maanantai 18. toukokuuta 2015

Puolisona maailmalla

Minulla kävi suuri onni kun löysin rinnalleni miehen, jonka kanssa toiveet ja odotukset ovat menneet aika lailla yksiin. Monista pienemmistä asioista tulee kinaa ja sanomista, mutta elämän suurista linjoista olemme pitkälti samaa mieltä. Olemme maailmalla koska tämä kiertolaisen elämä kaikkine haasteineenkin sopii toistaiseksi meille molemmille.   

Mieheni kannalta tässä elämäntavassa on paljonkin hyvää. Hän on minua seikkailunhaluisempi, ja toisaalta hän haluaa pyrkiä tekemään mitä voi itseään vähäosaisempien hyväksi. Vaikka hänen koulutuksensa kohdistui alunperin ihan toisenlaiseen suuntaan, kehitysyhteistyö sopii hänelle mielestäni työsaraksi erinomaisen hyvin. Mieheni työssä yhdistyvät monet sellaiset asiat jotka ovat lähellä hänen sydäntään. Minä puolestani jaksan kulkea kiertolaisena mieheni työn mukana maailmalla koska hän tekee juuri sitä työtä mitä tekee ja minä pidän hänen työtään tärkeänä. En usko, että jaksaisin pitemmän päälle elää tätä kiertolaisen elämää jos tällä tiellä oltaisiin miehen urakehityksen tai palkan perässä. 

Minulle tämä elämäntapa ja sen luoma tietynlainen irtonaisuus muusta maailmasta on antanut mahdollisuuden hiljentyä miettimään sitä kuka minä olen ja mikä minulle oikeasti on tärkeää. Kun on päätynyt vieraaseen maahan puolison työn mukana ei omasta viitekehyksestä ole usein enää juuri mitään jäljellä: lähellä ei ole ydinperheen lisäksi muuta perhettä, ei vanhoja ystäviä, ei töitä, ei tuttua ympäristöä. Se voi olla raskasta ja haastavaa mutta on myös omalla tavallaan hyvin avartavaa ja antoisaa. Minulla ei ole vuosiin ollut sellaista viitekehystä johon heijastaa omia valintojani; minun elämääni eivät vaikuta Suomen tai minkään muunkaan maan perhepoliittiset päätökset, eivät muitten ihmisten omassa elämässään tekemät ratkaisut. Olen joskus hyvinkin yksinäinen, ja toisinaan joudun kauankin pohtimaan miten lähestyä uusia elämänvaiheita, mutta toisaalta olen erinomaisen kiitollinen siitä, että minulla on tilaisuus ennen kaikkea kuunnella itseäni ja tehdä elämässäni itsenäisiä päätöksiä.

Minulle kiertolaisen elämä tekee mahdolliseksi ja suorastaan tarpeelliseksi sen, että saan olla kotona lastemme kanssa nyt kun he ovat vielä pieniä. Tämä on juuri nyt oma paras paikkani ja olen kiitollinen siitä, ettei mikään pakota minua muualle. Tämän elämäntavan lahja minulle on myös se, että nyt kun nuorin lapsi kulkee hyvää vauhtia kohti kouluvuosia, minulla on aikaa ja rauhaa miettiä mitä seuraavaksi. Ei ole kiirettä tehdä valintoja, ei painetta tarttua kiinni seuraavaan elämänvaiheeseen ennen kuin olemme siihen koko porukka valmiita. 

Minun lahjakkuuteni tässä kiertolaisen elämässä on se, että identiteettini ja omanarvontuntoni ei ole sidottu työssäkäymiseen; paikkani maailmassa määrittyy ihan muun kuin työn kautta. Tästä ominaisuudesta on paljon hyötyä ja lohtua kun kulkee toisen työn mukana maailmalla puolison ominaisuudessa. Olisi hankalaa jos uranluominen olisi minulle erityisen tärkeää. Mielekkäiden töiden löytäminen molemmille puolisoille vieraasta maasta on parhaimmillaankin haastavaa, ja varsinkin silloin kun elämä kuljettaa maasta toiseen muutaman vuoden välein. 

Miksi minun on ollut niin helppo asettua tähän kotirouvan ja kotiäidin asemaan? Olen tätä paljon viime viikkoina miettinyt ja uskon vihdoin saaneeni kiinni vastauksenpäästä: Lapsuudenkodistani sain sen tuntuman, ettei minun tarvitse tehdä tai olla mitään erityistä ollakseni tärkeä; riittää, että olen oma itseni. Siltä pohjalta olen rohjennut tehdä omannäköisiäni valintoja ja olla mitä ikinä haluan, myös kotirouva ja kotiäiti. On mielestäni vähän tylsää, että ajatus siitä, että lapset voivat kasvaessaan tehdä mitä vain haluavat tuntuu hyvin usein lähtevän siitä perusoletuksesta, että kaikkien unelmien täyttymys on jotain suurta ja hienoa, tai vähintäänkin jotain uutta ja rajoja rikkovaa. Itse ajattelen niin, että hyvät vanhemmat niin kuin omani antavat lapsilleen tilaa valita oman polkunsa ja kykenevät luomaan lapsiin uskoa itseensä ilman odotuksia ja oletuksia.

Oli miten oli, minun arvoni ei määrity opintojeni, tekemäni työn, kollegoiden arvostuksen tai minkään muunkaan ulkoisen kautta vaan kumpuaa ennen kaikkea itsestäni ja toisaalta suhteestani läheisiini, perheeseen ja ystäviin. Siksi minulle on juuri nyt kaikkein tärkeintä olla kotona pienten lasteni saatavilla sen sijaan, että kaipaisin työelämään. Arjen pienet hyvät teot ja sinänsä vaatimattomat menestykset riittävät minulle tällä hetkellä oikein hyvin elämänsisällöksi. Olen vilpittömän tyytyväinen kun saan arjen toimimaan, kun lapsilla on koulussa mukana oikeat tarvikkeet oikeana päivänä, kotona on ruokaa ja pyykkivuori ei ole päässyt kasvamaan aivan mahdottomaksi. En ollenkaan sano, että kaikki työssäkäyvät vanhemmat tuntevat tarvetta olla jotenkin esillä tai tarvitsevat työelämää omanarvontuntoaan pönkittämään. Uskon, että työssäkäyntiin ja työssäkäynnin antoisuuteen on yhtä paljon syitä kuin on ihmisiä ja työpaikkojakin. Yritän vain vähän aukoa syitä siihen miksi juuri minun on ollut helppoa jättäytyä toistaiseksi pois työelämästä ja tuntea elämäni täydeksi ja hyväksi tällaisenaan. 

Kaltaisiani kotipuolisoja varoitetaan usein niin aukoista CV:issä kuin yksinäisistä ja köyhistä eläkevuosista mahdollisen avioeron jälkeen. Mitä tulee CV:hen, en usko kiireeseen tai pakottavaan tarpeeseen olla koko ajan kiinni työelämässä, ettei vain jäisi jälkeen tai suorastaan kokonaan työelämän ulkopuolelle. Monet ovet ovat totta kai menneet edestäni kiinni, koska en ole painanut töitä näitä kuluneita vuosia. Mutta elämä on niin paljon muutakin kuin työtä. En sure asioita jotka ovat jääneet kokematta ja tekemättä, koska saan kokea ja tehdä juuri nyt niin paljon sellaista mikä tuntuu minulle tärkeältä ja keskeiseltä. Uskon, että kun aika on kypsä, minulle löytyy työtä niin tai näin, ehkäpä yhdistellen pienistä palasista, tai ehkä sattumalta osun oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja päädyn tekemään jotain yhtenäisempää hommaa. 

Mitä tulee eroon tai eläkevuosiin, tulevaisuutta ei varmastikaan kannata jättää ihan vain hyvän onnen varaan. Viisas puoliso varautuu kaikkeen - tai itse asiassa vastuuntuntoinen perhe hoitaa asiansa niin, että päätöksestä joka on yhdessä tehty ei yksi joudu myöhemmin kärsimään. Suomalainen itsenäisyyden korostaminen ei mielestäni sovikaan ollenkaan yhtä hyvin tähän elämäntapaan kuin esimerkiksi eteläeurooppalainen näkemys avioliitosta missä elämä kaikkinensa jaetaan puolisoiden kesken, niin hyvässä kuin pahassakin.

37 kommenttia:

  1. Kata, mahtava teksti! Tämä avasi minun silmiäni. Oleellisin lause mieletäni on: "Lapsuudenkodistani sain sen tuntuman, ettei minun tarvitse tehdä tai olla mitään erityistä ollakseni tärkeä; riittää, että olen oma itseni." Itse olen uraani vähän jumiutunut, kuten siitä minun postauksestani kävi ilmi. Tajusin, että minun lapsuudenkodissa työnteolla ja uralla ja naisten tasa-arvolla oli iso merkitys, mistä tämä fiilis varmaan juontaa juurensa. Toisaalta minä saan ihan hirvittävän määrän onnea työnteosta, se jotenkin pitää minut kiinni maailmassa ja itsessäni. Vaikka toki lapsienkin kanssa haluan olla... Tuosta viimeisestä, koskien suomalaista itsenäisyyden korostamista olen samaa mieltä myös. Uskon kuitenkin, että meille kaikenlaisille ulkomaanpuolisoille on paikkamme, vaikka tie saattaakin olla vähän tavanomaista mutkaisempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä kommentistasi tuli tosi hyvä mieli! Kiitos. Sait kiinni juuri siitä mitä yritin lähestyä tällä kirjoituksella: avata näitä omia lähtökohtiani ja tunnelmiani ja yrittää selittää itsellenikin sitä miksi tällainen elämäntapa tuntuu minulle sopivan siitä huolimatta, ettei Suomessa kasvaneelle ole oikein mallia pitemmän kaavan kotiäitiydelle.

      Enkä tosiaan tarkoittanut sanoa, etteikö erilaisillekin lähestymistavoille olisi tilaa ja paikkansa. Ajattelen vain olevani onnekas siltäkin osin, että eteläeurooppalaisella miehelläni on aika erilainen näkemys avioliitosta mm taloudellisesta näkökulmasta kuin mitä Suomessa noin yleensä. Mieheni silmissä minun tasa-arvoisuuteni ei riipu työssäkäynnistä tai palkkakuitistani vaan on ihan oma erillinen asiansa, ja hänen asenteensa on omalta osaltaan antanut minulle vapauden tehdä omalta tuntuvia ratkaisuja. Olen siitä tosi kiitollinen.

      Poista
    2. En malttanut jättää tätä keskustelua tähän vaan tein vielä yhden postauksen aiheesta tasa-arvo ulkomailla ja nimenomaan puolisona.

      Poista
    3. Tämä on mielenkiintoinen aihe joka jää pyörimään mieleen! Tasa-arvo on yksi niistä asioista joihin monikulttuurinen arki tuo pakostakin uusia näkökulmia.

      Poista
  2. Amen. Nyt tuli luettua blogia ihan lapparin naytolta ja sormien alla on kunnon nappaimisto niin voi jattaa vihdoin kiitokset ja kommentin. Olen lukenut blogiasi jo pidemman aikaa ja muistan ainakin kerran viikossa kayda kurkkaamassa onko tullut uutta tekstia. Olen valtavan kiitollinen siita, etta olet avannut ikkunan kurkkia sisaan oman elamasi arkeen. On valtavan kiinnostavaa saada lukea arjesta maista, joihin itsella ei varmaan koskaan tule edes mahdollisuutta matkustaa lomailemaan.

    Oma valintani on myos olla tallahetkella kotona ja omat ajatukseni taman hetkisesta tilanteesta ovat hyvin samankaltaisia kuin sinut. Olen valtavan iloinen heidan puolestaan jotka pystyvat seka yhdistamaan vaativan uran ja perhe-elaman, mutta meilla se ei onnistuisi ilman ulkopuolista apua ja vanhemmuus ja aitina olo on jotain sellaista jota en halua ulkoistaa. En koe olevani alistettu tai mitenkaan menettaneeni itsenaisyyttani. Olin muutama vuosi sitten luokkakokouksessa Suomessa, jossa valintaani vahateltiin, koska minulla ei ollut mitaan omaa... Olin aivan hammentynyt moisesta kommentista, koska koen olevani aarettoman onnekas monellakin eri mittarilla mitattuna. Olen jalkeenpain miettinyt, etta ehka ilmapiiri Suomessa on edelleen kotiaitiytta vahatteleva? En ryhtynyt valintaani paikallaolijoille perustelemaan - poistuin paikalta vahin aanin ja erittain tyytyvaisena siita, etta saan elaa omanlaistani elamaani. Muut elakoon omia unelmiaan todeksi.

    Olen onnekas myos siina, etta puolisoni on vastuuntuntoinen ja on huolehtinut siita, etta minulle kertyy elaketta. Han on perustanut minulle elakerahaston ja mikali hanelle sattuisi jotain, niin saisin osuuden myos hanen elakkeestaan. Avioeron kohdalle sattuessa tilanteeni olisi myos taloudellisesti turvattu. Nama asiat keskusteltiin selvaksi, kun pohdimme jatkanko toissa vai jaanko kotiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista!

      On vaikea ymmärtää niitä jotka ajattelevat ettei kotiäidillä ole mitään "omaa", ikäänkuin mikä tahansa työ olisi aina parempi ratkaisu ja jotenkin omempi asia kuin omien lasten hoitaminen... Ja todellakin on muitakin tapoja varautua pahan päivän varalle kuin pitää tiukasti kiinni omasta taloudellisesta itsenäisyydestään tilanteessa kuin tilanteessa. Mielestäni on itsestäänselvää, että molempien puolisoiden taloudellinen tulevaisuus täytyy turvata silloin kun toinen jää yhteisestä sopimuksesta tai ihan vain pakon edessä kotiin lasten kanssa pitemmäksi aikaa.

      Poista
  3. Sait sanottua sen mitä yritin, mutta vielä niin paljon paremmin :) Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! Sun kirjoitus selkeytti osaltaan omia ajatuksiani tästä kotiäitiydestä ja vaikutti tämän kirjoituksen valmistumiseen luonnoksesta valmiiksi tekstiksi.

      Poista
  4. Luulen että cv:tä sitten joskus koristavat vuodet ulkomailla haasteellisissakin paikoissa tuovat plussaa työnhaussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valitettavasti ainakaan omien kokemusteni mukaan tämä ei pidä paikkaansa Suomessa. Myöskään ulkomailla hankittua työkokemusta ei ainakaan omalla alallani ole juurikaan arvostettu. Meillä on käynyt niin, että ulkomaalainen puolisoni sai helposti Suomesta töitä suuresta kansainvälisestä yrityksestä, mutta minä, korkeakoulutettu nainen, taas olen ollut työttömänä kohta 1,5 vuotta. Työkokemusta omalta alalta löytyy useita vuosia, mutta ei Suomesta hankittuna. Noiden ulkomailla vietettyjen työvuosien lisäksi CV:tä koristavat 3 vuoden oleskelu parissa kehitysmaassa (jolloin en voinut tehdä töitä, koska ei ollut työlupaa) ja todella kattava kielitaito. Eivät ole ilmeisesti olleet mikään valttikortti.

      Olemmekin miehen kanssa suuntaamassa takaisin ulkomaille, jossa minullakin olisi ehkä helpompi löytää töitä. Lapsia kun ei ole ja ystävät päivisin töissä, niin aika käy välillä todella pitkäksi.

      Poista
    2. Minunkin kokemukseni on se, ettei Suomessa ulkomaankokemusta katsota ainakaan hyvällä. Kahta ulkomaista yliopistotutkintoani on Suomessa pidetty parhaimmillaan vissiinkin aika turhanpäiväisinä ja huonoimmillaan kai jotenkin merkkinä siitä, että olen Suomesta ja Suomen asioista vieraantunut turhan kauaksi. Enää en ole vuosiin yrittänytkään hakea töitä Suomesta - tai ylipäänsä mistään - mutta luulen, että melkein 20 vuotta ulkomailla verrattain yhtäjaksoisesti ei ole ainakaan parantanut mahdollisuuksiani saada Suomesta töitä.

      Omalla kohdallani on kuitenkin suhteellisen epätodennäköistä, että päätyisin Suomeen työnhakuun. Voi olla, että jossain muualla maailmassa vuodet eri puolilla maailmaa ja elämänkokemukseni ylipäänsä ymmärretään siksi rikkaudeksi minkä ajattelen sen itse olevan.

      Tsemppiä sinulle Anni uusiin kuvioihin! Toivotaan, että pian uudessa maassa osuisi kohdalle sellainen työnantaja joka ymmärtää arvosi.

      Poista
  5. Hienoa tekstia Kata. Miehensa ulkomaankomennukselta Suomeen palannut ystavani juuri voivotteli kuinka ikavalta tuntuu etta Suomessa työttömalla on ainoastaan se yksi identiteetti, työtön. Kukaan ei tavatessa kysy mita kuuluu, vaan joko on töita löytynyt. Vaikka sopivan työn löytaminen on taalla vaikeaa, en ole antanut sen koskaan masentaa, ihan kuten kirjoitit niin itse myös koen etta mahdollisuus saada olla kotona tytön kanssa pitkaan on antanut aikaa myös löytaa itsensa arjen seasta. Etaisyyden ottaminen työmaailmaan on selkeyttanyt monia asioita, myös sita etta elamassa on tosiaan muutakin kuin työ ja työmina. Ihan vaan mina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessa ja monessa muussakin maassa tuntuu työidentiteetti usein olevan paljon muita ihmistä määrittäviä tekijöitä tärkeämpi. Se on mielestäni erikoista koska eihän kukaan ole eikä haluakaan varmaan olla vain työnsä?

      Itse yritän olla hyvin tarkkana siitä, etten kysyisi keneltäkään "mitä sinä teet (työksesi)" - pyrin esimerkiksi täällä maailmalla mieluummin kysymään "mikä tuo sinut/perheesi tänne". Minua ei edes oikeastaan useimmiten juurikaan kiinnosta se mitä muut tekevät työkseen - olen paljon kiinnostuneempi siitä pitävätkö he eläimistä, mitä mieltä ovat seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksista, miten he pitävät huolta lähimmäisistään ja ympäristöstä, kuinka pyrkivät tekemään maailmaa paremmaksi, ja niin edelleen. Työminä on todellakin lopulta vain osa kenenkään minää eikä sinänsä kerro ihmisestä ollenkaan kaikkea.

      Poista
  6. Tämä puolison osa ulkomailla on erikoinen, erityisesti jos on muutettu toisen työn vuoksi pois synnyinmaasta, ja sitä joutuu ainakin Suomessa selittelemään. Jos meidän perheemme asuisi Suomessa, minä olisin varmasti täyspäivätöissä. Nyt maailmalla olen expat-kotiäiti.
    Kun yritys lähettää koko perheen komennukselle, perheen viihtyminen on yksi riskialttiimmista seikoista. Eli jos puoliso ja lapset eivät viihdy, työntekijä ei voi keskittyä työhönsä ja investointi menee hukkaan. Jos lapset oireilevat pahasti, koko perhe voi huonosti - ja tässä on minun mielestäni se mukana muuttavan puolison tärkein tehtävä. Hommaan kuuluu paljon sellaista, mitä kotimaisen kotiäidin hommiin ei kuulu: Ystäväpiirin rakentamista (jopa joskus sille työssäkäyvälle puolisolle), kieli- ja perinnekasvatusta sekä tulkkausta, yhteydenpitoa ja "PR:ää". Ihan jo se, että edustaa lapsille sitä ainoaa pysyvää asiaa arjessa, jossa koti, koulu, ystävät ja kielet vaihtuvat ja toinen vanhemmistakin menee ja tulee epäsäännöllisesti, on vaativa tehtävä. Hyvä Kata, hienoa työtä (ja tekstiä) teet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta on, että usein vaihtuvien asemamaiden vuoksi joutuvat kiertolaisvanhemmat venymään moneen eri suuntaan. Kotiäitiys ei näissä olosuhteissa ole aina niin kovin kaavamaista tai rutiininomaista, ja omasta näkökulmastani kotivanhemmalle on ihan eri tavalla tilausta ja tarvetta kuin silloin kun eletään pysyvän ja hyväksi todetun turvaverkon ulottuvilla tutuissa kuvioissa.

      Totta on tuokin, että perheen viihtyminen vaikuttaa suuresti työntekijän viihtyvyyteen. Meitä ei ole kukaan maailmalle lähettänyt siinä mielessä, että mieheni sopimuksella meillä ei ole paluuta "tavallisempiin" maisemiin, mutta toivoisin, että miehen työnantaja silti kantaisi enemmän vastuuta myös meidän perheenjäsenten viihtymisestä. Alkuun uudessa maassa olisi suuri apu siitä, että saisi listan luotettavista työntekijöistä: putkimiehistä, sähkömiehistä ja niin edelleen. Ikävä kyllä minun on täytynyt aika yksin löytää monelle työlle tekijä. Mutta tämä taitaa olla erillisen kirjoituksen aihe :)

      Poista
  7. Hyvä teksti, ja tässä tulee esiin sellainen, mitä mä olen omien lasten kohdalla miettinyt, se että osaanko mä ihan oikeasti arvostaa niitä ihan vain omana itsenään. Eli jos ne tekeekin elämässään mun mielestä jotenkin pöhköjä valintoja tai "tuhlaa" kykyjään, niin riittääkö mulle se, että ne on itse onnellisia ja tyytyväisiä valintoihinsa? Tai jos ei ole, niin pystynkö mä tukemaan ja olemaan sanomatta, että "enkös minä sanonut"? Ja se kai kuitenkin olisi vanhemman tärkein tehtävä, hyväksyä ja rakastaa ehdoitta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin toivon, että osaan antaa lasteni todella elää omaa elämäänsä enkä liikaa osallistu heidän valintoihinsa edes mielipiteiden tasolla. Luulen, että se on lopulta tavallaan helpompaa kuin miltä nyt ehkä ajatuksena tuntuu: mun lapseni elää niin erilaista elämää kuin mitä minä heidän iässään, että he tuntuvat siltä osin hyvin vahvasti omilta erillisiltä ihmisiltään. Ei aikaakaan kun kaikki kolme osaavat enemmän kieliä kuin minä koskaan, ja heistä kaikista tulee taatusti minua parempia uimaan, lähtökohtiensa vuoksi he hallitsevat monikulttuurisuuden minua luontevammin, ja niin edelleen. En voi liikaa heijastella omia ajatuksiani ja ratkaisujani heihin, tai päinvastoin, koska heidän todellisuutensa on niin erilainen. On helpompi antaa heidän olla omia itsejään kun mulla ei ole liian hyvää otetta siihen mistä kaikesta se koostuukaan.

      Eikä mulla kyllä ihan vilpittömästi ole lasteni tulevaisuuden suhteen muuta toivetta tai odotusta kuin, että he olisivat onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä - millaiseksi se sitten itse kunkin kohdalla muotoutukaan.

      Poista
  8. Oli hyvä teksti ja erityisen iso kiitos siitä, että siinä ei silti ollut minkäänlaista kritiikkiä/arvostelua meitä kohtaan, jotka tekevät myös omaa uraa pienistä lapsista ja ulkomailla asumisesta huolimatta. Tästä puuttui se tyypillinen vastakkainasettelu täysin, ja samoja asioita olen minäkin _omalla_ kohdallani pohtinut ne pari vuotta jotka ehdin ennen omaa ulkomailla työllistymistäni kotona olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tämä oli hienoa palautetta! En nimittäin todellakaan mitenkään halunnut loukata tai ärsyttää ketään tällä tekstillä. Paljon olen viime kuukausina kuullut eri ihmisten sanovan, ettei heidän päänsä kestä olla kotona pitempään lasten kanssa tms, ja jäin miettimään miksi ja miten minun pääni kestää. Elämä saattaa muulta osin tuntua minusta ajoittain vaikealta ja haastavalta mutta kotiäitiys tuntuu minusta aina vain ja yksinkertaisesti hyvältä. Halusin yrittää avata näitä omia tunnelmiani, en ollenkaan suhteessa muihin mahdollisiin elämäntapoihin tai toisenlaisiin valintoihin, vaan ihan vain sellaisenaan.

      En oikeasti juurikaan yleensäkään mieti toisten valintoja suhteessa omiini enkä ajattele, että minun valintani ovat jotenkin yleisesti parempia kuin jonkun muun - niinkään kuin että valintani ovat parempia ja sopivampia juuri minulle. Mutta aina en onnistu kuvaamaan omia ajatuksiani niin, etten tahtomattani ärsyttäisi jotakuta. Kiva jos tällä kertaa onnistuin!

      Poista
  9. Mahtava ihana kirjoitus! Puet ajatuksesi hienosti sanoiksi. Ihailen taitoasi löytää tasapaino ja olennainen haastavissa ja muuttuvissa oloissa. Hienoa on myös tuo, että et koe arvosi tai itsesi määrittyvän työn kautta - niin helposti ensimmäiseksi aina kysytään se "mitä teet (työksesi)?" -kysymys ja minulla aina on tekemistä siinä, että en alkaisi ikään kuin pahoittelemaan vastaustani johon se työpaikka ei kuulu.

    Onpa muuten masentavaa tuo kuinka monen kokemus taitaa olla se, että ulkomailla asumisen tai opiskelemisen tai työskentelyn kokemusta ei Suomessa arvosteta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle ihanasta kommentista!

      On kyllä muuten minustakin vaikea vastata reippaasti ja rehellisesti tuohon "mitä teet (työksesi)" -kysymykseen! Huomaan itsekin usein sanovani, että olen vain kotona lasten kanssa - vaikken ollenkaan ajattelekaan oikeasti sen olevan "vain" tai jotenkin työntekoa huonompaa. Tuo kysymys ehkä on vähän niin kuin englannin "how are you?", johon oletetaan niin vahvasti ja automaattisesti tietynlaista vastausta, että on vaikea sanoa muuta kuin "fine thank you" vaikka olo olisi vähän kurjempikin? Tuntuu, että on pakko seurata tiettyä kaavaa kuin huomaamattaan.

      Suomessa suhtaudutaan mielestäni monesti aika oudosti erilaisuuteen kaikkinensa, ja ulkomaan kokemukset nähdään usein jotenkin kyseenalaisessa tai suorastaan kielteisessä valossa. Se on harmi, mutta itse olen sen realiteetin kanssa tullut vuosien varrella jotenkin sinuiksi.

      Poista
  10. Loysin blogisi viime yona ja luinkin useamman tunnin kertaistumalla! Todella mielenkiintoinen ja osaat ilmaista itseasi hyvin.

    Minulla on kysymys helteista. Asun itse Kuwaitissa ja taalla kaikki elaminen tapahtuu sisatiloissa toukokuusta lokakuuhun (lukuunottamatta aasialaisia rakennusmiesparkoja, jotka naputtelevat menemaan aamusta iltaan), koska lampotilat ovat tosiaan yli +40. Sisatilasta sisatilaan kuljetaan ilmastoiduissa autoissa. Mutta siellako siis vietetaan aikaa ulkona hirveasta kuumuudesta huolimatta? Mina arvioisin, etta vietan aikaa ulkona 5-10 minuuttia paivassa, joten tuskin edes muistan, kuinka kamalan kuuma tuolla on. Nesteitakaan ei kulu enemman kuin viileassa tai kylmassa ilmastossa.

    Varmaan sekoaisin tahan sisaelamaan, jos en kuukauden paasta paasisi pitkalle tauolle ihanaan Eurooppaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kiva, että löysit perille! Tervetuloa.

      Täällä vietin juuri eilen ja tänään useamman tuskaisen kuuman tunnin ulkona koulun ulkouima-altaalla kun lapset esittelivät kouluvuoden päätteeksi miten pitkälle ovat uima-tunneilla edistyneet. Meidän lasten luokkien esitykset sattuivat eri päiville joten tosiaan kaksi aamua seistiin altaan reunalla 40 asteen helteessä ihailemassa hienosti kehittyneitä taitoja. Lapset saivat sentään viilentyä altaassa vaan yleisöllä oli kuuma!

      Mutta siis kyllä täällä tosiaan ollaan ulkona ihan reippaasti edelleen vaikka mittari näyttää paljon yli 40, jopa lähemmäs 50 astetta. Lapset leikkivät koulun pihalla päivittäin, sellaista säätä ei taida ollakaan joka estäisi ulkoilun välitunnilla - ehkä oikein pahaa hiekkamyrskyä lukuunottamatta. Koulun ratsastustunnit ja esim tennistunnit peruuntuvat vain jos lämpötila nousee yli 45 asteen. Lasten synttäreitä juhlitaan tälläkin säällä ulkona; kahluualtaat ovat pop niissä kodeissa joissa ei uima-allasta ole. Minä en itse ole sillä tavalla suomalainen, että pitäisin tärkeänä ulkoleikkejä säällä kuin säällä eli en sentään lapsia kotona lähetä pihalle kun on näin kuuma, mutta heilun kyllä pihalla itse koirien kanssa ja puutarhaa kastelemassa yhteensä varmaankin jokusen tunnin verran joka päivä. Alankin olla aika nääntynyt tähän kuumaan ja enemmän kuin valmis lomaan vähän viileämmissä oloissa. Meillä loma onneksi alkaa jo ihan pian!

      Tosi mielelläni kuulisin ajatuksia ja näkemyksiä Kuwaitista enemmänkin, eli toivottavasti pysyt linjoilla.

      Poista
  11. Kiitos tästä postauksesta, pystyn niin hyvin samaistumaan ajatuksiisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ansku kommentista! Tosi pitkään mietin kannattaako mun tästä kotiäitiydestäni enempää kirjoittaakaan kun olen aihetta jo niin monesta kulmasta ennenkin käsitellyt. Mutta olipa hyvä, että julkaisin kirjoituksen. On mahtavaa kuulla, että näihin tunnelmiini näin moni pystyy samaistumaan.

      Poista
  12. Hei Kata!

    Hieno teksti, kiitos siitä! Hienoa, että olet niin sinut itsesi ja valintojesi kanssa.
    Olen vasta täällä Meksikossa tajunnut, miten täysin työ Suomessa ihmisiä määrittää. Suomessa tuppasin aina vastaamaan mitä kuuluu -kyselyihin puhumalla työstä. Kuten mainitset, Suomessa kaikki kysyvät aina ensimmäisenä, mitä teet, ja sillä mitä teet, viitataan palkkatyöhön. Jos palkkatyötä ei ole, siitä kerrotaan usein häpeillen.
    Täällä sen sijaan en muista kenenkään vielä kuvailleen itseään sanalla "työtön", eivätkä kotona lasten kanssa olevat tai vaikkapa ikääntyneitä vanhempiaan hoitavat kuusikymppiset näytä pienimpiäkään häpeän merkkejä. Kun kysytään kuulumisia, yleensä ensin kerrotaan omasta ja perheenjäsenten voinnista. En tarkoita mitenkään romantisoida Meksikoa, täällä on miljoona ongelmaa tietysti myös, mutta tämä puoli voi helpottaa erilaisten valintojen tekemistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessa työ on todella ihan älyttömän tärkeä määrittäjä. Minäkin uskon, että on huomattavasti helpompi tehdä näitä erilaisia valintoja kun elää sellaisessa ympäristössä missä on hyväksyttävää tehdä muutakin kuin töitä. Luulen, että tämä aihe on toisaalta juuri siksi niin paljon omassa mielessäni tällä hetkellä, että täällä Khartumissa on työ myös hyvin tärkeä määrittäjä ja olen pitkästä aikaa tilanteessa, jossa olen valintojeni vuoksi jäänyt monen kuvion ulkopuolelle. Täällä ei monelle tule edes mieleen se vaihtoehto, että joku saattaisi olla kotona pienten lastensa kanssa, koska se ei ole tavallista sen enempää paremmin toimeentulevien paikallisten kuin ulkomaalaistenkaan piirissä. Tuntuu, että jään helposti keskustelujen ulkopuolelle, koska monelle täällä on vaikea puhua muusta kuin työstä, ja toisaalta suurin osa ihmisistä elää täällä niin erilaista elämää kuin minä, etteivät he tunnu kykenevän ymmärtämään esimerkiksi sitä, etten minä tällä hetkellä ilman erityisiä järjestelyjä pääse liikkumaan ilman lapsia.

      Jamaikalla ja Belizessä en muista juuri kenenkään koskaan kysyneen minulta mitä teen. Ehkä jonkun kerran edustustilaisuuksissa tulivat kuluneiden vuosien aikana minun työni puheeksi, mutta etenkin Belizessä minusta tuntui vahvasti siltä, että valintaani olla kotona ennen kaikkea pidettiin arvossa. Uskon, että sekin osaltaan auttoi kasvattamaan minusta itsevarman kotiäidin!

      Poista
  13. Hienoa pohdintaa. Olet osannut muotoilla sanoiksi monet ajatukset joita minäkin olen vuosien mittaa pohtinut ja etenkin palattuani Suomeen. Voi kuinka täällä tämä työ, siitä tienattu raha ja status jne, ovatkaan tärkeitä. Äsh, nyt en ennätäkään oikein enempää kommentoida, vaikka juttua riittäisi kun on kiire sinne TÖIHIN, jossa onneksi on tosi kivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei tosi hienoa kuulla, että työasiasi ovat selvinneet ja vieläpä parhainpäin!

      Ja kiva kuulla sekin, että tämä teksti kolahti. Omat ajatukseni paikastani maailmassa ovat loksahdelleet kuluneiden kuukausien aikana jotenkin paikoilleen monessakin mielessä - en tiedä onko kyse sattumasta vai elämäntilanteesta vai iästä vai mistä, mutta on ollut mainiota oivaltaa yhtä jos toista oman elämäni vaiheista ja kuvioista, kuten nyt esimerkiksi juuri tämä, ettei minulla ole tarvetta todistaa kellekään mitään koska olen lapsuudenkodista saanut lahjaksi vahvan uskon omaan arvooni tällaisenaan.

      On kai työ muuallakin kuin Suomessa usein tärkeä määrittäjä mutta ehkä korostuu täällä kotimaassa vielä enemmän siinä, että perinteisesti meillä ovat kaikki tehneet töitä eikä esimerkiksi pitempikestoinen kotiäitiys ole koskaan ollut kovin yleistä? Se on kyllä hermostuttavaa ja olen kiitollinen, että elän tosiaan ikäänkuin kaiken määrittelyn ja arvostelun ulkopuolella ja ulottumattomissa, omaa elämääni.

      Poista
    2. Olet onnellisessa asemassa juurikin kodinperintönä saadusta uskosta omaan arvoosi sellaisena kuin olet! Itseltä puuttuu se, kun "aina" puhuttiin että mitä kukin tekee työkseen, minkä koulutuksen olisi halunnut muttei saanut, puhuttiin palkoista ja rahasta... Yritän nyt kovasti katkaista tätä tyhmää ajatusmallia, ettei se jatku seuraavalle sukupolveen, mutta hankalaa se on kun koko ympäröivä yhteiskunta ja (etenkin meidän naapurusto jonne sattumanvaraisesti ajauduimme asumaan) määrittää ihmisen helposti uran ja rahan kautta. Jotenkin ulkomailla "kuplassa" eläessämme oli toisin. Tärkeää oli mitä teki, ei millä tittelillä ja palkalla. Nyt yritän pitää itse kiinni juuri työn sisällöllisen merkityksen korostamisesta. Hih, startupyrittäjänä ei palkkapäivää oikein huomaakaan.

      Poista
    3. Minäkin olen jo heti lomalla huomannut taas kuinka minuunkin vaikuttaa tämä suomalainen ilmapiiri - ei ole yhtä helppoa olla täällä luontevan ylpeä omista valinnoistaan jos ne eroavat yleisestä tavasta elää ja olla. Huomaan omaksikin hämmästykseni selitteleväni ja vähätteleväni itseäni täällä enemmän kuin muilla mailla. Kuplassa maailmalla olen vapaampi olemaan reippaasti oma itseni.

      Eli oikeastaan taitaakin olla niin, että lapsuuden hyväksyvästä ilmapiiristä olen päätynyt juuri itselleni sopivaan ja oivalliseen elinympäristöön maailmalle. Olen siis ollut vieläkin onnekkaampi kuin oikeastaan tähän asti olen edes oivaltanut siinä miten elämäni on kaikkinensa tähän asti sujunut.

      Minäkin mietin kuinka siirtää tämä oma riittävyyden tunne eteenpäin... En osaa tarkkaan sanoa mistä kaikesta sen lapsuudenkodissa imin itseeni joten en tiedä teenkö omien lasteni kanssa oikeita ratkaisuja siinäkään suhteessa.

      Poista
  14. Meillä tehdään nyt juuri tätä valintaa. Ollaan menossa vaihteeksi takaisin kotiin minun työni vuoksi, meillä ei ole lapsia ja tuntuu välillä vaikealta rakentaa sitä omanarvontuntoa ihan vain kotirouvana, täytyy käydä välillä jossain tekemässä omia töitä - tällä kertaa Suomessa.
    Hieno kirjoitus sinulta ja onnea matkaan jatkossakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olin jonkun aikaa ennen lapsia Jamaikalla pääasiassa kotirouvana. Innostuin leipomaan ja laittamaan ruokaa, tekemään mosaiikkitöitä ja niin edelleen. Mutta en tiedä olisiko siinä ollut pidemmän päälle tarpeeksi - minulla eli koko ajan jollain tavalla mielessä ja toiveissa seuraava elämänvaihe äitinä.

      Toisaalta olen itse aina toteuttanut itseäni muun muassa kirjoittamalla ja jotain kirjoittamisprojektia suunnittelen aloittavani siinä vaiheessa kun kaikki lapset ovat koulussa. Nähtäväksi jää alanko sen lisäksi kaipaamaan jotain muuta, konkreettisempaa ja säännöllisempää palkkatyötä.

      Kiitos kommentista ja paljon onnea uusiin töihin!

      Poista

Kiitos kommentistasi!