miehen työmatkan vuoksi) ja tytön lauantainen balettitunti. Huoh.

      Jamaikalla elin pitkälti tuolla kuvaamassasi kuplassa mutta täällä olen ehkä vähän liikaakin liikenteessä ja ihmiskontaktissa. Toisaalta tavallisen viikon täällä kyllä hallitsen, jopa silloinkin kun mies on matkoilla; mutta eilisestä opin, että sitä enempään ei pitäisi ainakaan yksinhuoltajaviikkoina lupautua. Oppia ikä kaikki...

      Poista
    3. Niin ja siis melkein joka päivä onneksi kohtaan täällä nykyään myös niitä omempia ihmisiäni, monesti tosin samaan aikaan kuin niitä tuttuja joiden kanssa on vaikeampi tulla juttuun. Se ristiriita kuuluu jotenkin mielessäni tähän suurkaupunkielämään jossa koko ajan tapahtuu ympärillä vähän turhan paljon.

      Poista
    4. Nyt vasta oivalsin mihin lauseeseen tekstissä taisit viitata... No tuleehan niitä kommentteja blogiin näinkin kun itse kirjoittaa ;)

      Olen siis sen verran epäsosiaalinen ihan luonnostani, että ihan mieluusti olisin omissa oloissani, tai ainakin ihan vain perheen kesken, aika paljon. Täällä se on ollut alusta asti aika mahdotonta ja olenkin nyt tottunut hyvinkin sosiaaliseen elämään jossa tosin vasta aika viime aikoina on alkanut ollut enemmän omiakin kivoja kontakteja. Mutta siis ideaalimaailmassa minulle hyvin riittäisi tuo pienimmän leikkikerhotapaaminen sosiaaliseksi tapahtumaksi muutaman päivän varalle. Ideaalielämä odottanee jossain hamassa tulevaisuudessa kun lapset tästä vähän kasvavat!

      Poista
  4. Tuo sinun arkesi kuulostaa aika tutulta. Itselläni myös kolme lasta, 8.12,14. Vietin 7 antoisaa mutta toisaalta myös raskasta kotiäitivuotta lasten ollessa pieniä. Täällä meilläpäin toimi onneksi jos jonkinlaista äiti-vauva-lapsi kerhoa yms, että sosiaalisia tilanteita tuli aina silloin kuin itse halusi/tarvitsi. Paljon vietettiin aikaa myös ihan kotipihalla. Aika reipas päivä tosiaan ollut sinulla.... ettei mikään ihme jos välillä väsyttää ja kiukuttaa. Vieläpä siinä kuumuudessa, pölyssä ja trafiikissa! Eikä aina tarvi jaksaakaan.
    Itse myös aika epäsosiaalisena ihmisenä koin amerikkalaisen ylisosiaalisuuden toisinaan hirveän raskaaksi Amerikkalaista koulua käydessäni. Mutta sitten siihen myös teininä tottui, ja muuttaessamme takaisin Suomeen, kulttuurishokki oli taas valtava, kun kaikki olikin niin hiljaisia, ihmiset eivät tervehtineet vähänkään tuntemattomampia.

    Opin myös ajamaan autoa siellä, mutta liikennettähän ei varmasti silloin ollut niin paljoa kuin nykyään. Ajoin myös kolarin:-/ ei mikään paha, mutta sitä piti mennä poliisiasemalle selvittelemään. Onneksi jossain aikaisemmassa kirjoituksessa mainitsemasi Suomen kunniakonsuli tuli hätiin ja selvittiin pelästyksellä:-) Terkut vaan hänelle jos satut tapaamaan:-)

    Tsemppiä ja jaksamista arjen pyörityksessä Kata!

    Katri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noista ärsykkeistä unohtui tosiaan kuumuus ja pöly! Ne väsyttävät kyllä
      tosiaan ihan itsessään.

      Tänne kaipailisin enemmän todellista äiti/isä-lapsi-toimintaa; siitä itse asiassa oli puhettakin torstaina muutaman äidin kanssa. Täällä tosiaan lähes kaikki käyvät töissä eli aika vähän on muita äitejä joita tavata arkipäivisin, kun taas arki-iltaisin en itse jaksa lasten kanssa kovin lähteä mihinkään enkä toistaiseksi halua toisaalta myöskään jättää lapsia toisten. Onneksi lasten menojen kautta on nyt löytynyt muutama ihan omakin ystäva joita näen niissä yhteyksissä. Omanhenkiset juttukaverit on tärkeitä! Yksi asia joka jäi toisaalta torstaina painamaan mieltä oli se, että eräs ystävä on ensi viikolla lähdössä maasta. Täällä eivät valitettavasti monet viihdy kovin kauaa.

      Kolarit ovat täällä ikävän tavallisia! Yksi ystävä kolaroi joku viikko sitten bussin kanssa ja se osaltaan sai minutkin vähän entistäkin levottomammaksi liikenteessä. Olisikohan täällä vielä sama kunniakonsuli kuin teidän aikana? Hän taitaa kyllä itse asiassa nyt olla lähtenyt maasta; en tiedä onko täällä kunniakonsulia tällä hetkellä lainkaan.

      Kiitos kommentista ja tsempeistä! Tämä arki lasten kanssa on oikeasti mielestäni ihanaa mutta vetää kyllä välillä väsyneeksi yhtä kaikki!

      Poista
  5. Olen lukenut blogiasi ties kuinka kauan ja nyt vasta kommentoin, vaikka olisin halunnut tehdä sen jo aikaa sitten. Blogisi on mielettömän ihana ja mielenkiintoinen ja kirjoituksillasi kaappaat minut mukaasi niin, että välillä melkein menen pyyhkimään autiomaan hiekat palmupuustani Turun keskustassa ja havahdun, etten minä ole Khartumissa.
    Jokainen uusi tarinasi on aina kuin pieni elokuva.

    Hyvää ja leppoisaa viikonloppua sinulle ja perheellesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos aivan ihanasta kommentista Anna Ilona! Siitä tuli hyvä mieli.

      Oikein hyvää viikonloppua myös sinnepäin! Mies saapui vihdoin eilen yhdeksän maissa illalla ja nyt vietetään tavallista lauantaiaamua. Suunnitteilla brunssi Ozone-ravintolassa, sitten tytön balettitunti ja myöhemmin iltapäivällä eräs tuttavaperhe on tulossa meille kyläilemään. Ihan hyvällä tavalla kiireinen päivä, sopivassa suhteessa menoa ja lepoa ja ihan mainiota kun paikalla on taas toinen aikuinen paimentamassa lapsia ja koiria.

      Poista
  6. Ihana postaus, ymmarran tuntemuksesi, ainakin yritan. Olen muuttanut monia kertoja vaikka en olekaan asunut ihan noin haastavassa paikassa kun te nyt ja viela ison perheen voimin. Se jatkuva yrittaminen ja opetteleminen ja epavarmuus seka juuri noiden arsykkeiden maara kay voimille. Yrita jaksaa ja onneksi on viikonloppu ja miehesi paluukin varmasti helpotti. Meilakin on joskus ollut aikoja kun töiden ja kiireiden takia emme ehdi tarpeeksi puhua mieheni kanssa ja sita vuodatushetkea tulee odotettua, mulla on taalla hyvia ystavia mutta mies on jollakin tapaa se ymmartaja niina vaikeina ja hyvina hetkina. Tsemppia Kata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Petra! Kyllä tosiaan helpotti heti kun mies palasi taas kotiin. Vaikka ympärilläni on arkisin usein väkeä ihan liiaksikin asti olen täällä kuitenkin lopulta aika yksin, ja vastuu itsessään painaa harteilla ja väsyttää.

      Ja aikaisemminkin olen päivitellyt tätä suurkaupunkielämää... Hyvähän se on toisaalta tietää vastaisen varalle, että näin suuri kaupunki on minulle vähän liikaa! Olisin luullut, että kyläelämä ei olisi minulle sopinut mutta niin vain se oli kuitenkin enemmän oma juttu. Oikeasti kaikkia muita täkäläisiä erikoisuuksia ja haasteita enemmän suurkaupungin meno on ehkä kuitenkin se kaikkein hankalin juttu; sen mukana tulee tuo liikenne ja kaikki muu.

      Kolmen lapsen menot on varsinkin näissä olosuhteissa missä täytyy suuntaan jos toiseen kulkea pitkiäkin välimatkoja hullussa liikenteessä välillä aikamoista kaaosta... Torstaipäivä oli kyllä silti vähän tavallistakin kaoottisempi. Tavallisesti osaan paremmin järjestää päiväni, mutta torstaille tulin vahingossa lupautuneeksi liian moneen paikkaan samaan aikaan.

      Poista
  7. Aikamoista vilskettä! Ei ihme, että olet iltaisin ihan poikki. Ymmärrän hyvin myös tarpeesi olla omissa oloissa, epäsosiaalinen olen itsekin ja viihdyn mainiosti yksin. Toivottavasti kirjoittaminen auttaa jäsentämään asioita ja purkamaan paineita. On selvä, että aikuinen ihminen tarvitsee aikuista juttukaveria, siinä hyvät ystävät ovat todellinen lahja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaminen on varsinkin näissä oloissa tosiaan aikamoinen henkireikä! Saan ajatukseni järjestykseen ja tämä keskustelu blogin välityksellä on minulle tosi arvokasta. Kiireisenä päivänä en välttämättä ehdi vaihtamaan kuin muutaman lauseen täkäläisten ystävien kanssa kulkiessani lasten kanssa heidän menoissaan, mutta liikenteen keskellä autonkuljettajan kyydissä pyyhältäessäni saatan - jos vain netti toimii - lukea muitten blogeja tai vaikka vastailla kommentteihin.

      Minulla on suureksi onnekseni useampia oikein hyviä ystäviä ympäri maailman. Sähköpostin ja Facebookin välityksellä pidän yhteyttä osaan ja mahdollisimman monia ystäviä näen mahdollisimman usein. Sinänsä en siis ole yksinäinen, mutta mielelläni viettäisin tietysti enemmän aikaa kasvokkain ystävien kanssa. Onneksi tännekin alkaa vähitellen kehittyä oma pieni ystäväpiirinsä.

      Poista
  8. Onko/oliko konsulin nimikirjaimet H.A?
    Muistan myös sen kun usein oli puheissa se, että halutaan lähteä maasta. Tai että siellä ei viihdytty syystä tai toisesta. Kesälomalta palatessa useat kaverit ja tutut olivat muuttaneet ja uusia tullut tilalle.
    Näin jälkikäteen ajateltuna se aika oli ihanaa aikaa. Toisaalta olin aika huoleton teini, jonka ei tarvinnut siivota (kuin oma huoneeni) koska oli siivooja. Osallistua ruuan laittoon koska kokki teki päivällisen. Sain kyydin joka paikkaan, ennenkuin opin itse ajamaan autoa. Omat lapseni ovat osallistuneet pienestä pitäen kaikkiin kotitöihin iän ja taidon mukaan.
    Meillä hyöri kotona kokki, siivooja, porttivahti(vaimojensa kanssa) ja puutarhuri toisinaan. Se oli hyvin yleistä ja normaali tapa Khartumissa silloin niinkuin kai nykyäänkin. Pihan perällä oli porttivahdin asunto. Kaksi kertaa talossamme kävi varkaita, joten tarpeellisia ne vahdit ovatkin!
    Ohho, tulipas taas vuodatusta...

    Katri:-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ovat samat nimikirjaimet, ehkäpä tosiaan on kyse samasta ihmisestä. Hän vaikutti tosi mukavalta sen verran mitä oltiin yhteyksissä, harmi jos on lähtenyt muille maille.

      Tuollaista siivooja/kokki/puutarhuri/vartijat-elämää elävät täällä edelleen hyvin monet ulkomaalaiset. Meilläkin on tosiaan kaikenlaista henkilökuntaa mutta elämämme on silti aika lailla pelkistetympää kuin mikä täällä on normi. Meillä eivät vartijat asu eivätkä oikeastaan liikukaan ihan pihapiirissä vaan talon edessä, kolmessa vuorossa, ja kotiapulainen on vain sen puolisen päivää ja tekee käytännössä vain perussiivouksen. Itse pesen pyykit, laitan ruuat ja niin edelleen, ja lapset juurikin joutuvat ja pääsevät auttamaan myös ikänsä ja kykynsä mukaan, ihan pieninkin esimerkiksi auttelee tätä nykyä minua ripustamaan pyykit. En halua itselleni enkä lapsille liian helppoa elämää! Autonkuljettajaa ilman en kyllä pärjää; hän toisaalta antaa tosi paljon vapautta mutta tavallaan saa mut tuntemaan itseni aika avuttomaksi koska on muistutus siitä, etten pääse täällä itsenäisesti liikkumaan kun en osaa ajaa tuolla liikenteessä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!