maanantai 18. toukokuuta 2015

Puolisona maailmalla

Minulla kävi suuri onni kun löysin rinnalleni miehen, jonka kanssa toiveet ja odotukset ovat menneet aika lailla yksiin. Monista pienemmistä asioista tulee kinaa ja sanomista, mutta elämän suurista linjoista olemme pitkälti samaa mieltä. Olemme maailmalla koska tämä kiertolaisen elämä kaikkine haasteineenkin sopii toistaiseksi meille molemmille.   

Mieheni kannalta tässä elämäntavassa on paljonkin hyvää. Hän on minua seikkailunhaluisempi, ja toisaalta hän haluaa pyrkiä tekemään mitä voi itseään vähäosaisempien hyväksi. Vaikka hänen koulutuksensa kohdistui alunperin ihan toisenlaiseen suuntaan, kehitysyhteistyö sopii hänelle mielestäni työsaraksi erinomaisen hyvin. Mieheni työssä yhdistyvät monet sellaiset asiat jotka ovat lähellä hänen sydäntään. Minä puolestani jaksan kulkea kiertolaisena mieheni työn mukana maailmalla koska hän tekee juuri sitä työtä mitä tekee ja minä pidän hänen työtään tärkeänä. En usko, että jaksaisin pitemmän päälle elää tätä kiertolaisen elämää jos tällä tiellä oltaisiin miehen urakehityksen tai palkan perässä. 

Minulle tämä elämäntapa ja sen luoma tietynlainen irtonaisuus muusta maailmasta on antanut mahdollisuuden hiljentyä miettimään sitä kuka minä olen ja mikä minulle oikeasti on tärkeää. Kun on päätynyt vieraaseen maahan puolison työn mukana ei omasta viitekehyksestä ole usein enää juuri mitään jäljellä: lähellä ei ole ydinperheen lisäksi muuta perhettä, ei vanhoja ystäviä, ei töitä, ei tuttua ympäristöä. Se voi olla raskasta ja haastavaa mutta on myös omalla tavallaan hyvin avartavaa ja antoisaa. Minulla ei ole vuosiin ollut sellaista viitekehystä johon heijastaa omia valintojani; minun elämääni eivät vaikuta Suomen tai minkään muunkaan maan perhepoliittiset päätökset, eivät muitten ihmisten omassa elämässään tekemät ratkaisut. Olen joskus hyvinkin yksinäinen, ja toisinaan joudun kauankin pohtimaan miten lähestyä uusia elämänvaiheita, mutta toisaalta olen erinomaisen kiitollinen siitä, että minulla on tilaisuus ennen kaikkea kuunnella itseäni ja tehdä elämässäni itsenäisiä päätöksiä.

Minulle kiertolaisen elämä tekee mahdolliseksi ja suorastaan tarpeelliseksi sen, että saan olla kotona lastemme kanssa nyt kun he ovat vielä pieniä. Tämä on juuri nyt oma paras paikkani ja olen kiitollinen siitä, ettei mikään pakota minua muualle. Tämän elämäntavan lahja minulle on myös se, että nyt kun nuorin lapsi kulkee hyvää vauhtia kohti kouluvuosia, minulla on aikaa ja rauhaa miettiä mitä seuraavaksi. Ei ole kiirettä tehdä valintoja, ei painetta tarttua kiinni seuraavaan elämänvaiheeseen ennen kuin olemme siihen koko porukka valmiita. 

Minun lahjakkuuteni tässä kiertolaisen elämässä on se, että identiteettini ja omanarvontuntoni ei ole sidottu työssäkäymiseen; paikkani maailmassa määrittyy ihan muun kuin työn kautta. Tästä ominaisuudesta on paljon hyötyä ja lohtua kun kulkee toisen työn mukana maailmalla puolison ominaisuudessa. Olisi hankalaa jos uranluominen olisi minulle erityisen tärkeää. Mielekkäiden töiden löytäminen molemmille puolisoille vieraasta maasta on parhaimmillaankin haastavaa, ja varsinkin silloin kun elämä kuljettaa maasta toiseen muutaman vuoden välein. 

Miksi minun on ollut niin helppo asettua tähän kotirouvan ja kotiäidin asemaan? Olen tätä paljon viime viikkoina miettinyt ja uskon vihdoin saaneeni kiinni vastauksenpäästä: Lapsuudenkodistani sain sen tuntuman, ettei minun tarvitse tehdä tai olla mitään erityistä ollakseni tärkeä; riittää, että olen oma itseni. Siltä pohjalta olen rohjennut tehdä omannäköisiäni valintoja ja olla mitä ikinä haluan, myös kotirouva ja kotiäiti. On mielestäni vähän tylsää, että ajatus siitä, että lapset voivat kasvaessaan tehdä mitä vain haluavat tuntuu hyvin usein lähtevän siitä perusoletuksesta, että kaikkien unelmien täyttymys on jotain suurta ja hienoa, tai vähintäänkin jotain uutta ja rajoja rikkovaa. Itse ajattelen niin, että hyvät vanhemmat niin kuin omani antavat lapsilleen tilaa valita oman polkunsa ja kykenevät luomaan lapsiin uskoa itseensä ilman odotuksia ja oletuksia.

Oli miten oli, minun arvoni ei määrity opintojeni, tekemäni työn, kollegoiden arvostuksen tai minkään muunkaan ulkoisen kautta vaan kumpuaa ennen kaikkea itsestäni ja toisaalta suhteestani läheisiini, perheeseen ja ystäviin. Siksi minulle on juuri nyt kaikkein tärkeintä olla kotona pienten lasteni saatavilla sen sijaan, että kaipaisin työelämään. Arjen pienet hyvät teot ja sinänsä vaatimattomat menestykset riittävät minulle tällä hetkellä oikein hyvin elämänsisällöksi. Olen vilpittömän tyytyväinen kun saan arjen toimimaan, kun lapsilla on koulussa mukana oikeat tarvikkeet oikeana päivänä, kotona on ruokaa ja pyykkivuori ei ole päässyt kasvamaan aivan mahdottomaksi. En ollenkaan sano, että kaikki työssäkäyvät vanhemmat tuntevat tarvetta olla jotenkin esillä tai tarvitsevat työelämää omanarvontuntoaan pönkittämään. Uskon, että työssäkäyntiin ja työssäkäynnin antoisuuteen on yhtä paljon syitä kuin on ihmisiä ja työpaikkojakin. Yritän vain vähän aukoa syitä siihen miksi juuri minun on ollut helppoa jättäytyä toistaiseksi pois työelämästä ja tuntea elämäni täydeksi ja hyväksi tällaisenaan. 

Kaltaisiani kotipuolisoja varoitetaan usein niin aukoista CV:issä kuin yksinäisistä ja köyhistä eläkevuosista mahdollisen avioeron jälkeen. Mitä tulee CV:hen, en usko kiireeseen tai pakottavaan tarpeeseen olla koko ajan kiinni työelämässä, ettei vain jäisi jälkeen tai suorastaan kokonaan työelämän ulkopuolelle. Monet ovet ovat totta kai menneet edestäni kiinni, koska en ole painanut töitä näitä kuluneita vuosia. Mutta elämä on niin paljon muutakin kuin työtä. En sure asioita jotka ovat jääneet kokematta ja tekemättä, koska saan kokea ja tehdä juuri nyt niin paljon sellaista mikä tuntuu minulle tärkeältä ja keskeiseltä. Uskon, että kun aika on kypsä, minulle löytyy työtä niin tai näin, ehkäpä yhdistellen pienistä palasista, tai ehkä sattumalta osun oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja päädyn tekemään jotain yhtenäisempää hommaa. 

Mitä tulee eroon tai eläkevuosiin, tulevaisuutta ei varmastikaan kannata jättää ihan vain hyvän onnen varaan. Viisas puoliso varautuu kaikkeen - tai itse asiassa vastuuntuntoinen perhe hoitaa asiansa niin, että päätöksestä joka on yhdessä tehty ei yksi joudu myöhemmin kärsimään. Suomalainen itsenäisyyden korostaminen ei mielestäni sovikaan ollenkaan yhtä hyvin tähän elämäntapaan kuin esimerkiksi eteläeurooppalainen näkemys avioliitosta missä elämä kaikkinensa jaetaan puolisoiden kesken, niin hyvässä kuin pahassakin.

torstai 14. toukokuuta 2015

Hajanaisia helteisiä ajatuksia

Nyt lämpötila on päivittäin reippaasti yli 40 celsiusastetta. Alakerran juomavesilaite meni rikki eikä enää jäähdytä vettä lainkaan. Huoneenlämpöinen vesi on vähintäänkin 30-asteista, ei siis kovin virkistävää. Mutta juotava on kaiken aikaa tai päässä alkaa nopeasti heittää ja tulee huono olo. 

Puutarhassa näyttää pahasti siltä, että olen häviämässä taistelun hellettä vastaan. Useammat pihan pensaista ovat alkaneet kellastua ja nurmikko samoin. Puutarhuriparka yrittää tehdä parhaansa, mutta hänen työnsä taitaa tuntua aika lohduttomalta koska en anna hänelle lupaa uittaa koko pihaa veteen. Se on selkeästi ainut tapa pitää piha vihreänä läpi näiden erittäin kuumien kuukausien, mutta huono ratkaisu mutaisten jalkojen ja tassujen kannalta, niin kuin toki myös vedensäästämistä ajatellen.

Suunnittelemme, että kunhan sadekausi taas alkaa hankimme pihalle muutamia uusia kasveja, jotka kestävät mahdollisimman hyvin kuumaa, ja pyrimme keskittymään ennen kaikkea pitämään nurmikon elossa. Sadekausi on täällä hyvin suhteellinen ilmiö. Sadekauden aikana parin kuukauden ajan sataa edes silloin tällöin, kun nyt kuivana kautena ei ole satanut lainkaan kuukausikaupalla.

Sunnuntaina iltapäivällä mitattiin koulun tallilla yli 45 astetta joten pojan ratsastustunti peruuntui. Tuo 45 astetta on se lämpötila jonka myötä ulkoliikunta uimista lukuunottamatta peruuntuu. On surkuhupaisaa ajatella, että jos ulkona olisi ollut vain 44 astetta, olisivat lapset päässeet ratsastamaan - "vain 44 astetta", mikä ajatus.

Muutama päivä sitten oli niin kuuma, että olin kotona vain t-paidassa ja pitkässä hameessa - ja niin kuuma, etteivät ajatukseni juosseet kovin kirkkaasti. Pyyhälsin siis kertaalleen portille ilman, että muistin vetää huivia t-paidan suojaksi. Tälläkin säällä on tosiaan parasta kulkea pitkähihaisessa ja pitkissa lahkeissa tai hameessa. Ulkomaalaiset eivät toki ole saman syynin alla kuin paikalliset, mutta en halua ottaa sitä riskiä, että päätyisin keskustelemaan asustuksestani paikallisen poliisin kanssa. 

Nelivuotiaan paras khartumlainen ystävä oli meillä koulun jälkeen leikkimässä tällä viikolla ensimmäistä ja ikävä kyllä samalla kertaa viimeistä kertaa. Ystävä jonka kanssa nelivuotias on ollut alusta asti läheinen muuttaa nimittäin muutaman viikon päästä pois Sudanista. Samaan aikaan muuttavat muille maille myös kaksi muuta tytön läheistä luokkakaveria. Pojan luokalta lähtee myös pari lasta ennen seuraavan lukuvuoden alkua. Nämä erot ottavat koville. On raskasta, että tässä elämäntavassa ei voi taata ystävyyssuhteiden jatkumista edes silloin kun itse jää aloilleen; toiset saattavat aina lähteä. 

Onneksi monet muut kuitenkin jäävät, niin tytön kuin pojankin ystävistä. Toivon kovasti, että myös ainut oma täkäläinen ystäväni palaa lomansa jälkeen perheineen takaisin Khartumiin. Kaikki merkit lupaavat niin, mutta olen oppinut olemaan luottamatta täällä merkkeihin. Khartum ei ole ihan helppo paikka asua ja muutaman kuukauden lomalla omassa kotimaassa saattavat ajatukset hyvinkin muuttua täysin. 

Omalta kohdaltani voin kuitenkin sanoa varmasti, että loman jälkeen aloitamme täälla Sudanissa toisen vuoden. Juurihan vasta ehdimme tänne asettua. 

tiistai 12. toukokuuta 2015

Äiti vai ihminen?

Äitienpäivä tuli ja meni. En ole juhlapäivien ystävä, sen enempää äitienpäivän kuin esimerkiksi joulunkaan. Toimiva arki on minun juhlaani ja arvostan lahjoja enemmän arjen pieniä huomionosoituksia. En tiedä milloin, jos ollenkaan, täällä Sudanissa vietetään äitienpäivää. Minun sunnuntaini oli joka tapauksessa yhtä juhlaa, vaikkei äitienpäivästä ollut puhettakaan: mies palasi kotiin parin viikon työmatkustelun jälkeen ja toi tullessaan kaikenlaisia mukavia tuomisia joita ei täältä löydy: prosciutto-kinkkua, gluteenitonta leipää, ylellistä kasvorasvaa. Tuntuu hyvältä kun koko seurue on taas kasassa. 

Ennen ja jälkeen äitienpäivän sosiaalisessa mediassa kiersi paljon kirjoituksia äitiydestä ja erityisesti hyvästä äitiydestä. Hyvä äiti asettuu lapsen tasolle, ei korota ääntään, laittaa ruokaa ja leipoo pullaa, tekee naamiaisasut ja korjaa vaatteet, on loputtoman kärsivällinen, vetää rajat tiukasti mutta lempeästi. Hyvä äiti ei kuulemma pyri täydellisyyteen - mutta hyvän äidin määritelmä liippaa minusta kyllä vähän turhan läheltä täydellisyyttä. Totta kai hyvä äiti tai isä asettuu lapsen tasolle ja pyrkii ymmärtämään häntä, tietysti rajat tulisi vetää selkeästi mutta lämmöllä. Mutta kuka meistä osaa ja jaksaa aina tehdä niin kuin pitää ja on oikein? 

Ihmettelen sitä miten paljon kirjoitetaan hyvästä äitiydestä mutta miten vähän toisaalta kuulutetaan hyvän ihmisyyden perään. Hyvästä elämästä puhutaan sosiaalisessa mediassa kyllä kyllästymiseen asti - hyvään elämään tuntuu kuuluvan sopivassa suhteessa lepoa, urheilua ja hyvää ravintoa - mutta hyvä elämä tuntuu olevan ennen kaikkea varsin yksilökeskeinen projekti. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt artikkelin ihmisyydestä, siitä miten elää hyvin suhteessa muihin. Paitsi mitä tulee äitien suhteeseen lapsiinsa. Äideille satelee ohjeita loputtomiin.

Miksi hyvän äitiyden äärirajat voidaan vetää niin selkeästi, mutta hyvästä ihmisyydestä ei tunnu kenelläkään olevan mitään sanottavaa? Mitä jos jokaisen hyvään äitiyteen liittyvään artikkeliin laitettaisiin äidin tai vanhemman paikalle sana "ihminen", lapsen paikalle "kanssaihminen"? Saataisiin uskoakseni kokoelma ihan päteviä elämänohjeita. Mutta miksi sellaisia artikkeleita ei kirjoiteta? Miksei ole sopivaa antaa ymmärtää, että on oikeita hyviä tapoja suhtautua toisiin ihmisiin, yhtä lailla kuin on vääriä huonoja tapoja? Kun kuitenkin samaan aikaan niin kevyesti ja huoletta rohjetaan kertoa, että on oikeita tapoja olla äiti siinä kuin vääriäkin.

Minä olen parhaimmillani erinomainen äiti, huonoimmillani aika huono. Ihan samalla tapaa kuin olen parhaimmillani erinomainen ihminen ja huonoimmillani aika huono. Uskon olevani aika tavallinen äiti ja ihminen kaikkineni. Hyvinä päivinä olen sinut tämän oman puutteellisuuteni kanssa, niin vanhempana kuin ihmisenäkin, mutta huonoina päivinä tuntuu raskaalta lukea ohjeistoa siitä kuinka tämä äidin tehtävä pitäisi hoitaa. Olisi minusta muutenkin huomattavasti mielenkiintoisempaa lukea ihmisyydestä, suhteesta toisiin ihmisiin ylipäänsä, koska sitähän vanhemmuuskin lopulta on. Äitiyttä voi toki yrittää suorittaa, mutta ennen pitkää äitiydessä niin kuin elämässä yleensä joutuu kuitenkin vastakkain oman itsensä ja ihmisyytensä kanssa. Kuka minä olen, mikä minulle on tärkeää, kuinka pitkälle venyn, mitkä ovat minun rajani? 

Ihmisten päivä on joka päivä. Siis hyvää ihmisten päivää!

maanantai 11. toukokuuta 2015

Lennonin kuolema

Olin lukiossa kun luin John Lennonin elämäkerran. Tiesin toki miten tarina päättyisi mutta muistan silti kuinka seisoin raitiovaunupysäkillä Helsingin Kalliossa ja mieleni oli musta koska Lennon oli kuollut. Hänen kuolemastaan oli siinä vaiheessa jo viisitoista vuotta, mutta minulle se oli siinä hetkessä uusi asia; ennen kuin olin päässyt elämäkerran loppuun asti en ollut tutustunut Lennonin elämän tai kuoleman yksityiskohtiin sen tarkemmin. Monta päivää surin Lennonia, viisitoista vuotta myöhässä. Enkä voinut jakaa tunnelmiani kenenkään kanssa, koska kaikki muut olivat asian jo vuosia sitten käsitelleet tai se oli heille samantekevä. 

Ensimmäisinä kuukausina täällä Sudanissa en kyennyt lähestymään maata missään määrin kokonaisuudessaan. Kaikki voimani menivät omiin elinolosuhteisiini tutustuessa. Uusi talo ja lasten uusi koulu, uusi kotiapulainen - nämä veivät minun aikani ja ajatukseni. Vähitellen kykenin orientoitumaan kodista ja koulusta omaan puutarhaamme asti: sain hankittua puutarhurin ja rupesin itsekin kunnolla hoitamaan pihaa. 

Samaan aikaan kun puuhailin kodin, koulun ja puutarhan piirissä tutustuin tietysti vähitellen koko ajan myös ympäröivään kaupunkiin, hahmotin mitkä kadut vetävät ruuhka-aikaan muita paremmin, mistä ruokakaupasta löytyy mitäkin ja mihin hintaan. Mutta vasta viime viikolla minulla oli riittävästi voimia lähestyä Sudania maana. Olen asunut Khartumissa nyt yhdeksän kuukautta ja vasta nyt olen täällä sen verran kotonani, että jaksoin alkaa tutustua yksityiskohtaisemmin maan historiaan ja nykypäivään, rohkenin pysähtyä yhtäältä ihastelemaan maan kauneutta ja toisaalta kauhistumaan kauheuksia. 

Kun olin nuorempi suojasin itseäni kohtaamasta toisten surua ajattelemalla, että ne joita suuret vaikeudet ja murheet kohtaavat ovat osanneet niihin jotenkin valmistautua. Ajattelin, etteivät ne joita on kohdannut suuri suru tunne oloaan yhtä pahaksi kuin mitä minusta tuntuisi heidän osassaan, koska he jotenkin alitajuntaisesti ovat osanneet odottaa vastoinkäymisiä. Todellisuus on tietysti ikävä kyllä toinen: suuret vaikeudet ja murheet ja vahingot eivät suinkaan tule kello kaulassa vaan hyvin usein ihan yllättäen. Kaikki on hyvin kunnes ei enää olekaan; tai kaikki on huonosti ja sitten yhtäkkiä ja yllättäen vielä hyvin paljon huonommin. 

Voimme yrittää samalla tapaa etäyttää muun maailman kärsimystä kauemmaksi itsestämme ajattelemalla, että köyhempien maiden asukkaat tietävät mikä heitä odottaa, ettei sota muserra heitä koska he ovat syntyneet sotaisaan maahan, etteivät he sure kuolleita lapsiaan koska lapsikuolleisuus on heilläpäin niin yleistä. Mutta se ei ole totta. Sota, onnettomuudet, katastrofit, kuolema - kaikki ne koskettavat kaikkialla maailmassa ihan yhtä syvästi kuin ne koskettaisivat minua jos osuisivat omalle kohdalleni. Lapsi joka pyrkii pakoon ympärilleen putoavia pommeja on ihan yhtä lailla kauhuissaan kuin minun lapseni olisivat samassa tilanteessa; aikuinen joka on menettänyt maanjäristyksessä tai sodassa kaiken ei eroa epätoivossaan siitä miltä minusta tuntuisi jos sama kohtalo kohtaisi minut.

Ennenkin olen ollut tietoinen siitä, että monet ihmiset elävät käsittämättömän kurjissa olosuhteissa ja kuolevat nälkään tässä maailmassa jossa toisaalla heitetään ruokaa rekkalasteittain päivittäin pois; menehtyvät sivullisina turhissa sodissa; menettävät henkensä yrittäessään löytää tietää parempaan elämään. Olen ennenkin asunut maissa joissa on suurta köyhyyttä ja kurjuutta, mutta koskaan ennen en ole asunut missään missä saman maan rajojen sisällä soditaan. Jollain tavalla tämän uuden kotimaani todellisuus on tehnyt maailman realiteeteista kaikkinensa yhtäkkiä minulle oikeasti tosia.

Ymmärrän, ettei tässä näkökulmassani ole mitään uutta; olen ymmärtänyt jotain minkä monet muut ovat tienneet jo kauan. Tuntuu vähän samalta kuin silloin kun ymmärsin John Lennonin kuolleen. Ja samaan aikaan tuntuu ihan käsittämättömältä, että jo tuhannet ja sadattuhannet ja miljoonat ihmiset ennen minua ovat ymmärtäneet, että näin ei voi jatkua - lukemattomat ihmiset ajattelevat niin kuin minäkin, että on väärin ja kestämätöntä, että yhtäällä eletään suuressa rikkaudessa ja näennäisesti ilman huolenhäivää kun toisaalla ihmiset taistelevat elämästään syntymästään asti siihen kun kuolevat. Ja silti kaikki jatkuu aika lailla samanlaisena vuodesta ja sukupolvesta toiseen. 

torstai 7. toukokuuta 2015

Kuuma!

Hanoista ei enää viikkokausiin ole tullut kylmää vettä. Hanavesivaihtoehdot ovat huhtikuusta syys-lokakuulle kuuma tai tulikuuma. Seinät ja putket lämpenevät auringossa koko päivän ja kun lämpö öisinkin viipyilee 30 paikkeilla eivät putket pääse koskaan viilentymään kylmiksi asti. Jokunen yö sitten oli vielä keskiyöllä 37 astetta lämmintä eikä lämpö missään vaiheessa vuorokautta laskenut alle kolmenkymmenen. 

Sähköt katkeilevat usein. Kaikissa ilmastoiduissa talouksissa pyörivät nyt laitteet arvatenkin aika lailla yötäpäivää ja se on sähköverkolle liikaa, varsinkin kun maassa on vaikeuksia tuottaa riittävästi sähköä ylipäänsä. Olen kiitollinen ilmastointilaitteista ja aggregaatista, jotka pitävät kotimme viileinä sähkökatkoksista huolimatta. Päätäni puistellen ihmettelen kuinka selvisimme väliaikaisessa asumuksessaamme elokuussa vastaavassa helteessä ensimmäiset viikot kun siellä sähköt katkeilivat vielä useammin eikä kerrostalossa ollut lainkaan aggregaattia. Muistan ensimmäisiltä viikoilta muutaman tuskaisenkuuman yön. Uskon, että kuumuus ja aggregaatittomuus osaltaan tekivät alusta vaikean. On ihan erilaista elää tässä säässä kun kotona pääsee kuumaa pakoon.

Minusta on Sudanin kuukausien aikana tullut aika hyvä käyttämään ilmastointia. Tämä on ensimmäinen maa jossa ilmastointi on meillä varsinaisesti käytössä. Jamaikalla ja Belizessä joskus harvoin viilensimme ilmastoinnilla huoneen, mutta tavallisesti olimme vain tuulettimien varassa. Täällä Sudanissakin pyrimme käyttämään ilmastointia mahdollisimman säästeliäästi. Se on päällä vain niissä huoneissa missä oleskelemme, emmekä pyri viilentämään huoneita kylmiksi vaan ainoastaan kestettäviksi. Olohuoneissa säädän ilmastoinnin viilentämään tilat korkeimpaan mahdolliseen lämpötilaan eli 30 asteeseen. Se tuntuu varsin hyvältä ja raikkaalta kun ulkoilma on 39-40 astetta ja paljon ylikin. Makuuhuoneissa säädän ilmastoinnin vähän viileämmälle, mutten koskaan alle 27 asteen. Tarkoitus ei ole viilentää huoneita niin, että voisimme kesäkuumalla nukkua paksun täkin alla, vaan sellaiseen tilaan, että uni tulee eikä kuuma häiritse yöllä. 

Puutarhanhoidosta on tullut sen haastavampaa mitä kuumemmaksi sää on muuttunut. Täällä on tapana kastella pihaa niin, että se kirjaimellisesti peittyy veteen. Se ei meille sovi, koska pysyvästi mutainen piha ei ole lasten ja koirien kannalta kovin kätevä. Alan kuitenkin ymmärtää, että minun täytyisi kastella piha kevyesti pari-kolme kertaa päivässä, että kasvit saisivat kuivassa helteessä riittävästi nestettä. Ihan siihen ei aikani riitä, joten olen ottanut tavaksi uittaa osan pihasta joka päivä - sillä tavoin koko piha ei ole mudan vallassa mutta kaikki kasvit saavat edes ajoittain kunnon huikan vettä. 

Lyhyillekin automatkoille täytyy muistaa ottaa kaikille mukaan vesipullot, koska ulkona tulee ihan hetkessä kuuma. Varsinaiseen ulkoiluun ei minusta tällä säällä ole. Lapset ulkoilevat välitunneilla ja uimatunneilla koulussa, ja ratsastustunnit jatkuvat edelleen, mutta muuten aika kuluu meiltä tätä nykyä pääasiassa sisätiloissa. Viime viikonloppuna lapset juoksivat sadettimen alla uimapuvuissaan pihalla ja monesti viikonloppuisin vietämme aikaa koulun altaalla, mutta ilman viilentävää vettä ei ulkoilu tässä vaiheessa tunnu enää kovin miellyttävältä. Aamun ja illan vähän viileämmässä säässä koirat innostuvat leikkimään, mutta suuren osan päivästä nekin makaavat ilmastoinnin viilentämällä laattalattialla pitkin pituuttaan. 

Minä lasken viikkoja kesälomaan ja odotan Suomen vilpoisempaa säätä ja etenkin sadepäiviä. Lapset ja minä pääsemme kuumaa pakoon melkein koko kesäksi, mutta mies ja koirat joutuvat elämään läpi kuumimpien viikkojen täällä Sudanissa. Heitä käy sääli, mutta onneksi helpotusta on kuitenkin ennen pitkää luvassa kaikille. Muiden khartumlaisten tavoin minäkin jo odotan syksyn ja talven vähitellen viilenevää säätä. Pyörittelin itsekseni silmiäni kun ihmiset täällä viime syksynä puhuivat leppoisan lämpimistä talvipäivistä ja kylmistä öistä, mutta nyt ymmärrän hyvin mikä ero täällä onkaan kesän ja talven välillä.

Kellonaika on väärin. Itse asiassa kello oli aika tarkalleen 14.20, kun olin tyttöjen kanssa hakemassa poikaa koululta sunnuntaina. Mutta lämpötila on ihan oikein niin kuin myös kosteusprosentti.
Ihan näin kuuma ei onneksi ole joka päivä!


keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Pysäyttäviä numeroita

Sudan on Afrikan kolmanneksi suurin maa, Algerian ja Kongon demokraattisen tasavallan jälkeen. Maan pinta-ala on lähes 1.9 miljoonaa neliökilometriä. 

Sudanissa on yli 39 miljoonaa asukasta. Pääkaupunki Khartum käsittää oikeastaan kolme kaupunkia: Khartumin, Pohjoisen Khartumin (Khartoum North) ja Omdurmanin kaupungit. Kolmen kaupungin alueella asukkaita on 6-7 miljoonaa, joista arviolta kaksi miljoonaa on pakolaisia muualta Sudanista. 

Sudanissa on ollut ihmisasutusta jo ainakin 8000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Nyky-Sudanissa on satoja eri etnisiä ryhmiä ja reilusti yli sata käyttökieltä. Maan yleisin kieli on paikallinen versio arabian kielestä.

Sudanilla on seitsemän rajanaapuria: Egypti, Eritrea, Etiopia, Etelä-Sudan, Keski-Afrikan tasavalta, Tšad ja Libya. 

Yhteensä yli 5 miljoonaa sudanilaista, eli noin 15% maan kansasta, tarvitsee tällä hetkellä humanitääristä apua. 

Konfliktien vuoksi miljoonat sudanilaiset ovat joutuneet poistumaan kotoaan ja yli 3 miljoonaa elää pakolaisina oman maansa sisällä. 

Ruoka-apua tarvitsee yli 4 miljoonaa ihmistä. 

Yli puoli miljoonaa sudanilaislasta kärsii akuutista nälänhädästä. 

Tänä vuonna apua Sudanissa tarvitaan ainakin yli 1 miljardin US dollarin edestä. 

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Mietteitä kouluvuoden päättyessä

Olen sitä mieltä, että pienten koululaisten tulisi ottaa vastuu läksyistään alusta asti mahdollisimman paljon itse. Kouluhan on lopulta lapsen oma projekti, koulua ei käydä äitiä ja isää varten, ei opettajaa varten, vaan omaa itseä varten. Jos lapsi on vielä liian pieni tekemään itsenäisesti kotitehtäviä, niitä ei pitäisi mielestäni ollenkaan antaa.

Nämä ajatukseni eivät juurikaan saa kaikupintaa lasten täkäläisessä koulussa. Ekaluokkalaisella on tätä nykyä useamman tunnin verran läksyjä per viikko. Pudistelin eilen päätäni kun huomasin, että pojan yhden kotitehtävän tehtävänanto oli selkeästi suunnattu vanhemmille: "auta lasta leikkaamaan sanat erikseen ja mieti yhdessä lapsen kanssa minkä otsakkeen alle ne sopivat". Kotitehtävä oli sinänsä aivan mainio, pojan piti miettiä minne erilaiset asiat ja esineet päätyvät: kierrätykseen, uusiokäyttöön, hyväntekeväisyyteen, kompostiin vai roskikseen. Pidän siitä, että pojan läksyt ovat joka viikko erilaiset, ja ne on aina jollain tavalla sidottu tosielämään; hyvin harvoin siis ihan vain lasketaan tai kirjoitetaan. Viime viikolla kirjoitustehtävässä piti miettiä miten tekisi matkan Khartumista Dubain kautta Los Angelesiin; millä kulkuneuvolla kulkisi minkäkin välin, mistä hankkisi liput, missä majoittuisi, mitä kaikkea pitäisi pakata mukaan. 

Autan poikaa läksyissä mutta yritän olla osallistumatta liikaa, en halua tehdä läksyjä hänen puolestaan tai tarjota hänelle valmiita vastauksia. On kuitenkin monesti aika vaikea tietää miten paljon antaa pojan tehdä ihan yksin, jos tehtävänanto on selkeästi suunnattu vanhemmille eikä pojalle itselleen, ja kun läksyt ovat oikeasti vaikeita. En halua antaa hänen säännöllisesti mennä sieltä missä aita on matalin mutta en toisaalta myöskään tahdo odottaa pojalta liikaa. Kun koulu edellyttää koululaiselta paljon, on vaikea yksin pitää kiinni siitä ajatuksesta, että kyseessä on kuitenkin vasta kuusi-seitsemänvuotias lapsi; omassa kotimaassa lapsi ei vielä olisi edes koulussa. Täällä hän on jo tokaluokkalainen, menossa syksyllä kolmannelle. Iso poika, mutta oikeasti kuitenkin vielä aika pieni. 

Poika täytti muutama päivä sitten seitsemän. Se tuntuu tärkeältä rajapyykiltä monessakin mielessä. Enää ei tarvitse ihan samalla tapaa miettiä onko oikein, että pieni poika tekee jo koulussa pitkiä päiviä. Syksyllä hän on vihdoin jo suomalaisittainkin kouluikäinen. 

*****

Nelivuotias täyttää puolestaan jonkun viikon päästä viisi. Minun on ollut alusta asti helpompi suhtautua keskimmäisen koulu-uraan verrattuna esikoiseen. Ensinnäkin olen saanut tietysti käydä näitä eri vaiheita jo kertaalleen läpi esikoisen kohdalla, mutta suuri ero on myös siinä, että esikoisen kokemusten pohjalta olen osannut tehdä keskimmäisen kohdalla paremmalta tuntuvia ratkaisuja. Olen alkanut vuosien kuluessa kaikin puolin paremmin ymmärtää miten kasvattaa lapsia eri kulttuurien leikkauspisteessä, mitä ottaa ja mitä jättää, miten suhtautua.

En laittanut keskimmäistä kaksivuotiaana päiväkotiin niin kuin oli Belizessä tapana, koska olin huomannut esikoisen kohdalla päiväkodin olevan kaksivuotiaana vähintäänkin samantekevää ja pahimmillaan huono ratkaisu. Esikoisen puolipäiväinen leikkikoulu Belmopanissa oli huonosti järjestetty ja turvaton paikka, mutta tajusin sen kunnolla vasta jälkikäteen. Pojan olisi ollut paljon parempi olla kanssani kotona kuin leikkikoulussaan. Opin virheestäni ja pidin keskimmäisen kotona siihen asti, että hän sai kolmevuotiaana aloittaa puolipäiväisenä veljensä kanssa samassa kivassa pienessä kansainvälisessä koulussa. 

Keskimmäisen kohdalla olen myös ottanut kaikenlaiset läksyt ja koulun lähettämät harjoitukset hyvin kevyesti. Kotona emme ole yhdenkään lapsen kanssa ottaneet asiaksi opetella numeroita tai aakkosia, mutta esikoisen kohdalla tunsin asiasta ajoittain syyllisyyttä. Keskimmäisen kohdalla syyllisyys tai huoli ei paina mieltäni lainkaan. Päinvastoin olen pyrkinyt ohjaamaan häntä ennen kaikkea leikkimään. Jos tyttö itse haluaa kotona opetella kirjaimia tai numeroita niin mikä siinä, mutta minä en asiassa tee aloitetta, enkä jää tankkaamaan niitä kirjaimia jotka syystä tai toisesta eivät suju. 

Nelivuotiaan esikoulupäivät ovat mielestäni tänä vuonna olleet vähän turhan pitkiä mutta muutoin hän on mielestäni saanut kasvaa ja elää sopivasti ikänsä mukaan. Syksyllä keskimmäinen on viisivuotias ekaluokkalainen. Koulupäivä pitenee noin puolellatoista tunnilla ja hänkin alkaa saada läksyjä. Yhtäältä tuntuu, että koulu on osannut hyvin valmistaa esikoululaista tulevaan muutokseen, ja että tyttö on sinänsä valmis pitempiin päiviin ja vähän vaativampaan menoon. Mutta toisaalta minua kyllä surettaa, että leikille ei keskimmäisellä enää syksyllä jää koulussa niin kovin aikaa. Pitkän koulupäivän aikana koululaisilla on vain kaksi vähän pitempää taukoa ja niitten aikana pitäisi ehtiä syödäkin. 

Omalta osaltani minä yritän keventää molempien koululaisten päivää niin paljon kuin mahdollista. Olen päättänyt, että syksyllä lähetän lapset aamulla koulubussilla kouluun mutta iltapäivisin haen heidät itse koulusta päivittäin. Se lyhentää pitkää koulupäivää edes jonkun verran, kun bussimatkan sijaan pääsee äidin kanssa omalla autolla kotiin. Ihan mielelläni veisin lapset itse aamulla kouluunkin, mutta en osaa ajaa täkäläisessä liikenteessä enkä halua, että autonkuljettaja joutuu lähtemään kotoaan jo ennen auringonnousua ehtiäkseen meille hyvissä ajoin viemään lapsia kanssani kouluun. Mies matkustaa työn puolesta sen verran usein, että hänen varaansa en halua koulumatkoja säännönmukaisesti jättää. 

*****

Nuorimmaisemme täytti juuri puolitoista. Hän kuuntelee vieressä kun poika lukee meille muille ääneen, kun isosisko laskee sormiaan vuoroin englanniksi vuoroin suomeksi. Pikkusisko sanoo riemuissaan "kolme, neljä" ja toistaa perässä kun poika opettelee vähän kerrallaan lausumaan suomen kielen aakkosia "oo, pee". Nuorimmaisen kohdalla eivät mieltäni paina sen enempää kasvatukseen liittyvät huolet tai syyllisyys sen enempää kuin monet häiritsevät ja turhat periaatteetkaan. Muutama päivä sitten puolitoistavuotias toi minulle hyllystä käteen vanhan suomalaisen aapiskirjan ja sivu kerrallaan kerroin hänelle mistä kirjaimesta olikaan kyse. Pienimmällä ei todellakaan ole mikään kiire oppia aakkosia millään kielellä, mutta tätä nykyä huomaan olevani sillä kannalla, että eipä niiden katselusta mitään haittaakaan ole. 

Minulta kysytään nyt vähintäänkin viikoittain aloittaako puolitoistavuotias syksyllä paikallisessa kansainvälisessä puolipäiväisessä päiväkodissa. Täällä aika lailla kaikki kaksivuotiaat menevät päiväkotiin, niitä on kaupungissa useita. Pidän mielen avoimena pienimmän koulunkäynnin suhteen, mutta uskon, että hän on kotona vielä kanssani hyvän aikaa. Täällä pidetään kaksivuotiaiden päivähoitoa tärkeänä ennen kaikkea siksi, että sitä kautta opitaan sosiaalisia taitoja ja itsenäisyyttä. Kahden isosisaruksen kanssa pienimmällä ei kuitenkaan ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin oppia olemaan sosiaalinen, jakamaan leluja ja vanhempien aikaa ja huomiota. Hän myös viihtyy yhtä lailla hyvin niin äidin kuin isänkin kanssa, ja jäi ihan hyvillä mielin jo viime syksynä taatansa hoiviin moneksi tunniksi kun minulla oli isäni vierailun aikana täällä asioita hoidettavana. Puolitoistavuotiaan ei mielestäni tarvitse olla vielä yhtään sen itsenäisempi. 

*****

Koulu päättyy täällä toukokuun lopussa. Viimeisiä viikkoja eletään nyt siis tämän vuoden aikataulujen ja rutiinien mukaan. Olen yhtäältä hyvin valmis lomaan mutta toisaalta on vaikea uskoa, että ensimmäinen kouluvuosi Sudanissa on todellakin kohta käyty loppuun. Uskon, että toinen vuosi Sudanissa tulee olemaan ensimmäistä helpompi. Itse asiassa olen siitä ihan varma. Ensimmäiset kuukaudet täällä olivat hyvin vaikeita. Tulee olemaan ihan erilaista aloittaa uusi kouluvuosi, toinen vuosi Sudanissa, kaikin puolin tutussa ympäristössä. En edelleenkään ole ihan kotonani täällä Khartumissa, mutta jos ajattelen minkälaisen matkan olen tehnyt viime syksystä tähän päivään, olen kiitollinen ja helpottunut. Selvisimme jotenkin tänne asti ja kaikki on ihan hyvin.