tiistai 28. huhtikuuta 2015

Jokapäiväisiä asioita

Hiekkapölyn tuoksu ilmassa varsinkin aamuisin.

Suodatinkahvi jonka jauhan itse etiopialaisista pavuista. Yksi tai kaksi kuppia hyvänä päivänä, kolme silloin kun tarvitsen erityistä piristystä.

Helle jota on vaikea sanoin kuvailla. Kuumuus tuntuu iholla kuin kovalta kuumeelta. Kun keskellä päivää menen portille odottamaan lapsia koulusta kotiin on kurkkuni samassa kuiva, vaikka olisin juonut päivän mittaan miten paljon vettä hyvänsä. 

Uskolliset ystäväni.


Hidas internet. 

Puhelimen hetkessä tyhjiin kuluva akku.

Paikalliset miehet perinteisissä valkoisissa kaavuissaan, jotka näyttävät yhtä aikaa rennoilta ja jotenkin juhlallisilta. Naiset erivärisissä huiveissaan tai mustissa abayoissa.

Kielivaikeudet ja väärinymmärrykset. 

Varsinkin Poppy-koira, kuvassa etualalla, haluaa olla mahdollisimman lähellä, mielellään ihan jaloissa kiinni.




Nopealiikkeinen ja hurmaavan uhmakas taapero.

Nelivuotias tohkeissaan kertomassa ajatuksiaan maailmasta.

Pilke melkein-seitsenvuotiaan silmäkulmassa.

Koirat retkottamassa jaloissani ja rohkaisemassa minuakin pitämään lepotauon.

Skippy pyrkii kuuroutensa vuoksi tavallisesti asettumaan sellaiseen paikkaan josta sen on helppo valvoa menemiäsiäni. Usein se makaa ihan oven edessä, tässä kuitenkin belizeläisen mennoniittamaton päällä.


Puutarhanhoito.

Jalkojen pesu puhtaaksi hiekkapölystä, pahimmillaan muutaman kerran päivässä.

Lasten iltarutiinit.

DVD-maratonit illalla miehen kanssa kun lapset ovat sammuneet nukkumaan. Friends, Allo' Allo', Gilmore Girls, milloin mitäkin. Miehen työmatkojen aikana lueskelen kirjoja iltaisin.

Yksi Poppyn lempipaikkoja on aivan sänkymme vieressä. Sohvilla koiramme saavat olla mutta sängyille emme niiden anna tulla. Laattalattialla on onneksi kuumalla säällä mukavan viileä makoilla.



maanantai 27. huhtikuuta 2015

Tasapainottelua

Elämä on tällä hetkellä aikamoista tasapainottelua. Yhtäältä tunnen vihdoin alkavani todella hallita täkäläistä todellisuuttani. Arkiviikot soljuvat pääasiassa mukavan ennalta-arvattavasti ja viikonloppuihin on löytynyt omat huvinsa. Olen tottunut asumaan pienen juna-aseman kokoisessa talossamme. Pidän kovasti myös puutarhastamme. Ja vähitellen alan saada otteen myös ympäristöstäni laajemmin. Osaan arvioida kuinka kauan kestää liikkua kaupunginosasta toiseen. Tiedän ottaa huomioon ruuhkat tiettyihin aikoihin ja tiettyinä viikonpäivinä. 

Tiedän mistä saatan ajoittain löytää gluteenittomia muroja, gluteenitonta näkkileipää tai muita perheemme keskeisiä ruokatarpeita - tai ainakin jotain gluteenitonta, mitä milloinkin. Olen hoksannut mikä paikallinen juusto toimii hyvin itsetekemäni gluteenittoman pizzan päällä; mistä saa halvimmalla parasta lihaa. 

Viime viikolla löysin pienestä vaatimattoman oloisesta ruokakaupasta ystävän vinkin perusteella vihdoin kunnollisen valikoiman koiranruokaa: purkkeja, säkkejä ja paketteja. Kovaan hintaan, mutta onneksi minulla oli mukana iso nippu rahaa. Laitan pääasiassa koirien ruuat itse, mutta kiireisten ja väsyneiden päivien varalle ja etenkin lomiemme ajaksi on hyvä olla varalla riittävästi valmisruokaa. Autonkuljettajamme vahtii koiria lomiemme ajan ja siinä on ihan riittävästi hommaa sellaisenaan, en halua hänen joutuvan laittamaan koirille vielä ruokaakin. 

En enää kaupassa säikähdä kun ruokaostosten saldo nousee yli kolmensadan Sudanin punnan (300 puntaa vastaa noin 30 euroa), enkä edes silloin kun saldo huitelee 1500:ssa. Olen oppinut alkamaan laskea setelipinosta oikeaa summaa jo siinä vaiheessa kun myyjä vielä lukee ostosten viivakoodeja. Lasken rahoja valmiiksi aina satasen kerrallaan. Suurin seteli täällä on 50 Sudanin puntaa, noin viisi euroa. Suosin ruokaostoksilla viisikymppisiä, mutta enää ei kylmä hiki nouse otsalle vaikka joutuisin laskemaan kaksikymppisistä maksun yli tonnin ostoksiin. Olen hyvä laskemaan rahoja. 

Useamman viikon ajan mies teki muutaman puolikkaan työpäivän viikossa ja vei pojan koulun jälkeen ratsastustunnille ja haki toisena iltapäivänä uimatunnin jälkeen koululta. Minä jättäydyin samoihin aikoihin pois päivittäisestä taaperokerhosta, joka oli ennen kaikkea lastenhoitajien ja heidän hoidokkiensa kohtauspaikka, ja aloitin uuden kerhon joka kokoontuu kerran viikossa ja on suunnattu kotiäideille ja -isille. Uusi taaperokerhomme on vielä pieni eikä varmasti ihan hetkessä kasvakaan, koska täällä Khartumissa meitä kotivanhempia on sen verran vähän, mutta sen edut ovat jo muutaman viikon jälkeen selkeät. Tunnen oloni huomattavasti paremmaksi nyt kun olen vetänyt oman elämäni rajat entistäkin selkeämmin, enkä enää liehu kaiken viikkoa pitkin ja poikin kaupunkia. Yhteisestä sopimuksesta emme ole muutamaan viikkoon käyneet isompien lasten iltäpäiväkerhossa, joka sekin oli suunnattu lapsille ja lastenhoitajille, ei vanhemmille. Lastenhoitajakulttuuri on minulle vieras ja outo ja tuntui raskaalta tulla sen kanssa kasvokkain useamman kerran viikossa lasten menojen myötä. On myös väsyttävää lähteä joka päivä pyyhältämään läpi kaupungin milloin minnekin. Olen tätä nykyä enemmän yksikseni kotona lasten kanssa, mutta viihdyn omassa ja lasten seurassa ja lapsetkin tuntuvat ennen kaikkea nauttivan rauhallisesta ajasta kotona. 

Mutta vaikka arki alkaa monessa mielessä olla hallinnassa, putoaa minun elämästäni täällä silti pohja aika vähällä ja turhan usein. Vaikeaa on erityisesti kun mies lähtee työmatkalle, koska olen hänen poissaollessaan täällä varsin yksin. Ja jotenkin aina silloin kun mies tekee lähtöä tai on poissa alkaa täällä juuri sattua ja tapahtua. Viime viikonloppuna kun mies valmisteli lähtöä työmatkalle Punaisenmeren rannikolle katkaistiin meiltä ensin vahingossa vesi ja sitten huomasimme, että olimme unohtaneet lisätä sähkömittariin arvoa. Meillä on kaksi suurta vesitankkia, eli juoksevaa vettä riitti onneksi vaikkei sitä lisää putkiin tullutkaan, ja sähköt pysyivät jostain mystisestä syystä päällä vaikka toinen sähkömittareistamme näytti nollaa. Mutta hermostuin silti, koska tämäntyyppisten asioiden hoitaminen täällä on usein niin hankalaa ja arvaamatonta, varsinkin tässä meidän suuressa talossamme jossa sekä veden- että sähkönjakelu on järjestetty vähän omalaatuisesti. 

Tavallisesti täällä Sudanissa vesilasku on sidottu sähköön. Kun sähkömittariin lataa rahaa juoksee myös vesi. Mutta meillä on talossamme erillinen vesimittari. Uusia erillisiä vesimittareita laitettiin aikoinaan kokeiluna muutamaankymmeneen taloon Khartumissa. Kokeilu ei ollut suuri menestys eivätkä erilliset vesimittarit yleistyneet. Kukaan ei tunnu osaavan uusia mittareita käyttää ja tämä oli jo toinen kerta kun meiltä katkaistiin epähuomiossa vesi vaikka mittarissa oli vielä paljonkin arvoa ladattuna. 

Sekä vesi että sähkö maksetaan täällä Sudanissa siis etukäteen. Sähköt maksetaan sähköfirman toimistolla josta saadaan kuitti. Kuitissa on numero joka kotona naputellaan mittariin. Ettei tämäkään asia olisi turhan yksinkertainen, meillä on jostain syystä talossamme kaksi sähkömittaria jotka kattavat kukin osan talon sähköstä. On meille täysin epäselvää millä tavalla sähköt on kahden mittarin kesken jaettu. Vesilaskun me maksamme puolestaan vesifirman toimistolla, jossa luottokortintapaiseen korttiin lisätään sopiva määrä arvoa. Kotona arvo lisätään vesimittariin pitämällä korttia mittarin päällä ja painamalla samaan aikaan nappia. Näin teoriassa. Hyvin pian pääsen koittamaan lisäystä käytännössä koska kohta on taas aika lisätä vähän arvoa mittariin.

Myös internet maksetaan täällä etukäteen, samoin puhelinlaskut. En tiedä onko ylipäänsä mahdollista maksaa mitään jälkikäteen. Se on selvä, ettei laskuja voida toimittaa kotiin, koska ainakaan täällä Khartumissa ei lainkaan kanneta postia. Täällä ei ole postinjakajia, ei postilaatikkoja sen enempää tuleville kuin lähtevillekään posteille. Eri kaupunginosissa on omat postitoimistonsa joista voi käydä tiedustelemassa postejaan. Meille posti tulee kuitenkin käytännössä vain miehen toimiston diplomaattipostin kautta. Sitä ei kuitenkaan sovi liiemmälti käyttää henkilökohtaisiin postilähetyksiin, joten oikeastaan meillä ei ole täällä postiosoitetta ollenkaan. 

Vesi saatiin onneksi päälle jo lauantaina, ja sähkömittariin saimme lisättyä ytyä heti sunnuntaiaamuna arjen alkaessa, samoihin aikoihin kun mies lähti Punaisellemerelle. Mutta vastoinkäymiset eivät ikävä kyllä päättyneet siihen. Eilen illalla kun olin juuri sammuttanut valot ja käynyt nukkumaan kolahti ilmastointilaite makuuhuoneessamme yhtäkkiä pois päältä. Ajattelin sähköjen menneen poikki - se ei olisi ollut ihme, ne olivat katkenneet kahdesti aiemmin päivällä - mutta ihmettelin kun aggregaatti ei lähtenyt käyntiin. Nousin ylös ja huomasin, että sähköinen hyttysmyrkytin oli edelleen päällä. Sähköt siis toimivat ja vain ilmastointilaite oli prakannut. Vähän aikaa harkitsin nukahtamista ilman ilmastointia, mutta ihan hetkessä ehti tulla tukalan kuuma. Onneksi meidän suuressa makuuhuoneessamme on molemmilla päätyseinillä ilmastointilaitteet. Laitoin siis toisen ilmastointilaitteen päälle ja sain jotenkin nukuttua vaikka toinen laite puhaltaakin kylmää ilmaa vähän turhan lähellä sänkyä.

Täällä on tätä nykyä hyvin kuuma. Päivisin aika järjestään yli 40 astetta. Tämän viikon loppua kohti odotellaan jopa 44 astetta. Siksi kai sähkötkin kuluvat niin huimaa vauhtia: ilmastointia on pidettävä päällä niissä huoneissa missä oleskelemme. Ja vettä kuluu puutarhankasteluun tuhottoman paljon. Yritän kastella puutarhaa mahdollisimman säästeliäästi mutta toisaalta käy sääliksi janoisia puita ja pensaita. Ulkona on niin kuuma, että ihan hetkessä alkaa kurkkua kuivaa. Aurinko tuntuu kipeänä iholla. Täällä ei ole nyt satanut sitten viime elo-syyskuun. Minulla on niin ikävä sadetta, että näen siitä jo unia.

Jokunen yö sitten näin puolestaan unta japanilaisesta naisesta joka oli edelläni lääkärin vastaanotolla. Nainen oli tuupertunut eikä jaksanut nousta jaloilleen. Lääkäri kertoi, että naisella oli sairaus jolla oli joku hieno latinankielinen nimi. Arkikielellä lääkäri kuvasi sairautta turhautumisena ja väsymyksenä arjen puuhiin. Unessa olin huojentunut ja kiitollinen, etten itse sairastanut moista sairautta - mutta heräsin haluttomana nousemaan, ei olisi tehnyt mieli laittaa aamua käyntiin. Olen ennenkin oivaltanut unieni kautta yhtä jos toista. Tämä uneni kehotti oman näkemykseni mukaan minua varomaan väsyttämästä itseäni. Olisi kamalaa jos sairastuisin uupumukseen, koska näistä minun töistäni ei voi noin vain ottaa sairauslomaa. Kodin ja ruuanlaiton voi pakon edessä toki hoitaa joku muukin, mutta haluan itse jaksaa olla täyspäiväinen ja täyspäinen äiti lapsillemme. On pidettävä itsestäni huolta.

Joten tasapainottelu jatkuu. Viime viikonlopun vastoinkäymisten tasapainoksi sain onneksi myös hienoja kokemuksia: lauantaina pääsin vihdoin ratsastamaan Niilin vartta, ja jopa ihan Niilissäkin. Domino-ratsuni alkoi tosin kuopia vettä siihen malliin, että ohjasin sen joesta aika pian takaisin kuivalle maalle; ei tehnyt mieleni päätyä Niiliin uimaan. Lauantai-iltapäivällä menimme koko perheen voimin koulun uima-altaalle, ja taaperokin pääsi ensimmäistä kertaa uimaan. Hän sai heti hommasta kiinni mutta altaan vesi oli aavistuksen liian kylmää, joten kovin pitkään ei tyttö vedessä viihtynyt. Vaikka päivisin on kuuma, yölämpötilat ovat olleet vielä sen verran alhaiset, että koulun altaiden vesi on vähän turhan vilpakkaa. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa, ensi kerralla jaksetaan altaassa varmaankin jo vähän pitempään koko porukka.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kuittailua

Lähetän ajoittain autonkuljettajan hoitamaan puolestani asioita, lisäämään autoon bensaa tai tekemään pieniä ostoksia. Hän tuo aina tunnollisesti minulle kuitin ostoksistaan. Arabialaiset numerot hallitsen, eli jonkun verran pystyn kuitteja sentään lukemaan, mutta aika paljon jää silti arvailun varaan. En lainkaan muista mihin tämä ylläoleva kuitti liittyy.
Tämä on muistaakseni bensakuitti. Diesel ja bensiini ovat täällä halpoja. Jos en ihan väärin muista, täysi tankki dieseliä meidän suureen autoomme maksaa alle kolmekymmentä euroa.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Myyjäislöytöjä

Lasten koululla oli viime viikonloppuna hyväntekeväisyysmyyjäiset. Kuudesluokkalaiset keräsivät myyjäisten myötä rahaa erilaisille paikallisille lastenjärjestöille. 

Mekin olisimme halutessamme voineet pystyttää pöydän ja myydä pois vaikkapa vanhoja leluja tai kirjoja. Tällä hetkellä elämäntilanne ei kuitenkaan oikein anna myöten lajitella tavaroita, miettiä hintoja ja päivystää myyjäispöydän ääressä, joten menimme myyjäisiin ostajina. Meikäläisiäkin onneksi tarvitaan. Myyjäisistä löytyi kaikenlaista kivaa ja hyödyllistäkin. Nelivuotiaalle potkulauta, josta hän on jo kauan haaveillut; japanilaisten vanhempien tekemää sushia; aurinkovoidetta jota ei näissä oloissa koskaan ole liikaa; muutamia lastenkirjoja. 

Isommat lapset halusivat ostaa kukin minulle lahjan. Poika valitsi kauniin kirjanmerkin, tyttö komean kankaan joka käy koristeeksi pöydälle taikka seinälle. Itse ostin vielä itselleni lahjaksi korikassin, joka miellytti kaikessa yksinkertaisuudessaan kovasti silmää.  

Kirjanmerkki käytössä.
Luen pitkästä aikaa uudestaan The Help -kirjaa, joka koskettaa valitettavan läheltä täällä ulkomaalaisten ja rikkaitten paikallisten keskellä Khartumissa.
Olen oikein ihastunut uuteen kirjanmerkkiini.
Kauniin norsukankaan päällä uusi korikassini ja belizeläiset jaguaarit.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Koiranpäivät

Koiramme ovat sopeutuneet Khartumiin vallan mainiosti. Kuuma kyllä kiusaa toisinaan ja koirat varmasti kävisivät enemmän ulkolenkeillä kuin mitä aika ja sää sallivat, mutta toisaalta ne saavat ilokseen viettää suuren osan ajastaan omien ihmistensä kanssa ilmastoidussa talossa - ja pihallakin riittää loputtomiin ihmeteltävää ohikulkijoissa, naapuruston kissoissa, puutarhan puissa pyrähtelevissä pikkulinnuissa ja talomme katolla viihtyvissä haukoissa. 

torstai 16. huhtikuuta 2015

Auta aina kun voit

Jos viime viikko herätti jos jonkinlaisia ajatuksia, niin tekivät myös kuluneen viikon tapahtumat. Meidän oli itse asiassa tarkoitus viettää viime viikonloppuna hyvinkin rauhallinen pitkä viikonloppu. Mies ja isommat lapset olivat vapaalla perjantaista maanantaihin ja olimme aikeissa puuhailla niitä näitä mutta ennen kaikkea tehdä mahdollisimman vähän. Olin antanut kotiapulaiselle viikolle vapaata koska ajattelin, että presidentinvaalipäivinä olisi ehkä parempi pysyä poissa liikenteestä. Autonkuljettaja sai myös lomailla koska mies oli puolestaan kotosalla. Odotin, että edessä olisi useampi päivä aika lailla omissa oloissamme.

Oli kyllä tiedossa, että Sudaniin olisi tarkoitus laskeutua evakuointilentoja Jemenistä, mutta yksityiskohdat olivat viime hetkiin asti epäselvät enkä ihan tosissani itse uskonut, että evakuoinnit läheisesti koskettaisivat omaa elämääni. Toisin kuitenkin kävi. Erinäisten vaiheiden jälkeen luonamme majoittui alkuviikosta vähän yli vuorokauden verran viisihenkinen perhe, jotka saapuivat evakuointilennolla Jemenistä Sudaniin ja joutuivat pysähtymään Khartumiin odottamaan jatkolentoaan kohti Eurooppaa. Perhe oli puoliksi jemeniläinen, puoliksi eurooppalainen. Perheen isä puhui onneksi hyvää englantia, samoin kuin vanhin lapsi, joten kykenimme kommunikoimaan ilman ongelmia. 

Ei ollut meille suuri asia ottaa vieraat vastaan: pedata vierashuoneeseen pari sänkyä ja vauvanpeti, antaa lainaan pyyhkeitä ja leluja, tarjota ruokaa ja juomaa. Mutta toisaalta se oli tietenkin tavallaan kuitenkin iso juttu. Siinä vaiheessa kun mieheni oli lupautunut ottamaan perheen tarvittaessa luoksemme, emme tienneet heistä muuta kuin heidän kaksi kotimaataan ja sen, että heidän lapsensa olivat aika lailla samanikäisiä kuin omamme. Kokemuksesta tiedämme ettei hotellihuone vieraassa kaupungissa välttämättä ole helpoin paikka pienten lasten kanssa. Tuntui hyvältä, oikealta ja itsestäänselvältä tarjoutua auttamaan, mutta toisaalta olin kyllä myös tietoinen siitä kuinka tavaton tilanne oikeastaan olikaan käsillä. 

Noin 150 ihmistä saapui samalla koneella kuin perhe joka yöpyi meillä. Osa pääsi jatkamaan matkaa vielä saman yön aikana mutta osa, kuten perhe joka yöpyi meillä, joutui jäämään Khartumiin odottamaan myöhempiä lentoja. Mukana oli useampia perheitä pienine lapsineen. Osa niistä jotka joutuivat jäämään Khartumiin päätyi erinäisiin hotelleihin, osa varta vasten järjestettyyn leirimajoitukseen. Kukaan muu ei majoittanut evakuoituja kotonaan kuin me. Kentällä evakuointilentoa vastassa oli ollut useampien eri maiden ja maaryhmien edustajia, mukaanlukien mieheni ja hänen kollegansa. Mieheni oli kuullut kuinka eräs eurooppalainen viranomainen oli kujerrellut taaperoikäisen lapsen kanssa ja samalla ykskantaan kertonut tämän vanhemmille, omille maanmiehilleen, ettei voinut näitä mitenkään auttaa; heidän täytyisi Khartumista eteenpäin hoitaa asiansa ja matkansa itse. 

Ymmärrän sinänsä oikein hyvin, että valtiot ja erilaiset muut instanssit auttavat ihmiset vain pois sodan jaloista, eivät juuri sen pitemmälle. Mutta siinä missä viralliset velvollisuudet päättyvät pitäisi empatian ja henkilökohtaisen vastuun mielestäni tulla vastaan. Ei miehenkään työpaikka mitenkään edellyttänyt, että majoitamme evakuoituja luonamme, päinvastoin. Vieraiden majoittaminen oli miehen oma henkilökohtainen päätös; me vietimme lomapäivämme heidän kanssaan, eikä työaikaa ollut sekään kun mies keskellä yötä vei vieraat kentälle ja varmisti että he pääsivät hyvin matkaan. Kaikki kulut majoituksesta menivät myös omasta taskustamme. Mutta minusta tuntuu vahvasti siltä, että jäimme kaikin tavoin voiton puolelle. Luonamme majoittunut perhe antoi meille tilaisuuden olla hetken tarpeellisia. Itsekästähän auttaminen on oikeastaan: tuntui hyvältä voida pitkästä aikaa tehdä jollekulle todellinen palvelus, auttaa ihmisiä hädässä. 

Vieraamme myös opettivat minulle paljon siitä miten toivoisin osaavani käyttäytyä jos samanlainen tilanne koskaan osuu oman perheemme kohdalle. Itse kukin voi kuvitella minkälaista olisi lähteä parin matkalaukun kanssa määräämättömäksi ajaksi pois omasta kodista, jättää taakse isovanhemmat, muut sukulaiset, ystävät ja lemmikkieläimet, ilman tarkkaa tietoa siitä koska palaaminen olisi turvallista. Tilanne on kaikkinensa outo ja taatusti järisyttävä. Me vietimme kuitenkin yhdessä hämmentävän normaalin päivän. Kävimme aamulla kahden perheemme voimin brunssilla läheisessä Ozone-ravintolassa, seurasimme lasten ystävystymistä ja leikkiä, ja illalla nautimme koko porukka yhdessä pizzaa suuren ruokapöytämme ääressä. Näin jälkikäteen ajatellen on melkein käsittämätöntä miten luontevasti koko aika sujui. Little Pet Shop, popcorn, pizza ja Frozen-elokuva yhdistävät lapset kautta maailman, ja me vanhemmat löysimme myös hyvin helposti yhteisen sävelen. 

Olen ylpeä miehestäni; siitä miten hän aidosti ottaa toiset ihmiset huomioon eikä juuri mieti ennen kuin tarjoaa apuaan niille jotka sitä tarvitsevat. Omakin mottoni on, että on autettava muita aina kun se on mahdollista - se on ehkä tärkein elämänohje mitä yritän lapsillemme välittää - mutta olen miestäni paljon varovaisempi. Kun minä vielä punnitsen asiaa yhdeltä jos toiselta kannalta, mieheni on jo valmis tarttumaan toimeen, ja hänellä on hyvä taju siitä miten milloinkin olisi parasta toimia. Olen myös ylpeä lapsistamme: he ottivat vieraamme vastaan upeasti, jakoivat kotinsa ja lelunsa vieraiden kanssa, ja keskimmäinen suorastaan suri kun oli aika jättää hyvästit. Olimme yhdessä mainio työryhmä, ja olisimme kaikki olleet valmiit ottamaan tarpeen tullen vastaan muitakin evakkoja. Evakuointilennot on nyt kuitenkin toistaiseksi ohjattu kohti sellaisia maita joihin on Sudania paremmat yhteydet. Hyvä niin; oli alunperin aika käsittämätön ratkaisu ohjata lennot tänne.

*****

Vaalit sujuivat tietoni mukaan rauhallisesti. Kaupungilla oli vaalipäivät tavallista hiljaisempaa koska monet toimistot ja työpaikat ovat koko vaaliviikon kiinni, eikä poliisejakaan lopulta ollut liikkeellä niin paljon kuin etukäteen ounastelin. Viikko sujui siltäkin osin hyvin, että eilen vihdoin kokoontui luonani äiti-lapsi-ryhmä jonka äskettäin perustin. Tosin meitä oli paikalla vain kaksi äitiä lapsinemme, mutta tästä on ihan hyvä lähteä eteenpäin. Sääkin on jostain syystä suosinut meitä tällä viikolla. Päälle neljänkymmenen asteen sijaan tällä viikolla on menty vain vähän päälle kolmessakymmenessä asteessa. Se tuntuu tätä nykyä suorastaan miellyttävältä lämpötilalta. Ensi viikolla sää taas selkeästi lämpenee. Saa nähdä mitä kaikkea muuta uusi viikko tuokaan tullessaan. 

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Äitikissa

Tämä soma kulkukissa asustelee pihapiirissämme. Emme sitä ruoki mutta nyt hyvin kuumalla säällä olen alkanut pitää portin edessä vesiastiaa kulkukoirille ja -kissoille. Ruokaa täältä löytynee aina sillä roskiin pääsee helposti käsiksi ja pikkulintujakin täällä on riittämiin, mutta vedestä täytyy olla vapaina kulkevilla eläimillä pula. Kutsumme miehen kanssa kissaa yksinkertaiseesti äitikissaksi, mama catiksi, koska sillä on tuon tuosta pentu. Lapset ovat puolestaan antaneet kissalle nimeksi Maryam. 

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Tavallisen epätavallinen viikko

Tämä viikko alkoi kuten tavallista sunnuntaiaamusta. Kello soi jo ennen kuutta ja hetken taistelin unen ja valveen rajamailla. Edellinen ilta oli jatkunut myöhään. Ystävälliset ja vieraanvaraiset paikalliset naapurimme olivat kutsuneet meidät lauantai-illaksi luokseen; tytöt ja minä olimme palanneet vierailulta kotiin iltakymmeneltä, mies ja esikoinen vielä vähän myöhemmin. Lapset olivat sammuneet nopeasti sänkyihinsä mutta itse en ollut heti saanut unta, ilta naapurien luona oli herättänyt niin paljon ajatuksia. Paikalla oli naapurien luona ollut lisäksemme myös heidän ystäviään, mukaanlukien sudanilainen mies joka on jo yli neljännesvuosisadan asunut Suomessa ja puhui erinomaista suomea. Tuntui hyvin erikoiselta puhua suomea sudanilaisen kanssa paikallisessa seurassa. Tavallisesti minun ei tarvitse täällä juuri miettiä, että joku ymmärtäisi mitä suomeksi puhun ja juttelenkin lapsille suomeksi aika vapaasti ja suoraan. Oli yllättävän vaikeaa siirtyä puhumaan suomea perheen ulkopuolisen ihmisen kanssa ja löytää puheeseen sopiva sävy ja mitta. Suomen kieli toi vieraan ihmisen paljon lähemmäksi kuin englanninkielinen keskustelu, mutta toisaalta minun piti varoa rupeamasta kovin tuttavalliseksi, täkäläisten sosiaalisten sääntöjen vuoksi. 

Sosiaalisista säännöistä kertoi illan aikana muun muassa se, että mukavan naapuriperheen vanhemmat tyttäret eivät voineet ollenkaan olla läsnä samassa tilassa missä oli vieraita tai vähän tutumpiakin miehiä. Loppuillasta istuimmekin siis kahdessa eri huoneessa, perheen naiset ja minä lapsineni yhtäällä, ja mieheni ja loppuseurue toisaalla. Se ei minua sinänsä vaivannut, seura oli hyvää molemmissa huoneissa, mutta on silti tietysti omasta näkökulmastani varsin erikoista jakautua niin selkeästi kahteen erilliseen porukkaan. Tuntui vähän kuin olisin mukana jossain erikoisessa näytelmässä jossa kaikki esiintyjät eivät koskaan saa olla lavalla yhtä aikaa ettei illuusio menisi rikki. 

Täytyy kuitenkin korostaa, että se mihin paikalliset naiset ovat kasvaneet ja tottuneet näyttää tuntuvan heistä itsestään ihan oikealta ja hyvältä, yhtä lailla itsestäänselvältä kuin miltä oma elämäntapani tuntuu minulle itselleni. Sen enempää kuin en itse suostuisi elämään mieheni varjossa tai piilossa maailmalta eivät kaikki paikalliset naiset suinkaan erityisesti kadehdi meikäläistä länsimaista elämäntapaa. Ja sekin on sanottava, että naisilla on täällä Sudanissa periaatteessa mahdollisuus kouluttautua hyvinkin pitkälle ja siltä osin elää täyttä elämää. Naisia näkee täällä monenlaisissa töissä ja joillain aloilla he voivat edetä verrattain korkeallekin. Naisten asema täällä Sudanissa ei siis ole ollenkaan yksiselitteisen huono. Mikään täällä ei taida olla yksiselitteistä!

Mutta takaisin sunnuntaiaamuun: Miehellä oli pääsiäisen vuoksi sunnuntai ja maanantai vapaata. Lähetimme isommat lapset tavalliseen tapaan koulubussilla kouluun. Yhdeksän jälkeen tuli miehen kollega ja ystävämme, toimiston autonkuljettaja, hakemaan miestä, taaperoa ja minua ja vei meidät paikalliseen valtion virastoon vihdoinkin hakemaan täkäläisiä ajokorttejamme. Autonkuljettajaystävämme oli mukana omana vapaapäivänään ja onneksi olikin, ilman häntä emme olisi ollenkaan pärjänneet. Yksin olisimme kyenneet lukemaan viraston seinältä vain "ticket counter" -tekstin - ja kyseinen odotusnumerolaskuri ei itse asiassa edes toiminut. Kaikki muu kirjoitus virastossa oli ainoastaan arabiaksi. 

Etenimme autonkuljettajan perässä sokkeloisen viraston huoneesta toiseen, taapero miehen sylissä ja minulla kädessäni taaperon vesipullo ja nukke. Saimme yhtäältä ajokorttihakemuspapereihin allekirjoituksen, toisaalta leiman, kolmannessa huoneessa tarkastettiin näkömme, neljännessä paperit taas allekirjoitettiin ja leimattiin. Viidennessä huoneessa kirjattiin tietokoneelle muistiin tietojamme veriryhmää myöten ja vasta siellä virkailija puhui englantia. Siihen asti oli kaikki keskustelut käyty arabiaksi ja autonkuljettaja oli toiminut käännösapuna. Kuudennessa huoneessa autonkuljettajaystävämme pyysi minua istuutumaan tuoliin. Tunsin itseni vähän hölmöksi, olisin hyvin jaksanut seistäkin. Mutta sitten oivalsin, että tuoli ei ollutkaan levähtämistä varten vaan siinä otettiin valokuva ajokorttiin. Mies istui jälkeeni vuorostaan tuoliin ja sitten olimmekin valmiita. Autonkuljettajaystävämme toimitti meidät takaisin kotiin ja kävi vielä myöhemmin noutamassa ajokorttimme kun ne oli painettu valmiiksi.

Maanantai-iltapäivänä kokoontui meillä ensimmäistä ja samalla näillä näkymin viimeistä kertaa lasten iltapäiväkerho. Jännitin kerhoiltapäivää aika lailla, koska olen nähnyt minkälaista kaaosta kerholaiset parhaimmillaan saavat aikaiseksi ja minkälaisia draamoja ehtii muutamassa tunnissa pahimmillaan kehittyä lasten välille. Mutta lopulta kaikki sujui kohtuullisen hyvin. Olin silti hyvin tyytyväinen kun kerho oli takanapäin ja helpottunut ajatuksesta, ettei minun tarvitsisi sitä enää toivon mukaan toiste emännöidä. Olen väsynyt tuntemaan itseni kummajaiseksi, ainoaksi vanhemmaksi lastenhoitajien keskellä. Kyllästynyt hymyilemään tuntikaupalla kohteliaasti kun vieressäni lastenhoitajat rupattelevat omiaan, monesti kielillä joita en ymmärrä. Ulkopuolisuus tuntui omassa kodissani erityisen hankalalta ja ärsyttävältä. 

Tiistaiaamuna odotin lasten kanssa portilla koulubussia kun huomasin, että muutaman kymmenen metrin päässä toisella puolella katua vedettiin lampaalta veitsellä kaulaa katki. Käänsin lapset äkkiä toisinpäin, selkä lampaaseen. Lapset eivät onneksi huomanneet mitään. Minua pyörrytti mutta koska lammas makasi liikkumattomana maassa ajattelin, että sen kärsimykset ovat sentään onneksi jo ohi. Hetken päästä vilkaisin ajatuksissani ja varomattomasti taas lammasparkaa. Näin kuinka perinteiseen valkoiseen kaapuun pukeutunut mies käänsi määrätietoisesti lampaan ruumista kaksinkerroin, kai saadakseen veren paremmin vuotamaan ulos. Käännyin pois ja toivoin, että kun käännyn taas kadullepäin olisi lammas vedetty jo näkymättömiin talon pihalle. Mutta ei. Valkokaapuista miestä ei näkynyt mutta lammas makasi maassa entisellä paikallaan. Kauhukseni huomasin, että sen jalat liikkuivat. Se ei ollutkaan kuollut kerralla niin kuin olin luullut vaan teki edessäni hidasta ja varmasti kivuliasta kuolemaa. 

Minut tilanne pysäytti mutta kukaan muu ei siihen reagoinut millään tapaa. Vartijamme jatkoi hommiaan, ohikulkijat kulkivat ohi, kaikki niin kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan. Ja niinhän se oli: paikallisille lampaansurmat ovat arkipäivää, eivät mitään outoa tai erikoista. Täällä syödään paljon lammasta ja on ihan tavallista, että lampaat tapetaan ihmisten näkyvillä. Minua sen sijaan järkyttää kuolema ylipäänsä ja minun on hyvin vaikea hyväksyä sitä, että eläimiä tapetaan niin, että ne joutuvat kärsimään. En tule tästä asiasta koskaan muuttamaan käsitystäni, se on niin keskeinen osa minua. Mutta nyt ymmärrän käytännön tasolla, että monille ellei kaikille täkäläisille on lampaan tappaminen melko lailla yhtä tavallista kuin kärpäsen littaaminen kuoliaaksi. Tämä oivallus on nyt osa omaa elämänkokemustani ja on omalla kamalalla tavallaan avartanut mieltäni. 

Keskiviikkoaamuna oli parin muun ulkomaalaisen äidin lapsineen tarkoitus tulla meille leikkimään. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta tämä tapaaminen oli ollut mielessäni suunnitteilla jo viikkoja ellei kuukausia: vihdoin olin rohjennut perustaa tänne sellaisen äiti-lapsi-kerhon jollaista olin alusta asti täältä turhaan etsinyt. Viime hetkellä koko homma kuitenkin peruuntui koska muut lapset olivatkin sairaina. Minua harmitti. Saa nähdä tuleeko aloittamastani kerhosta koskaan mitään. Toisaalta vaikkei kerho koskaan kunnolla lähtisikään käyntiin tuntuu jotenkin vapauttavalta, että olen nyt joka tapauksessa ottanut taas yhden askeleen kohti omannäköisempää elämää jättäytymällä pois sellaisista sosiaalisista kuvioista jotka eivät itselleni tunnu sopivilta.

Torstaiaamuna lähdin kauppaan ostamaan maitoa ja lihaa ostoskeskuksen ruokakaupasta. Afrikkakadun varrella lentokentän tuntumassa huomasin, että poliisirekkoja oli kerääntynyt kadunvarteen koko mokoma ja lisää näytti olevan tulossa joka ilmansuunnasta. Afra-ostoskeskuksen kulmalla poliiseja oli vieläkin enemmän, jalan, busseissa, rekoissa. Sanoin autonkuljettajalle, etten haluakaan mennä ostoskeskukseen vaan sen sijaan mieluummin poispäin poliiseista, vaikkapa Riyadhiin ruokakauppaan. Käännyimme ostoskeskuksen vieritse ja näimme yhä vain enemmän poliisirekkoja ja -busseja, yhteensä sadoittain ellei tuhansittain poliiseja. En ole koskaan elämässäni nähnyt kerralla niin paljon poliiseja. Poliisit näyttivät hyväntuulisilta, kyseessä oli ehkä jonkinlainen poliisien kokoontuminen, ehkäpä jonkinlainen kevyt voimainnäyttö ennen ensi viikon vaaleja? Vaistonvaraisesti tuntui silti paremmalta liikkua poispäin poliiseista. 

Ensi viikolla ovat tosiaan edessä Sudanin presidentinvaalit. En tiedä mitä odottaa, tuskin kuitenkaan levottomuuksia. Vaalien tulos sinänsä lienee selvä, mutta silti vähän jännitän mitä tuleman pitää. 

Sudanin on myös tarkoitus näinä päivinä ottaa vastaan Jemenistä evakuoituja ulkomaalaisia, mukaanlukien eurooppalaisia, ja mies on tehnyt töissä niiltä tiimoilta pitkiä päiviä tiistaista lähtien. Myös tänään perjantaina, viikonlopun ensimmäisenä päivänä, mies vietti puolisen päivää töissä, ja huomenna osa päivästä kulunee arvatenkin myös töiden parissa. Evakuointilentoja on tulossa Sudaniin muutama ja toistaiseksi on epäselvää pääsevätkö kaikki tulokkaat jatkamaan suoraan matkaansa kohti Eurooppaa vai täytyykö heidän jäädä joiksikin päiviksi tänne Khartumiin odottamaan jatkolentoa toisaalle. Tilanne on vähän sekava. Ei toki kuulu miehen viralliseen työnkuvaan, mutta varalta aiomme pedata vierashuoneen sängyn ja olemme kaivaneet telttasängyt esiin. 

Mutta nyt ollaan vain. Ulkoa kaikuivat juuri perjantairukoukset. Perheen pienin nukkuu päiväunia, koirat samoin. Isommat lapset katselevat isänsä kanssa DVD:tä. Illalliseksi on aikeissa paistaa naudanpaistia, saatanpa tehdä vähän banaanileipääkin. Onneksi on taas kerran perjantai.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Sekalaisia mietteitä ja uusia tuulia

Heti loman jälkeen ajattelin, että oli virhe lähteä tapaamaan hyviä ystäviä Washingtoniin. Mahtavan viikon jälkeen tuntui niin kovin ankealta olla taas kotona, helteessä ja hiekkapölyssä. Mutta vähitellen sain aikaerosta kiinni ja ajatukseni järjestykseen ja huomasin, että loma oli kuitenkin ennen kaikkea virkistänyt minua. Antoi uutta perspektiiviä vaihtaa pitkästä aikaa ajatuksia läheisten ihmisten kanssa, ja viikko ystäväperheen kotona inspiroi monin eri tavoin. 

Sain kaikenlaisia hyviä ideoita arkeen niin kuin aina kun seurailen ystäväperheen äidin, hyvän ystäväni, touhuja. Ystäväni antoi hyvien kodinhoitovinkkien lisäksi minulle myös paljon ajattelemisen aihetta. Jossain vaiheessa lomaviikkoa hän mietteliäänä kysyi enkö minä fiksu ja korkeakoulutettu ihminen ole kyllästynyt olemaan lasten kanssa kotona. Jotkut hyvin ymmärtävät valintani olla toistaiseksi lasten kanssa kotona, toiset suhtautuvat siihen hyvin paljon kriittisemmin, mutta koskaan aikaisemmin ei kukaan ollut niin kauniisti kysynyt asiasta minun näkökulmastani, ilman syytöksiä ja ikäänkuin omaa parastani ajatellen. Olin vähän hämmästynyt, enkä vähiten siksi, että viisas ystävättäreni on itsekin edelleen tyytyväisenä kotona lastensa kanssa!

En ollenkaan allekirjoita sitä ajatusta, että vain palkkatöissä pääsee käyttämään päätään. Vanhemmuutta ja elämää työelämän ulkopuolella voi oman kokemukseni mukaan lähestyä niin, että se vaatii paljonkin aivokapasiteettia. Minusta ei siis todellakaan tunnu siltä kuin olisin ollut nämä kotivuodet jotenkin pois päältä tai käynyt puolella teholla. Päinvastoin, minusta tuntuu, että olen saanut kuluneiden seitsemän-kahdeksan vuoden aikana tilaisuuden toteuttaa itseäni hyvinkin monipuolisesti. Lapsilla on jatkuvasti yksi tai toinen vaihe meneillään; koirat ovat hekin omia liikkuvia osiaan. Lasten ja koirien hoitamisen lisäksi olen Jamaikan vuosista asti ollut perheemme arjen pääasiallinen hallinnoija ja kotiapulaistemme työnantaja. Miehenikin hoitaa kyllä osansa, mutta koska olen toistaiseksi kotona, olen monesti häntä paremmin selvillä siitä missä täällä mennään. 

Olen feministi, mutta minusta ei tunnu ollenkaan vaikealta yhdistää feminismiä kotiäitiyteen. Erilaiset elämäntilanteet vaativat erilaisia ratkaisuja, ja juuri nyt tilanne on tämä. Mieheni ja minä olemme itsestäänselvän tasa-arvoisia keskenämme, jaamme vastuun tästä perheestämme ja tuemme toisiamme monin eri tavoin. On mielestäni hullua kuinka perheensisäisen tasa-arvon tavoittelussa jäädään usein tuijottamaan pieniä yksityiskohtia kokonaisuuden sijaan. Kodin työt ja vastuualueet voi jakaa monin eri tavoin, eikä ainoa oikea ratkaisu mielestäni suinkaan aina ole se, että kaikki tekevät koko ajan yhtä lailla kaikkia hommia. Ja mitä tulee itsenäisyyteen - taloudelliseen itsenäisyyteen tai itsenäisyyteen ylipäänsä - perheyhteisössä perheenjäsenet ovat minun näkemykseni mukaan aina tavalla tai toisella toisistaan riippuvaisia. Miksi muuten perustaa perhettä ollenkaan? Juuri nyt elämme mieheni tuloilla ja minä olen pääasiallisessa vastuussa kodin asioista; tämä on paras ratkaisu meidän tilanteessamme tällä hetkellä. Mutta tilanne voisi olla myös toinen, ja ennen pitkää onkin. Jonkun vuoden päästä jätän tämän kotiäidin elämän taakseni, ja alkaa taas uusi elämänvaihe.

Olen viime aikoina ollut huomaavinani, että monet vanhemmat tekevät paluuta vanhempainlomalta töihin niin kuin olisivat palaamassa harmaasta arjesta aivan äärimmäisen jännittäviin työtehtäviin. On toki mahtavaa, jos töihinpaluu tuntuu hyvältä, mutta mielestäni on silti hämmentävää kuinka työelämää niin usein glorifioidaan suhteessa kotona olemiseen. Myönnän, että tästä omasta näkökulmastani vähän ihmettelen, kun joku sanoo kaipaavansa kotoa töihin koska on niin turtunut kotiarkeen. Onhan täällä kotona omat rutiininsa, jotka huonoina päivinä voivat tuntua turhauttavilta, mutta rutiineja on myös suuressa osassa töitä. Ja vaikka joka päivä töissä todella olisikin uusi ja yllättävä, oma kokemukseni on se, että jokaisessa työssä on kuitenkin myös ne ikävät puolensa. Ihan siinä kuin kotielämässäkin. Ajatus siitä, että mikä tahansa työ on mielekkäämpää kuin omien lasten hoitaminen kotona on minusta vähintäänkin erikoinen. Ja ajasta kotona lasten kanssa voi oman kokemukseni mukaan rakentaa mielenkiintoista ja antoisaa siinä kuin työelämästäkin.

Loma Washingtonissa inspiroi minua myös ottamaan ohjat paremmin käteeni mitä tulee ystävystymiseen ja elämään täällä ylipäänsä. Ymmärsin loman myötä, että tämä on meille paras paikka juuri nyt, eikä siis auta muu kuin tehdä elämästä täällä mahdollisimman toimivaa ja mukavaa. Siltä pohjalta perustin viime viikolla uuden taaperokerhon, johon ovat tervetulleita äidit ja isät lapsineen, ilman lastenhoitajia. Uusi kerho kokoontuu kerran viikossa. Huomenna kokoonnumme ensimmäistä kertaa täällä meillä, pari tuttua äitiä lapsineen ja minä. Toivon, että kerho ennen pitkää laajenee suuremmaksi, mutta tämä on ihan hyvä alku, varsinkin koska pidän molemmista äideistä ja heidän lapsistaan. Uuden kerhon rinnalla jatkaa tavalliseen tapaan taaperokerho joka kokoontuu joka arkipäivä ja koostuu lastenhoitajista ja heidän hoidokeistaan. Itse aion jättäytyä tuosta alkuperäisestä kerhosta nyt pois. Se ei ole koskaan oikein tuntunut omalta paikalta. 

Eilen meidän kotonamme kokoontui myös isompien lasten iltapäiväkerho - ensimmäistä ja samalla viimeistä kertaa. Olemme nimittäin aikeissa jättäytyä vähitellen myös iltapäiväkerhosta pois. Poika alkaa olla kerhoon jo vähän vanha ja tuntee jäävänsä leikkien ulkopuolelle koska kerholaiset lähinnä hänen ikäänsä leikkivät usein keskenään ruotsiksi. Ja nelivuotiaskin leikkisi mieluummin vähän pienemmällä porukalla. Iltapäiväkerhon sijaan yritän alkaa järjestää lapsille viikolla enemmän tapaamisia yksittäisten ystävien kanssa.

Minä olen näistä uusista tuulista oikein hyvilläni. Olen alusta asti ollut niin taaperokerhossa kuin iltapäiväkerhossakin vähän outo lintu, hyvin usein ainut vanhempi lastenhoitajien keskellä. Taaperokerhossa on silloin tällöin ollut paikalla muitakin vanhempia, mutta iltapäiväkerhossa ei juuri koskaan. Olenkin ehtinyt kahdeksan Khartumin kuukauden aikana seurailla lastenhoitajien ja lasten menoa jo aika lailla. Osa lastenhoitajista on oikein ammattitaitoisia, viisaita ja mukavia, mutta mitä paremmin olen tutustunut pieniin kerholaisiin sitä hankalampi on ollut minun oloni näissä kerhokuvioissa. Monet pienistä kerholaisista hakeutuvat minun - ainoan paikalla olevan vanhemman - seuraan, aika usein itketään ja kysellään äidin ja isän perään. Välillä olen tuntenut oloni hyvinkin vaikeaksi. Uskon, että lastenhoitajatkin ovat helpottuneita, että saavat tästä lähin viettää rauhassa aikaa omalla porukalla niin taaperokerhossa kuin iltapäiväkerhossakin. Kaikin puolin hyvään suuntaan ollaan siis menossa.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Varsa

Koulun tallilla on ihan äskettäin syntynyt uusi varsa, jo toinen tänä talvena. Ensimmäinen varsa oli suunniteltu, tämä toinen kuulemma ei, mutta kovin soma on tämäkin. Taapero jaksoi ihailla tätä hevosenlasta pitkän aikaa veljen ratsastustunnin aikana tällä viikolla.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Kesälomaliput ostettu

Ostimme kesälomaliput. Tähän asti olemme ostaneet matkaliput netin kautta mutta tällä kertaa tuli halvemmaksi ostaa liput suoraan täältä. Yhdysvaltain kauppasaarron vuoksi voi Sudanissa käyttää vain käteistä. Tällainen pino paikallista rahaa täytyi toimittaa paikalliseen matkatoimistoon lippujen maksamista varten. Rahat painoivat aika lailla! Ylemmän setelinipun kokoinen määrä rahaa on minulla mukana ihan tavallisella kauppareissullakin. 

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Kaapin paikka

Vihdoin olemme saaneet kaikki tilaamamme huonekalut. Ikävä kyllä ne toimitettiin paikalle lomamme aikana kun olimme itse poissa, eivätkä siksi löytäneet oikeille paikoilleen; lastenhuoneeseen tarkoitettu vaatekaappi seisoo edelleen alakerrassa ja odottaa, että löydämme jostain kantoapua ja saamme sen vihdoin toimitettua omalle paikalleen yläkertaan. Kaappi on vähän koristeellisempi kuin mitä olisin toivonut - olen suorien linjojen ystävä ja kultaiset vetimet eivät nekään ole ominta minua, mutta ihan tyytyväinen olen silti. En vähiten siksi, että kesti monta kuukautta saada huonekalut. Ensialkuun niistä toimitettiin paikalle vain osa, toista satsia huonekaluja saimme odotella ainakin kuukauden pitempään kuin ensimmäistä. Lopulta saimme kuitenkin enemmänkin kuin mitä tilasimme: alakerran nurkassa seisovaa peiliä emme ollenkaan pyytäneet mutta se taisi tulla kaupan päälle. Peili ei ole lainkaan minun makuuni mutta mies on siihen jotenkin tykästynyt ja hänen toivomuksestaan taitaa peili saada paikan yläkerrasta lipaston päältä.