tiistai 7. huhtikuuta 2015

Sekalaisia mietteitä ja uusia tuulia

Heti loman jälkeen ajattelin, että oli virhe lähteä tapaamaan hyviä ystäviä Washingtoniin. Mahtavan viikon jälkeen tuntui niin kovin ankealta olla taas kotona, helteessä ja hiekkapölyssä. Mutta vähitellen sain aikaerosta kiinni ja ajatukseni järjestykseen ja huomasin, että loma oli kuitenkin ennen kaikkea virkistänyt minua. Antoi uutta perspektiiviä vaihtaa pitkästä aikaa ajatuksia läheisten ihmisten kanssa, ja viikko ystäväperheen kotona inspiroi monin eri tavoin. 

Sain kaikenlaisia hyviä ideoita arkeen niin kuin aina kun seurailen ystäväperheen äidin, hyvän ystäväni, touhuja. Ystäväni antoi hyvien kodinhoitovinkkien lisäksi minulle myös paljon ajattelemisen aihetta. Jossain vaiheessa lomaviikkoa hän mietteliäänä kysyi enkö minä fiksu ja korkeakoulutettu ihminen ole kyllästynyt olemaan lasten kanssa kotona. Jotkut hyvin ymmärtävät valintani olla toistaiseksi lasten kanssa kotona, toiset suhtautuvat siihen hyvin paljon kriittisemmin, mutta koskaan aikaisemmin ei kukaan ollut niin kauniisti kysynyt asiasta minun näkökulmastani, ilman syytöksiä ja ikäänkuin omaa parastani ajatellen. Olin vähän hämmästynyt, enkä vähiten siksi, että viisas ystävättäreni on itsekin edelleen tyytyväisenä kotona lastensa kanssa!

En ollenkaan allekirjoita sitä ajatusta, että vain palkkatöissä pääsee käyttämään päätään. Vanhemmuutta ja elämää työelämän ulkopuolella voi oman kokemukseni mukaan lähestyä niin, että se vaatii paljonkin aivokapasiteettia. Minusta ei siis todellakaan tunnu siltä kuin olisin ollut nämä kotivuodet jotenkin pois päältä tai käynyt puolella teholla. Päinvastoin, minusta tuntuu, että olen saanut kuluneiden seitsemän-kahdeksan vuoden aikana tilaisuuden toteuttaa itseäni hyvinkin monipuolisesti. Lapsilla on jatkuvasti yksi tai toinen vaihe meneillään; koirat ovat hekin omia liikkuvia osiaan. Lasten ja koirien hoitamisen lisäksi olen Jamaikan vuosista asti ollut perheemme arjen pääasiallinen hallinnoija ja kotiapulaistemme työnantaja. Miehenikin hoitaa kyllä osansa, mutta koska olen toistaiseksi kotona, olen monesti häntä paremmin selvillä siitä missä täällä mennään. 

Olen feministi, mutta minusta ei tunnu ollenkaan vaikealta yhdistää feminismiä kotiäitiyteen. Erilaiset elämäntilanteet vaativat erilaisia ratkaisuja, ja juuri nyt tilanne on tämä. Mieheni ja minä olemme itsestäänselvän tasa-arvoisia keskenämme, jaamme vastuun tästä perheestämme ja tuemme toisiamme monin eri tavoin. On mielestäni hullua kuinka perheensisäisen tasa-arvon tavoittelussa jäädään usein tuijottamaan pieniä yksityiskohtia kokonaisuuden sijaan. Kodin työt ja vastuualueet voi jakaa monin eri tavoin, eikä ainoa oikea ratkaisu mielestäni suinkaan aina ole se, että kaikki tekevät koko ajan yhtä lailla kaikkia hommia. Ja mitä tulee itsenäisyyteen - taloudelliseen itsenäisyyteen tai itsenäisyyteen ylipäänsä - perheyhteisössä perheenjäsenet ovat minun näkemykseni mukaan aina tavalla tai toisella toisistaan riippuvaisia. Miksi muuten perustaa perhettä ollenkaan? Juuri nyt elämme mieheni tuloilla ja minä olen pääasiallisessa vastuussa kodin asioista; tämä on paras ratkaisu meidän tilanteessamme tällä hetkellä. Mutta tilanne voisi olla myös toinen, ja ennen pitkää onkin. Jonkun vuoden päästä jätän tämän kotiäidin elämän taakseni, ja alkaa taas uusi elämänvaihe.

Olen viime aikoina ollut huomaavinani, että monet vanhemmat tekevät paluuta vanhempainlomalta töihin niin kuin olisivat palaamassa harmaasta arjesta aivan äärimmäisen jännittäviin työtehtäviin. On toki mahtavaa, jos töihinpaluu tuntuu hyvältä, mutta mielestäni on silti hämmentävää kuinka työelämää niin usein glorifioidaan suhteessa kotona olemiseen. Myönnän, että tästä omasta näkökulmastani vähän ihmettelen, kun joku sanoo kaipaavansa kotoa töihin koska on niin turtunut kotiarkeen. Onhan täällä kotona omat rutiininsa, jotka huonoina päivinä voivat tuntua turhauttavilta, mutta rutiineja on myös suuressa osassa töitä. Ja vaikka joka päivä töissä todella olisikin uusi ja yllättävä, oma kokemukseni on se, että jokaisessa työssä on kuitenkin myös ne ikävät puolensa. Ihan siinä kuin kotielämässäkin. Ajatus siitä, että mikä tahansa työ on mielekkäämpää kuin omien lasten hoitaminen kotona on minusta vähintäänkin erikoinen. Ja ajasta kotona lasten kanssa voi oman kokemukseni mukaan rakentaa mielenkiintoista ja antoisaa siinä kuin työelämästäkin.

Loma Washingtonissa inspiroi minua myös ottamaan ohjat paremmin käteeni mitä tulee ystävystymiseen ja elämään täällä ylipäänsä. Ymmärsin loman myötä, että tämä on meille paras paikka juuri nyt, eikä siis auta muu kuin tehdä elämästä täällä mahdollisimman toimivaa ja mukavaa. Siltä pohjalta perustin viime viikolla uuden taaperokerhon, johon ovat tervetulleita äidit ja isät lapsineen, ilman lastenhoitajia. Uusi kerho kokoontuu kerran viikossa. Huomenna kokoonnumme ensimmäistä kertaa täällä meillä, pari tuttua äitiä lapsineen ja minä. Toivon, että kerho ennen pitkää laajenee suuremmaksi, mutta tämä on ihan hyvä alku, varsinkin koska pidän molemmista äideistä ja heidän lapsistaan. Uuden kerhon rinnalla jatkaa tavalliseen tapaan taaperokerho joka kokoontuu joka arkipäivä ja koostuu lastenhoitajista ja heidän hoidokeistaan. Itse aion jättäytyä tuosta alkuperäisestä kerhosta nyt pois. Se ei ole koskaan oikein tuntunut omalta paikalta. 

Eilen meidän kotonamme kokoontui myös isompien lasten iltapäiväkerho - ensimmäistä ja samalla viimeistä kertaa. Olemme nimittäin aikeissa jättäytyä vähitellen myös iltapäiväkerhosta pois. Poika alkaa olla kerhoon jo vähän vanha ja tuntee jäävänsä leikkien ulkopuolelle koska kerholaiset lähinnä hänen ikäänsä leikkivät usein keskenään ruotsiksi. Ja nelivuotiaskin leikkisi mieluummin vähän pienemmällä porukalla. Iltapäiväkerhon sijaan yritän alkaa järjestää lapsille viikolla enemmän tapaamisia yksittäisten ystävien kanssa.

Minä olen näistä uusista tuulista oikein hyvilläni. Olen alusta asti ollut niin taaperokerhossa kuin iltapäiväkerhossakin vähän outo lintu, hyvin usein ainut vanhempi lastenhoitajien keskellä. Taaperokerhossa on silloin tällöin ollut paikalla muitakin vanhempia, mutta iltapäiväkerhossa ei juuri koskaan. Olenkin ehtinyt kahdeksan Khartumin kuukauden aikana seurailla lastenhoitajien ja lasten menoa jo aika lailla. Osa lastenhoitajista on oikein ammattitaitoisia, viisaita ja mukavia, mutta mitä paremmin olen tutustunut pieniin kerholaisiin sitä hankalampi on ollut minun oloni näissä kerhokuvioissa. Monet pienistä kerholaisista hakeutuvat minun - ainoan paikalla olevan vanhemman - seuraan, aika usein itketään ja kysellään äidin ja isän perään. Välillä olen tuntenut oloni hyvinkin vaikeaksi. Uskon, että lastenhoitajatkin ovat helpottuneita, että saavat tästä lähin viettää rauhassa aikaa omalla porukalla niin taaperokerhossa kuin iltapäiväkerhossakin. Kaikin puolin hyvään suuntaan ollaan siis menossa.

22 kommenttia:

  1. Kuulostaa hyvalta ja jaan ihan samat ajatukset kanssasi kotiaitiydesta ja työmaailmasta. Juuri ennen tyttareni syntymaa olin työpaikassa, jossa työ sinansa oli mielenkiintoista ja opin paljon siella mutta siella, kuten monessa muussakin työpaikassa, oli omat ongelmansa. En ole yhtenakaan aamuna ajatellut etta voi kun olisi kiva lahtea snne vanhaan työpaikkaan. Kotiaitiyden aikana on ollut aikaa pohtia mita mahdollisuuksia minulla on tehda tulevina vuosina ja mika on paras tasapaino perheellemme työn ja kotona olemisen suhteen.En kaipaa töihin sos.kontaktien takia silla olen löytanyt niita muutenkin, 8-17 työtahti ei houkuta vaan ainakin viela haluan pitaa tytön vain puolipaivatarhassa ja tehda naita etatöitani silla aikaa.

    Turkissa kotiaitiys on positiivista eika sille aseteta aikarajaa. Tiedan Suomessa omista tuttavistani kuinka moni karsi kotona olemisen venyessa työttömyyden takia, koin kyselyt etkö sa ole vielakaan töissa? miten sa jaksat olla kotona? ihan kummallisina, aika monena paivana ajattelen kuinka onnellinen olen kun saan asua taalla, suunnitella paivat omien mieltymysten mukaan ja olla aika paljon tytön ja perheeni kanssa. Huomenna menen juttelemaan yhdesta mahhdollisesta sivutyösta mika voisi olla mukava mahdollisuus mutta kokopaiva töihin en ole valmis lahtemaan, onni on etta on mahdollisuus valita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tunnen itseni ennen kaikkea etuoikeutetuksi ja onnekkaaksi, että saan olla kotona lasten kanssa nyt kun he ovat vielä pieniä. Ihmettelen mikä kiire niin monilla tuntuu olevan työelämään, ja ihmettelen niitä jotka säälittelevät minua kun olen edelleen kotona - töissä kun ehtii kyllä viettää vielä montakymmentä vuotta vaikka olisi tässä välissä kotona vähän pitempäänkin. Eri juttu tietysti jos taloudellinen tilanne pakottaa töihin mutta näissä kiertolaiskuvioissa uskoisin aika harvoin olevan ihan siitä kyse.

      Olet varmasti oikeassa, että kyselijät heijastelevat omia tuntemuksiaan toisiin eivätkä ehkä tule ajatelleeksi, että joku voisi oikeasti suorastaan nauttia vuosista kotona.

      On varmasti helpottavaa asua maassa jossa kotiäitiys ei ole mikään ihmeellinen asia! Minä olen tähän asti elänyt lasten kanssa olosuhteissa joissa suurin osa ympäristön ihmisistä hyvin ymmärsi miksi haluan olla toistaiseksi kotona ja se tuntui helpolta ja mukavalta. Nyt yhtäkkiä täällä Khartumissa valintani onkin erikoinen ja tämänhetkisen ympäristön reaktioiden ja kommenttien vuoksi asia pyöriikin paljon mielessäni ja nousee tämän tästä myös blogin aiheeksi. Mielenkiintoista oli, että ystäväni otti Washingtonissa asian puheeksi - hänkin kai nykyään elää ympäristössä jossa kotiäitiys on vähän tavattomampaa kuin mitä tähän asti.

      Onnea huomiselle!

      Poista
  2. En ole ikinä ymmärtänyt miksi aivot pitäisi laittaa narikkaan, kun on kotona. Etenkin lasten kasvattaminen on paitsi tärkeä, myös haastava tehtävä -jos sen ottaa siltä kannalta. Eli omasta asenteesta kiinni onko kotiäitiys tylsää vai ei.
    Opiskellaanhan kasvatustiedettä eikä sitä mitenkään väheksytä silloin, kun se tapahtuu yliopistossa. Outoa.
    Sitä paitsi, lasten kanssa tai ilman, AINA voi oppia uutta ja kehittää itseään, kotonakin. Pitää varmasti mielen yhtä virkeänä kuin työelämässäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samaa mieltä olen kaikin puolin.

      On tosiaan outoa, että kasvatustieteiden opiskelua arvostetaan mutta omien lasten kokopäiväinen kasvattaminen ja hoitaminen tuntuu monesta olevan jotenkin vähän turhanpäiväistä hommaa, eikä ainakaan yhtä mielenkiintoista kuin työssäkäynti. Kyse on varmasti tosiaan ihan asenteesta. Minä saan kotiäitiydestä paljon irti ja tunnen todellakin oppivani koko ajan uutta ja hallitsevani uusia osa-alueita. Minusta on esimerkiksi upeaa oivaltaa, että olen kyennyt vastaamaan lapsen vaikeaan vaiheeseen sopivalla tavalla tai vaikkapa onnistunut opettamaan lapsen nukkumaan läpi yön omassa sängyssä ilman itkuja tai unikouluja.

      Olen tietysti onnekas siinä(kin), että minulla on apunani kotiapulainen enkä siis joudu koko taloutta yksin hoitamaan. Voin rauhassa keskittyä lapsiin. Mutta toisaalta olen halunnut kyllä pitää aika paljon kodin hommista itselläni koska nekin ovat vilpittömästi mielestäni monesti ihan riemastuttava haaste itsessään - parhaimmillaan tuntuu oikein hyvältä tasapainotella erilaisia asioita ja mennä illalla väsyneenä mutta tyytyväisenä nukkumaan.

      Poista
  3. Erittäin hyvää pohdintaa, kiitos Kata :)

    Minulla on taas hieman erilainen näkökulma asiaan. Siis erilainen, ei päinvastainen :) En ole koskaan ymmärtänyt "uraäiti - kotiäiti" -vastakkainasettelua. Ihan kuin nämä asiat jotenkin poissulkisivat toisensa. Minä arvostan äitiä, joka on vuosia kotona lasten kanssa, enkä ajattele hänen syitään siihen, enkä kysele, koska tämä alkaa tekemään ns. "oikeita töitä". Kotona olo, jos mikä, on kovaa työtä, varsinkin henkisesti. Silti koen, että nämä ns. "kotiäidit" ovat kuurikin niitä, jotka enemmän arvostelevat tällaisten minunkaltaisteni ratkaisuja.

    Minä nimittäin kuulun näihin ns. uraäiteihin: kummankin lapsen kanssa olin kotona vuoden, jonka jälkeen minä olin se, joka menin takaisin töihin miehen jäädessä kotiin lasten kanssa. Tilanne oli hyvin nurinkurinen: minä suhtauduin hyväksyvästi ystävieni ja tuttujeni päätökseen jäädä lasten kanssa kotiin, mutta suhtautuivatko he yhtä suopeasti meidän perheen ratkaisuun?

    Eivät.

    En missään vaiheessa kuullut hyväksyviä kommentteja siitä, että lapsia hoiti heidän isänsä (ja hyvin hoitikin). Ihan julkisesti ääneen ihmeteltiin, miten SAATOIN mennä töihin, vaikka lapset olivat niin pieniä. Vaikka ihan laillista se Suomessa on: äitiysvapaa on kolme kuukautta, jonka jälkeen alkaa vanhempainvapaa, jonka voi pitää isä TAI äiti. Eli olisin voinut mennä aikaisemminkin töihin.

    Mikä töissä sitten kiinnosti? Rehellisesti: olen erittäin hyvä työssäni, minulla on mielenkiintoisia työtehtäviä ja pystyn työni kautta toteuttamaan itseäni kaikista parhaiten, ja se antaa minulle suurta iloa. Toki sitä antoi ja antaa edelleen lapsetkin, mutta kotona oloa en vain missään vaiheessa tuntenut "omaksi jutukseni".

    Ihan vilpittömästi halusin silloin ja haluan edelleenkin kysyä, miksi on niin vaikea kunnioittaa meidän "erilaisten äitien" valintoja? Meidät "työäidit" kun leimataan automaattisesti huonoiksi äideiksi. Jos suoraan sanon, niin kyllä tästäkin keskustelusta huokuu se, että kotiäitiyttä puolustellaan sillä samalla argumentilla, jota kuulin jatkuvasti jo 14 vuotta sitten:

    "Mikä siinä työssä kiehtoo? Työtä ehtii tehdä vuosikymmeniä. Nauti nyt lapsistasi!"

    Ihan kuin minä, työssäkäyvä äiti, olisin lopettanut lapsistani nauttimisen sillä sekunnilla, kun palasin takaisin töihin! Itse asiassa minua hieman loukkaa edelleenkin edellämainittu argumentointi ja vilpittömästi odottelen, olisiko kotona olevilla äideillä nykyään jo "uusia juttuja", joilla voisi dissata meitä "työäitejä". Mutta eipä näytä olevna.

    Ja älköön nyt kukaan loukkaantuko, ilmaisen nyt ehkä itseäni hieman kärkkäämmin, kuin on tarkoitus. Tarkoitan vain sanoa, että "kotiäitien" ratkaisut ovat tabuja, joista ei saisi ihmetellä, tai ainakaan mitään kysyä. "Työäitien" ratkaisuja sen sijaan saa kommentoida ja aliarvioida, vieläpä aika naiiveilla argumenteilla. En voi ymmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä keskustelut kai jatkuvat koska ovat vuodesta toiseen ihmisten sydäntä lähellä, eivätkä argumentit tietenkään muutu miksikään, sukupolvet vain vaihtuvat. Luulen, että näistä keskusteluista huokuu itse kullekin aina se mikä itseä koskettaa, suuntaan tai toiseen. Tämä kirjoitukseni oli vastaus useampiin viime aikoina lukemiini blogikirjoituksiin joissa hehkutettiin töihinpaluuta ja korostettiin kuinka tylsää kotona oli ollutkaan, ja niihin moniin kommentteihin joita olen saanut kuulla liittyen ihan tähän omaan elämääni.

      Minun valintani omat omiani, ja näistä omista lähtökohdistani vilpittömästi ihmettelen kiirettä takaisin töihin koska lopulta tämä aika on oman kokemukseni mukaan kuitenkin aika lyhyt ja ohi hetkessä, kun taas töitä todellakin riittää useammaksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin jos vain terveyttä riittää. Vilpittömästi ja ilman arvostelua ihmettelen kiirettä töihin koska en sitä itse tunne, mutta en lainkaan paheksu toisenlaisia valintoja. Minua ei suoraan sanottuna juurikaan lopulta oikeastaan kiinnosta miten muut elämänsä järjestävät - kaikkien täytyy tehdä niin kuin itse parhaaksi näkevät. Itse pidän tietysti omia ratkaisujani hyvinä, mutta minun ratkaisuni liittyvät juuri tähän perheeseen ja tähän aika eriskummalliseen elämäntilanteeseeni. Minun olisi ihan hullua alkaa odottaa, että muut eläisivät miltään osin niin kuin minä (muuttakaa kaikki muutaman vuoden välein mantereelta toiselle lasten ja entisten kulkukoirien kanssa...?), eikä se todellakaan asenteeni tai ajatukseni olekaan.

      Mielestäni kotiäitien valinnat eivät ole lainkaan tabuja vaan hyvin mielelläni ainakin itse vastaan suoriin asiallisiin kysymyksiin siitä miksi olen edelleen kotona ja miltä tämä kotielämä minusta tuntuu. Kyllä minulta kyselläänkin mutta useimmiten vähän alta kulmain ja jo etukäteen arvostellen ja ihmetellen, varsinkin täällä missä todellakin tunnen noin viisi muuta kotiäitiä työssäkäyvien äitien joukossa. Olen huomannut, että minua kohdellaan täällä usein kuin lasta joka tarvitsee neuvoja ja ohjausta. Viimeksi pari päivää sitten minulle todettiin, että voisin kyllä alkaa hyvin tehdä vapaaehtoistyötä. Ikäänkuin en vain yksinkertaisesti olisi vielä ymmärtänyt palata töihin :) Panokseni kotona on täällä Khartumissa aika näkymätön - monet tuntuvat ajattelevan, että kuka tahansa lastenhoitaja hoitaisi tämän homman yhtä hyvin ellei paremmin - enkä tiedä arvostaako tai ymmärtääkö sitä hyvin pienen porukan ulkopuolella kukaan.

      Tämä pitkä kotiäitiys on kuitenkin minun oma juttuni ja tunnen olevani aika hyvä tässä. Halusin tällä kirjoituksellani selittää ja ehkä puolustaakin vähän näitä omia valintojani - ihan siinä kuin joku työssään taitava kuten sinä haluaa voida kertoa olevansa oikeassa paikassa omissa hommissaan. Tuntuu monesti siltä, ettei kotiäiti voi sanoa olevansa tärkeä omassa "työssään" ilman, että työelämässä olevat äidit ärähtävät olevansa hekin tärkeitä. Totta kai jokainen äiti on paras ja tärkeä juuri omalle perheelleen. En missään vaiheessa kyseenalaistanut kenenkään äitiyttä. Sanoin itse asiassa, että kodin hommat voi jakaa monin eri tavoin. Minä olen omalta kohdaltani onnellinen, ettei mieheni halunnut olla koti-isänä minun sijastani. Hyvä, että sinun miehesi puolestaan halusi. Asiat järjestyivät itse kullakin parhainpäin.

      Poista
    2. Piti vielä sanomani, ettei tässä keskustelussa kukaan ennen sinua sanonut lapsista "nauttimisesta" yhtään mitään. Ihmettelen omasta näkökulmastani kiirettä takaisin töihin koska pikkulapsiaika on mielestäni niin hetkessä ohi, mutta totta kai lapsista nautitaan vaikka töissä kävisikin! Se on mielestäni ihan selvää. Koko ajatus nauttimisesta on kyllä suoraan sanottuna minulle vähän vieras - en itse ajattele tätä kotona olemista lainkaan sellaisesta kulmasta. Minä haluan olla kotona lasten kanssa toistaiseksi koska tuntuu vaikealta ja oudolta olla pitkään poissa heidän ulottuviltaan - sitä on vaikea oikein selittääkään. Ehkä tässä omassa tarpeessani olla täällä on jotain samaa kuin töihin kaipaavan halussa olla töissä? Olisiko niin, että nämä ajatusmaailmat eivät helposti kohtaa koska tunnelmat ovat puolin ja toisin niin vahvoja ja toisaalta vaikeita selittää puolin ja toisin?

      Poista
  4. Mielestäni on myös hyvä huomioida se, että kaikilla ei ole taloudellisesti mahdollista jäädä kotiin. Ehkä on helpompi sanoa ääneen että on mukava palata töihin kuin että en voi jäädä kotiin rahan takia. Uskon että moni ehkä haluaisikin olla pidempään kotona, harrastaa erilaisia asioita- jos se olisi taloudellisesti mahdollista. // Tässä(kin) asiassa huomaan äitien syyllistävän toisiaan. Sen kummemmin ajattelematta laajemmin erilaisia näkökulmia. T. Lapseton, joka keskustellut asiasta monen lapsellisen ystävän kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itse sen verran suoraviivainen, etten itse osaa oikein ajatella yhtä ja puhua toista. Mutta voi hyvin olla niin, että jotkut saattavat kehua töihinpaluulla jotta veisivät pois huomiota siitä, että olisivat kyllä edelleen ihan mielellään kotonakin. En silti mielelläni lähtisi olettamaan kenenkään puhuvan tai kirjoittavan muuta kuin mitä oikeasti ajattelee... Sellainen ajatustenluku ja arvailu tuntuu vähän turhan mutkikkaalta!

      Oli miten oli, myönnän auliisti etten yritäkään käsitellä täällä blogissa asioita joka kannalta. Minä kirjoitan näitä ajatuksiani ihan rehellisesti ja vilpittömästi omasta näkökulmastani. En pyri ketään kirjoituksillani loukkaamaan tai syyllistämään, päinvastoin yritän hyvin tarkkaan aina korostaa, että kyse on omista ajatuksistani ja valinnoistani, jotka eivät millään tavalla liity kenenkään muun elämään.

      Poista
  5. Unohdin vielä lisätä, että pidän pohdiskelevasta ja rehellisestä tyylistäsi kirjoittaa. Hyvää jatkoa! Ja kiitos kun jaat ajatuksiasi julki. Uskon, että herättää meitä kaikkia ajattelemaan ja pohtimaan asioita uusista näkökulmista. T. Edellinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kommenteista!

      Minulla ei ole täällä niin kovin monia juttukavereita, että monille ajatuksilleni saan tällä hetkellä kaikupintaa oikeastaan vain blogin kautta. Onkin mielenkiintoista kuulla minkälaisia ajatuksia kirjoitukset herättää. Omat ajatukset tuntuu usein itselle itsestäänselviltä mutta kommenteista huomaan, että kirjoituksia voi lukea monin eri tavoin ja sävyin.

      Hyvää jatkoa myös sinnepäin!

      Poista
  6. Kiitos Kata, pohdiskeluistasi tässä tekstissä. Kuten huomaat, herätät jälleen ajatuksia ja keskustelua. :)

    Minusta nuo sinun uudet tuulesi kuulostavat oikein hyviltä. On hienoa, että otat rohkeasti lankoja omiin käsiisi. Sehän ei välttämättä ole ihan itsestään selvä rooli melko vasta maahan tulleelle. Toivon, että uusi kerho lähtee hyvin käyntiin ja tuottaa teille paljon sekä iloa että asettumisen kokemuksia.

    Mitä äitiyden tapoihin tulee, minusta siinä on jotain kaunista ja juurevaa, kuinka topakasti osaat olla omalla kannallasi, vaikka tämänhetkinen kodin ulkopuolinen ympäristösi ei sinua siinä ehkä kaikin puolin tue tai ymmärrä. On todella hienoa sekä sinulle että perheellesi, että sinulla on mahdollisuus olla omaksi kokemallasi paikalla.

    Minä olen ollut kotona moneen otteeseen ja useampia vuosia. Aina välillä olen palannut töihin, joskus omasta tahdostani, joskus pakosta. Kummassakin roolissa olen kaivannut sen toisen asetelman hyviä puolia - niin nytkin. Luulen, ettei lopulta ole yhtä oikeaa tai täydellisen hyvää ratkaisua, ei minulle ainakaan. Erilaisissa elämäntilanteissa erilaiset ratkaisut voivat tuntua hyviltä, oikeilta, tarpeellisilta tai joskus jopa välttämättömiltä. Niin, ja erilaisille ihmisille erilaisissa kulttuureissa. :) Onkos se sitten ihme, ettei tästäkään asiasta voi kukaan tietää kuin omalta kohdaltaan? ;)

    Iloisia ja mielenkiintoisia arkipäiviä tähän viikkoonne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos S kauniista ja moniulotteisesta kommentistasi!

      On vaikea tyhjentävästi kuvailla kuinka ulkopuoliselta oloni täällä Khartumissa usein tuntuu - ympäröivä maa ja kulttuuri on niin vieras ja monessa suhteessa lähes mahdoton ymmärtää, ja sen lisäksi tunnen itseni ulkomaalaisyhteisössä myös suuren osan ajasta aika oudoksi näiden itselleni hyvin tärkeiden ratkaisujeni vuoksi. On ollut pakko tarkkaan jäsentää omat ajatukseni ja tunnelmani ja opetella seisomaan selkä suorana omien valintojeni takana koska hyvin monesti tuntuu, että olen niiden kanssa kodin ulkopuolella hyvinkin yksin. Alkuun ajattelin, että siellä täällä paikan päällä edes joku arvostaisi sitä, että en ole miettimättä lähtenyt mukaan lastenhoitajakulttuuriin mutta vielä mitä.

      Yritän siis kaikin voimin rakentaa tänne jotain omaa, että saisin edes ajoittain olla jotain muutakin kuin kummajainen. Mutta mutta, saa nähdä mitä tästä nyt tulee. Tämänaamuinen kauan odotettu ensimmäinen äitien ja lasten tapaaminen tässä uudessa kokoonpanossa peruuntui viime hetkellä koska toiset lapset sairastavat. On ankeaa, että sosiaaliset kontaktit ovat niin vähissä että muutaman tunnin tapaamisen peruuntuminen harmittaa näinkin paljon!

      Jokaisessa valinnassa on todellakin omat puolensa. Kaikkea ei voi kukaan saada ja aina ei ole mahdollisuutta valita sitä itselleen parhaalta tuntuvaa vaihtoehtoa. Minun valintojeni huonot puolet ovat täällä hyvinkin tuntuvat - minulla olisi varmasti täällä ihan erilainen sosiaalinen konteksti jos kävisin töissä. Mutta vaakakupissa painaa kuitenkin selkeästi aina enemmän haluni olla kotona lasten kanssa, ja tunnen tosiaan itseni ennen kaikkea onnelliseksi ja kuten sanottua etuoikeutetuksi, että minulla on mahdollisuus tehdä tämä valinta.

      Poista
  7. Hei,
    Minun mielestäni se ihanne on kahden kombinaatio, työ sekä perhe. Mielestäni lapsi leikkii ja erityisesti kehittyy parhaiten muiden lapsien seurassa, eikä niinkään kotona suurrimmaksi osaksi vanhemman kanssa. Puoli-päivä tarha (joka iän myötä muuttu pitemmäksi päiväksi) ja työ on näin ollen hyvä ratkaisu lapsen sosiaalisen kehityksen kannalta seka äidin sosiaalisen tarpeen kannalta. Lapsen ja äidin toisiinsa takertelu ei meilestän ole hyväksi kummallekaan, erityisen tärkeä on että lapsi oppi tulemaan toimeen muiden lasten kanssa sekä tuntee turvallisuuden tunteen myös muiden kuin oman äidin/isän kanssa. Helposti me äidit/isät luulemme että olemme korvaamattomat lapsillemme. Kiinnnostava psykolooginen tutkinto päättää että lapsen itsetunto, varmuus ja sosiaalisuus kasvaa sen myötä miten monta aikuista lapsi rakastaa ja miten monen kanssa lapsi tuntee olevansa turvallinen. En siis tällä tarkoita että kotiäitinä oleminen olisi väärin tai huono valinta, ehkä enemmän että jos tämän valitsee niin on mielestäni kuitenkin tärkeä että lapsi on osa päiviästä ilman vanhempiaan tarhassa. Minulla on monta lasta ja olen itse huomannut että osa-päivä työssä käyminen on hyvä kombinaatio kotitöille ja on kuitenkin paljon aikaa lapsille (periaattessa klo 14-20). Olen vähemmän kärttynen ja odotan aina innolla kumpaakin - töihin menoa ja aikuista juttuseuraa - ja kotiintuloa ja ihania tahraisia pikku käsiä : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän nuorimmainen lapsemme ei ole vielä puoltatoistakaan vuotta vanha - täällä ei itse asiassa hänen ikäisilleen päivähoitopaikkoja olisi tarjollakaan, ja se on mielestäni ihan ok. Uskon nimittäin vahvasti siihen, että taaperomme paikka on toistaiseksi ennen kaikkea kotona omien vanhempiensa kanssa, ei lastenhoitajan hoivissa eikä päiväkodissa.

      Täällä maailmalla alkaa kouluelämä jo hyvin varhain, kolmevuotiaana, ja meno on monessa mielessä heti alusta asti vaativampaa ja raskaampaa kuin suomalainen päiväkotielämä. Nelivuotiaamme ja kuusivuotiaamme lähtevät kouluun koulubussilla kello seitsemältä; nelivuotias palaa kotiin puoli kahden maissa iltapäivällä, kuusivuotias vasta kello kolmen jälkeen. Nelivuotias opettelee jo lukemaan ja urheilutunneilla koulussa harjoitellaan uimaan aikuisten altaassa. Kuusivuotias lukee jo täyttä häkää ja saa koulusta paljon aika vaativiakin läksyjä.

      Nämä omat olosuhteemme huomioonottaen haluan antaa lapsillemme tilaisuuden olla lapsia niin kauan ja paljon kuin mahdollista. Siksi olemme aikeissa pitää nuorimmaisemme minun kanssani kotona kunnes hän on ainakin kolmevuotias, eli tuohon täkäläiseen koulunaloitusikään asti. Saman tein nelivuotiaamme kanssa ja olen siihen päätökseeni oikein tyytyväinen. Nelivuotias oli aikoinaan hyvin valmis ja innostunut aloittamaan koulun ja sopeutui mainiosti esikouluunsa niin Belizessä kuin myös täällä Sudanissa vaikkei ollutkaan ennen koulun aloitusta ollut kovin paljon äidistä erossa. (Jonkin periaatteen nimissä laitoin esikoisemme aikoinaan parivuotiaana puolipäiväiseen päiväkotiin ja sitä puolestaan kadun näin jälkeenpäin - myöhemminkin olisi oikein hyvin ehtinyt!)

      Kaikenlaiset tutkimukset ovat mielenkiintoisia ja mahdollisesti suuntaa-antaviakin mutta ihan ennen kaikkea luotan omiin tunteisiini ja vaistoihini mitä tulee lasten hoitoon ja kasvatukseen. Meidän elämämme on muuttojen ja aika vaativienkin elinolosuhteiden vuoksi sen verran omalaatuista, että mitään valmista mallia siihen olisi hyvin vaikea soveltaakaan!

      Ennen pitkää toivon kyllä voivani tehdä taas töitä - aikomukseni ei ole siis suinkaan jäädä kotiäidiksi lopuksi ikää. Mutta juuri nyt tämä on meille se toimivin ja oman näkemykseni mukaan oikea ratkaisu. Kiva, että teille on myös löytynyt oma hyvä toimiva yhtälö!

      Poista
    2. Pakko on vielä lisätä, että olen kyllä aivan vakuuttunut siitä, että vanhemmat ovat juurikin korvaamattomia lapsilleen - ja lapset vanhemmilleen. Se ei tarkoita, etteivätkö muutkin voisi lapsia pätevästi hoitaa, mutta ei vanhempia kukaan korvaa. Ehkä tarkoitit käyttää jotain muuta sanaa, tuo pisti toisella lukemalla nyt kovasti vain silmään!

      Poista
  8. Mun osalta ainakin haikailussa on ollut ihan vain sellaista "ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen". Kotona vuosikausia ollessa mä rupesin kaipaamaan niitä työelämän kivoja puolia (ehkä eniten työyhteisöä) ja unohdin ne kurjat, töihin paluun jälkeen taas kotielämän hyvät puolet rupesi kultaantumaan entisestään. Ja ihan se, että olisi jotain vaihtelua. Mutta mielenkiiintoista pohdintaa, täällä kommenteissa myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en tiedä onko se tämä meidän elämäntapa vai mikä, mutta mä aika vähän ylipäänsä enää haikailen yhtään mitään tai minnekään. Ikävöin kyllä jos jonnekin mutta toisaalta elän kyllä hyvin vahvasti tätä hetkeä. Sitä pidänkin oikeastaan suurimpana vahvuutenani kotiäitinä, että elän aika vahvasti tässä ja nyt ja suurimman osan ajasta oikeasti täysin sydämin nautin siitä, että saan olla kotona. En ole todellakaan aina lempeä ja ihana tai superreipas äiti mutta tämän kotiäitiyden osalta olen tosi tyytyväinen paikkaani elämässä ja uskon, että se välittyy myös lapsille.

      Voi hyvin olla, että oloni olisi erilainen jos meidän olosuhteet olisi läpi kotiäitiyden pysyneet samoina. Mutta mä olen seitsemän vuoden aikana ehtinyt olla kotiäitinä nyt jo neljässä maassa (Jamaikalla, Belizessä ja täällä Sudanissa ja viime kesänä vähän pitemmän pätkän Suomessakin). Vaihtelua on siis riittänyt vähän liiaksikin asti :) Oikeastaan melkeinpä ainut jatkuva ja pysyvä meidän elämässä on viime vuosien aikana ollut tämä mun kotona oleminen ja uskon sen siksikin olevan tärkeää niin mulle itselleni kuin muillekin perheenjäsenille.

      Poista
  9. Hei! Tervehdys neljän lapsen (1-6v) kotiäidiltä Espoosta. Minulla on menossa seitsemäs vuosi putkeen perhevapailla. Olen onnekas kun miehen tulot ovat sallineet meille tällaisen ratkaisun, ja kuten sinäkin tunnen että minun paikkani on juuri nyt juuri tässä ja oikein hyvä niin. Uskon että parasta mitä voi lapsilleen antaa on aika. Toki meilläkin isommat lapset käy kerhossa/eskarissa, mutta on myös psykologian tutkimuksessa ihan selkeästi todettu että alle kolmevuotiaalle paras paikka on koti. Varsinkin teillä kun maat ja koulut vaihtuvat, on upeaa ettei kotona koulusta palaavia lapsia odottava ihminen vaihdu vaan on aina äiti. Mielenkiintoista on lukea elämästänne siellä Khartumissa! Toivottavasti kerho ensi viikolla onnistuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Minttu! Hyvin samoissa mietteissä ollaan tosiaan ja aika saman verran on kotiäitivuosiakin takana. Minä olin kyllä olosuhteiden pakosta jo ennen esikoisen syntymää ollut Jamaikalla kotona jo jonkun aikaa, tosin vähän etätöitä tein vielä ensimmäisen lapsen syntymään asti. Kotivuodet ilman lapsia olivat hiljaisempia ja monella tapaa henkisesti haastavampia; nyt on siltä osin hyvin helppo olla, että päiväni ovat täysiä ja niillä on selkeä tarkoitus ja tunnen vahvasti olevani juuri siellä missä minua tarvitaan.

      Tähän kotielämään tuo oman mainion ulottuvuutensa tämä blogi jonka myötä saan tilaisuuden toteuttaa itseäni kirjoittamalla ja sen lisäksi ilokseni keskustella teidän fiksujen lukijoiden kanssa.

      Poista
  10. Mäkin olen paljon miettinyt tuota että olen ainut pysyvä asia lasteni elämässä. Kaikki muut vaihtuu: Kodit, maat, ystävät, koulut. Ja isänkin menemiset ja tulemiset ovat hyvin epäsäännöllisiä työmatkojen ja iltatöiden vuoksi. Olen kokenut suurta vastuuta kunnossa- ja järjissäpysymisestä mutta ehkä sitä kokevat vanhemmat kotimaassakin tässä vaiheessa vanhemmuutta, en tiedä, kun en paljon tiedä muusta kuin tästä matkalaukkuvanhemmuudesta.
    Olen myös kokenut että teen kotiäitinä usein merkityksellisempää työtä kuin markkinointipäällikkönä konsanaan tein mutta nyt alkaa pilkottaa ajatus että voisin olla hyödyksi maailmalle ehkä lisäksi jotenkin muutenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että vanhemmat ja ehkä erityisesti usein juuri äidit tuntevat suurta vastuuta omasta hyvinvoinnistaan koska pitävät ikäänkuin koko perhettä yllä ja henkisesti kasassa, oli elämäntilanne sitten mikä hyvänsä. Mutta omasta kokemuksesta luulen kyllä toisaalta hyvin ymmärtäväni mitä tarkoitat tuolla erityisellä vastuulla pysyä lasten elämän ainoana pysyvänä elementtinä kunnossa ja järjissään - tässä kiertolaisen elämässä on varsinkin mukana reissaavalla puolisolla usein aikamoinen työ pitää itsensä kokonaisena. Jo kauan sitten oivalsin hyvin kirkkaasti, että jos minulla on kaikki hyvin, lapsilla on kaikki hyvin; jos minä sopeudun muuttoon ja uuteen maahan, lapsetkin kyllä sopeutuvat ennen pitkää. Siinä on hommaa ja vastuuta kerrakseen ja se onkin yksi asia mistä tunnen itse hiljaa ylpeyttä: että muuttojen haasteista ja hyvinkin raskaista vaiheista huolimatta olen onnistunut painamaan eteenpäin, kääntämään elämän hyvät puolet esiin kivien alta ja jaksanut kannatella lapset menestyksellä elämäntilanteesta toiseen.

      Minäkin tunnen olevani selkeästi merkityksellinen täällä kotona tavalla jota en missään työpaikassa ole tuntenut. Kotivuodet ovat kaiken kaikkiaan muuttaneet suhdettani työelämään aika ratkaisevasti. Näiden itselleni hyvin mielekkäiden vuosien jälkeen toivon saavani tehdä mahdollisimman mielekkäitä hommia jatkossa myös töitten merkeissä; siltä pohjalta yritän vähän jo miettiä miltä työelämä saattaisi kohdallani jonkun vuoden päästä näyttää. Mielenkiintoista on nähdä minkälaiset tuulet itse kunkin elämässä ennen pitkää puhaltaa!

      Kiitos Sanna kommentista!

      Poista

Kiitos kommentistasi!