perjantai 28. elokuuta 2015

Vettä

Sadekausi on tänä vuonna ollut aika niukkasateinen. Vähäiset sateet ovat kuulemani mukaan tuottaneet suuria ongelmia maataloudelle. Kuivassa maassa maaviljelijät tukeutuvat vahvasti siihen, että muutaman kuukauden ajan sataa edes jonkun verran ja kun sateita ei tulekaan se on kova isku.

Tällä viikolla on vihdoin satanut useampana yönä peräkkäin. Vettä on maatalouden kannalta tainnut tulla liian myöhään ja liian vähän, mutta Khartum viheriöi - ja tulvii. Täällä ei teitten varsilla ole lainkaan viemäröintiä, eli aika lailla kaikki vesi mikä sataa alas pysyy maassa siihen asti, että haihtuu pois. Koska viime päivät on ollut tavallista viileämpää, ei vesi ole ehtinyt päivisin juurikaan haihtua ennen seuraavan yön sadetta. 

Liikenne Khartumissa menee sateesta ja kaduilla vellovasta vedestä sekaisin. Monet autoilijat arkailevat ollenkaan ajaa läpi valtavien lätäkköjen jotka ovat ottaneet monet tiet valtaansa, ja loput ajavat niin hitaasti, että liikennettä ehtii kerääntyä jokaiselle suuremmalle tielle. Sateet ovat kai myös osin katkoneet sähköjä tai ne ovat muuten olleet valtaväyliltä monena päivinä poikki. Suuria risteyksiä on parhaimmillaan ollut valvomassa ja ohjaamassa kuusikin poliisia, mutta liikenne on silti - tai ehkä siksi - kulkenut harvinaisen hitaasti ja tökkien. 

Eräs kaupungin valtaväylistä näytti kaksi päivää sitten tältä. Bussit jotka tavallisesti viilettävät kovaa vauhtia liikkuivat tulvivilla teillä hitaanlaisesti.


Eilen kävin koululla kaupungin toisella laidalla kahdesti. Ensin iltapäivällä autonkuljettajan ja taaperon kanssa hakemassa isommat lapset koulusta, ja myöhemmin illalla palasin autonkuljettajan kyydissä kaikkien lasten kanssa koululle vanhempainiltaan. Mies on yli viikon työmatkalla Euroopassa. Onneksi lasten koululla vanhempainilta on tarkoitettu myös lapsille, eli sinänsä ei ollut ongelma tulla paikalle koko seurueen kanssa. Mutta aika väsyttävä päivä oli silti, etenkin kun olen tällä hetkellä itse vähän puolikuntoinen ja automatkat vievät niin kauan siksi, että tiet tulvivat. 

Osuvaa sinänsä, että juuri kun vettä on kaikkialla liiaksikin asti, meiltä se taas vaihteeksi eilen katkaistiin. Meidän taloomme on vesifirman toimesta aikoinaan asennettu uusi, turhankin hieno pumppu jota firma ei oikein ymmärrä eikä osaa käyttää. Noin kerran kuussa meiltä katkaistaan vesi koska vesifirma luulee, ettemme ole maksaneet laskuamme, vaikka vesipumppu itse tietää kertoa, että lasku on maksettu moneksi kuukaudeksi eteenpäin. Koska tilanne toistuu aina uudestaan, tätä nykyä tiedämme sentään keneen ottaa yhteyttä ja muutaman tunnin katkon jälkeen pumppu saatiin eilen taas päälle. Talossa ei vesikatko siinä vaiheessa vielä edes lainkaan tuntunut koska meillä on onneksi vesitankeissa vettä useamman päivän tarpeiksi.

Toisella suurella tiellä virtasi samana päivänä tällainen puro.


Tänään myöhemmin iltapäivällä lähdemme katsomaan miltä tulvivat kadut tänään näyttävät; menemme tuttavaperheen luokse viettämään iltapäivää. Mutta juuri nyt taapero ja koirat nukkuvat päiväunia ja isommat katselevat Frozen-elokuvaa DVD:ltä monennettakohan kertaa. Minä puolestani torkun sohvalla ja nautin hiljaisesta hetkestä ja elokuvan musiikista, johon en onneksi vieläkään ole kyllästynyt.  

perjantai 21. elokuuta 2015

Star Box

Riyadhin kaupunginosassa Khartumissa on kahvila, jossa en ole vielä toistaiseksi päässyt käymään vaikka huomasin sen jo heti vuosi sitten kun muutimme kaupunkiin. Täällä useammalla kahvilalla ja ravintolalla on samalla tavalla nokkea nimi tai tutunoloinen logo. 
Näyttää olevan suosittu paikka sen perusteella kuinka paljon kahvilan edessä on aina autoja parkissa!

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Tänä aamuna

Tänään lapset lähtivät takaisin kouluun pitkän kesäloman jälkeen. Sudanissahan arkiviikko on sunnuntaista torstaihin. Poika, seitsenvuotias, aloittaa nyt kolmannen luokan. Tyttö, joka täytti kesällä viisi, meni ensimmäiselle luokalle. Ensimmäinen luokka ei näissä kuvioissa ole niin suuri juttu kuin vaikkapa Suomessa; tyttöhän on oikeastaan ollut koulussa jo siitä asti kun oli kolme. Nyt ensimmäisellä luokalla koulu kyllä muuttuu selkeästi koulumaisemmaksi ja tytön päivä pitenee viime vuodesta puolitoista tuntia. Molempien koululaisten päivä alkaa viisitoista vaille kahdeksan ja kestää puoli kolmeen. Jos he haluavat harrastaa koululla koulun jälkeen päivä pitenee vielä tunnilla.

Tänä aamuna veimme lapset autolla kouluun, saattelimme molemmat uusien luokkahuoneittensa ovelle. Lasten koulussa joka vuosi opettaja ja luokkahuone vaihtuvat ja lapset järjestetään uudestaan kahdelle rinnakkaisluokalle. Molemmilla on siis tänä vuonna uusi opettaja ja osin uudet luokkakaverit. Osa viime vuoden luokkakavereista on tänä vuonna rinnakkaisluokalla. Vaikka olisi tietysti omalla tavallaan mukavaa, että lapset saavat jatkaa tarkalleen saman luokan kanssa, on mielestäni toisaalta hyvä, että luokat joka vuosi sekoittuvat. Kouluun ei sillä tavoin ehkä niin helposti kehity klikkejä. Joka vuosi kouluun tulee myös runsaasti ihan uusia oppilaita ja heidän voisi olla vaikeampaa löytää paikkansa luokasta joka on jatkanut samassa kokoonpanossa jo koulun päiväkotiluokalta asti. Ilokseni pojan luokalla näyttää tänä vuonna olevan useampi viime vuodelta tutuista kivoista kavereista. Useampi tyttären läheisimmistä ystävistä muutti valitettavasti Sudanista kesän aikana, mutta hänenkin uudella luokallaan on silti onneksi muutama viime vuodelta tuttu kiva kaveri. 

Molemmilla lapsilla on tänä vuonna uusi opettaja, ihan uusi koulussa, molemmat ovat vasta tänä syksynä saapuneet Khartumiin. Lasten uudet opettajat vaikuttavat oikein kivoilta. Huomaan jokaisen uuden kivan tulokkaan kohdalla täällä toivovani, ettei alku olisi heille kovin raskas, että kulttuurishokki ei lamaannuttaisi heitä, että kaikki uudet mukavat ihmiset jaksaisivat läpi ensimmäisten raskaiden kuukausien ja asettuisivat tänne aloilleen hyväksi aikaa. Toivon sitä myös lasten uusien opettajien kohdalla. 

Huomenna tulee koulubussi tavalliseen tapaan hakemaan lapset kotiportilta vähän yli seitsemältä. Viime vuonna bussi myös useimmiten toi lapset koulupäivän päätteeksi kotiin, mutta tänä vuonna aion hakea heidät joka päivä itse koulusta autonkuljettajan ja pikkusiskon kanssa. Viisivuotiaalle olisi päivä mielestäni muuten ollut ihan liian pitkä, jos koulupäivän ja mahdollisten harrastusten päälle olisi tullut vielä yli puolen tunnin bussimatka. Omat arki-iltapäiväni rytmittyvät siis tästä lähtien yli tunnin reissulla koululle ja takaisin. Ei varmasti aina tule olemaan niin kovin mukavaa kulkea helteessä koululle ja takaisin, mutta teen sen silti oikein mielelläni. Tuntuu tärkeältä saada olla yhdessä lasten kanssa sekin puolituntinen joka viime vuonna kului bussimatkalla, ja uskon, että on myös ihan hyvä päästä päivittäin kasvokkain lasten opettajien kanssa, helpompi sillä tavoin pysyä perillä siitä mitä koululla tapahtuu. 

Perheen pienin, alle kaksivuotias, on kanssani kotona ainakin vielä tämän vuoden. Se tuntuu meistä kaikin puolin oikealta ratkaisulta, vaikka sitä tässä ympäristössä paljon ihmetelläänkin. Taaperomme osaa leikkiä itsenäisesti ja on kaikin puolin mukavaa seuraa. Hän kulkee kanssani päivän puuhissa ja oppii siinä sivussa ja kuin huomaamattaan koko ajan uutta, ja isosisarusten kanssa hän saa päivittäin harjoitusta siitä kuinka toisten kanssa leikitään. Kun koulun aika ennen pitkää koittaa uskon pienimmän pärjäävän oikein mainiosti. Mutta vielä ei ole kiire. Minä istun juuri nyt lasten leikkihuoneessa pienen pöydän ääressä, pienimmäinen keittelee leikkikeittiössään minulle ja nukelleen kahvia. Kunhan autonkuljettaja saapuu lähdemme yhdessä kauppareissulle. 

Tästä se alkaa. Ilmoitin lapset ja itseni juuri ratsastustunneille, ja kahdelle seuraavalle viikonlopulle on meillä jo menoja suunnitteilla - kyläilyä viime vuodelta tuttujen ihmisten luona. Alan varovasti uskoa siihen, että tästä vuodesta tulee kuin tuleekin hyvä vuosi. 

torstai 13. elokuuta 2015

Kaukana ajan hermolta

Kahden kuukauden loma Suomessa antoi lapsille ja minulle tilaisuuden tehdä ihan tavallisia asioita: odotella tihkusateessa bussia, viilettää junalla, harjoitella pyöräilyä. Loma-aika antoi myös monta muistutusta siitä kuinka omalaatuista elämämme maailmalla onkaan. Bussissa pääkaupunkiseudulla neuvoin lapsia: tämä on niin kuin lentokone, istutaan omilla paikoilla siihen asti, että bussi on kokonaan pysähtynyt. Pyöräilyä harjoitellessa totesin: pitää löytää tasapaino niin kuin hevosen selässäkin. Lapsemme olivat viime kouluvuoden aikana matkustaneet enemmän lentokoneella kuin bussilla tai junalla; lentomatkailu on heille muuta julkista liikennettä tutumpaa ja arkipäiväisempää hommaa. Elinolosuhteittemme vuoksi lapsillemme on myös luontevampaa istua hevosen selässä kuin pyöränsatulassa. Tavalliset suomalaiset asiat eivät heille ole niin kovin tavallisia. 

Omalta osaltani ihmettelin kaikenlaisia uusia ilmiöitä ja kaikkea sitä tavaraa mitä en ole osannut koskaan kaivata. Bussissa Helsingissä nuori nainen puhui puhelimeen josta näkyi juttukaverin videokuva; nuoren naisen kuva arvatenkin välittyi puolestaan juttukaverin puhelimeen. Olenhan minä Facetimesta kuullut, on kai se olemassa omassa puhelimessanikin, mutta että siitä on tullut niin arkipäiväistä? Se oli minulle uutta ja ihmeellistä. Uutta ja ihmeellistä osui loman aikana kohdalle paljon muutakin. Komea metalliastia purkkiviinille pysäytti kaupan kuvastossa. Mitä kaikkea ihmiset keksivätkään kehitellä ja myydä - ja ostaa. Hämmästelin myös vanhempieni naapurin pihalla yksikseen surisevaa ruohonleikkuria, joka hoiti nurmikon kuntoon omia aikojaan. (Belizeläiset vieraamme toisaalta ihmettelivät vanhempaa naisihmistä joka leikkasi itse perinteisellä ruohonleikkurilla nurmikkoaan. Belizessä ruohonleikkaaminen on nimittäin selkeästi miesten hommaa. Sitä pidetään kovana fyysisenä työnä, mitä se varmasti kovassa helteessä onkin, ja nurmikkoa leikkaamaan palkataankin usein halvalla työntekijä. Kaikki, myös hämmästys, on suhteellista ja kulttuurisidonnaista.)

Erityisesti minä hämmennyin loman aikana Suomessa lehtijutusta jossa kuvailtiin kuinka Helsingissä ei enää viidentoista vuoden päästä ole tavallista henkilöautoliikennettä lainkaan vaan yhteiskäytössä olevat autot ilman kuljettajia suhaavat pitkin ja poikin. Voiko se olla mahdollista? Vai yritetäänkö nyt vain vähän kerrallaan luoda sellaisia mielikuvia joiden avulla uudesta ilmiöstä tulisi vähitellen arkipäiväinen ja hyväksyttävä? Kumpikin vaihtoehto kuulostaa minusta oudolta ja vieraalta. 

Uusien länsimaisten keksintöjen tarkoitus on varmastikin useimmiten helpottaa elämää, mutta minua ennen kaikkea hermostuttivat monet uudet ilmiöt ja esineet joihin lomalla Suomessa törmäsin. Vastaan tuli niin paljon sellaista mitä en ymmärrä enkä hallitse. Vaikka paluu Sudaniin yhtäältä hirvittikin, tuntuikin toisaalta helpottavalta ajatukselta, että olimme tulossa takaisin tänne missä kehitys ei ole vielä kehittynyt yli minun ymmärrykseni. Täällä autot kulkevat sekavana joukkona kaistoista juuri välittämättä eikä kukaan unelmoi autoista ilman kuljettajia; sähköt, vesi ja internetyhteys katkeilevat tuon tuosta; ajalla ei ole ollenkaan samaa merkitystä kuin länsimaissa. Elämä täällä on omalla tavallaan yksinkertaista ja rehellisen arvaamatonta, ja siinä on mielestäni jotakin lohdullista.

tiistai 11. elokuuta 2015

Tasapainottelua

Kiertolaisen elämä on tasapainottelua monella eri tasolla. On pyrittävä elämään kussakin maassa maan tavalla, mutta toisaalta on osattava pitää kiinni omista keskeisistä arvoista ja periaatteista yhtenään muuttuvissa olosuhteissa. Yhtäältä on tärkeää mahdollisimman nopeasti asettua aloilleen, kyetä luomaan tyhjästä äkkiä toimiva arki. Ja toisaalta koko ajan on kuitenkin mielen pohjalla tieto siitä, että ennen pitkää taas lähdetään. Liian syvälle ei kannata juuria kasvattaa koska silloin lähteminen ja asettuminen seuraavaan maahan on tavallistakin vaikeampaa. Haluan itse kaikesta huolimatta yrittää elää täydellä sydämellä siellä missä milloinkin olemme. Elämä on tässä ja nyt, tällä hetkellä täällä Sudanissa. Mutta toisaalta myönnettävä on, että ajatus siitä, että kaikki tämä täällä on vain väliaikaista lohduttaa silloin kun ympäröivään todellisuuteen ei tunnu saavan kontaktia ja kaikki tuntuu vieraalta, oudolta ja ärsyttävältäkin. 

On väsyttävää asettua uuteen maahan, ihan vieraaseen ympäristöön ja kulttuuriin. On löydettävä perheelle koti, lapsille koulu, hahmotettava mistä löytyvät ruokakaupat, tori, rautakauppa, putkimies, sähkömies, lääkäri, sairaala, ja niin edelleen. On tuettava lapsia, selvitettävä mitä harrastusmahdollisuuksia heille on tarjolla, autettava lapsia löytämään ystäviä ja oma paikkansa. On tunnusteltava minkälainen arkinen apu on tarpeen uudessa ympäristössä jossa alkuun ei ole minkäänlaista turvaverkkoa. On opittava miten uudessa maassa ollaan, on omaksuttava tapoja ja vierasta kulttuuria ja kieltä silloinkin kun ei millään meinaisi jaksaa ottaa vastaan mitään uutta. On löydettävä omia ystäviä, kahvi- ja lounasseuraa, joku jolle voi soittaa ja pyytää viime hetken apua. On löydettävä iloa elämään. 

Ja siinä vaiheessa kun elämä uudessa ympäristössä alkaa olla valmis ja hyvä, kun kaikki perheenjäsenet ovat löytäneet oman paikkansa ja omat ihmisensä, onkin usein aika pakata koti muuttolaatikkoihin, hyvästellä kaikki se mikä vasta hetken on tuntunut läpikotaisen tutulta, siirtyä uuteen maahan ja aloittaa sopeutuminen taas alusta. 

Sudan on kolmas maani näissä kuvioissa, miehen työn matkassa maailmalla, ja kuudes ulkomaa jossa olen asunut pitemmän aikaa. Vaikka olen jo vuosia luullut hallitsevani nämä ulkomaanmuuttokuviot nyt tuntuu, että alan todella sisäistää miten tätä kiertolaisen elämää eletään.

Tämä ei ole mikään erityisen helppo elämäntapa, eikä tässä kiertolaisuudessa sinänsä mielestäni ole mitään ihailtavaa. Mutta kaikista haasteista huolimatta en silti vaihtaisi tätä elämäämme juuri nyt mihinkään. Jos uusien ystävien löytäminen joskus kestääkin tuskastuttavan kauan, ja uuden maan kuviot eivät aina helposti aukea uudelle tulokkaalle, on tässä elämäntavassa paljon hyvääkin. Olen oppinut maailmasta ja itsestäni mittaamattoman paljon ulkomaanvuosien myötä. Vieraissa ja alati vaihtuvissa olosuhteissa minua eivät myöskään kahlitse minkään yhden maan tavat tai odotukset vaan tunnen itseni vapaaksi olemaan kuka olen ja tekemään mitä haluan. Ja vielä: ikävöin joskus nuoruudestani sitä tunnetta, että maailma oli auki ja kaikki mahdollista; tässä neljänkymmenen ikävuoden tuntumassa olen huomattavasti tietoisempi elämän rajallisuudesta. Kiertolaisen elämässä on kuitenkin vähän jotakin tuttua parikymppisyydestä - maailma on tosiaankin auki, ja jokainen uusi maa on uusi mahdollisuus. 

perjantai 7. elokuuta 2015

Tämän hetken tunnelmia

Vapaapäivät sulautuvat ja sekoittuvat toisiinsa. En tarkkaan muista kuinka monta päivää olemme jo olleet Khartumissa, en melkein sitäkään missä viikonpäivässä ollaan tällä hetkellä menossa. Kaipaisin kalenteriin lisää merkintöjä, mutta tuleville päiville niitä on vain ihan muutama: lasten pienen ystävän syntymäpäivät, miehen työmatka toisaalle Sudaniin, ja syyslukukauden ensimmäinen päivä. 

Ensimmäiset päivät paluun jälkeen olin iloinen ja helpottunut siitä, ettei oloni ollut ollenkaan yhtä kurja kuin viime vuonna näihin aikoihin. Nyt olen alkanut hiljakseen tunnustella tämänhetkisiä tunnelmiani enkä ole enää ihan niin riemukas. Lomalla minulla oli monta viikkoa apunani ja seuranani mainiot vanhempani, oli tilaisuus viettää aikaa  vanhojen ystävien ja heidän lastensa kanssa, käydä leikkipuistoissa, Linnanmäellä, elokuvissa isompien lasten kanssa, milloin mitäkin. Täällä meiltä puuttuu sekä seuraa että mielekästä tekemistä. 

Ensimmäisenä päivänä Khartumissa menimme läheiseen ravintolaan aamiaiselle. Ravintolassa oli tavallista perjantaiaamua hiljaisempaa; monet ovat edelleen lomalla. Katselin ympärilleni ja huomasin muutaman tutun ihmisen. Jäin miettimään kenet täällä olisin perheen lisäksi tosissani iloinen nähdessäni, mutta en keksinyt ketään. Minulla on täällä yksi ystävä ja muutama läheisempi tuttava, mutta ketään heistä en ole kesäloman aikana ikävöinyt mitenkään erityisesti. On ihan mukava tavata sitten kun sen aika koittaa, mutta tapaamisille ei toisaalta ole mitään kiirettä. 

Paikallisten kanssa on vaikea luoda ystävyyssuhteita kielimuurin ja muiden näkymättömien rajojen vuoksi. Hyvänpäiväntuttuja kyllä riittää mutta todellinen ystävyys tuntuu olevan kiven alla. Ulkomaalaisyhteisöstä ei täällä myöskään ihan helposti tunnu löytyvän omanhenkisiä ihmisiä. Haastavat olosuhteet eivät aina tuo ihmisistä esiin parhaita puolia, eivät minustakaan, eikä selviytyminen päivästä toiseen anna kovasti tilaa tai voimia todellisten yhteyksien luomiseen ihmisten välille. Konkreettisesti ystävystymistä vaikeuttaa täällä se, että suurin osa ulkomaalaisista käy töissä eivätkä aikataulumme siksi oikein kohtaa. Ja toisaalta Khartumissa on ulkomaalaisvanhemmilla viikonloppuisinkin tapana heittää lapset leikkimään kaverin luo eikä jäädä itse oleilemaan seuraksi. Se on ehkä normaalia muuallakin maailmassa, mutta Belizessä ehdin tottua siihen, että lasten leikkitreffit olivat useimmiten minulle tilaisuus tavata tuttuja vanhempia ja vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan. Täällä lasten mukana kyläilemään saapuu tavallisesti enimmillään lastenhoitajia; ja he ovat siinä tilanteessa tietysti töissä eivätkä voi unohtua juttelemaan kanssani niitä näitä vaan heidän on keskitettävä huomionsa hoidokkeihinsa.

Khartumissa ei ole leikkipuistoja eikä juuri muitakaan paikkoja jonne lasten kanssa voisi mennä. Lasten koulun kampus on ainoita helppoja ulkoilukohteita - kampuksella on useampikin leikkipuistonomainen tila ja lisäksi tietysti uima-allas uimavuoroineen - mutta koulu näyttää olevan nämä viimeiset lomaviikot kokonaan kiinni. No, kunhan koulu taas alkaa ja kampus aukeaa löytyy isommille lapsille arkipäiviksi tekemistä niin itse kouluhommista kuin harrastetoiminnasta varsinaisen opetuksen jälkeen. Kuopus jaksaa puolestaan vielä toistaiseksi innostua puuhailusta kodin piirissä. Ja miehen arjen täyttää tietysti pitkälti työ. 

Minua kuitenkin vähän hirvittää miltä omat päiväni sitten taas näyttävät ja tuntuvat kun arki vihdoin tämän kuun puolivälissä alkaa. Nautin kyllä edelleen täysin sydämin kotiäitiydestä ja ajasta lasten kanssa. Mutta nyt kun kaikki voimani eivät enää mene sopeutumiseen, kaipaisin täkäläiseen arkeeni vähän jotain lisää - en mitään ihmeellistä vaan ihan vain pieniä piristäviä juttuja. Huomaan tällä hetkellä ennen kaikkea odottelevani tulevia lomia, tapaamisia sellaisten ystävien ja perheenjäsenten kanssa jotka asuvat kaukana toisaalla. En kuitenkaan halua elää vain lomasta toiseen; minulle on tärkeää olla selkeästi kiinni arjessa, elää tätä päivää missä milloinkin olenkin. Tämän syksyn tavoitteena onkin siis löytää erilaisia kiinnekohtia ja kivoja pieniä juttuja täkäläiseen arkeeni.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Vuotta viisaampi

Melkein kaksi kuukautta Suomessa, lyhyt pyrähdys ruotsinlaivalla Tukholmaan, jokunen päivä Istanbulissa; siinä meidän lomamme pääpiirteittäin. Lomaan kuului muun muassa mustikoita, vadelmia, pyöräilyä, jäätelöä, leikkipuistoja, bussi- ja junamatkoja. Näimme sukulaisia ja ystäviä, vietimme aikaa belizeläisten vieraiden kanssa, nautimme viileämmästä säästä ja sateestakin. Lapset ja minä vietimme ihanat viisi viikkoa lasten suomalaisessa mummolassa.

Paluu Sudaniin sanalla sanoen hirvitti. Mieleen palasivat pakostakin vuodentakaiset tunnelmat: matka kohti tuntematonta yksin kolmen lapsen ja matkatavarakasan kanssa; Helsingistä Istanbuliin, Istanbulista Khartumiin; saapuminen keskellä yötä kaoottiselle lentokentälle, jossa rajavirkailija käytti pitkän tovin passejamme syynäten. Hyttyset, tukahduttava kuumuus, kaupungin lohduton harmaus.

Viime vuodesta eroten me olimme kuitenkin onneksi tällä kertaa matkalla koko perhe ja mukana Helsingistä Istanbuliin olivat myös belizeläiset vieraamme. Pysähdyimme koko porukka yhdessä Istanbuliin neljäksi päiväksi. Asuimme suuressa huoneistossa Galata-tornin juurella ja nautimme Istanbulista tarmokkaasti, kovista helteistä huolimatta. Pääsimme tällä kertaa Hagia Sofiaan sisälle asti, kävimme risteilemässä jonkun tunnin verran Bosporinsalmella, kuulimme Sinisen moskeijan mahtavan rukouskutsun, teimme ostoksia niin Suuressa bazaarissa kuin pienillä sivukaduillakin. 

Vieraamme lähtivät Istanbulin lentokentälle muutamaa tuntia meitä ennen. Kun omaan lähtöömme oli enää pari tuntia aikaa minulle kehittyi yhtäkkiä kova korvakipu ja pian sen perään kuume. Nappasin särkylääkkeen ja yritin levätä sen minkä saatoin. Hyvissä ajoin siirryimme kadulle odottamaan tilataksia. Taksi oli viitisentoista minuuttia myöhässä, mutta meillä oli onneksi vielä hyvin aikaa. Ikävä kyllä taksikuski lähti pääteiden sijaan seikkailemaan pienille kujille ja jäi jumiin ruuhkaan. Jouduimme kääntymään takaisin. Kuski eksyi pienille sivukaduille ja joutui kysymään moneen kertaan tietä. Pikkukaduilla seikkailuun meni aikaa melkein tunnin verran ja alkoi olla lähellä, että myöhästyisimme lennoltamme. Mies huomasi myös, että taksista oli loppumassa bensa. Se selitti sen, että lähes 40 asteen helteessä taksikuski ei ollut laittanut ilmastointia päälle vaan ajoi ikkunat auki. Perheen pienin oli ehtinyt jo juoda aikaa sitten vesipullonsa loppuun ja itki punaposkisena ja kuumissaan lisää vettä. Onneksi ruuhkan keskellä seisoi mies myymässä vesipulloja, onneksi meillä sattui olemaan taskussa viiden liiran seteli. Harvoin on vesi maistunut niin hyvältä kuin hikisessä taksissa keskellä istanbulilaista valtatietä. 

Bensaa riitti ja ennen pitkää pääsimme kentälle asti. Taksimatkaan jonka olisi tavallisissa oloissa pitänyt kestää alle tunnin meni lopulta kaksi tuntia. Mihinkään ylimääräiseen ei kentällä jäänyt aikaa, mutta ehdimme kuin ehdimmekin koneeseen. Lentoja Istanbulista Khartumiin kulkee vain kerran päivässä, joten myöhästyminen lennolta olisi tarkoittanut ylimääräistä vuorokautta Istanbulissa. Tuntui sinänsä vähän nurinkuriselta kiirehtiä kohti Sudania mutta toisaalta lennolta myöhästyminen olisi ollut aikamoinen hässäkkä. Ja vaikkei paluu Sudaniin muuten niin innostanutkaan meillä oli kuitenkin kaikilla kiire takaisin koirien luo. 

Hämmästyksekseni kun laskeuduimme Khartumiin minua ei vallannutkaan se tyhjyyden tunne mikä tavallisesti vaan tiesin minne olin tulossa. Ja kuinka ollakaan mikään täällä perillä ei tunnukaan niin kovin kurjalta. Itse asiassa on tuntunut ihan hyvältä olla taas kotosalla. Olin unohtanut kuinka tilava ja valoisa kotimme on, miten turvalliselta tuntuvat omat tutut rutiinit. Lapset ovat lomalla vielä kaksi viikkoa, mieskin viikon verran. Olemme hiljakseen purkaneet laukkuja ja laittaneet tavaroita paikoilleen, järjestelleet huonekaluja jonkin verran uuteen järjestykseen, asettuneet taloksi.

Kuluneiden päivien aikana olen todella ymmärtänyt, että tämä vuosi ei ole ollenkaan niin kuin edellinen, koska nyt olemme kuin olemmekin Khartumissa kuin kotonamme. Olemme tuttujen seinien sisällä tutussa kaupungissa. Vaikkei Khartumista ole tullut minulle samalla tavalla rakasta kuin Belmopanista, vuodessa olen kuitenkin oppinut kuinka tässä kaupungissa ollaan ja liikutaan. Huomaan, että nykyään rohkenen ottaa kaupunkiin ja ihmisiin täällä ihan eri tavalla kontaktia kuin vuosi sitten. Itsevarmuuteni, joka viime syksynä oli kerta kaikkiaan hukassa, on palannut kaikkinensa. Tuntuu, että sen myötä minulla on taas voimaa miettiä muutakin kuin tätä uutta kotimaata; aikaa ja energiaa taas todella keskittyä niihin asioihin jotka ovat minulle merkityksellisiä.

Viikkailen lasten koulupukuja valmiiksi kaappiin, mietin ensimmäisen kouluviikon lounaita, ja odotan alkavaa kouluvuotta, toista vuottamme Sudanissa, innokkaana ja uteliaana kuin itse olisin pieni koululainen uusien tervetulleiden haasteiden edessä.