lauantai 28. maaliskuuta 2015

Täydellinen loma ja sen jälkimainingit

Loma Washington DC:ssä oli melko täydellinen. Mitä nyt matkaanlähtö viivästyi vuorokaudella koska hiekkamyrsky peitti Khartumin alkuperäisenä lähtöpäivänä, sylilapsen lipun kanssa oli ongelmia vähän joka välissä, eikä meille ollut menomatkalla koneessa gluteenittomia ruokia koska erikoisruokavarausta ei oltu oivallettu ajoissa siirtää peruuntuneelta lennolta seuraavalle päivälle. Näitä epäkohtia lukuunottamatta ja niistä huolimatta loma oli kuitenkin tosiaan aika lailla täydellinen. Rauhallista aikaa ystäväperheen kanssa, vähän turismia, muiden ystävien tapaamista, ostoksia, hyvää ruokaa ja juomaa, kaikkea sopivassa suhteessa. 

Elin hetkessä ja Khartum tuntui kaukaiselta epätodelliselta unelta. Kun loman loppu viime sunnuntaina oli auttamatta käsillä jouduin jotenkin shokkiin. Miten voimme taas olla lähdössä pois rakkaiden ystävien luota? Saman perheen luona yövyimme lapset ja minä viimeisen yön Belizessä, ja minulla on heitä kova ikävä, heihin kulminoituu paljon siitä mikä oli hyvää Belizen vuosissa. Kentällä Yhdysvalloissa surimmekin taas kerran niin minä kuin nelivuotiaskin emme vain loman loppua vaan myös sitä, että Belizen aikaa sellaisenaan emme koskaan saa takaisin. Ikinä enää emme asu parin korttelin päässä näistä ihanista ystävistä, emme viiden minuutin säteellä muista tärkeistä Belmopanin ihmisistä. On vaikea uskoa, että elämä enää koskaan olisi niin yksinkertaisen kaunista kuin mitä se parhaimmillaan oli Belizessä. Mahtavan loman kääntöpuoli onkin juuri tämä: aina ei lomassa parasta ole kotiinpaluu, vaan joskus lomalta palaaminen saattaa avata auki jo kertaalleen sulkeutuneita haavoja.

Kuvat Washington DC:n Air and Space -museosta, jossa kävimme kiertelemässä yhtenä lomapäivänä.

Ystäväperhe jonka luona majoituimme Washingtonin tuntumassa asuu useamman ulkomaanjakson jälkeen pitkästä aikaa toisen vanhemman kotimaassa. Perheen kouluikäiset lapset ovat viettäneet aikaisemminkin aikaa toisessa kotimaassaan Yhdysvalloissa mutta he eivät ole selkeästi amerikkalaisia vaan ovat ennen kaikkea monikulttuurisia lapsia samalla tapaa kuin omat lapsemme. Äiti on yhdestä maasta, isä toisesta, ja perhe kokonaisuudessaan on asunut pidemmän aikaa jo ainakin kolmessa eri maassa. Oli avartavaa kuulla, ettei asettuminen ole ystävillemmekään ollut ihan ongelmatonta, vaikka kyse on perheen toisesta kotimaasta. Ystäväperheen vanhemmat huolehtivat monista samanlaisista asioista kuin mekin täällä ihan vieraassa maassa: lasten ystävyyssuhteiden kehittymisestä, sopeutumisesta, tulevaisuudesta. On vaikeaa siirtyä todellisuudesta toiseen, on haastavaa rakentaa elämä alusta yhä uudelleen, kestää aikansa löytää ystäviä; nämä ovat universaaleja totuuksia eivätkä vain henkilökohtaisia ongelmiani. Oli lohduttavaa oivaltaa tämä ihan konkreettisesti toisten kokemusten ja tarinoiden kautta.

Ymmärsin myös loman aikana ystäväperheen lasten myötä, että kiertolaislasten omin ympäristö on ehkä kuitenkin ennen kaikkea kansainvälinen koulu ja sen tarjoama monikulttuurinen todellisuus. Kuten sanottu, lapsemme eivät kansalaisuuksistaan ja passeistaan huolimatta oikeastaan ole sen enempää suomalaisia kuin italialaisiakaan, eivät edes italialaissuomalaisia, vaan jotain ihan muuta. He olisivat tavallisessa suomalaisessa koulussa kummajaisia: lapseemme ovat suomalaisiin lapsiin verrattuna kasvaneet hyvin suojatuissa oloissa mutta toisaalta ovat nähneet ja kokeneet elämässään paljon sellaista mitä moni ei ehdi koko elämän aikana. Heidän suomenkielentaitonsa on erinomainen kun ottaa huomioon, että suomi on vain yksi lasten monista kielistä, mutta he eivät kuitenkaan hallitse suomen kieltä yhtä hyvin kuin ikäisensä ikänsä Suomessa asuneet yksikieliset lapset. Italiassa lapset olisivat ehkäpä vieläkin oudompia ja kieli olisi vielä suurempi haaste. 

Kansainvälisessä koulussaan täällä Khartumissa lapsemme eivät toisaalta pistä millään tapaa silmään, ja uskon, että samalla tapaa he tulevat sopeutumaan muihin kansainvälisiin kouluihin ja ympäristöihin tulevaisuudessa. Kansainvälisissä kouluissa ei kenenkään erilaisuus ole kovin hätkähdyttävä asia koska yksi tekijä joka yhdistää kansainvälisten koulujen oppilaita on juurikin se, että he kaikki ovat keskenään erilaisia. Ja toisaalta tämän oman viiteryhmänsä puitteissa lapsemme ovat oikeastaan tavallistakin tavallisempia. Heidän koulukavereistaan suuri osa on monikielisiä, on syntynyt yhtäällä ja asunut toisaalla.

Leonardo da Vincin piirrustusten pohjalta rakennettu malli Air and Space -museossa.


Voisi tuntua ahdistavalta, että meidät on ikäänkuin tuomittu elämään kansainvälisten koulujen piirissä lasten kouluvuodet, mutta itse asiassa ajatus rauhoittaa minua. Se itsessään antaa tarkoituksen tälle välillä haastavalle arjelleni Khartumissa. Sopeutuminen takaisin Khartumiin on loman jälkeen tosiaan ollut vähän vaikeaa. Oli mahtavaa saada viikon verran viettää tiiviisti aikaa rakkaiden ystävien kanssa, mutta nyt taas huomaan miten yksinäinen täällä Sudanissa oikeastaan olenkaan, kuinka harmaalta ja toisaalta sekavalta elämä edelleen täällä tuntuu verrattuna värikkääseen mutta rauhalliseen elämäämme Belizessä, tai ihanaan lomailuun Yhdysvalloissa. Tilanne on kuitenkin se, että Belizeen emme voi palata, Yhdysvaltoihin emme voi muuttaa, ja nyt ymmärrän, että ainakaan Suomeen tai Italiaan meidän ei kannata haikailla. Lapsemme ovat asettuneet tänne Khartumiin aloilleen ja uskon, että heidän on tällä hetkellä paras täällä, omiensa keskellä, omanlaisessaan ympäristössä ja todellisuudessa.

Minun on siis osaltani jatkettava yritystäni rakentaa arjesta täällä niin hyvä ja toimiva kuin mahdollista, ja toisaalta järjestettävä mahdollisimman paljon tilaisuuksia viettää aikaa hyvien ystävien kanssa missä milloinkin. 

6 kommenttia:

  1. Olet sinä rohkea ja periksiantamaton mimmi! Kiitos avoimuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista kaima! En tunne itseäni erityisen rohkeaksi mutta periksi en kyllä helposti anna, aina silloinkaan kun pitäisi... Mutta ennen kaikkea yritän kyllä kaivaa kaikista tilanteista parhaat puolet esiin ja hakea merkityksiä haasteille. Haluan ajatella, että tässä omassa elämässäni on joku sisäinen logiikka :)

      Poista
  2. Elama on talla hetkella melko haasteellista mutta toisaalta kenelle tahansa se olisi tuossa tilanteessa, Sudan ei varmasti ole helpoimpia paikkoja asettua perheen kanssa ja varsinkin kun sina pyöritat perheen arkea, hienoa etta pystyt olemaan samaan aikaan avoin ja positiivinen. Olen tavannut kansainvalisissa koulumaailmoissa liikkuvia lapsia, ihan kuten sanoit ovat tavallaan elaneet tietyilta osin hyvin suojattua elamaa mutta toisaalta nahneet hyvin paljon ja sopeutuneet ihan erilailla kuin yhdessa paikassa asuneet ja kasvaneet lapset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näen onneksi tällä hetkellä paljon hyvää lastemme tilanteessa ja oikeastaan koko tässä elämäntavassa lasten kannalta. He ovat kyllä tosiaan omalla tavallaan kasvaneet vähän tynnyrissä siinä mielessä, että isompien lastemme ikäiset lapset ovat Suomessa usein paljon itsenäisempiä kuin mitä meidän lapset. Mutta toisaalta olen ennen kaikkea iloinen siitä, ettei lastemme ole ollut tarvetta oppia vielä kovin itsenäisiksi. Ja toisaalta he ovat hyvinkin kypsiä ja ovat omien elämänkokemuksiensa kautta ehtineet hahmottaa monia mielestäni tärkeitä asioita hyvin varhain.

      Oma tilanteeni on tosiaan vähän mitä on, mutta on tässä omassakin olossani onneksi hyvääkin - yksinäisyys on se ihan pahin haasteeni tällä hetkellä ja on oltava kiitollinen siitä, että minulla kuitenkin on toisaalla maailmassa useampia tosi läheisiä ystäviä.

      Ja onneksi on blogi jossa voi käydä purkamassa mieltä ja saamassa upeaa vertaistukea! Kiitos Petra kun olet aina siellä linjoilla fiksuine ajatuksinesi.

      Poista
  3. Hyvä avoin kirjoitus!
    Lapsilla on se oma koulu ja kaverit siellä, pärjäävät varmasti. Sinulla haasteellisempaa ja yksinäisempää, ja se tunne on varmasti ihanan loman jälkeen pinnalla jonkin aikaa. Se onni tuollaisen katraan huoltamisessa on, että kohta se arki vie taas mennessään. Se arkihan sitä parasta lasten ja koirienkin kanssa oikeastaan onkin. Vai mitä? Tsemppiä taas arkeen:-)

    Katri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet kaikin puolin oikeassa Katri: lasten ja koirien kanssa elämä vie aika hetkessä mennessään eikä liiemmälti aikaa jää suremiseen! Jamaikalle oli aikoinaan samalla tapaa latistavaa palata kivoilta lomilta, häkkilinnuksi kotiin kalterien taakse. Siellä paluumasennus kesti parisen viikkoa silloin kun meillä ei vielä ollut yhtään lasta eikä koiraa. Nyt olin kunnolla alamaissa ehkä kolme-neljä päivää ja sitten sain taas näistä täkäläisistä kuvioista otteen ja arki sentään aika lailla vei mennessään.

      Arki on aina lopulta parasta mutta todella hyvältä se tuntui Belizessä missä tunsin olevani hyvin varhaisesta vaiheesta asti jotenkin erittäin kotonani. Belizestä oli helppo pitää! Kun taas Sudaniin maana on hyvin paljon vaikeampaa luoda suhdetta ja auttamatta arki suurkaupungissa on tietysti kyläelämää haastavampaa. Mutta päivä kerrallaan... Kiitos kommentista ja tsempeistä!

      Poista

Kiitos kommentistasi!