sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Mietteitä kouluvuoden päättyessä

Olen sitä mieltä, että pienten koululaisten tulisi ottaa vastuu läksyistään alusta asti mahdollisimman paljon itse. Kouluhan on lopulta lapsen oma projekti, koulua ei käydä äitiä ja isää varten, ei opettajaa varten, vaan omaa itseä varten. Jos lapsi on vielä liian pieni tekemään itsenäisesti kotitehtäviä, niitä ei pitäisi mielestäni ollenkaan antaa.

Nämä ajatukseni eivät juurikaan saa kaikupintaa lasten täkäläisessä koulussa. Ekaluokkalaisella on tätä nykyä useamman tunnin verran läksyjä per viikko. Pudistelin eilen päätäni kun huomasin, että pojan yhden kotitehtävän tehtävänanto oli selkeästi suunnattu vanhemmille: "auta lasta leikkaamaan sanat erikseen ja mieti yhdessä lapsen kanssa minkä otsakkeen alle ne sopivat". Kotitehtävä oli sinänsä aivan mainio, pojan piti miettiä minne erilaiset asiat ja esineet päätyvät: kierrätykseen, uusiokäyttöön, hyväntekeväisyyteen, kompostiin vai roskikseen. Pidän siitä, että pojan läksyt ovat joka viikko erilaiset, ja ne on aina jollain tavalla sidottu tosielämään; hyvin harvoin siis ihan vain lasketaan tai kirjoitetaan. Viime viikolla kirjoitustehtävässä piti miettiä miten tekisi matkan Khartumista Dubain kautta Los Angelesiin; millä kulkuneuvolla kulkisi minkäkin välin, mistä hankkisi liput, missä majoittuisi, mitä kaikkea pitäisi pakata mukaan. 

Autan poikaa läksyissä mutta yritän olla osallistumatta liikaa, en halua tehdä läksyjä hänen puolestaan tai tarjota hänelle valmiita vastauksia. On kuitenkin monesti aika vaikea tietää miten paljon antaa pojan tehdä ihan yksin, jos tehtävänanto on selkeästi suunnattu vanhemmille eikä pojalle itselleen, ja kun läksyt ovat oikeasti vaikeita. En halua antaa hänen säännöllisesti mennä sieltä missä aita on matalin mutta en toisaalta myöskään tahdo odottaa pojalta liikaa. Kun koulu edellyttää koululaiselta paljon, on vaikea yksin pitää kiinni siitä ajatuksesta, että kyseessä on kuitenkin vasta kuusi-seitsemänvuotias lapsi; omassa kotimaassa lapsi ei vielä olisi edes koulussa. Täällä hän on jo tokaluokkalainen, menossa syksyllä kolmannelle. Iso poika, mutta oikeasti kuitenkin vielä aika pieni. 

Poika täytti muutama päivä sitten seitsemän. Se tuntuu tärkeältä rajapyykiltä monessakin mielessä. Enää ei tarvitse ihan samalla tapaa miettiä onko oikein, että pieni poika tekee jo koulussa pitkiä päiviä. Syksyllä hän on vihdoin jo suomalaisittainkin kouluikäinen. 

*****

Nelivuotias täyttää puolestaan jonkun viikon päästä viisi. Minun on ollut alusta asti helpompi suhtautua keskimmäisen koulu-uraan verrattuna esikoiseen. Ensinnäkin olen saanut tietysti käydä näitä eri vaiheita jo kertaalleen läpi esikoisen kohdalla, mutta suuri ero on myös siinä, että esikoisen kokemusten pohjalta olen osannut tehdä keskimmäisen kohdalla paremmalta tuntuvia ratkaisuja. Olen alkanut vuosien kuluessa kaikin puolin paremmin ymmärtää miten kasvattaa lapsia eri kulttuurien leikkauspisteessä, mitä ottaa ja mitä jättää, miten suhtautua.

En laittanut keskimmäistä kaksivuotiaana päiväkotiin niin kuin oli Belizessä tapana, koska olin huomannut esikoisen kohdalla päiväkodin olevan kaksivuotiaana vähintäänkin samantekevää ja pahimmillaan huono ratkaisu. Esikoisen puolipäiväinen leikkikoulu Belmopanissa oli huonosti järjestetty ja turvaton paikka, mutta tajusin sen kunnolla vasta jälkikäteen. Pojan olisi ollut paljon parempi olla kanssani kotona kuin leikkikoulussaan. Opin virheestäni ja pidin keskimmäisen kotona siihen asti, että hän sai kolmevuotiaana aloittaa puolipäiväisenä veljensä kanssa samassa kivassa pienessä kansainvälisessä koulussa. 

Keskimmäisen kohdalla olen myös ottanut kaikenlaiset läksyt ja koulun lähettämät harjoitukset hyvin kevyesti. Kotona emme ole yhdenkään lapsen kanssa ottaneet asiaksi opetella numeroita tai aakkosia, mutta esikoisen kohdalla tunsin asiasta ajoittain syyllisyyttä. Keskimmäisen kohdalla syyllisyys tai huoli ei paina mieltäni lainkaan. Päinvastoin olen pyrkinyt ohjaamaan häntä ennen kaikkea leikkimään. Jos tyttö itse haluaa kotona opetella kirjaimia tai numeroita niin mikä siinä, mutta minä en asiassa tee aloitetta, enkä jää tankkaamaan niitä kirjaimia jotka syystä tai toisesta eivät suju. 

Nelivuotiaan esikoulupäivät ovat mielestäni tänä vuonna olleet vähän turhan pitkiä mutta muutoin hän on mielestäni saanut kasvaa ja elää sopivasti ikänsä mukaan. Syksyllä keskimmäinen on viisivuotias ekaluokkalainen. Koulupäivä pitenee noin puolellatoista tunnilla ja hänkin alkaa saada läksyjä. Yhtäältä tuntuu, että koulu on osannut hyvin valmistaa esikoululaista tulevaan muutokseen, ja että tyttö on sinänsä valmis pitempiin päiviin ja vähän vaativampaan menoon. Mutta toisaalta minua kyllä surettaa, että leikille ei keskimmäisellä enää syksyllä jää koulussa niin kovin aikaa. Pitkän koulupäivän aikana koululaisilla on vain kaksi vähän pitempää taukoa ja niitten aikana pitäisi ehtiä syödäkin. 

Omalta osaltani minä yritän keventää molempien koululaisten päivää niin paljon kuin mahdollista. Olen päättänyt, että syksyllä lähetän lapset aamulla koulubussilla kouluun mutta iltapäivisin haen heidät itse koulusta päivittäin. Se lyhentää pitkää koulupäivää edes jonkun verran, kun bussimatkan sijaan pääsee äidin kanssa omalla autolla kotiin. Ihan mielelläni veisin lapset itse aamulla kouluunkin, mutta en osaa ajaa täkäläisessä liikenteessä enkä halua, että autonkuljettaja joutuu lähtemään kotoaan jo ennen auringonnousua ehtiäkseen meille hyvissä ajoin viemään lapsia kanssani kouluun. Mies matkustaa työn puolesta sen verran usein, että hänen varaansa en halua koulumatkoja säännönmukaisesti jättää. 

*****

Nuorimmaisemme täytti juuri puolitoista. Hän kuuntelee vieressä kun poika lukee meille muille ääneen, kun isosisko laskee sormiaan vuoroin englanniksi vuoroin suomeksi. Pikkusisko sanoo riemuissaan "kolme, neljä" ja toistaa perässä kun poika opettelee vähän kerrallaan lausumaan suomen kielen aakkosia "oo, pee". Nuorimmaisen kohdalla eivät mieltäni paina sen enempää kasvatukseen liittyvät huolet tai syyllisyys sen enempää kuin monet häiritsevät ja turhat periaatteetkaan. Muutama päivä sitten puolitoistavuotias toi minulle hyllystä käteen vanhan suomalaisen aapiskirjan ja sivu kerrallaan kerroin hänelle mistä kirjaimesta olikaan kyse. Pienimmällä ei todellakaan ole mikään kiire oppia aakkosia millään kielellä, mutta tätä nykyä huomaan olevani sillä kannalla, että eipä niiden katselusta mitään haittaakaan ole. 

Minulta kysytään nyt vähintäänkin viikoittain aloittaako puolitoistavuotias syksyllä paikallisessa kansainvälisessä puolipäiväisessä päiväkodissa. Täällä aika lailla kaikki kaksivuotiaat menevät päiväkotiin, niitä on kaupungissa useita. Pidän mielen avoimena pienimmän koulunkäynnin suhteen, mutta uskon, että hän on kotona vielä kanssani hyvän aikaa. Täällä pidetään kaksivuotiaiden päivähoitoa tärkeänä ennen kaikkea siksi, että sitä kautta opitaan sosiaalisia taitoja ja itsenäisyyttä. Kahden isosisaruksen kanssa pienimmällä ei kuitenkaan ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin oppia olemaan sosiaalinen, jakamaan leluja ja vanhempien aikaa ja huomiota. Hän myös viihtyy yhtä lailla hyvin niin äidin kuin isänkin kanssa, ja jäi ihan hyvillä mielin jo viime syksynä taatansa hoiviin moneksi tunniksi kun minulla oli isäni vierailun aikana täällä asioita hoidettavana. Puolitoistavuotiaan ei mielestäni tarvitse olla vielä yhtään sen itsenäisempi. 

*****

Koulu päättyy täällä toukokuun lopussa. Viimeisiä viikkoja eletään nyt siis tämän vuoden aikataulujen ja rutiinien mukaan. Olen yhtäältä hyvin valmis lomaan mutta toisaalta on vaikea uskoa, että ensimmäinen kouluvuosi Sudanissa on todellakin kohta käyty loppuun. Uskon, että toinen vuosi Sudanissa tulee olemaan ensimmäistä helpompi. Itse asiassa olen siitä ihan varma. Ensimmäiset kuukaudet täällä olivat hyvin vaikeita. Tulee olemaan ihan erilaista aloittaa uusi kouluvuosi, toinen vuosi Sudanissa, kaikin puolin tutussa ympäristössä. En edelleenkään ole ihan kotonani täällä Khartumissa, mutta jos ajattelen minkälaisen matkan olen tehnyt viime syksystä tähän päivään, olen kiitollinen ja helpottunut. Selvisimme jotenkin tänne asti ja kaikki on ihan hyvin. 

6 kommenttia:

  1. Hui miten se aika juokseekaan... Tässä tekstissä sen taas huomasi niin, että alkoi huimaamaan :) Juuri seurasimme muutto-operaatiotanne, onko siitäkin jo niin kauan :) Oma poika aloittaa syksyllä täällä meidän paikallisessa kansainvälisessä koulussa. Eskarivuosi on pian pulkassa... Onneksi siirtymäriitti ei ole ihan mahdottoman mullistava, päiväkoti ja koulu kun sijaitsevat samassa rakennuksessa. Mutta taas yksi iso virstanpylväs pienen pojan elämässä! Ja pienimmäisetkin jo puolitoista vuotiaita, oikeita lapsia jo! Taaperolle taitaa olla syksyllä edessä suurin mullistus kun päivähoidon aloitus on edessä...

    Mukavaa kesäloman odottelua, täällä aiotaan viettää kaikkien aikojen kesä ennen töihin paluuta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tämä vuosi on tuntunut pitkältä. Ensimmäiset raskaat kuukaudet ovat kuin kaukainen uni. Mutta niin vain sitä ollaan nyt tässä! Jotenkin käsittämätöntä, että vaikka välillä tuntui, että junnasin täällä paikallani, aika kuitenkin koko ajan kulki eteenpäin.

      Teillä on suuria muutoksia syksyllä edessä, mutta niin vaan uusista kuvioista myös siellä varmasti nopeasti tulee omalta tuntuvaa vaikkakin vähän uudenlaista arkipäivää. Ja sitä ennen on kesä ja loma! Oikein hyvää loman odotusta ja kesää teillekinpäin.

      Poista
  2. Aika tosiaan menee nopsaan! Ja tunnistan monia omia mietteitani kirjoituksestasi, nyt kun 5-vuotias myos aloittaa koulun. Laksyja tulee taallakin kuulemma todella paljon. Saa nahda miten osaan olla puuttumatta laksyjen tekoihin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä läksyhommat on kaikin puolin hankalia. Tekisi aika ajoin mieli ottaa ne puheeksi opettajien kanssa mutta en halua olla se äiti joka yhtenään antaa palautetta koululle ja vaatii, että mennään sen mukaan mikä meistä tuntuu hyvältä - sehän olisi ihan hulluakin kun ollaan vieraalla maalla eikä me edes kotona olla täysin yhtä mieltä siitä kuinka kouluhommat pitäisi hoitaa; mies on ihan erilaisen systeemin kasvatti kuin minä ja siksi katsoo näitä koulukuvioita vähän eri kulmasta kuin minä. Joten yritän jotenkin luovia koulun odotusten ja omien ajatusteni välillä koulun suhteen, monesti itsekseni puhkuen ja puhisten. Paljon on outoa ja vierasta pienten koulunkäynnissä, meno kaikkinensa on niin erilaista kuin mitä oma lapsuuteni ja koulunaloitukseni. Mutta yritän pitää mielessä, että erilaisuus ei ole huono asia :)

      Poista
  3. Olen täysin samaa mieltä läksyasiasta! Asuinmaassani jo parivuotiaille päiväkotilapsille annetaan läksyksi esimerkiksi väritystehtäviä, jotka täytyy tehdä vanhempien kanssa illalla. Näin aktivoidaan vanhempia. Itse olen enemmän sen koulukunnan kannattaja, jonka mielestä vielä neljävuotiaan pitäisi leikkiä eikä häntä pitäisi hoputtaa koulutielle.

    Kerroit 2-vuotiaiden menevän yleisesti tarhaan. Sitä ennen heitä ilmeisesti hoitavat pääosin lastenhoitajat kotona? Onko siellä minkäänlaista äitiyslomaa ja isyyslomaa? Omassa asuinmaassani äiti saa jäädä kotiin yhteensä kolmeksi kuukaudeksi ja isä neljäksi päiväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ottaa päästä koko ajatuskin vanhempien aktivoinnista! Näissä omissakin kuvioissa on niin paljon tekemistä, että päiväkodin tai koulun ei tarvitse järjestää varta vasten tekemistä. Onneksi meillä ei nelivuotiaalla ole ollut varsinaisia kotitehtäviä tänä vuonna ollenkaan; on ollut mahdollisuus tehdä pieniä harjoituksia muttei pakko. Olemme pääasiassa jättäneet väliin :)

      En tiedä juuri mitään tavallisesta elämästä täällä Sudanissa. Aika vaikea on valitettavasti täältä oman kuplan sisältä saada kiinni paikallisten oloista kielimuurin ja kulttuurierojen vuoksi. En siis osaa sanoa oikein mitään täkäläisistä vanhempainlomasäädöksistä, jos niitä yleensä onkaan.

      Olen kosketuksissa lähinnä muitten ulkomaalaisten ja paikallisten rikkaiden kanssa. Uskoisin, että heistä lähes kaikilla on taloudellinen vapaus valita vanhempainlomansa aika lailla oman mielensä mukaan. Täällä on kuitenkin hyvin vahvasti vallalla se, että molemmat vanhemmat käyvät töissä jo siinä vaiheessa kun lapset ovat vielä pieniä. Kaltaisiani kotivanhempia on hyvin vähän ja monilla kotivanhemmistakin on itse asiassa apunaan lastenhoitajat jotka hoitavat lapsia suuren osan päivästä. Kaksivuotiaana viimeistään aloitetaan puolipäiväinen päiväkoti, neli-viisivuotiaana koulu. Mutta näin siis tosiaan hyvin toimeentulevissa paikallisissa ja ulkomaalaisissa perheissä täällä. Monien paikallisten elämä on hyvinkin erilaista; täällä on hyvin paljon työttömyyttä, maansisäisiä pakolaisia, lapsia joiden päivä kuluu tien varressa kerjäämässä rahaa, pesemässä autoja, ja niin edelleen.

      Poista

Kiitos kommentistasi!