torstai 16. huhtikuuta 2015

Auta aina kun voit

Jos viime viikko herätti jos jonkinlaisia ajatuksia, niin tekivät myös kuluneen viikon tapahtumat. Meidän oli itse asiassa tarkoitus viettää viime viikonloppuna hyvinkin rauhallinen pitkä viikonloppu. Mies ja isommat lapset olivat vapaalla perjantaista maanantaihin ja olimme aikeissa puuhailla niitä näitä mutta ennen kaikkea tehdä mahdollisimman vähän. Olin antanut kotiapulaiselle viikolle vapaata koska ajattelin, että presidentinvaalipäivinä olisi ehkä parempi pysyä poissa liikenteestä. Autonkuljettaja sai myös lomailla koska mies oli puolestaan kotosalla. Odotin, että edessä olisi useampi päivä aika lailla omissa oloissamme.

Oli kyllä tiedossa, että Sudaniin olisi tarkoitus laskeutua evakuointilentoja Jemenistä, mutta yksityiskohdat olivat viime hetkiin asti epäselvät enkä ihan tosissani itse uskonut, että evakuoinnit läheisesti koskettaisivat omaa elämääni. Toisin kuitenkin kävi. Erinäisten vaiheiden jälkeen luonamme majoittui alkuviikosta vähän yli vuorokauden verran viisihenkinen perhe, jotka saapuivat evakuointilennolla Jemenistä Sudaniin ja joutuivat pysähtymään Khartumiin odottamaan jatkolentoaan kohti Eurooppaa. Perhe oli puoliksi jemeniläinen, puoliksi eurooppalainen. Perheen isä puhui onneksi hyvää englantia, samoin kuin vanhin lapsi, joten kykenimme kommunikoimaan ilman ongelmia. 

Ei ollut meille suuri asia ottaa vieraat vastaan: pedata vierashuoneeseen pari sänkyä ja vauvanpeti, antaa lainaan pyyhkeitä ja leluja, tarjota ruokaa ja juomaa. Mutta toisaalta se oli tietenkin tavallaan kuitenkin iso juttu. Siinä vaiheessa kun mieheni oli lupautunut ottamaan perheen tarvittaessa luoksemme, emme tienneet heistä muuta kuin heidän kaksi kotimaataan ja sen, että heidän lapsensa olivat aika lailla samanikäisiä kuin omamme. Kokemuksesta tiedämme ettei hotellihuone vieraassa kaupungissa välttämättä ole helpoin paikka pienten lasten kanssa. Tuntui hyvältä, oikealta ja itsestäänselvältä tarjoutua auttamaan, mutta toisaalta olin kyllä myös tietoinen siitä kuinka tavaton tilanne oikeastaan olikaan käsillä. 

Noin 150 ihmistä saapui samalla koneella kuin perhe joka yöpyi meillä. Osa pääsi jatkamaan matkaa vielä saman yön aikana mutta osa, kuten perhe joka yöpyi meillä, joutui jäämään Khartumiin odottamaan myöhempiä lentoja. Mukana oli useampia perheitä pienine lapsineen. Osa niistä jotka joutuivat jäämään Khartumiin päätyi erinäisiin hotelleihin, osa varta vasten järjestettyyn leirimajoitukseen. Kukaan muu ei majoittanut evakuoituja kotonaan kuin me. Kentällä evakuointilentoa vastassa oli ollut useampien eri maiden ja maaryhmien edustajia, mukaanlukien mieheni ja hänen kollegansa. Mieheni oli kuullut kuinka eräs eurooppalainen viranomainen oli kujerrellut taaperoikäisen lapsen kanssa ja samalla ykskantaan kertonut tämän vanhemmille, omille maanmiehilleen, ettei voinut näitä mitenkään auttaa; heidän täytyisi Khartumista eteenpäin hoitaa asiansa ja matkansa itse. 

Ymmärrän sinänsä oikein hyvin, että valtiot ja erilaiset muut instanssit auttavat ihmiset vain pois sodan jaloista, eivät juuri sen pitemmälle. Mutta siinä missä viralliset velvollisuudet päättyvät pitäisi empatian ja henkilökohtaisen vastuun mielestäni tulla vastaan. Ei miehenkään työpaikka mitenkään edellyttänyt, että majoitamme evakuoituja luonamme, päinvastoin. Vieraiden majoittaminen oli miehen oma henkilökohtainen päätös; me vietimme lomapäivämme heidän kanssaan, eikä työaikaa ollut sekään kun mies keskellä yötä vei vieraat kentälle ja varmisti että he pääsivät hyvin matkaan. Kaikki kulut majoituksesta menivät myös omasta taskustamme. Mutta minusta tuntuu vahvasti siltä, että jäimme kaikin tavoin voiton puolelle. Luonamme majoittunut perhe antoi meille tilaisuuden olla hetken tarpeellisia. Itsekästähän auttaminen on oikeastaan: tuntui hyvältä voida pitkästä aikaa tehdä jollekulle todellinen palvelus, auttaa ihmisiä hädässä. 

Vieraamme myös opettivat minulle paljon siitä miten toivoisin osaavani käyttäytyä jos samanlainen tilanne koskaan osuu oman perheemme kohdalle. Itse kukin voi kuvitella minkälaista olisi lähteä parin matkalaukun kanssa määräämättömäksi ajaksi pois omasta kodista, jättää taakse isovanhemmat, muut sukulaiset, ystävät ja lemmikkieläimet, ilman tarkkaa tietoa siitä koska palaaminen olisi turvallista. Tilanne on kaikkinensa outo ja taatusti järisyttävä. Me vietimme kuitenkin yhdessä hämmentävän normaalin päivän. Kävimme aamulla kahden perheemme voimin brunssilla läheisessä Ozone-ravintolassa, seurasimme lasten ystävystymistä ja leikkiä, ja illalla nautimme koko porukka yhdessä pizzaa suuren ruokapöytämme ääressä. Näin jälkikäteen ajatellen on melkein käsittämätöntä miten luontevasti koko aika sujui. Little Pet Shop, popcorn, pizza ja Frozen-elokuva yhdistävät lapset kautta maailman, ja me vanhemmat löysimme myös hyvin helposti yhteisen sävelen. 

Olen ylpeä miehestäni; siitä miten hän aidosti ottaa toiset ihmiset huomioon eikä juuri mieti ennen kuin tarjoaa apuaan niille jotka sitä tarvitsevat. Omakin mottoni on, että on autettava muita aina kun se on mahdollista - se on ehkä tärkein elämänohje mitä yritän lapsillemme välittää - mutta olen miestäni paljon varovaisempi. Kun minä vielä punnitsen asiaa yhdeltä jos toiselta kannalta, mieheni on jo valmis tarttumaan toimeen, ja hänellä on hyvä taju siitä miten milloinkin olisi parasta toimia. Olen myös ylpeä lapsistamme: he ottivat vieraamme vastaan upeasti, jakoivat kotinsa ja lelunsa vieraiden kanssa, ja keskimmäinen suorastaan suri kun oli aika jättää hyvästit. Olimme yhdessä mainio työryhmä, ja olisimme kaikki olleet valmiit ottamaan tarpeen tullen vastaan muitakin evakkoja. Evakuointilennot on nyt kuitenkin toistaiseksi ohjattu kohti sellaisia maita joihin on Sudania paremmat yhteydet. Hyvä niin; oli alunperin aika käsittämätön ratkaisu ohjata lennot tänne.

*****

Vaalit sujuivat tietoni mukaan rauhallisesti. Kaupungilla oli vaalipäivät tavallista hiljaisempaa koska monet toimistot ja työpaikat ovat koko vaaliviikon kiinni, eikä poliisejakaan lopulta ollut liikkeellä niin paljon kuin etukäteen ounastelin. Viikko sujui siltäkin osin hyvin, että eilen vihdoin kokoontui luonani äiti-lapsi-ryhmä jonka äskettäin perustin. Tosin meitä oli paikalla vain kaksi äitiä lapsinemme, mutta tästä on ihan hyvä lähteä eteenpäin. Sääkin on jostain syystä suosinut meitä tällä viikolla. Päälle neljänkymmenen asteen sijaan tällä viikolla on menty vain vähän päälle kolmessakymmenessä asteessa. Se tuntuu tätä nykyä suorastaan miellyttävältä lämpötilalta. Ensi viikolla sää taas selkeästi lämpenee. Saa nähdä mitä kaikkea muuta uusi viikko tuokaan tullessaan. 

20 kommenttia:

  1. Olipa ihana kirjoitua. Pisti miettimään taas kerran sitä kuinka voisi tehdä hyviä asioita toisille ihmisille.

    Olen hirmuiseb iloinen, että kaltaisianne ihmisiä on. Toivottavasti myöskin teillä olleen perheen asiat järjestyvät parhain päin.

    Ja kiitos kauniista sanoistasi vastatessasi edelliseen kommenttiini.

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos taas kerran ihanasta kommentista Venla.

      Voi miten minäkin toivon, että kaikki järjestyisi meillä majoittuneen perheen elämässä parhain päin! He ovat olleet koko viikon mielen päällä; he ja kaikki heidän kaltaisensa ihmiset jotka ovat joutuneet lähtemään kotoaan vasten tahtoaan eivätkä tiedä milloin jos koskaan voivat palata. Hyvin monenlaiset asiat konkretisoituivat ja tulivat minulle uudella tavalla todellisiksi tämän viikon aikana. Tällaisia merkityksellisiä kohtaamisia soisi kaikille.

      Poista
  2. Onpa upeaa, että tarjositte väliaikaiskodin matkalaisille. Itse usein mietin, että pitäisi auttaa. Olisi hienoa jos voisi auttaa konkreettisesti. Mutta askel siihen ryhtymiseen onkin sitten yllättävän suuri. Kiitos kun taas pönkität minuakin etiäpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo miettiminen se usein koituu minunkin kohtalokseni: olen huomannut, että on itse asiassa helpompi toimia kun ei jää liikaa miettimään. Sitä todellakin ihailen miehessäni, että hän ottaa ja tekee. Opettelen samanlaista rohkeutta kohdata kanssaihmiset.

      Konkreettinen auttaminen on minunkin mielestäni kaikkein palkitsevinta ja monesti aika pienillä asioilla voi olla hyvinkin suuri merkitys. Ei todellakaan vaatinut meiltä suuria ponnistuksia majoittaa perhe luonamme, se oli päinvastoin kirjaimellinen ilo, ja toivottavasti saatoimme osaltamme tuoda valonpilkahduksen heidän vaikeaan tilanteeseensa.

      Poista
  3. Ihana teko, jonka uskon merkinneen kyseiselle perheelle paljon! Meillä on muuten hieman sama juttu; mies auttaa toisia asiaa sen enempää miettimättä, itse haluaisin auttaa, mutta usein asioiden pohtiminen monelta kantilta saa lopulta luopumaan hyvistä aikeista. Pitäisi oppia olemaan spontaanimpi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se on omakin ongelmani, että jään niin pitkäksi aikaa pohtimaan ja jossittelemaan, että joko tulen toisiin ajatuksiin tai tilanne on jo ohi siinä vaiheessa kun olisin vihdoin valmis toimimaan... Mutta yritän tosiaan opetella olemaan spontaanimpi ja rohkeampi tarjoamaan apua jos ajattelen, että sitä tarvitaan.

      Poista
  4. Ihan liikutun tästä jutusta.Ihanat te:) Täällä on yleistä kollektiivinen auttaminen,paljon enemmän kuin esimerkiksi Suomessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jael :) Omatkin tunteet ovat olleet koko viikon aika pinnalla. Vuorokausi herätti niin paljon tunnelmia ja ajatuksia, että niitä tässä edelleen pyörittelen mielessäni.

      Paljon olen miettinyt muun muassa juuri tuota kuinka yhtäällä vieraiden auttaminen on niin arkipäiväistä ja tavallista kun taas esimerkiksi Suomessa paljon tavattomampaa. Luulen, että osin tästä koko kokemuksesta teki meille auttajille niin merkittävän ja koskettavankin se kuinka kauniisti perhe osasi ja rohkeni ottaa apumme vastaan. Uskon, että se liittyy siihen kuinka tavallista vieraiden auttaminen on jemeniläisessä kulttuurissa ja perheen uskonnossa (islamin uskossa); majoittamamme perhe oli ennenkin ollut ystävällisyyden kohteena ja toisaalta he olivat taatusti itsekin auttaneet muita hädässä. Avun vastaanottaminen ei siis tehnyt vieraistamme nöyriä vaan vain sydämellisen kiitollisia, ja siksi tilanne ei ollut ollenkaan hankala tai vaivaannuttava vaan hyvin rehti ja rento.

      Siinäkin on minulla itselläni vielä oppimista: kuinka ottaa reippaasti ja kauniisti apua vastaan tarvittaessa!

      Poista
  5. Hienosti toimitte. Ilo lukea tällaista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista! Se ilahdutti puolestaan minua.

      Poista
  6. Aivan ihanaa että saitte tällaisen tilaisuuden auttaa - ja päätitte sen käyttää! Tällaiset teot ovat kuin maailman halaamista, ja sitähän tämä maailma eniten tarvitsee.
    Erittäin hyvä oivallus tuo auttamisen perimmäinen itsekkyys. Näinhän se on eikä siinä ole mitään pahaa: Me ihmiset olemme kaikki itsekkäitä, sillä se on alunperin selviytymistä. Sen kun hoksaa ja hyväksyy itsessäänkin, alkaa nähdä muutakin tuon luontaisen alta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu hyvältä tehdä se mikä on oikein, hyvältä voida olla tukena ja apuna hädän hetkellä tai olla apuna ratkaisemassa ongelmia jotka omin avuin eivät tunnu selviävän; tällainen maailman syleileminen on sekä miehelleni että minulle tosi tärkeää ja selittää itse asiassa paljon sitäkin miksi ylipäänsä olemme täällä Sudanissa ja jaksamme osaltamme elää tätä kiertolaisen elämää. Yritämme auttaa aina kuin voimme ja tosiaan opettaa samaa myös lapsillemme.

      Alkuun täällä Khartumissa tuntui minusta hyvin vaikealta se, etten tuntenut voivani olla täällä kenellekään avuksi perhettä lukuunottamatta. Vahva yhteisöllisyys ja tilaisuudet olla olemassa ja avuksi tutuille ja tuntemattomimmillekin olivat yksi Belizen äärimmäisen hienoista puolista. Täällä tunsin alkuun olevani jatkuvasti vain autettava: hölmö ulkomaalainen joka ei edes osaa paikallista varsinaista käyttökieltä. Se teki vaikeasta alusta täällä entistäkin vaikeamman; en nähnyt itselleni oman perheen ulkopuolella lainkaan roolia koska kukaan ei tuntunut tarvitsevan minua mutta minä sen sijaan tarvitsin apua, seuraa, neuvoja, käännösapua... Oma kokemukseni on se, että tuntuu sen vaikeammalta ottaa vierailta vastaan apua jos ei sitä itse koskaan saa antaa.

      Meillä on edelleen vahvat suhteet Belizeen ja vähitellen huomasin, että voimme onneksi omalla tavallamme edelleen olla täältäkäsin siellä mukana menossa ja auttaa tarvittaessa, taloudellisesti jos ei muuten. Mutta aivan mahtavaa on ollut se, että olemme alkaneet vähitellen saada tilaisuuksia antaa takaisin omasta hyvästä onnestamme myös täällä Khartumissa. Mieheni apu täällä on ollut rohkeampaa ja suurieleisempää, niin kuin nyt tämä hänen ehdotuksensa majoittaa perhe luonamme, minun tekoni ovat enemmän pieniä arjen tekoja, mutta yhtäkaikki tunnen ankkuroituvani tänne niitten myötä paremmin.

      Poista
  7. Ihanaa etta autoitte, tasta tuli hyva mieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenttisi ilahdutti myös, kiitos Petra!

      Poista
  8. Vastaukset
    1. Kiitos Sari ihanasta kommentista <3 Oli onni onnettomuudessa, että saatettiin olla avuksi, enkä osaa oikein kuvaillakaan kuinka paljon sain itse tästä kohtaamisesta.

      Poista
  9. Hienoa, että autoitte! Jotenkin surullista, että ihmiset, jotka saavat palkkansa toisten auttamisesta (näin käsitin) , eivät sitten "vapaa-ajallaan" auta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on tosi surullista ja pistää suorastaan vihaksi. Varsinkin kun en missään muualla ole ennen tavannut niin monia ihmisiä jotka hyvin mielellään antavat ymmärtää olevansa hyvin tärkeässä asemassa "pelastamassa maailmaa". Suhtauduin alunperinkin epäillen niihin jotka pitävät kovaa ääntä omasta roolistaan maailmassa - useamman vuoden näitä kuvioita sivusta seuranneena on mielestäni aika selvää etteivät kehitysyhteistyö ja humanitäärinen apu ole ollenkaan yksiselitteisiä juttuja - mutta koko ajan tulen tällaisten tapausten myötä yhä kyynisemmäksi.

      Tosin myönnettävä on, että tuossa evakuointiprojektissa mukana oli myös sellaisia eurooppalaisia diplomaatteja jotka eivät ole täällä Sudanissa kehitysyhteistyössä vaan valtionsa edustajina. Mutta sopisi heiltäkin toivoa empatiaa ja kykyä asettua toisen asemaan.

      Poista
  10. Miten näinkin tämän kirjoituksen vasta nyt? Hienoa Kata, upeaa kun autoitte ja toimitte. On tosiaan vihastuttavaa ja turhauttavaa, miten usein ihmiset piiloutuvat virkansa taakse eivätkä auta, vaikka voisivat. Ihan kuin kaikki olisi hoidettava vain viran puolesta ja työajalla jne., ja ihmisyys häviää kokonaan. Kuten yllä krjoitat, ihmiset voivat pitää kovaa meteliä siitä, miten ovat pelastamassa maailmaa, mutta apua ei anneta kuin tarkasti määrätyissä raameissa ja visusti varoen, ettei oma elämä häiriinny.
    Voit olla ylpeä itsestäsi ja miehestäsi. Ja auttamisessahan on se ihan apuoli, että siitä tulee hyvä mieli. Jos se on "itsekästä", hyvä niin, sillä sellaisesta itsekkyydestä hyötyvät muutkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lotta ihanasta kommentista.

      Tuo viikonloppu pysyy varmasti mielessäni aina, se kannatteli minua pitkään jälkeenpäin ja on edelleen tärkeä muisto. Juuri eilen itse asiassa kysyin mieheltä onko hän kuullut jemeniläisistä ystävistämme vähään aikaan mitään. Ystäviltä he nimittäin tuntuvat - tilanne oli niin omalaatuinen, yhtäältä olosuhteiden vuoksi hirveän raskas ja toisaalta kuitenkin yllättävän kepeä, että perheidemme välille kuin itsestään kehittyi yhteys. Uskon, että jossain vielä kohtaamme. Toivottavasti hyvin paljon onnellisemmissa olosuhteissa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!