perjantai 10. huhtikuuta 2015

Tavallisen epätavallinen viikko

Tämä viikko alkoi kuten tavallista sunnuntaiaamusta. Kello soi jo ennen kuutta ja hetken taistelin unen ja valveen rajamailla. Edellinen ilta oli jatkunut myöhään. Ystävälliset ja vieraanvaraiset paikalliset naapurimme olivat kutsuneet meidät lauantai-illaksi luokseen; tytöt ja minä olimme palanneet vierailulta kotiin iltakymmeneltä, mies ja esikoinen vielä vähän myöhemmin. Lapset olivat sammuneet nopeasti sänkyihinsä mutta itse en ollut heti saanut unta, ilta naapurien luona oli herättänyt niin paljon ajatuksia. Paikalla oli naapurien luona ollut lisäksemme myös heidän ystäviään, mukaanlukien sudanilainen mies joka on jo yli neljännesvuosisadan asunut Suomessa ja puhui erinomaista suomea. Tuntui hyvin erikoiselta puhua suomea sudanilaisen kanssa paikallisessa seurassa. Tavallisesti minun ei tarvitse täällä juuri miettiä, että joku ymmärtäisi mitä suomeksi puhun ja juttelenkin lapsille suomeksi aika vapaasti ja suoraan. Oli yllättävän vaikeaa siirtyä puhumaan suomea perheen ulkopuolisen ihmisen kanssa ja löytää puheeseen sopiva sävy ja mitta. Suomen kieli toi vieraan ihmisen paljon lähemmäksi kuin englanninkielinen keskustelu, mutta toisaalta minun piti varoa rupeamasta kovin tuttavalliseksi, täkäläisten sosiaalisten sääntöjen vuoksi. 

Sosiaalisista säännöistä kertoi illan aikana muun muassa se, että mukavan naapuriperheen vanhemmat tyttäret eivät voineet ollenkaan olla läsnä samassa tilassa missä oli vieraita tai vähän tutumpiakin miehiä. Loppuillasta istuimmekin siis kahdessa eri huoneessa, perheen naiset ja minä lapsineni yhtäällä, ja mieheni ja loppuseurue toisaalla. Se ei minua sinänsä vaivannut, seura oli hyvää molemmissa huoneissa, mutta on silti tietysti omasta näkökulmastani varsin erikoista jakautua niin selkeästi kahteen erilliseen porukkaan. Tuntui vähän kuin olisin mukana jossain erikoisessa näytelmässä jossa kaikki esiintyjät eivät koskaan saa olla lavalla yhtä aikaa ettei illuusio menisi rikki. 

Täytyy kuitenkin korostaa, että se mihin paikalliset naiset ovat kasvaneet ja tottuneet näyttää tuntuvan heistä itsestään ihan oikealta ja hyvältä, yhtä lailla itsestäänselvältä kuin miltä oma elämäntapani tuntuu minulle itselleni. Sen enempää kuin en itse suostuisi elämään mieheni varjossa tai piilossa maailmalta eivät kaikki paikalliset naiset suinkaan erityisesti kadehdi meikäläistä länsimaista elämäntapaa. Ja sekin on sanottava, että naisilla on täällä Sudanissa periaatteessa mahdollisuus kouluttautua hyvinkin pitkälle ja siltä osin elää täyttä elämää. Naisia näkee täällä monenlaisissa töissä ja joillain aloilla he voivat edetä verrattain korkeallekin. Naisten asema täällä Sudanissa ei siis ole ollenkaan yksiselitteisen huono. Mikään täällä ei taida olla yksiselitteistä!

Mutta takaisin sunnuntaiaamuun: Miehellä oli pääsiäisen vuoksi sunnuntai ja maanantai vapaata. Lähetimme isommat lapset tavalliseen tapaan koulubussilla kouluun. Yhdeksän jälkeen tuli miehen kollega ja ystävämme, toimiston autonkuljettaja, hakemaan miestä, taaperoa ja minua ja vei meidät paikalliseen valtion virastoon vihdoinkin hakemaan täkäläisiä ajokorttejamme. Autonkuljettajaystävämme oli mukana omana vapaapäivänään ja onneksi olikin, ilman häntä emme olisi ollenkaan pärjänneet. Yksin olisimme kyenneet lukemaan viraston seinältä vain "ticket counter" -tekstin - ja kyseinen odotusnumerolaskuri ei itse asiassa edes toiminut. Kaikki muu kirjoitus virastossa oli ainoastaan arabiaksi. 

Etenimme autonkuljettajan perässä sokkeloisen viraston huoneesta toiseen, taapero miehen sylissä ja minulla kädessäni taaperon vesipullo ja nukke. Saimme yhtäältä ajokorttihakemuspapereihin allekirjoituksen, toisaalta leiman, kolmannessa huoneessa tarkastettiin näkömme, neljännessä paperit taas allekirjoitettiin ja leimattiin. Viidennessä huoneessa kirjattiin tietokoneelle muistiin tietojamme veriryhmää myöten ja vasta siellä virkailija puhui englantia. Siihen asti oli kaikki keskustelut käyty arabiaksi ja autonkuljettaja oli toiminut käännösapuna. Kuudennessa huoneessa autonkuljettajaystävämme pyysi minua istuutumaan tuoliin. Tunsin itseni vähän hölmöksi, olisin hyvin jaksanut seistäkin. Mutta sitten oivalsin, että tuoli ei ollutkaan levähtämistä varten vaan siinä otettiin valokuva ajokorttiin. Mies istui jälkeeni vuorostaan tuoliin ja sitten olimmekin valmiita. Autonkuljettajaystävämme toimitti meidät takaisin kotiin ja kävi vielä myöhemmin noutamassa ajokorttimme kun ne oli painettu valmiiksi.

Maanantai-iltapäivänä kokoontui meillä ensimmäistä ja samalla näillä näkymin viimeistä kertaa lasten iltapäiväkerho. Jännitin kerhoiltapäivää aika lailla, koska olen nähnyt minkälaista kaaosta kerholaiset parhaimmillaan saavat aikaiseksi ja minkälaisia draamoja ehtii muutamassa tunnissa pahimmillaan kehittyä lasten välille. Mutta lopulta kaikki sujui kohtuullisen hyvin. Olin silti hyvin tyytyväinen kun kerho oli takanapäin ja helpottunut ajatuksesta, ettei minun tarvitsisi sitä enää toivon mukaan toiste emännöidä. Olen väsynyt tuntemaan itseni kummajaiseksi, ainoaksi vanhemmaksi lastenhoitajien keskellä. Kyllästynyt hymyilemään tuntikaupalla kohteliaasti kun vieressäni lastenhoitajat rupattelevat omiaan, monesti kielillä joita en ymmärrä. Ulkopuolisuus tuntui omassa kodissani erityisen hankalalta ja ärsyttävältä. 

Tiistaiaamuna odotin lasten kanssa portilla koulubussia kun huomasin, että muutaman kymmenen metrin päässä toisella puolella katua vedettiin lampaalta veitsellä kaulaa katki. Käänsin lapset äkkiä toisinpäin, selkä lampaaseen. Lapset eivät onneksi huomanneet mitään. Minua pyörrytti mutta koska lammas makasi liikkumattomana maassa ajattelin, että sen kärsimykset ovat sentään onneksi jo ohi. Hetken päästä vilkaisin ajatuksissani ja varomattomasti taas lammasparkaa. Näin kuinka perinteiseen valkoiseen kaapuun pukeutunut mies käänsi määrätietoisesti lampaan ruumista kaksinkerroin, kai saadakseen veren paremmin vuotamaan ulos. Käännyin pois ja toivoin, että kun käännyn taas kadullepäin olisi lammas vedetty jo näkymättömiin talon pihalle. Mutta ei. Valkokaapuista miestä ei näkynyt mutta lammas makasi maassa entisellä paikallaan. Kauhukseni huomasin, että sen jalat liikkuivat. Se ei ollutkaan kuollut kerralla niin kuin olin luullut vaan teki edessäni hidasta ja varmasti kivuliasta kuolemaa. 

Minut tilanne pysäytti mutta kukaan muu ei siihen reagoinut millään tapaa. Vartijamme jatkoi hommiaan, ohikulkijat kulkivat ohi, kaikki niin kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan. Ja niinhän se oli: paikallisille lampaansurmat ovat arkipäivää, eivät mitään outoa tai erikoista. Täällä syödään paljon lammasta ja on ihan tavallista, että lampaat tapetaan ihmisten näkyvillä. Minua sen sijaan järkyttää kuolema ylipäänsä ja minun on hyvin vaikea hyväksyä sitä, että eläimiä tapetaan niin, että ne joutuvat kärsimään. En tule tästä asiasta koskaan muuttamaan käsitystäni, se on niin keskeinen osa minua. Mutta nyt ymmärrän käytännön tasolla, että monille ellei kaikille täkäläisille on lampaan tappaminen melko lailla yhtä tavallista kuin kärpäsen littaaminen kuoliaaksi. Tämä oivallus on nyt osa omaa elämänkokemustani ja on omalla kamalalla tavallaan avartanut mieltäni. 

Keskiviikkoaamuna oli parin muun ulkomaalaisen äidin lapsineen tarkoitus tulla meille leikkimään. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta tämä tapaaminen oli ollut mielessäni suunnitteilla jo viikkoja ellei kuukausia: vihdoin olin rohjennut perustaa tänne sellaisen äiti-lapsi-kerhon jollaista olin alusta asti täältä turhaan etsinyt. Viime hetkellä koko homma kuitenkin peruuntui koska muut lapset olivatkin sairaina. Minua harmitti. Saa nähdä tuleeko aloittamastani kerhosta koskaan mitään. Toisaalta vaikkei kerho koskaan kunnolla lähtisikään käyntiin tuntuu jotenkin vapauttavalta, että olen nyt joka tapauksessa ottanut taas yhden askeleen kohti omannäköisempää elämää jättäytymällä pois sellaisista sosiaalisista kuvioista jotka eivät itselleni tunnu sopivilta.

Torstaiaamuna lähdin kauppaan ostamaan maitoa ja lihaa ostoskeskuksen ruokakaupasta. Afrikkakadun varrella lentokentän tuntumassa huomasin, että poliisirekkoja oli kerääntynyt kadunvarteen koko mokoma ja lisää näytti olevan tulossa joka ilmansuunnasta. Afra-ostoskeskuksen kulmalla poliiseja oli vieläkin enemmän, jalan, busseissa, rekoissa. Sanoin autonkuljettajalle, etten haluakaan mennä ostoskeskukseen vaan sen sijaan mieluummin poispäin poliiseista, vaikkapa Riyadhiin ruokakauppaan. Käännyimme ostoskeskuksen vieritse ja näimme yhä vain enemmän poliisirekkoja ja -busseja, yhteensä sadoittain ellei tuhansittain poliiseja. En ole koskaan elämässäni nähnyt kerralla niin paljon poliiseja. Poliisit näyttivät hyväntuulisilta, kyseessä oli ehkä jonkinlainen poliisien kokoontuminen, ehkäpä jonkinlainen kevyt voimainnäyttö ennen ensi viikon vaaleja? Vaistonvaraisesti tuntui silti paremmalta liikkua poispäin poliiseista. 

Ensi viikolla ovat tosiaan edessä Sudanin presidentinvaalit. En tiedä mitä odottaa, tuskin kuitenkaan levottomuuksia. Vaalien tulos sinänsä lienee selvä, mutta silti vähän jännitän mitä tuleman pitää. 

Sudanin on myös tarkoitus näinä päivinä ottaa vastaan Jemenistä evakuoituja ulkomaalaisia, mukaanlukien eurooppalaisia, ja mies on tehnyt töissä niiltä tiimoilta pitkiä päiviä tiistaista lähtien. Myös tänään perjantaina, viikonlopun ensimmäisenä päivänä, mies vietti puolisen päivää töissä, ja huomenna osa päivästä kulunee arvatenkin myös töiden parissa. Evakuointilentoja on tulossa Sudaniin muutama ja toistaiseksi on epäselvää pääsevätkö kaikki tulokkaat jatkamaan suoraan matkaansa kohti Eurooppaa vai täytyykö heidän jäädä joiksikin päiviksi tänne Khartumiin odottamaan jatkolentoa toisaalle. Tilanne on vähän sekava. Ei toki kuulu miehen viralliseen työnkuvaan, mutta varalta aiomme pedata vierashuoneen sängyn ja olemme kaivaneet telttasängyt esiin. 

Mutta nyt ollaan vain. Ulkoa kaikuivat juuri perjantairukoukset. Perheen pienin nukkuu päiväunia, koirat samoin. Isommat lapset katselevat isänsä kanssa DVD:tä. Illalliseksi on aikeissa paistaa naudanpaistia, saatanpa tehdä vähän banaanileipääkin. Onneksi on taas kerran perjantai.

14 kommenttia:

  1. Toivottavasti nuo vaalit sujuvat ilman mellakoita ja ikävyyksiä. Ikävää nähdä tuollainen lampaan teurastus vaikka se onkin paikallisille ihan normijuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä aika harvoin mellakoidaan eikä täällä onneksi vaalien alla ymmärtääkseni tavallisesti ole levotonta. Silti vähän jännitän ensi viikkoa. Toivottavasti ihan turhaan!

      Jää kyllä varmaan pitkäksi aikaa mielen perukoille tuo lampaan teurastus... Olen kyllä onnellinen siitä, etteivät lapset sentään sitä nähneet! Vaikka taitaa olla vain ajan kysymys milloin niin käy. Mies sanoi, että siinä vaiheessa kun hän lähti ihan vähän myöhemmin aamulla töihin oli lammas jo aika siistissä kunnossa roikkumassa pylväästä talon edessä. Ja seuraavassa korttelissa silitti kuulemma joku paikallinen vanha mies ystävällisesti kulkukissaa. Lampaan teurastaminen on arkipäivää mutta ihan kauniisti täällä monet silti suhtautuvat eläimiin. Mikään ei täällä tosiaan ole ihan yksiselitteistä.

      Poista
  2. Mielenkiintoista tuo naisten ja miesten erottaminen eri huoneisiin, mutta kaipa se kuuluu kulttuusiin ja uskontoon.
    Tuo lampaan tappaminen kai on islamilaisen uskonnon mukainen, lammas on elossa niin kauan kuin sydän lyö ja lammas on vuotanut kuiviin. On aika kauhean oloista eikä varmasti mitenkään mielyttävä näky. Ystäväni oli häissä Ramallahissa ja siellä tapettii vuohi juuri kuuvaamallasi tavalla, mutta niin, että vuohen annettiin vuotaa kuiviin hääparin tulevan kodin ovella. Kuulemma tuo onnea avioliitolle ja kodille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miesten ja naisten pitäytyminen erillään on tosiaan täällä arkipäivää. Lentokentällä on erikseen turvatarkastusjono naisille ja miehille. Ja ainakin suuremmissa kodeissa näyttää selkeästi olevan useampi oleskelutila juuri tätä tarkoitusta varten. Erotteluun on minun vaikea tottua - ja arvaan, että vaikeaa on toisaalta myös tulla tämäntyyppisistä oloista toisaalle missä samanlaisia sääntöjä ei olekaan.

      Kamala kokemus oli tuo lampaan kuolema silmieni edessä, mutta toisaalta tosiaan omalla tavallaan sekin avarsi mieltäni. Toivotaan kuitenkin, ettei kukaan halua tuoda meille onnea teurastamalla lammasta talomme edessä!

      Poista
  3. Sinun viikko ehti sisaltaa siis yhta ja toista. Tuo lampaan teurastus ei varmasti ollut mukavimpia juttuja :( Valttelen teurastuspaikkoja uhrijuhlan aikaan, taalla ei onneksi saa teurastaa muualla kuin teurastamoissa ja uhrijuhlan aikana valtion virallisilla paikoilla. Toivotaan etta vaalit sujuvat ilman ongelmia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kulunut viikko herätti kyllä taas paljon ajatuksia! Kaikkia viikon hämmentäviä tai mieltäkiihottavia tapahtumia en edes ehtinyt tässä käsittelemään mutta olihan tässäkin jo.

      Minäkin olin vähän luullut, että riittäisi pysytellä sisällä uhrijuhlan aikaan, mutta selkeästi tilanne ei täällä ole ihan niin selkeä. Toivotaan nyt kuitenkin, että tuo teurastus kotikadulla oli jokseenkin harvinainen tapahtuma eikä nyt ainakaan ihan heti toistuisi!

      Poista
  4. Mielenkiintoisia asioita taas. Kurja, että jouduit näkemään tuon lampaan kärsimyksen. Onneksi lapsenne eivät.

    Ja ikävää, että kerho peruuntui. Mutta taas mukavaa, että löysit kuitenkin myös positiivisia ajatuksia elämäsi järjestämisestä omemmaksesi.
    Ehkä joku päivä kerho kuitenkin onkin.

    Toivotaan tosiaan, että vaalit sujuvat hyvin.

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Venla kommentista. On aina kiva kuulla sinusta!

      Tämä viikko on tuonut eteen vielä edellistäkin viikkoakin enemmän ajateltavaa. Siitä ehkä lisää myöhemmin kun saan taas vähän pitemmän pätkän omaa aikaa järjestettyä johonkin väliin ja ajatukseni järjestettyä.

      Vaalit näyttävät toistaiseksi sujuneen hyvinkin rauhallisesti. Tämä ja huominen ovat vielä vaalipäiviä ja sitten palaillaan vaalien osalta taas tavalliseen arkeen.

      Saapa nähdä saadaanko huomenna kerhoa kasaan!

      Poista
  5. Mielenkiintoista kuvailua teidan arjesta! Olet(te) taas monta kokemusta rikkaampia:) Miten muuten olisi jos teille tulisi kylaan paikallisia - pitaisiko teidan pystya jakamaan naiset ja miehet samalla tavalla eri huoneisiin vai mennaanko tuossa asiassa "isantaperheen' mukaisesti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi hyvä kysymys Reetta! Arvaan, että nuoret naimattomat naiset eivät luonamme voi lainkaan kyläillä, ellei kyseessä ole selkeästi naisten tapaaminen. Eli esimerkiksi naapureista saamme ennen pitkää vieraaksemme arvatenkin vain osan perheestä. Kutsua esittäessä täytyykin muistaa siis muuten selkeästi ilmaista, että olemme koko perhe täällä paikalla!

      Täällä hyvin helposti ja luonnollisesti naiset ja miehet jakautuvat omiksi porukoikseen oli tilanne mikä hyvänsä. Eräässä koululaisten vanhempien tapahtumassa huomasin yhtäkkiä istuvani keskellä naisporukkaa, mieheni omassa ringissään toisten isien kanssa. Se oli mielestäni vähän harmi ja vaivaannuttavaakin koska äitien jutut ajautuivat aika nopeasti näennäisen ystävälliseen nokitteluun siitä kuka oikein olikaan joukon erinomaisin äiti kun taas miehet kuuluivat keskustelevan elämästä ja maailmasta laajemmin.

      Poista
  6. Olipa kiinnostavaa lukea teidän arjestanne! Kiitos, että pidät silmät auki ja kerrot kokemuksistasi meille. (Tosin tuo lampaan sätkiminen piirtyi verkkokalvolleni ehkä liiankin vahvasti). Tuntuu, että näistä sinun teksteistäsi oppii niin paljon uutta. Itse huomaan, että monet asiat alkavat tuntua jo ihan tavallisilta, en huomaa niitä erikoisuuksia ja erilaisuuksia niin kuin silloin kun tulin tänne. Toki Ranska ei nyt Sudaniin verrattuna ole kovinkaan kummallinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu, että opin itse täällä koko ajan paljon maailmasta ja itsestäni, osin aika erikoistenkin kokemusten kautta. Kiva jos siitä jotain välittyy eteenpäinkin!

      Itsekin olen kyllä jo tavallaan turtunut täkäläisiin erikoisuuksiin ja erilaisuuksiin enkä enää niitä välttämättä ollenkaan rekisteröi. Mutta toisinaan herään katsomaan tätä kaikkea tuoreesta näkökulmasta ja huomaan kuinka kummallista elämä täällä osin onkaan. En tunne täällä olevani kuvainnollisesti ihan täysin jalat maassa vaan joka askeleella täytyy ikäänkuin vähän tunnustella missä oikein mennään. Siitäkin on tullut sinänsä normaalia ja arkipäiväistä mutta kyllä se vähän varpaillaan pitää - vaan toisaalta samalla mieli pysyy avoimena ottamaan vastaan uutta.

      Poista
  7. Hei :) mielenkiintoinen blogi, olen itsekin ulkosuomalainen. Särähti hiukan korvaan, kun kirjoitit, ettet suostu elämään miehesi varjossa..mutta kotiäitinä elät hänen rahoillaan ja olet kotona :) mutta valintoja on erilaisia ja mielenkiintoista lukea kokemuksista eri kulttuureissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, omasta mielestäni näillä asioilla ei kyllä ole mitään tekemistä toistensa kanssa: voi olla itsenäinen nainen vaikka olisi kotiäiti, tai toisaalta voi käydä töissä ja elää silti vahvasti miehensä varjossa.

      Itse en todellakaan tunne eläväni missään määrin mieheni varjossa enkä myöskään ajattele eläväni "hänen" rahoillaan. Ja onnekseni minulla on fiksu ja valveutunut mies joka ajattelee niin kuin minäkin, että tämä perheemme on meidän yhteinen projektimme kaikkinensa: lapset, koirat, rahat, valinnat siitä minne ja milloin muutetaan, ja niin edelleen.

      Poista

Kiitos kommentistasi!