maanantai 11. toukokuuta 2015

Lennonin kuolema

Olin lukiossa kun luin John Lennonin elämäkerran. Tiesin toki miten tarina päättyisi mutta muistan silti kuinka seisoin raitiovaunupysäkillä Helsingin Kalliossa ja mieleni oli musta koska Lennon oli kuollut. Hänen kuolemastaan oli siinä vaiheessa jo viisitoista vuotta, mutta minulle se oli siinä hetkessä uusi asia; ennen kuin olin päässyt elämäkerran loppuun asti en ollut tutustunut Lennonin elämän tai kuoleman yksityiskohtiin sen tarkemmin. Monta päivää surin Lennonia, viisitoista vuotta myöhässä. Enkä voinut jakaa tunnelmiani kenenkään kanssa, koska kaikki muut olivat asian jo vuosia sitten käsitelleet tai se oli heille samantekevä. 

Ensimmäisinä kuukausina täällä Sudanissa en kyennyt lähestymään maata missään määrin kokonaisuudessaan. Kaikki voimani menivät omiin elinolosuhteisiini tutustuessa. Uusi talo ja lasten uusi koulu, uusi kotiapulainen - nämä veivät minun aikani ja ajatukseni. Vähitellen kykenin orientoitumaan kodista ja koulusta omaan puutarhaamme asti: sain hankittua puutarhurin ja rupesin itsekin kunnolla hoitamaan pihaa. 

Samaan aikaan kun puuhailin kodin, koulun ja puutarhan piirissä tutustuin tietysti vähitellen koko ajan myös ympäröivään kaupunkiin, hahmotin mitkä kadut vetävät ruuhka-aikaan muita paremmin, mistä ruokakaupasta löytyy mitäkin ja mihin hintaan. Mutta vasta viime viikolla minulla oli riittävästi voimia lähestyä Sudania maana. Olen asunut Khartumissa nyt yhdeksän kuukautta ja vasta nyt olen täällä sen verran kotonani, että jaksoin alkaa tutustua yksityiskohtaisemmin maan historiaan ja nykypäivään, rohkenin pysähtyä yhtäältä ihastelemaan maan kauneutta ja toisaalta kauhistumaan kauheuksia. 

Kun olin nuorempi suojasin itseäni kohtaamasta toisten surua ajattelemalla, että ne joita suuret vaikeudet ja murheet kohtaavat ovat osanneet niihin jotenkin valmistautua. Ajattelin, etteivät ne joita on kohdannut suuri suru tunne oloaan yhtä pahaksi kuin mitä minusta tuntuisi heidän osassaan, koska he jotenkin alitajuntaisesti ovat osanneet odottaa vastoinkäymisiä. Todellisuus on tietysti ikävä kyllä toinen: suuret vaikeudet ja murheet ja vahingot eivät suinkaan tule kello kaulassa vaan hyvin usein ihan yllättäen. Kaikki on hyvin kunnes ei enää olekaan; tai kaikki on huonosti ja sitten yhtäkkiä ja yllättäen vielä hyvin paljon huonommin. 

Voimme yrittää samalla tapaa etäyttää muun maailman kärsimystä kauemmaksi itsestämme ajattelemalla, että köyhempien maiden asukkaat tietävät mikä heitä odottaa, ettei sota muserra heitä koska he ovat syntyneet sotaisaan maahan, etteivät he sure kuolleita lapsiaan koska lapsikuolleisuus on heilläpäin niin yleistä. Mutta se ei ole totta. Sota, onnettomuudet, katastrofit, kuolema - kaikki ne koskettavat kaikkialla maailmassa ihan yhtä syvästi kuin ne koskettaisivat minua jos osuisivat omalle kohdalleni. Lapsi joka pyrkii pakoon ympärilleen putoavia pommeja on ihan yhtä lailla kauhuissaan kuin minun lapseni olisivat samassa tilanteessa; aikuinen joka on menettänyt maanjäristyksessä tai sodassa kaiken ei eroa epätoivossaan siitä miltä minusta tuntuisi jos sama kohtalo kohtaisi minut.

Ennenkin olen ollut tietoinen siitä, että monet ihmiset elävät käsittämättömän kurjissa olosuhteissa ja kuolevat nälkään tässä maailmassa jossa toisaalla heitetään ruokaa rekkalasteittain päivittäin pois; menehtyvät sivullisina turhissa sodissa; menettävät henkensä yrittäessään löytää tietää parempaan elämään. Olen ennenkin asunut maissa joissa on suurta köyhyyttä ja kurjuutta, mutta koskaan ennen en ole asunut missään missä saman maan rajojen sisällä soditaan. Jollain tavalla tämän uuden kotimaani todellisuus on tehnyt maailman realiteeteista kaikkinensa yhtäkkiä minulle oikeasti tosia.

Ymmärrän, ettei tässä näkökulmassani ole mitään uutta; olen ymmärtänyt jotain minkä monet muut ovat tienneet jo kauan. Tuntuu vähän samalta kuin silloin kun ymmärsin John Lennonin kuolleen. Ja samaan aikaan tuntuu ihan käsittämättömältä, että jo tuhannet ja sadattuhannet ja miljoonat ihmiset ennen minua ovat ymmärtäneet, että näin ei voi jatkua - lukemattomat ihmiset ajattelevat niin kuin minäkin, että on väärin ja kestämätöntä, että yhtäällä eletään suuressa rikkaudessa ja näennäisesti ilman huolenhäivää kun toisaalla ihmiset taistelevat elämästään syntymästään asti siihen kun kuolevat. Ja silti kaikki jatkuu aika lailla samanlaisena vuodesta ja sukupolvesta toiseen. 

14 kommenttia:

  1. Taas hienoa ajattelua, johon voin todella samaistua. Minäkin olen hyvin vahvasti maailmalla ollessani tajunnut sen, kuinka me kaikki olemme ensisijaisesti ihmisiä, sitten vasta esim jonkin maan kansalaisia. Eikä ole olemassa "joitain muita", vaan olemme kaikki samassa veneessä, samalla pallolla. Mikro- tai makrotason katastrofit ovat ihan yhtä hirveitä kaikille. Tämä ajatus on myös kipeä kokea, sillä samalla tuntuu niin avuttomalta yksin - kun kaikki tuntuu jatkuvan samanlaisena vuodesta toiseen, niin kuin kirjoitit. Vaikka toisaalta olemme yhdessä kehittäneet maailmaa koko ajan parempaan suuntaan, esim. äärimmäisen köyhyyden, lukutaidon ja lapsikuolleisuuden osalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me olemme todellakin nykyään ehkäpä vielä entistäkin enemmän yhtä ja samaa porukkaa; globalisaatio viimeistään on pitänyt huolen siitä etteivät yhdenkään maan ongelmat pysy maan rajojen sisäpuolella vaan ovat meidän kaikkien yhteinen asia, halusimme tai emme. Ja yleisen inhimillisyyden nimissä meidän tulisi mielestäni kaikkien pyrkiä puhaltamaan yhteen hiileen ja huolehtimaan toisistamme, kansallisuudesta ja lähtökohdista riippumatta.

      Todellakin maailma on onneksi kehittynyt myös eteenpäin mutta surullista on se, että usein tuntuu siltä, että ne joilla jo on saavat yhä vain lisää, kun taas vähäosaisempien tilanne pysyy parhaimmillaan samana ja huonoimmillaan vielä entisestäänkin huonontuu. Täällä Khartumissa hämmästelin tänään uusia komeita rakennuksia yhdellä kaupungin pääkaduista. Samaisen kadun varrelle on pian nousemassa mm uutuuttaankiiltävä Adidaksen liike. Samaan aikaan kun pääkaupunki ulkoisesti koko ajan kohentuu, toisaalla saman maan sisällä eletään hyvin erilaisessa todellisuudessa. Ja vielä räikeämpiä ovat tietysti erot länsimaiden ja kehitysmaiden välillä ylipäänsä.

      Tuntuu todellakin avuttomalta ja hämmentyneeltäkin, että sama meno aina vain jatkuu.

      Poista
  2. Tosi hieno ja tärkeä kirjoitus. Tämä toi jostain syystä mieleeni Beslanin verilöylypäivän, jolloin työskentelin toimittajana ja tein aiheesta kasan juttuja. Olin toki Suomessa, kaukana tapahtumapaikasta, mutta tapaus kosketti ihan valtavasti ja pyöri mielessä pitkään, tuli uniinkin. Kun puhuin asiasta tuttavalleni Suomessa hän sanoi: "No, siellä ne ovat tottuneet kuolemaan." Raivostuin. Beslanin lapsetkin olivat joidenkin lapsia. Miltä sinusta tuntuisi äitinä menettää lapsesi? Tai isänä?

    Olemme puhuneet auttamisesta kotona paljon viime aikoina kotona. Pitäisi auttaa, mutta miten auttaa? Kuinka helppo onkaan puhua, muttei tehdä? Miksi on muka niin vaikea ryhtyä tekemään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kai tosiaan jotain suojeluvaistoa ajatella, että ne muut, ne ovat tottuneet siihen kaikkeen kamalaan? Mutta niinhän se on, että yhtä lailla kaikkialla maailmassa äidit ja isät rakastavat lapsiaan, lapset vanhempiaan, kaikkialla perheenjäsenet ja ystävät ovat toisilleen tärkeitä, enkä ollenkaan usko, että menetykset olisivat sen helpompia vaikka niihin todennäköisyyksien nimissä tietäisikin jotenkin valmistautua.

      Aina ei ole tilaisuutta auttaa suurieleisesti mutta uskon, että myös pienemmät teot ovat tärkeitä. Meillä on täällä tietysti vastassa ihan eri tavalla tilaisuuksia auttaa kun avuntarve ympärillämme on niin suuri. Länsimaissa ihmisillä on varmasti myös korkeampi kynnys pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.

      Poista
  3. Kiitos.
    Itse pidän näitä asioita kyynärvarren päässä, sillä muuten en jaksaisi elää normaalisti. Samoin ajattelen ilmastonmuutoksesta; ajatus on niin ahdistava, että se on pidettävä tietoisesti loitolla. Mutta sitten henkilö, jota pidin ystävänä, postasi facessa " voi kunpa ilmastonmuutos olisi totta, koska täällä Pohjois-Karoliinassa on niin kylmä" (noin 20 mutta sateista ja pilvistä) ja mä vedin semmoiset pultit, ettei mitään rajaa. Olen lapsellinen ja tyhmä, mutta en ole enää kyseisen henkilön kaveri enkä halua hänen kanssaan keskustella asiasta. Teen oman pienen osani ja pyrin onnelliseen elämään juuri nyt.
    Maailma on ahdistava, mutta ihmiset pääosin sydämellisiä. Kaikkea hyvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on ollut vähän samanlainen tapa pitää huonot uutiset kädenmitan päässä. Nuorempana seurasin kyllä uutisia hyvin tarkkaan mutta aika kauan elin aikuisiällä niin, että välttelin uutisia ylipäänsä, piilotin itseni perhe-elämään niin kuin ympäröivää maailmaa ei olisikaan. Minusta tuntui, että uppoan kärsimykseen jos annan sen tulla liian lähelle. Mutta olen huomannut, että enpä uppoakaan.

      Ajattelen nykyään itse niin, että meillä hyväosaisilla ei ole oikeutta katsoa pitemmän päälle toiseen suuntaan, ei lupaa olla ottamatta jotenkin kantaa epäkohtiin ja vääryyksiin. Maailman kaikkein vähäosaisimmilla ei useinkaan ole mahdollisuutta juurikaan auttaa itse itseään, joten meidän joilla on voimaa ja resursseja, rahaa ja ennen kaikkea vapaus sanoa mitä ajattelemme on tehtävä heidän puolestaan mitä voimme.

      Enkä valitettavasti itse ollenkaan usko siihen, että ihmiset olisivat pääosin sydämellisiä. Ihmisethän tästä maailmasta ovat tällaisen tehneen, ja ihmiset ovat ne jotka tekevät päätöksiä siitä jätetäänkö pakolaiset hukkumaan Välimereen vai noukitaanko pelastusalusten kyytiin, ja niin edelleen. Paljon on maailmassa hyviä ihmisiä mutta hyvin paljon myös niitä jotka edustavat vain itseään ja omaa intressiään. Muiden ihmisten hyvyyden varaan en siis rohkene jättää toivoa paremmasta maailmasta, vaan jollain tapaa minun on yritettävä itse tehdä oma osani.

      Minäkin pyrin kyllä omalla kohdallani onnelliseen elämään tässä ja nyt, mutta olen huomannut, että tunnen itse asiassa olevani onnellisempi ja jotenkin täydemmin ja vahvemmin läsnä omassa elämässäni silloin kun minulla on tilaisuus olla todella olemassa muillekin kuin itselleni ja läheisilleni. En oikeastaan tiedä mitään niin voimaa-antavaa kuin apua tarvitsevan ihmisen tai eläimen auttaminen.

      Kaikkea hyvää myös sinnepäin!

      Ps. Nuo ilmastonmuutoksenkieltäjät ovat kyllä outoa porukkaa... Vaikea tietää mitä niille sanoa, jos kaikki tähänasti levitetty tieto ilmiöstä on mennyt kokonaan ohi.

      Poista
    2. Totta puhut kaimaseni, en kiistä ollenkaan! olen täällä myös tympääntynyt kaksinaamaisuuteen; jos teen hyvää, niin tahdon tehdä sen hyvästä sydämestä enkä siksi, että siitä saa lisäpisteitä. Näennäishyväkin voi toki olla hyvää, mutta mä en sitä kestä. Esimerkkinä Food Drivet: itse ostetaan luomua ja mahdollisimman hyvää ruokaa ja sitten haetaan laatikollinen halvinta p***aa Walmartista ja lahjoitetaan "ruoka"keräykseen. Huomaan, miten ympäristö vaikuttaa ajatteluun, täällä ei kovasti oikeiya ongelmia näy, toki niitä on, mutta piilossa nykyisessä asuinpaikassani.

      Poista
    3. Minä en tiedä onko sillä väliä minkä nimissä hyvää tehdään kunhan tehdään. Ruoka on ruokaa, varsinkin nälkäiselle. Eikä se lopulta näy tai tunnu kuka tekee hyvää sydämestä ja kuka ihan vain siksi kun kaikki muutkin. Mutta onhan se totta kai ärsyttävää jos joku kehuskelee omilla hyvillä teoillaan mutta on toisaalta esimerkiksi läheisiään kohtaan ankea. Sellaisia amerikkalaisia kristittyjä kohtasin paljon Belizessä jotka pitivät todella kovaa ääntä hyväntekeväisyydestään mutta suhtautuivat toisaalta paikallisiin ja ei-kristittyihin hyvinkin ylenkatsovasti. Ottivat mua kovasti päästä mutta toisaalta jos pyyteettömästi rakensivat paikallisille vaikkapa talon niin hyvä niin (hankaluus oli siinä, että usein apu ei ollut pyyteetöntä vaan siihen liittyi kaikenlaisia ehtoja - mutta ei siitä tähän saumaan tämän enempää).

      Ihan totta, että ympäristö vaikuttaa - ympäristönvaihdos se on minutkin jotenkin herättänyt. Mutta se minkä olen itse nyt tajunnut on se, että vaikkapa nämä Sudanin ongelmat ovat oikeasti ihan yhtä lailla olemassa siellä teidän nurkilla vaikka ovatkin maantieteellisesti kaukana ja siinä omassa lähipiirissä kaikki näyttäisi päällisin puolin olevan hyvin.

      Poista
  4. Tosi hieno ja herattava kirjoitus Kata, kun on kaikenlaisia uhkia ymparilla niin se laittaa tavallaan elamaan hetkessa, on pakko tai yöt menevat pohdiskeluksi ja elama ilottomaksi. Vuodet maailmalla ovat kylla opettaneet etta elama on epaoikeudenmukaista ja ihmiset katselevat elamaa mieluusti vaalenapunaisten lasien lapi. Minulle on jaanyt jotenkin elavasti mieleen Aasian tsunami ja osa kommenteista Suomessa, mitas menivat sanottiin turisteista ja siellahan nyt on sellaista sanottiin paikallisista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy mielestäni yrittää löytää joku tasapaino sen välille ettei maailmantuska muserra mutta että pysyy silti selvillä maailmanmenosta ja pyrkii sitä osaltaan jotenkin viemään parempaan suuntaan - tai ei ainakaan huonompaan.

      Tuntuu siltä, että Suomesta käsin on aika helppo ajatella, että kun vaan pidetään tämä oma tontti puhtaana kaikki on hyvin - ne "toiset" siellä kaukana muualla huolehtikoon itsestään. Siihen ajatteluun tosiaan saa nätisti sidottua mukaan myös kaikki jotka tulevat lähteneeksi Suomen rajojen ulkopuolelle lyhyemmäksi ja pitemmäksi aikaa, "mitäs menivät".

      Se mitä olen nyt täällä jotenkin oikein kirkkaasti ymmärtänyt on, että nämä Sudanin ongelmat tuntuvat nyt olevan tosi lähellä mutta oikeasti ne ovat aina koskettaneet mun elämääni ihan yhtä lailla - koska maailman ongelmat on meidän kaikkien ongelmia, eivätkä ollenkaan vähemmän olemassa silloin kun minä en ole täällä rajojen sisäpuolella niitä "todistamassa".

      Poista
  5. Tärkeä aihe eikä siihen ole yksiselitteisiä vastauksia tai ratkaisuja. Itse en pysty katsomaan esimerkiksi ohjelmia, jotka kertovat naisiin tai lapsiin kohdistuvasta väkivallasta tai suuresta köyhyydestä. Se koskettaa niin valtavasti, että ahdistun omasta voimattomuudesta puuttua asioihin. Mutta kaikki me voimme tehdä päivittäisiä hyviä tekoja ja yrittää elää hyvänä ihmisenä. Uskon siihen, että hyväntahtoisuus, avarakatseisuus ja myötätunto ovat tarttuvia, että sellaisten ihmisten esimerkki saa ajattelemaan, että minäkin haluan olla samanlainen. Haluan uskoa siihen, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, vaikka välillä uskonpuute valtaakin mielen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään väenvängällä pyri katsomaan itseäni järkyttäviä ohjelmia enkä halua kaikista asioista tietää kaikkein karuimpia yksityiskohtia, mutta haluan kuitenkin pysyä selvillä siitä missä mennään.

      Minäkin uskon, että hyväntahtoisuus tarttuu siinä kuin pahantahtoisuuskin ja yritän harjoittaa myötätuntoa muuta maailmaa kohtaan mahdollisimman laajasti. Itse en usko sinällänsä hyvyyteen tai pahuuteen, ihmiset ovat monimutkaisia olentoja, mutta haluan itse yrittää kohdella muita niin kuin toivoisin muitten kohtelevan minua. Niin siis sekä suhteessa kohtaamiini ihmisiin kuin myös poliittisiin päätöksiin: toivoisin esimerkiksi, että Suomi tarjoutuisi ottamaan vastaan enemmän pakolaisia. Uuden hallituksen ollessa vallassa tätä kuitenkaan ikävä kyllä tuskin tapahtuu.

      Poista
    2. Pakolaisasia on tässä maassa arka aihe. Itsekin maahanmuuttajana ja jonkun verran pakolaisten kanssa työskennelleenä näen, että asenteita on hyvin vaikea muuttaa. Paikallislehdessämmekin valitetaan maahanmuuttajista, "jotka vievät meiltä kaiken" , jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain. Ja Suomi on kuitenkin maa, joka ottaa vuosittain vastaan hyvin vähän pakolaisia.

      Poista
    3. On mielestäni käsittämätöntä kuinka vähän Suomessa otetaan vastaan pakolaisia, ja monen suhtautuminen pakolaisia ja maahanmuuttajia kohtaan on jotain ihan pöyristyttävää. Suomalaiset matkustavat verrattain paljon, tai siltä ainakin näin näppituntumalla vaikuttaa, mutta suhde muuhun maailmaan on silti monella aika eriskummallinen. Ja asenteita on tosiaan varmasti vaikea muuttaa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!