tiistai 27. lokakuuta 2015

Mysteerihedelmä

Tämännäköinen hedelmä tuoksui jokunen aika sitten ruokakaupan hedelmä- ja vihannesosastolla niin herkulliselta, että ostin muutaman ihan vain ihanan tuoksun vuoksi. Vieläkään minulle ei ole selvinnyt mistä hedelmästä on kyse eikä siis sekään miten se oikeaoppisesti kuuluisi syödä. Leikkasin nämä yksilöt kahtia ja söin hedelmälihasta sen minkä onnistuin. Se ei kuitenkaan ollut kovin paljon, koska suuri osa sisällöstä oli siemeniä enkä ollut varma onko siemetenkin tarkoitus syödä.
Osaisiko joku kertoa minulle mikä hedelmä on kyseessä, jos näitä vaikka toisenkin kerran osuisi kohdalle?

perjantai 23. lokakuuta 2015

Huomaamatta maailman ympäri

En ole erityisen seikkailunhaluinen enkä ole ajatuksella pyrkinyt näkemään mahdollisimman paljon maailmaa, mutta olen silti melkein huomaamattani tullut matkustaneeksi ja jopa asuneeksikin aika lailla ympäri maailman. Paljon on vielä näkemättä, mutta aika moneen paikkaan olen vähän alle neljässäkymmenessä vuodessa kuitenkin jo päätynyt (alla kartta maista joissa olen tähän mennessä viettänyt aikaa).

Matkustan mielelläni uudestaan samoihin tuttuihin ja kivoiksi todettuihin paikkoihin, ja varsinkin viime vuosina minulle on ollut tärkeää yrittää yhdistää matkailu hyvien ystävien näkemiseen. Eid al Adha -viikon loman syyskuussa vietimme Iso-Britanniassa. Lensimme Dohan ja Lontoon kautta Edinburghiin ja sieltä jatkoimme vuokra-autolla Skotlannin Ylämaille. Ylämaille on asettunut asumaan hyvän yliopistoaikaisen ystäväni perhe, joiden luona vietimme muutaman hienon päivän. Säät suosivat ja ympäristö oli häkellyttävän kaunis. 

Ylämailta ajelimme vuokra-auton takaisin Edinburghiin mistä otimme puolestaan junan Lontooseen. Iso-Britannian junaliikenteen kanssa tulin tutuksi opiskeluaikoina ja vähän jännitin kuinka myöhässä juna mahtaa kulkea, mutta ilokseni olimme lopulta perillä vain parisenkymmentä minuuttia aikataulusta myöhässä. Lontoossa meitä odotti ihan keskustassa Airbnb:n kautta vuokrattu kaunis ja toimiva asunto. Sieltä oli kätevä kulkea katselemassa kaupunkia. Lontoon-lomapäivien kohokohtia olivat minulle tapaaminen toisen läheisen yliopistoaikaisen ystävän kanssa, kokonaan gluteeniton kahvila lähellä majapaikkaamme ja Wicked-musikaali jonka kävin katsomassa isompien lasten kanssa. 

Viikko oli verrattain lyhyt aika käydä sekä Skotlannissa että Lontoossa, mutta missään vaiheessa ei olo kuitenkaan tuntunut liian kiireiseltä. Oli erinomaisen virkistävää nähdä vanhoja hyviä ystäviä ja tuttuja kulmia; asuin aikoinaan Lontoossa muutaman vuoden. Lentoyhtiön loistavan tarjouksen vuoksi lensimme bisnes- ja ykkösluokassa molempiin suuntiin eli matkakin sujui mitä leppoisimmin. Nämä olivat muuten viimeiset lennot ikinä sylilapsen kanssa. Taapero täyttää muutaman päivän päästä kaksi ja seuraavalle matkallemme Abu Dhabiin hänellä on siis jo koneessa oma istumapaikka. Minä odotan innolla sitä, että saan ottaa valtaani kokonaisen tuolin; tosin saapa nähdä miten tyttö viihtyy omalla paikallaan kun on ehtinyt nyt niin tottumaan matkustamaan äidin sylissä. 

Abu Dhabiinkin olemme ennen kaikkea menossa tapaamaan vanhoja tuttuja ja myös joululomaa on jo suunniteltu ennen kaikkea perheen ja ystävien näkemisen kannalta. Mutta jossain vaiheessa ehdimme toivottavasti käymään myös muutamassa ihan uudessa maassa. Tällä hetkellä kiehtovat muun muassa niin Iran kuin Jordaniakin, toisaalta myös Japani ja Uusi Seelanti. 



torstai 22. lokakuuta 2015

Suuria kysymyksiä ilman vastauksia

Jokunen ilta sitten löysin seitsenvuotiaamme illalla huoneestaan suremasta. Poika tunsi sydäntäsärkevää syyllisyyttä siitä, että hänellä oli elämässä kaikki niin hyvin eivätkä maailmassa kaikki ole yhtä onnekkaita. Hän halusi antaa lelunsa pois koska hänellä niitä oli liiaksi asti. Tärkeät unikaverit hän oli jo kasannut sivuun pois annettavaksi.

En tiedä mistä suru yhtäkkiä puhkesi esille, enkä sitäkään miten kauan se on ehkä pojan mielessä muhinut ennen purkautumistaan. Onkohan koulussa viime aikoina ollut puhetta vähäosaisuudesta ja onnekkuudesta? Tai ehkä poika on vain katsellut autonikkunasta ulos: täällä elämän epäreiluudesta näkee merkkejä melkein joka autoreissulla.

Yritin lohduttaa surevaa poikaa. Selitin, ettei ketään lopulta auta se, että hän suree omaa hyvää onneaan tai antaa pois kaikki tärkeimmät tavaransa. On mielestäni merkittävää ymmärtää kuinka onnekas onkaan, ja käyttää omaa onnekkuutta voimavarana siinä, että tekee niin paljon muiden ihmisten hyväksi kuin voi. Mutta täytyy muistaa huolehtia myös itsestään, olla kiitollinen ja onnellinen kaikesta hyvästä omassa elämässä, ja pitää kiinni sellaisesta joka itselle on tärkeää, niin kuin nyt vaikka omista tärkeimmistä tavaroista. 

Kehotin poikaa tärkeimpien lelujensa sijaan etsimään lelukaapista sellaisia leluja mitkä eivät häntä enää niin kiinnosta mutta voisivat olla jollekin toiselle lapselle iloksi. Aina silloin tällöin käymme joka tapauksessa leluja sillä silmällä läpi yhdessä ja annamme eteenpäin esimerkiksi paikalliseen lastenkotiin. Muistutin poikaa myös, että hyvää voi tehdä pienieleisemminkin. Muita ihmisiä voi auttaa jo ihan niinkin, että käyttäytyy ystävällisesti. 

Mutta myönsin myös, että minun mieltäni painaa päivittäin ihan sama asia: miksi meillä on niin paljon kun toisilla ei ole mitään? Se on valtava, tärkeä kysymys, johon minulla ei ole vastausta. Miksi me saamme asua suuressa, hyväkuntoisessa ja kauniissa talossa, jossa sähköt ja vesi sentään suuren osan ajasta toimivat, kun muutaman korttelin päässä asuvan perheen koti on tehty metallilevyistä, ovi liehuvasta kankaanpalasesta? Miksi me voimme noin vain lähteä säännöllisin väliajoin hengähtämään muille maille kun paikallisten täytyy anoa lupaa poistua maasta? Miksi meillä on varaa lähettää lapsemme huippukouluun kun kadunkulmissa samanikäiset lapset viettävät päivänsä kerjäämässä rahaa? 

Minä olen ollut elämässäni äärimmäisen onnekas, ja lapsemme ovat hekin syntyneet onnellisten tähtien alla. Olen perheemme onnekkuudesta äärimmäisen ja tietoisen kiitollinen. Tiedän, että me emme ansaitse tätä omaa hyvää onneamme sen enempää kuin ne joilla sitä ei ole; on sattumankauppaa minne kukakin syntyy, ja paljon siitäkin miten elämä kuljettaa on lopulta sattuman varassa. 

Olen sitä mieltä, että onnekkuus velvoittaa ja yritän elää niin kuin opetan: olla kiitollinen ja onnellinen omasta hyvästä elämästäni, ja tehdä mitä voin muiden hyväksi, antamatta kuitenkaan itsestäni niin paljon, että kokonaan väsyn eikä minulla enää ole mitä antaa. Näiden omien neuvojeni seuraaminen ei aina - jos koskaan - ole ihan helppoa. Joskus on aivan äärimmäisen vaikea vetää raja siinä miten paljon auttaa, kuinka paljon antaa kadunkulmassa kerjäävälle lapselle, miten suhtautua ylimääräistä rahaa pyytävään työntekijään.

Miksi minulla on niin paljon, heillä niin vähän, ja miten parhaiten auttaa, miten tehdä parhaani? En tiedä. 

tiistai 20. lokakuuta 2015

Hermostunut

Viime viikkoina tuttu ikävä Belizeen on jälleen nostanut päätään. On ikävä sikäläisiä ihania ystäviä, rakasta tuttua ympäristöä, mutta ehkä ihan ennen kaikkea sitä miltä minusta elämä Belizessä tuntui. Belizessä on totisesti omat ongelmansa, köyhyyttä ja kurjuutta ja koko ajan lisääntyvää turvattomuutta, mutta belizeläiset ovat kuitenkin vapaita, ja tunsin itsekin Belizessä oloni vapaaksi. 

Aika usein iltapäivisin kun istun autossa ruuhkassa matkalla hakemaan koululaisia kotiin, suljen hetkeksi silmäni ja kuvittelen itseni Khartumin sijaan belizeläiselle maantielle. Ajatuksissani olen hetkessä tutuissa maisemissa: autoja ei juuri näy, ilma on raikas, taivas korkealla ja puhtaan sininen. Jännitys sulaa minusta pois. Kun avaan silmäni ja olenkin edelleen Khartumin ruuhkassa, paine rinnassani kiristyy kuitenkin hetkessä taas entiselleen. 

Näihin maisemiin on ikävä.


Vaikka elämä täällä tänä vuonna on huomattavasti viime vuotta helpompaa, olen silti täällä huomattavasti stressaantuneempi kuin koskaan Belizessä. Suurkaupungin humu, ruuhkat ja saasteet ovat yksi syy hermostuneisuuteeni. Elämä kauppasaarron alla on oma stressinaiheensa. Ja välillä minua myös vaivaa kovastikin se, että tiedän, että puheluitani täällä kuunnellaan ja sähköpostejani luetaan, että koko ajan täytyy vähän miettiä mitä puhuu ja kenelle. Minulla ei sinänsä ole mitään salattavaa, mutta ajatus siitä, että joku seurailee puuhiani painaa silti ajoittain paljonkin mieltä. 

Vaikeaa on kunnolla rentoutua siksikin, että melkein joka päivä jokin keskeinen asia vaatii huomiotani: milloin ovat sähköt poikki eikä generaattori jaksa lähteä käyntiin, milloin vesi katkeaa ja täytyy juosta selvittämässä onko vika tällä kertaa vesipumpussa vai ehkä vesisäiliöissä. Silloinkin kun kaikki toimii en meinaa osata rauhoittua aloilleni koska osa minusta koko ajan vähän odottaa mikä seuraavaksi mahtaa hajota.

Tähän todellisuuteen on vaikeampaa kiintyä.


Tajusin äskettäin, että aika harvoin täällä nauran niin että kyynelet vuotavat silmistä eikä naurulle ole tulla loppua. Kotona oman porukan kesken meillä on kaikki oikein hyvin, mutta vähän varautunut huomaan liian usein olevani silti tällä hetkellä kotonakin. Mielessä painavat keskeneräiset asiat kuten se nelinumeroinen summa jota amerikkalainen pankki ei vieläkään ole minulle palauttanut, lasten koulumaksut joiden kanssa on myös ollut vähän häikkää, ja vastuuni ja velvollisuuteni useamman ihmisen työnantajana. 

Pikaloma Abu Dhabissa häämöttää onneksi muutaman viikon päässä. Loman aikana toivon voivani vähän rentoutua. Toisaalta kävimme vasta ihan äskettäin viime kuussa lomalla, viikon verran Skotlannin ylämailla ja Lontoossa, mutten enää alle kuukautta myöhemmin saa lainkaan kiinni onnistuneen loman rennoista tunnelmista. Ja niinhän se on, ettei lomilla lopulta voikaan arkeaan parantaa. Täytyisi löytää keinoja saavuttaa mielenrauha ja pysyvä hyvä olo ihan täällä kotioloissa.

Sopivassa suhteessa kiirettä ja rauhaa, ja riittävän pitkä ajanjakso niin, ettei talossa mikään hajoa käsiin. Se on oma reseptini, jota toivon voivani tulevien viikkojen aikana toteuttaa.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Sininen Niili

Kaksi Niiliä, Sininen ja Valkoinen, kohtaavat täällä Khartumissa, mistä ne laskevat yhtenä Niilinä kohti Välimerta.
Lasten koulun hevostalli sijaitsee ihan Sinisen Niilin tuntumassa. Lauantaisen ratsastustuntini jälkeen kävimme perheen kesken pienellä picnikillä tallien edustalla olevassa puutarhassa, Sinisen Niilin rannassa. Niili jaksaa joka kerta ihastuttaa minua: joki on niin valtava mutta toisaalta ainakin tässä, Soban kylän kohdalla Sudanissa, niin levollisen oloinen.

torstai 15. lokakuuta 2015

Neljä vuotta blogielämää #blogisitarina

Aloitin aikoinaan blogin koska ikävöin kirjoittamista, ja erityisesti suomen kielellä kirjoittamista. Marraskuun alussa vuonna 2011 julkaisin ensimmäiset tekstit. Vauvani, vanhempi tyttäremme, oli niihin aikoihin vähän yli vuoden ja minä aloin vähitellen tulla ulos vauvavuoden sumusta. Kohta neljä vuotta on blogi siis ollut olemassa, ja sinä aikana meille on syntynyt toinenkin tytär, joukkoomme on liittynyt kolmas löytökoira, ja olemme vaihtaneet asuinmaata. Olen neljä vuotta vanhempi ja ehkä jopa vähän viisaampi.

Halusin blogissa kuvata elämäämme maailmalla sellaisena kuin se todella on. Minua harmitti ja harmittaa edelleenkin se miten paljon kotiäitiyttä vähätellään, miten kotirouvia pidetään usein vähän höntteinä ja turhanpäiväisinä, ja miten diplomaatteja toisaalta usein ihaillaan ja diplomaattien elämästä maailmalla kuvitellaan jos jonkinlaista. Jotkut tuntuvat suuresti ihannoivan eksoottisia asuinmaitamme kun taas toiset ovat kauhuissaan siitä, että asumme lapsinemme kehitysmaissa. Halusin blogin kautta yrittää näyttää kuinka arkipäiväistä ja tavallista elämä lopulta kaikkialla on. Ettei tässä meidän todellisuudessamme ole mitään kauhisteltavaa muttei toisaalta erityistä ihailtavaakaan. 

Blogin nimi on humoristinen, mutta aikoinaan Belizessä se oli silti ihan tottakin. Mieheni oli Belizessä toimistonsa johtaja ja minä olin muiden touhujeni ohella siis myös edustusrouva. Vietin sen roolini puitteissa aikaa eri valtioiden virkamiesten, suurlähettiläiden ja muiden silmäätekevien kanssa, aluksi vähän huterammin mutta ennen pitkää ihan ammattitaitoisesti. Täällä Sudanissa mieheni rooli on erilainen eikä hänen iloksemme tarvitse lainkaan edustaa. En kaipaa edustusaikoja, sillä nautin edustamista paljon enemmän tästä ihan tavallisesta lapsiperhe-elämästä, mutta edustusvuosien aikaisia ystäviä kyllä ikävöin. Onneksi olemme monen kanssa yhteydessä edelleen, maailman äärestä toiseen. 

Alusta asti olen kertonut blogissani ennen kaikkea itsestäni, en niinkään muusta perheestä enkä lopulta edes kovin kattavasti maista joissa asumme. Esimerkiksi lasteni asioita käsittelen pääasiassa itseni kautta - miltä minusta tuntuu lähettää heidät koulubussilla läpi vieraan kaupungin, kuinka heidän koulupäivänsä rytmittää omaa arkeani. Kerron myös ympäristöstäni ennen kaikkea itseni kautta. Minua itseäni eivät juurikaan kiinnosta matkaoppaanomaiset blogit, vaan olen kiinnostunut ennen kaikkea ihmisistä itsestään, heidän tunnelmistaan, siitä miltä erilaisissa kulttuureissa asuminen tuntuu, mikä riistää sydäntä, minkälaiset asiat ilahduttavat. 

Belizessä kirjoitin blogia maasta joka oli minulle jo aika tuttu. Blogissa käsittelin myös surua siitä, että ennen pitkää joutuisimme lähtemään rakkaasta maasta eteenpäin. Kun muutimme Suomen kautta Sudaniin, muuttui blogin sävy aika tavalla. Yhtäkkiä kirjoitin blogia ikäänkuin tyhjän päältä, jäsensin kirjoituksissani hataria ja ahdistuneita tunnelmiani uudessa maassa. Kun muutimme Sudaniin jouduin myös muuttamaan blogin asetuksia niin, että hallinnoin blogiin tulevia kommentteja. Minun on punnittava sanojani tarkasti kun kirjoitan täältä, enkä hyväksy oman blogini yhteyteen kenenkään muunkaan harkitsemattomia tai loukkaavia kommentteja. Minua sopii arvostella, jos siihen tuntee tarvetta, mutta minkään kansanryhmän, uskonnon, tai elämäntavan halveksuntaa en blogissani hyväksy. Ilokseni olen voinut päästää läpi lähes kaikki kommentit, ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. 

Täällä Sudanissa blogista on kehittynyt minulle entistäkin tärkeämpi linkki muuhun maailmaan ja varsinkin toisista ulkosuomalaisbloggaajista ja myös monista vakkarilukijoista on tullut niin läheisiä, että kertoilen heistä kotona ikäänkuin olisimme tosi elämässäkin tuttuja.

On päiviä jolloin ihmettelen miksi kirjoitan ajatuksiani muiden luettavaksi, mutta suurimman osan ajasta en analysoi bloggaamista sen kummemmin vaan kirjoitan vain. Parhaat tekstit tulevat valmiiksi pakottamatta, melkein kuin itsestään. Kirjoittamisen ja kommenttien vuoropuhelun myötä saan omat ajatukseni järjestykseen ja uusia näkökulmia omieni rinnalle.

Minulle itselleni yksi blogini tärkeimmistä teemoista on ollut eläintensuojelu, josta olen kirjoittanut useampaan otteeseen ja joka omien löytökoiriemme vuoksi on omassa mielessäni yksi blogin niin kuin perhe-elämämmekin punaisista langoista. Eläintensuojeluaiheisia kirjoituksia ovat muun muassa:

Minulla on kirjoitusten joukossa myös muita omia suosikkeja. Tärkeimpiä kirjoituksia itselleni ovat ne joissa olen rohjennut avoimesti käsitellä omia ajatuksiani erilaisista elämääni keskeisesti liittyvistä asioista. Omia suosikkikirjoituksiani ovat muun muassa nämä:


Kirjoitan blogissa milloin mistäkin ja siihen tahtiin kun elämä antaa myöten. En ota lainkaan paineita julkaisutahdista, enkä aktiivisesti hae suurta lukijamäärää, vaan kirjoitan blogiani ihan vain siksi koska se on minusta mukavaa. 


Sain tämän #blogisitarina-haasteen Petralta Izmiristä. Lähetän sen eteenpäin Sannalle Sannan kuplaan, Empalle Minun Afrikkani -blogiin ja Lauralle Lastensilmin-blogiin.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Uusiokäyttöä

Aikaisemmassa elämässään tämä kassi kulki meillä muistaessa mukana ruokaostoksilla, jos oli tarkoitus ostaa ruuan lisäksi myös viiniä. Täällä sille ei tietenkään ole samanlaista käyttöä.
Mutta kassi kulkee päivittäin mukanani kun haen isompia lapsia koulusta. Kassissa kulkevat kätevästi vesipullot kaikille kolmelle lapselle, minulle itselleni ja autonkuljettajalle. Lisäksi pakkaan tavallisesti aina koululaisille kassiin mukaan myös juotavat jugurtit, että he saavat koulusta päästyään jotain syödäkseen jo heti kotimatkalla.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Uuden viikon alussa

Viikko on alkanut siltä osin hyvin, että sähköt ovat pysyneet päällä ja vettäkin tulee toistaiseksi hanoista. Tosin en tiedä miten kauan vettä riittää, sillä kaupungin putkistossa vesi on niin vähissä, ettei vesipumppu talon edessä ole jaksanut sitä useampaan päivään toimittaa putkia pitkin taloon. Jo kolmisen päivää olemme siis eläneet vesitankeissa olevan veden varassa. Tankeissa on täysinä vettä riittävästi ehkäpä noin viikon varalle. Toivottavasti vettä alkaisi taas kiertää kaupungin putkistossa lisää jossain vaiheessa, että saisimme tankit täytettyä. Meillä on kuitenkin asiat siltä osin hyvin, että vettä kuitenkin toistaiseksi on. Ainakin kahdella tutulla on vesi ollut poikki nyt jo jonkin aikaa.

Pankkiasiat ovat edelleen mielen päällä. Juttelin eilen paikallisen tutun kanssa joka kertoi, että hän on kertaalleen kokonaan menettänyt maksun joka oli tehty amerikandollareissa, koska se yhdistettiin Sudaniin. Rahoja ei koskaan palautettu. Mielessäni heräsi tietysti huoli omien rahojeni vuoksi, joita ei vielä ole palautettu takaisin. Maksumääräykseni kun oli sekin juuri amerikandollareissa. Mutta samalla kertaa heräsi ennen kaikkea myös tuttu ärsytyksentunne tätä koko kauppasaartoa ja siihen liittyviä kommervenkkejä kohtaan. Kauppasaarron ei ole tarkoitus kiusata tavallisia sudanilaisia ihmisiä, mutta heitä se nähdäkseni ennen kaikkea kuitenkin koskettaa. Ihmettelen mitä tällaisilla laajamittaisilla ja vuosikymmeniä kestävillä saarroilla ylipäänsä uskotaan saatavan aikaan. On vaikea kuvitella, että seuraisi mitään hyvää siitä, että köyhiä maita joissa on jos jonkinlaisia ongelmia eristetään ja pakotetaan kauppasaarron myötä entistäkin tiukemmalle. 

Vesi- ja pankkihuolia lukuunottamatta eilen oli kuitenkin melko tavallinen viikon ensimmäinen arkipäivä kauppareissuineen ja lasten ratsastustunteineen. Mies tosin otti työmatkansa jälkeisen aamun vapaata ja ehdimme yhdessä hänen ja taaperon kanssa käydä syömässä rauhallisen aamiaisen lähiravintolassa. Meidän on perheemme ruokarajoitteiden vuoksi aika vaikea syödä täällä ulkona - täällä ei ole toivoakaan gluteenittomista annoksista ruokalistalla - mutta lähiravintolan munakas on sentään onneksi osoittautunut turvalliseksi vaihtoehdoksi.  

Kotiapulaisellamme on opiskeluissaan meneillään muutaman viikon pituinen tenttikausi. Kotiapulaisen sukulainen on käynyt sijaisena hoitamassa kotiapulaisen hommat, mutta eilen oli sijainen sairaana eikä päässyt tulemaan töihin. Muitten hommieni ohessa pesin siis viikonlopun tiskit ja siivoilin minkä ehdin. Täällä Khartumissa ei juuri tiskikoneita näe kaupoissa eikä kodeissa, koska kaikilla joilla on varaa tiskikoneeseen on myös varaa palkata joku pesemään astiat. Kukaan ei tunnu välittävän siitä kuinka paljon kotiapulaiseltakin säästyisi aikaa jos kone pesisi edes osan tiskeistä. 

Edelleenkään ei sää ole tuntuvasti täällä viilennyt vaan yli 40 asteen tuntumassa mennään päivittäin. Mutta aavistuksen verran ollaan ehkä kuitenkin menossa kohti talvea. Tänä aamuna emme aamupalalla kaivanneet tuuletinta niin kuin tavallista ja yöksi laitan ilmastoinnin päälle vain makuuhuoneisiin; yläkerran olohuoneen ilmastointilaite saa yön yli pitää taukoa.

Taapero nukkuu tänä aamuna tavallista pidempään. Odottelen autonkuljettajaa ja taaperon heräämistä ja sitten vähitellen kauppareissulle lähtemistä. Eilen minulla olivat aamulla rahat sen verran vähissä, että kävin ostamassa vain pakollisen. Nyt kun rahaa on taas vaihdettu vähän lisää on varaa lähteä kunnon ruokaostoksille. Meiltä puuttuu vähän kaikenlaista. Saapa nähdä mitä kaupoista tänään löytyy. 


sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Olipa kerran kansainvälinen maksumääräys

Kohta kuukausi sitten lähetin suomalaiselta tililtäni verrattain suuren summan rahaa Yhdysvaltoihin. Pari viikkoa myöhemmin tarkistin olivathan rahat tulleet perille tilille Yhdysvaltoihin. Eivät olleet. Kun aloin asiaa selvittämään paljastui, että amerikkalainen pankki vaati lisätietoja ennen kuin päästäisi maksun eteenpäin; he epäilivät maksun liittyvän jotenkin Yhdysvaltain kauppasaartoon siksi, että meidän osoitteessamme on sana "Khartum". 

Yhdysvaltain kauppasaarto on pankeille iso asia, koska saarron kiertämisestä joutuu maksamaan suuret sakot. Euroopan unioni ei ole laittanut Sudania kauppasaartoon, mutta kauppasaarto koskettaa silti eurooppalaisiakin pankkeja. Ranskalainen pankki joutui äskettäin maksamaan Yhdysvalloille 8,9 miljardia dollaria erityisesti Sudanin, mutta myös Iranin ja Kuuban kauppasaartojen kiertämisestä.

Ymmärrän siis kyllä sinänsä, että pankit ovat valppaina kauppasaarron kiertämisen suhteen, mutta ihmettelen silti kuinka vainoharhainen täytyy olla, että yhdistää tämän lähettämäni maksun kauppasaartoon. Meidän osoitteemme, jossa todellakin on mukana sana Khartum, on miehen työpaikan diplomaattipostiosoite tänne Sudaniin. Osoitteestamme näkee ihan selvästi, että postimme kulkevat meille Belgian kautta. Eikä kyseessä ole mikään epämääräinen postilaatikko-osoite vaan siitä selvästi näkee myös miehen työnantajan. Toisessa päässä rahat olivat menossa Yhdysvalloissa tilille, jonka tiedot pankilla taatusti on hallussaan. Kyseessä on voittoa tekemättömän amerikkalaisen järjestön tili, jolla ei todellakaan ole minkäänlaista yhteyttä Sudaniin. 

Lähetin amerikkalaiselle pankille suomalaisen pankin kautta pyydettyjä lisätietoja itsestäni ja maksusta. Maksussa itsessään ei ole mitään outoa tai kyseenalaista, mutta koska se koskettaa myös muita ihmisiä kuin omaa perhettäni, en halua siitä tässä yhteydessä tämän enempää kertoa.

Kului viikko ja minkäänlaista vastausta ei Yhdysvalloista kuulunut siitä kuinka asia nyt etenee, miten kauan he mahdollisesti aikovat tutkia maksuun liittyviä papereita, ja milloin jos koskaan rahat olisivat vihdoin perillä. Suomalainen pankki ei puolestaan jostain syystä voinut ottaa suoraan Yhdysvaltoihin yhteyttä ja kysyä missä mennään. Lähettivät vain pankkiin tiedusteluja ja jäivät odottamaan vastauksia joita ei koskaan tullut.

Mitä tällaisessa tilanteessa kuuluu tehdä? Mistä kysyä neuvoa? Suomalainen pankki ei juuri osannut auttaa. Heille tilanne oli varmasti vieras, koska Suomella tuskin on paljon yhteyksiä Sudaniin. Eikä amerikkalaisella pankilla toisaalta selvästikään ollut minkäänlaista kiinnostusta pitää muunmaalaisen pankin asiakasta tilanteen tasalla.

Läpi yksinhuoltajaviikon monien haasteiden, ja jo ainakin viikon verran sitä ennenkin, valvoin iltoja maksusta hermoillen ja päivisin yritin selvittää sen kohtaloa. Täältä on vaikea soittaa maan ulkopuolelle koska tavalliset puhelut maksavat niin paljon, ja internet toimii toisaalta sen verran heikosti, ettei Skype-linjaankaan oikein voi luottaa asioiden hoitamisessa. Pankkini Suomessa ei pyynnöistäni huolimatta kuitenkaan jostain syystä vastannut verkkopankissa lähettämiini kysymyksiin. Joten äitini kulki pankissa lähes päivittäin yrittämässä saada sitä kautta tietoa siitä miten asia edistyi ja miten meidän pitäisi toimia, että rahat mahdollisimman pian löytäisivät perille. Mutta mitään ei tapahtunut, eikä päivästä toiseen kukaan oikein osannut kertoa maksun kohtalosta yhtään mitään. 

Lopulta perjantaina en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin peruuttaa maksu. Olin alunperin suorittanut maksun syyskuun puolessavälissä; sen olisi pitänyt olla perillä noin neljässä arkipäivässä mutta melkein kuukautta myöhemmin se ei edelleenkään ollut saapunut perille, enkä mistään saanut vastausta kysymykseen miten todennäköistä olisi, että rahoja ylipäänsä koskaan vapautettaisiin eteenpäin. Isäni ystävällisesti tarjoutui maksamaan omalta tililtään rahat uudestaan. Toivon mukaan ne nyt muutaman päivän päästä vihdoin löytävät perille. Mielenkiinnolla jään seuraamaan sitäkin kuinka kauan kestää, että peruuttamani maksu palaa tililleni. Ja sekin kiinnostaa kuinka paljon amerikkalainen pankki laskuttaa minua palautuksesta. Koska tosiaan: suomalaiselle pankille joudun maksamaan 25 euroa maksun peruuttamisesta, ja sen päälle myös amerikkalainen pankki kuulemma perii omat kulunsa, joiden suuruudesta kukaan Suomen päässä ei osannut esittää arviota. 

Kun teimme muuttoa kauppasaarron sisälle Sudaniin tiesin varautua uudenlaisiin haasteisiin, mutten silti olisi osannut ikinä kuvitella kuinka laajasti kauppasaarto meidän elämäämme vaikuttaa. On mielestäni ikävää, että me jotka elämme täällä haastavissakin oloissa ihan pätevästä syystä, olemme yhtäkkiä ja käsittämättömästi jotenkin joutuneet epäillyn asemaan. Mieheni tekee täällä Sudanissa töitä auttaakseen ihan tavallisia sudanilaisia ihmisiä eikä meillä ole mitään tekemistä täkäläisen kauppasaarron kanssa. Ja vaikka en kauppasaartoon poliittisena keinona oikein uskokaan, en kuitenkaan tietenkään yritä sitä tarkoituksella kiertääkään. Minun on edelleen vaikea uskoa ja ymmärtää, että tämä kaikki todella tapahtui.

Jos välillä tuntuu hullulta meno täällä Khartumissa niin täytyy sanoa, että ehkäpä vielä hullummalta vaikuttaa ajoittain muu maailma tästä näkökulmasta. 

lauantai 10. lokakuuta 2015

Viikonloppu yksinhuoltajana

Koska viikonlopuksi ei sattunut syntymäpäiväjuhlia eikä mitään muutakaan ohjelmaa, varauduin jo torstaina ostoksilla siihen, että olemme tiiviisti kotona koko viikonlopun. Vain erikoistapauksissa pyydän autonkuljettajaa tulemaan töihin viikonloppuna; tänä viikonloppuna en häntä tarvinnut. Tämänpäiväisen ratsastustuntini peruutin, koska miehen poissaollessa minulla ei ole lapsille tunnin ajaksi lapsenvahtia. 

Syksyn aikana sosiaalinen elämämme täällä on kehittynyt aika tavalla. Muutamasta viime vuodelta tutusta perheestä on kuin onkin vähitellen tullut ystäviä. Mukavaa on se, että me vanhemmat viihdymme yhdessä mutta myös lapset tulevat hyvin keskenään juttuun. Koska viikot kuluvat niinkin tiiviisti lasten koulun ja harrastusten ehdoilla, yritämme tavata ystäviä erityisesti viikonloppuisin. Aikaisemmin viikolla pyysin erästä ystäväperhettä meille kyläilemään viikonloppuna mutta perheen äiti onkin työmatkalla Darfurissa tämän viikon. Pari seuraavaa viikonloppua on toisaalta jo lyöty tapaamisten osalta lukkoon, eli ihan hyväkin, että tästä viikonlopusta kehittyi näin hiljainen. Semminkin kun pitkän ja tapahtumarikkaan viikon aikana kulutin voimani aika lailla loppuun. 

Perjantaipäivä sujui rennosti ja lauantaipäivä näyttää kuluvan aika lailla samoissa merkeissä. Vellomme kotona, katselemme DVD:ltä Muumeja ja Simpsoneita, lapset piirtelevät ja leikkivät. Poika on läpi viikonlopun tehnyt hiljakseen läksyjään, ja ylimääräistä energiaa lapset kuluttavat juoksemalla ja ajelemalla pyöriään ympäri alakertaa. Minä olen viimeisillä voimillani hoitanut netissä hankalaa pankkiasiaa. Tiskeihin tai pyykkeihin en ole jaksanut tarttua, ja ylipäänsä olen yrittänyt tehdä vain pakollisen. Mies tulee onneksi jo ensi yönä takaisin, mutta toisaalta samantien alkaakin sitten taas uusi arkiviikko. On pakko yrittää levätä sen minkä ehdin, että jaksan taas hoitaa kaikki juoksevat asiat läpi viikon. 

Ruuanlaitolta en gluteenittomuuden vuoksi täällä oikein koskaan voi välttyä. Emme voi juuri syödä ulkona tai tilata ravintolasta ruokaa kotiin, emmekä ostaa oikein minkäänlaisia eineksiä. Eilen jaksoin jotenkuten tehdä gluteenittomia kananugetteja lounaaksi ja tomaattipastaa illaksi. Tänään olivat viimeisetkin gluteenittomat näkkileivät loppu, mikä vähän harmitti aamiaisaikaan. Toisaalta onneksi muistin, että jääkaapissa on vielä vakuumipakattuja gluteenittomia tortilloita, joita mies toi alkusyksystä Euroopasta. Niistä taidan kehitellä kevyitä pizzoja lounaaksi. Illallissuunnitelmat ovat vielä auki ja huomista koululounastakaan en ole vielä miettinyt. 

Niin lapset kuin minäkin olemme enemmän kuin valmiita miehen paluuseen. Taapero kysyi minulta ensitöikseen tänään onko papà kotona ja kun vastasin, että yksi päivä enää, hän ilahtui kovasti. Kertoi Pongollekin, että yksi päivä. Poikakin totesi herättyään, että enää päivä isän paluuseen, ja tytön aamun ensimmäiset sanat liittyivät nekin isään: oli kovasti ikävä papàa. 

Enää yksi päivä. 

torstai 8. lokakuuta 2015

Viides päivä

Tänään oli lopulta se rauhallinen päivä jota koko viikon odottelin. Kotona mikään ei hajonnut tai vaatinut erityistä huomiotani. Sähköt pysyivät päällä ja hanoista tuli vettä. 

Spirit-viikko päättyi vihdoin kansallispukupäivään. Meillä ei suomalaisia kansallispukuja ole eikä varmaan tulekaan, enkä edes tiedä onko Italiassa kansallispukuja olemassakaan. Poika pukeutui Suomen-lipun sinisiin shortseihin ja valkoiseen t-paitaan, tyttö Belizen kunniaksi kolibripaitaan.

Kävin aamulla taaperon kanssa autonkuljettajan kyydillä tarkastamassa Al Hawi -kaupan gluteenittomat hyllyt mutta ne ammottivat aina vain tyhjyyttään. Al Hawissa muutama työntekijä puhuu vähän paremmin englantia ja he osasivat vastata kysymykseeni, että lisää tuotteita on kyllä tulossa. Milloin, sitä ei kukaan toisaalta tuntunut tietävän. Al Hawista suuntasimme ostarin ruokakauppaan. Siellä on kaikkein helpoin käydä isoilla ostoksilla, kun perustuotteita tavallisesti löytyy aina ja kaupassa on tilaa kulkea mukavasti taapero ostoskärryissä. Ostin vähän kaikenlaista mutta ilokseni lasku ei kuitenkaan noussut kovin suureksi. 

Kun nostelin ostoskasseja kärryistä auton takakonttiin minua lähestyi kaksi nuorta naista. Toinen käveli ihan taaperon viereen ja oli aikeissa nostaa tytön kärryistä syliinsä. Minä kielsin häntä, mutta nainen esitti elekielellä, että hän haluaa vain ottaa valokuvan tyttö sylissä. Sanoin tiukasti, että kuvan hän voi ottaa, mutta tyttöä ei ole lupa ottaa syliin. Tuohtuneena nuori nainen asettui ostoskärryjen taakse ja alkoi vääntää taaperoa parempaan asentoon kuvaa varten. Minulla keitti yli, käskin häntä olemaan pakottamatta lastani kuvaan ja kysyin raivokkaasti eikö hän näe miten ahdistuneelta taapero näyttää. Niilläpuhein naisen ystävä nappasi kuvan ja molemmat poistuivat kikatellen paikalta. 

Minä olen todella kyllästynyt näihin kuvasessioihin. Kun muutimme tänne halusin olla hyvä ja avomielinen ulkomaalainen ja annoin sosiaalisen pienen tyttöni mennä vieraidenkin syliin kuvattavaksi. Se oli virhe ja kadun sitä edelleen. Tyttöä saatettiin nimittäin viedä pitkin ja poikin, sylistä toiseen, ravintolan keittiöön, ties minne, pois luotani, vaikka olin luullut antavani hänet vain käväisemään jonkun sylissä. Lasta pelotti ja minä olin hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltani. Vihdoin ymmärsin vetää rajani ympärilleni tiukemmin ja pitkään aikaan en ole enää antanut kenenkään ottaa tyttöä syliin, en vieraiden mutta en myöskään vähän lähempien ihmisten. Valokuvauksen olen silti toistaiseksi sallinut. 

Lapsia ihaillaan täällä kovasti, ja heihin suhtaudutaan hyvin lämpimästi. Lähes joka kauppareissulla joku nipistää hellästi tyttöä poskesta, sanoo mashallah (jumalan siunausta) ja menee menojaan. Koululla isosisaruksia odottamassa taapero saa myös kovasti ihailevaa huomiota. Mutta jotenkin tuntuu niin kuin taaperon hyvin usein ajateltaisiin olevan vain pieni soma nukke, ei oikea ajatteleva ihminen. Kuka aikuinen haluaisi vieraan ohikulkiessaan nappaavan naamasta, oli vieras ihminen miten hymysuin hyvänsä? Miksi lapsi pitäisi siitä sen enempää?

Ostarilta ajelimme vielä kolmanteen ruokakauppaan katsomaan olisiko sinne viimein tullut koiranruokaa. Koko kymmenen minuutin matkan minä tuohtuneena selitin autonkuljettajalle kuinka minua ärsyttää kun minua tai perheenjäseniä kohdellaan ikäänkuin olisimme jotain sirkuseläimiä. En pidä siitä, ettei lapseni omaa tilaa kunnioiteta, enkä ollenkaan ymmärrä halua ottaa vieraitten ihmisten kanssa valokuvia. Autonkuljettaja yritti ymmärtää mutta ei toisaalta osannut nähdä mitään pahaa valokuvan ottamisessa, ei edes oikeastaan vieraan lapsen ottamisessa syliin. Nuori nainen ei ehkä ennen ollut nähnyt ulkomaalaista lasta, autonkuljettaja selitti. 

Minkäänlaista pahaa tahtoa ei varmasti olekaan takana halussa ottaa vieraista ihmisistä valokuvia, mutta silti se ärsyttää minua. Joskus kulttuurit kohtaavat niin, että on hyvin vaikea nähdä miten erilaiset näkemykset voisi sovittaa yhteen sillä tavoin, että kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä. Minä joustin tässä kuvausasiassa täällä alkuun varmasti liikaakin. Juuri nyt tuntuu toisaalta siltä, että toiste en taida enää antaa lupaa kuvata tyttöä edes etäältä. Jos paikalliset sen myötä ajattelevat minun olevan ikävä ja ankea ihminen niin olkoon niin. 

Kotona söimme lounasta ja laitoin taaperon nukkumaan päiväunia. Ehdin pitkästä aikaa istua omissa ajatuksissani hyvän tovin ennen kuin oli aika herättää taapero ja lähteä koululle. Koululaisten hakureissu sujui sekin hyvin, ja lasten vähän levotonta menoa helpotti omassa mielessäni paljon se, että tiesin käsillä olevan viikon viimeisen arkipäivän. Nyt on edessä kaksi päivää hiljaiseloa ilman minkäänlaisia suunnitelmia. Vaikka onkin tylsää, että minulta jää lauantaina ratsastustunti välistä koska mies on poissa, on toisaalta ihanaa ajatella, että kaksi aamua saamme nukkua pitkään ja vaikka velloa pyjamissa kaiken päivää. Mies palaa uuden arkiviikon vastaisena yönä, varhain sunnuntaiaamuna, eli yksinhuoltajuutta kestää kyllä vielä, mutta pitkän ja tapahtumarikkaan viikon jälkeen minua riemastuttaa ajatus hitaista rauhallisista päivistä. Nyt täytyy vain toivoa, että sähkö ja vesi osaltaan luovat viikonlopulle levolliset olosuhteet. 

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Neljäs päivä

Ajattelin, että tänään teen vain kevyen kuvakatsauksen ihan tavallisesta keskiviikkopäivästä. Nyt suorastaan melkein naurattaa ajatus siitä miten leppoisasti kuvittelin tämän keskiviikkopäivän soljuvan. 

Aamu alkoi sinänsä ihan hyvin. Saattelin lapset koulubussille, tänään pukeutuneena mieheksi ja minuksi - Spirit-viikon teemana kun olivat tänään omat vanhemmat. Tytöllä oli päällään raitapaita niin kuin minulla aika usein, ja poika oli shortseissa ja t-paidassa ikäänkuin isänsä vapaa-ajan asussa. Hänen tarkoituksensa oli ollut pukeutua miehen työvaatteita vastaaviin asusteisiin mutta huomasimme vasta viime hetkellä ettei pojalla itse asiassa ole yhtään sopivaa paitapuseroa.

Bussia odotellessa vartija kertoi minulle, että vartijankopista oli yöllä mennyt sähkö poikki. Huomasin, että vartijankoppiin johtanut pistoke oli tosiaan yön aikana rämähtänyt oikein voimalla irti seinämuurista; pistokkeen piikit olivat taittuneet rikki. Lupasin hankkia paikalle sähkömiehen mitä pikimmin. Pistoke oli alunperin kiinnitetty huonosti ja oli jo aikakin laittaa se turvallisesti seinään. Laitoin taaperokerhon tämänaamuiselle emännälle viestin, että tulisimme kerhoon myöhässä ja jäin odottamaan sähkömiestä.

Kovin paljon tätä pitemmälle en päässyt päivääni kuvaavan kuvasarjan kanssa. Tässä näkyy tuo kehnosti kiinnitetty vartijoidenkopin sähköjohto, ja pistoke jota oli käytetty painamaan sähköjohto paikoilleen. En tiedä minkälainen oikosulku on pistokkeen pistokerasiasta lennättänyt, mutta oli tosiaan jo aikakin laittaa paikalle kunnon pistokerasia ja asiallinen pistoke!


Kun seisoskelin portilla odottamassa huomasin, että aggregaattimme haisi hyvin vahvasti dieseliltä. Pyysin vartijaa heti ilmoittamaan toimistolle, että tarvitsimme pikaisesti jonkun katsomaan mikä ihme aggregaatissa oli vialla. Ehdin jo huolestua, että jotain hämärää oli tapahtunut yön aikana, sillä aggregaatin ovet olivat raollaan kun tavallisesti ne ovat kiinni ja tuntui hyvin hämmentävältä, että yön yli aggregaatti olisi alkanut omia aikojaan vuotaa. 

Sähkömies korjasi sukkelasti ja hyvin sekä pistokkeen että pistorasian joka sekin oli aika kärsineen näköinen. Osat maksoivat noin 6,5 euroa ja työ toisen mokoman. 
Kun sähköasiat oli hoidettu, en viitsinyt jäädä enää odottamaan aggregaatinkorjaajaa vaan jätin vartijalle varalta portin avaimet ja lähdin taaperon kanssa taaperokerhon tapaamiseen uuden ystävän luo. Olimme ehtineet juuri asettua aloillemme kun sähköt katkesivat. Ystävälläni ei ole aggregaattia lainkaan joten kaikin puolin lämpimissä tunnelmissa sujui parituntinen lasten kanssa. Meitä oli tällä kertaa koossa yhteensä neljä äitiä lapsineen ja helteestä huolimatta oli oikein mukavaa. Taaperokerhosta on kehittynyt juuri sellainen valopilkku mitä toivoinkin. 

Oli myös kaikin puolin hyvä, etten ollut jäänyt kotiin odottelemaan aggregaatin korjaajaa. En nimittäin ollut lainkaan yllättynyt kun kuulin, ettei toimistolta ollut puoleenpäivään mennessä tullut ketään katsomaan aggregaattia, joka haisi edelleen hyvin vahvasti dieseliltä. Meidän kaupunginosastamme eivät sentään onneksi olleet sähköt aamulla katkenneet niin kuin ystäväni kaupunginosasta, mutta dieselinhaju oli levinnyt aika lailla koko kadun pituudelle ja levyydelle ja tuntui suorastaan meillä sisällä asti. Se vaikutti huolestuttavalta. Pähkäilin hetken mitä tehdä, yritin turhaan saada mieheen Malawissa yhteyttä, ja kutsuin sitten reippaasti itse paikalle aggregaatinasentajan. Toimiston olisi hänet pitänyt toimittaa meitä auttamaan mutta milloin? Asentaja ilmaantui paikalle hetkessä ja alkoi heti tutkia mikä aggregaatissa oli vikana. 

Minä lähdin välissä hakemaan koululaisia koulusta. Keskiviikkoisin pojalla on koulun jälkeen uintia, mutta tytön päivä päättyy tavalliseen aikaan. Tunnin verran tytöt ja minä siis pyörimme keskiviikkoisin koulun kampuksella ja tapamme aikaa. Niin kuin tavallista, tänäänkin kävimme koulun kahvilassa josta minä ostin itselleni rauhoittavan ja viilentävän jääkahvin ja tytöille hedelmiä. Vähän aikaa leikimme yhdellä koulun monista pihoista, mutta aika nopeasti tuli liian kuuma.

Kun tulimme vihdoin neljän jälkeen koululta kotiin vartija kertoi, että aggregaatissa oli tosiaan ollut vuoto joka oli nyt korjattu. Vaikutti onneksi siltä, ettei mistään sen kummemmasta ollut kyse. Ongelma oli nyt kuitenkin se, että aggregaatin tankki oli vuodon myötä niin tyhjä, että sitä ei voisi ennen täydentämistä käyttää. Vartija oli jo soittanut toimistolle ja pyytänyt heitä lähettämään toimiston apumiehen täyttämään tankin. Vartija, autonkuljettaja ja minä emme kukaan kuitenkaan oikein uskoneet, että homma hoituisi vielä tänään.

Ja sitten totta kai, kuin tilauksesta, menivät sähköt… Kävin pyytämässä vartijaa soittamaan uudestaan toimistolle vaikken tiennyt mitä hyötyä siitä oikein olisi. Ilman sähköjä sisällä oli hetkessä tosi kuuma. Olin väsynyt ja ärtyinen ja teki mieleni luovuttaa.

Olin jo aika lailla menettänyt toivoni, että kukaan tulisi aggregaattia hoitamaan kun vartija koputti oveen. Vartijoiden esimiehet olivat kertomansa mukaan käyneet hakemassa toimiston apumiehen kaukaa torilta ja tuoneet hänet meille hoitamaan aggregaattiin dieseliä vaikka mies oli vastustellut, että hänen työpäivänsä oli jo ohi. On sinänsä ikävää, että apumiehen vapaailta katkesi meidän vuoksemme kesken, mutta toisaalta olin kyllä odottanut häntä talolle jo tuntikausia aikaisemmin.

Olin tänään useamman kerran kyynelissä turhautumisen ja väsymyksen vuoksi, mutta kaikkein eniten liikutuin kuitenkin lopulta siitä kun huomasin kuinka vahvasti monet toimiston paikalliset työntekijät ovatkaan meidän puolellamme ja apuna hädässä. Minusta tuntuu aika usein, että monet miehen eurooppalaiset kollegat jättävät minut täällä huoletta yksin pulaan. Sitäkin enemmän arvostan sitä miten monet hänen paikalliset työkaverinsa näkevät puolestamme vaivaa ja yrittävät parhaansa mukaan auttaa.

Näiltä tiimoilta kävin muuten tänään autonkuljettajan kanssa mielenkiintoisen keskustelun, jossa yritin korostaa, etteivät eurooppalaiset suinkaan ole lähtökohtaisesti mitenkään hyviä ihmisiä, sen enempää kuin minkään muunkaan maanosan ihmiset. Kaikista ihmisryhmistä löytyy kaikenlaista porukkaa, hyvää, huonoa ja siltä väliltä. Mutta jostain syystä hän uskoo hyvää eurooppalaisista, kaikesta huolimatta. Jokunen viikko sitten, kun olin kovin masentunut eurooppalaisista reaktioista pakolaiskriisiin, kerroin autonkuljettajalle kuinka monet eurooppalaiset työntäisivät mielellään pakolaisten veneet takaisin Välimerelle. Hän purskahti nauruun, koska luuli minun pilailevan. Kunpa se olisikin ollut vain erittäin huono vitsi. 

Unohdin kaikessa kiireessä käydä ostamassa tänään lisää lihaa koirien ruokaa varten, joten laitoin meille ihmisille illalliseksi paistettua kananmunaa ja papuja ja säästin kananlihan ja aikaisemmin tekemäni jauhelihakastikkeen koiria varten täksi illaksi ja huomisaamuksi. Kyllä hätä keinot keksii!

Yksinhuoltajaviikko on nyt aavistuksen verran yli puolenvälin. On jotenkin vaikea kuvitella mikä vielä voisi mennä vikaan, kun sähköjen, veden ja aggregaatin kanssa on ollut jo tällä viikolla häikkää. Mutta saapa nähdä mikä huomenna yllättää.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Kolmas päivä

Lapset menevät aamulla kouluun urheilukoulupuvuissaan, koska tämän päivän Spirit-viikon teema ovat koulun neljä joukkuetta. Jokainen koululaisista kuuluu yhteen koulun neljästä joukkueesta. Joukkueet kilpailevat läpi vuoden eri tavoin ja vuoden lopussa eniten pisteitä saanut joukkue saa parhaan joukkueen palkinnon. En ole kovin innostunut tämäntyyppisestä kilpailusta enkä olekaan hyvin perillä koulun joukkueista. En esimerkiksi tiedä millä perusteella lapset jaetaan joukkueisiin, mutta sen verran olen ollut ymmärtävinäni, että saman perheen lapset ovat automaattisesti samassa joukkueessa. Meidän koululaisemme ovat joka tapauksessa molemmat Skorpioneja punaisine joukkuepaitoineen.

Tekisi mieleni vain lepäillä aamu kotona taaperon kanssa mutta toisaalta ostoslistalla on edellisten huonojen ostospäivien jäljiltä vielä paljon ruksaamatta yli. Kun autonkuljettaja saapuu töihin lähdemme hän, taapero ja minä siis kauppaan ja apteekkiin. En löydä apteekista etsimiäni probiootteja, mutta ruokakaupasta löytyy sentään arkeen pieniä iloja: San Pellegrinoa, Ribena-mehua ja soijamaitoa. Taapero ei tunnu kestävän lehmänmaitoa kovin hyvin ja olen tyytyväinen kun hänelle löytyy pitkästä aikaa sopivaa maitojuomaa. 

Kaasuhellan sytytintä ei sen sijaan löydy mistään. Käyn läpi kaksi Riyadh-kaupunginosan suurempaa ruokakauppaa joissa muistan sytyttimiä nähneeni aikaisemmin. Käynpä vielä Amarat-kaupunginosan Home Center -kaupassakin, joka myy kaikkea leluista ja paperitavarasta astioihin ja kodinkoneisiin, mutta sieltäkään en löydä sytytintä. On paljon sellaista mitä ostan täällä aina kun voin, vaikkei minulla juuri sillä hetkellä olisikaan kyseiselle asialle tarvetta: amerikkalaista maapähkinävoita, kuivahiivaa, edellämainittuja Ribenaa ja San Pellegrinoa. Puistelen ostoksilla päätäni ja mietin, että en olisi voinut kuvitella, että myös sytyttimet olisivat yksi niistä tuotteista joita pitäisi ymmärtää hamstrata varastoon. 

Kauppakierroksen päätteeksi käväisen vielä oman kaupunginosamme Khartum 2:n keskustan apteekissa probioottiasioissa. Siitäkään apteekista ei löydy probiootteja mutta löytyy sentään pullonpesuharja. Sellaista olenkin etsinyt jo monta viikkoa. Apteekin edessä törmään samalla kertaa luottoputkimieheemme, luottolukkoseppäämme ja uuteen sähkömieheemme. Ammattimiehet pyörivät kaikki keskustan tuntumassa mistä asiakkaat käyvät heitä tarpeentullen hakemassa töihin. On mukavaa kun ostarilla on tuttuja joita tervehtiä! Ja he kaikki tuntuvat yhtä lailla ilahtuvan minun näkemisestäni kuin minä heidän. Se tuntuu hyvältä.

Matkalla keskustasta kotiin autonkuljettaja sanoo kaikkien kolmen työntekijän tosiaankin pitävän meistä ja tulevan meille mielellään töihin. Hän lisää, että mieheni on myös toimistolla paikallisten kollegoittensa suosiossa. Keskustelu lämmittää mieltäni. Viime vuonna näihin aikoihin tunsin oloni turhautuneeksi, koska minusta tuntui, että vartijamme suhtautuivat meihin varautuneesti ja tuntuivat pitävän meitä vähän ankeina. Valitettavasti monet ulkomaalaiset täällä suhtautuvat paikallisiin sen verran huonosti, että heistä osa on ymmärrettävän epäluuloisia meikäläisiä kohtaan. Nykyään minulla on hyvät välit vartijoidemme kanssa. Olen iloinen, että mieheni mukavuus ja reiluus on myös tullut toimistolla selväksi ja oikein kiitollinen siitä, että meidät tunnetaan täällä kaikin puolin tätä nykyä sellaisina kuin mitä olemmekin: ihan tavallisia mukavia ihmisiä.

Tiistaisin lapset ovat koululla taideharrastuksen vuoksi vähän pitempään, joten taapero saa nukkua tavallista pitemmät päiväunet ja minulla on vähän enemmän aikaa itselleni ennen kuin on aika lähteä koululle koululaisia hakemaan. Keitän kupin kahvia, teen itselleni vähän syötävää ja istahdan alas yläkerran sohvalle. Kaksi tuntia omaa aikaa: ihanaa! Ja valehtelematta juuri sillä hetkellä sähköt katkeavat. 

Meillä on aggregaatti mutta sen automaattitoiminnossa on jotain vikaa tällä hetkellä. Sen sijaan, että aggregaatti lähtisi itsestään toimimaan kun sähköt katkeavat, se täytyy tällä hetkellä käydä erikseen laittamassa päälle. Mutta sekään ei riitä, vaan lisäksi täytyy erikseen käydä kääntämässä sähkökaapista varsinaiset sähköt pois ja aggregaattivirta päälle. Minä en itse osaa kyseisiä temppuja vielä tehdä - kaipaisin rauhallista ohjeistusta asiaan kielellä jota ymmärrän - mutta onneksi autonkuljettaja osaa. Juuri ennen kuin talossa alkaa tulla tuskallisen kuuma autonkuljettaja saa aggregaatin toimimaan. Taapero jatkaa uniaan ja minä palaan lepäämään ja tankkaamaan vettä. 

Kouluhakumatka sujuu hyvin, vaikka myöhemmän ajankohdan vuoksi onkin tavallista ruuhkaisempaa. Sillä välin kun odottelemme koululaisia taideharrastuksestaan pääsemme taapero ja minä ihastelemaan koulun päiväkotiluokan kahta valkoista kesyrottaa. Pieni onnenhetki meille kahdelle eläintenystävälle. 

Poika saa tiistaisin viikon läksyt, jotka pitää palauttaa viikon ensimmäisenä koulupäivänä sunnuntaina. Kun saavumme kotiin hän katoaa omasta aloitteestaan alakerran leikkihuoneen nurkkaan pienen pöydän ääreen tekemään läksyjä. Tunnin päästä yksi kolmannes viikon läksyistä on tehty. Sillä välin kun poika tekee läksyjä puuhailen tyttöjen kanssa keittiössä. Minä laitan ruokaa ja he ovat pesevinään tiskejä. Vaikka suunnittelin, että tänään syötäisiin kanaa ja riisiä, syömmekin illalliseksi uuniperunoita ja tonnikalaa. Jouduin aamulla viime hetkellä tyhjentämään kaksi tonnikalapurkkia lasten taideharrastustuntia varten ja kala on odottanut jääkaapissa koko päivän. Paistan kuitenkin myös eilen ostamani jalattomat kanat sillä tiedän kokemuksesta ettei kana täällä tavallisesti säily sen useampaa päivää. Annan koirille kanannahat ja vähän -lihaakin, ja loput säästän tuleville päiville, niin ihmisille kuin ehkä koirillekin. 

Päivä on ollut kaikkinensa hyvä - autonkuljettaja onnistui jopa löytämään minulle kaasuhellan sytyttimen - ja loppuiltakin sujuu rauhallisissa merkeissä. Kello kymmeneltä olen raukeanväsynyt ja valmis menemään nukkumaan.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Yksinhuoltajaviikon toinen päivä

Tänään koulun Spirit-teemana on Halloween. Pojan on alkuun tarkoitus olla luuranko mutta viime hetkellä hän päätyy kuitenkin merirosvoasuun. Tyttö on hänkin aikeissa lähteä kouluun veljeltä lainatussa luurankoasussa, mutta päättää sittenkin olla kissa. Lopulta hän pukee kuitenkin päälleen ampiaisasuun kuuluvan mekon ja vetää naamalleen kissamaskin. Yritän selvittää mistä eläimestä oikein on kyse, mutta se jää epäselväksi. Väliäkö tuolla. Tärkeintä lienee, että lapset saavat vaihteeksi vähän ilmaista itseään vaatteiden kautta iänikuisten koulupukujen sijaan.

Aamulla käyn autonkuljettajan ja taaperon kanssa ostarin ruokakaupassa. Eiliseltä kauppareissulta jäi puuttumaan kaikenlaista ja tänäänkään en löydä kaikkea etsimääni. Kaasuhellan sytytin ei jaksa enää toimia ja tulitikuilla pelaamisen sijaan haluaisin ostaa uuden, mutta sytyttimiä ei näy ostarin ruokakaupassa. Koska kyseisen kaupan myyjät eivät kokemukseni mukaan puhu juuri ollenkaan englantia en jaksa alkaa kysellä apua vaan tyydyn toistaiseksi kohtalooni.

Sytyttimen sijaan ostan tiskinpesuainetta, maitoa ja jugurttia, nahistuneita perunoita, ja paprikoita ja avokadoja jotka sentään näyttävät aika hyviltä. Haluaisin myös ostaa kanan rintapaloja ilman luita - mikä on täällä sinänsä parhaimmillaankin kyllä mahdottomuus koska niissäkin rintapaloissa joissa ei pitäisi olla luita lainkaan on aina silti muutama luu - mutta tarjolla on vain kananjalkoja ja jalattomia kokonaisia kanoja. Päädyn ostamaan kolme jalatonta kanaa. Olin ollut aikeissa tehdä tiistaina illalliseksi gluteenittomia kananugetteja, mutta arvelen, etten jaksa enkä ehdikään leikellä kanoja nugetteihin sopiviksi palasiksi, joten muutan lennossa ruokasuunnitelmaa: huomenna syödäänkin paistettua kanaa ja riisiä. 

Ruokakaupassa soi pieneksi hämmästyksekseni pätkä Amazing Grace -kappaletta orkesteriversiona. Yllättävä valinta, mutta oikeastana ihan mukavaa vaihtelua arabiankielisille rukouksille, jotka aika usein soivat ostosreissujeni ääninauhana. 

Kaupasta kotiuduttuamme tarjoan taaperolle lounasta, eilisen pizzan loppuja. Autonkuljettaja käy sillä välin hakemassa apteekista puolestani Pongo-koiran antihistamiinit, jotka eläinlääkäri määräsi koiralle viime viikonloppuna tulehduksesta johtuvaan kutinaan. Apteekista tullessaan autonkuljettaja tuo pyynnöstäni mukanaan myös sähkömiehen. Olemme odottaneet jo monta kuukautta, että miehen toimisto hoitaisi talossa ja pihalla jos jonkinlaisia asioita kuntoon, mutta useamman kuukauden odottamisen jälkeen olen katsonut taas kerran parhaaksi etsiä itse töille tekijät. Sähkömies ryhtyy heti hommiin: vaihtaa ensin vesipumpun sähköjohdon siinä toivossa ettei pumppu enää kesken kaiken lakkaisi toimimasta, ja korjaa sen jälkeen useamman rikkinäisen valonkatkaisijan pihalla. Myöhemmin tällä viikolla täytyy kutsua hänet uudestaan sillä sähkötöitä meillä riittää.

Samaan aikaan kun sähkömies korjailee sähköyhteyksiä pihalla, minä nukutan sisällä taaperoa päiväunille ja hermoilen erinäisistä keskeneräisistä hoitamattomista asioista. Kun taapero vihdoin sammuu, siivoilen ensin vähän yläkerrassa ja pakkaan sitten tapani mukaan vettä ja jugurttia koulustahakureissulle. Koululapsilla on koulupäivän jälkeen aina niin nälkä, että lykkään heille aina ensiksi autossa juotavat jugurtit käteen. Niiden voimin he jaksavat kotiin asti.

Taaperon vielä nukkuessa pidän pienen kahvitauon, mutta vähän suorittamiseksi sekin menee, kun huomaan, että onkin jo melkein aika lähteä koululle isompia lapsia hakemaan. 

Maanantaisin isommilla lapsilla ei ole koulun jälkeen mitään harrastuksia joten hakumatka käy aika nopeasti. Kotimatkalla keskellä ruuhkaista risteystä autonkuljettaja kesken kaiken avaa auton ikkunan ja pysähtyy kättelemään iloisesti ikkunasta poliisia joka jokunen viikko pysäytti meidät liikennerikkomuksen vuoksi. Oli minusta aika hermostuttavaa joutua poliisin pysäyttämäksi ja tilanne vaikutti silloin vähän arvaamattomaltakin. Onkin yllättävää ja aika upeaakin nähdä kuinka sopuisasti poliisi ja autonkuljettaja toisiinsa nyt muutamaa viikkoa myöhemmin suhtautuvat. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun yllätyn iloisesti täällä tällä tapaa. Toisilleen sinänsä vieraat ihmiset suhtautuvat täällä toisiinsa usein aidon ja ihastuttavan välittömästi ja ystävällisesti.

Palaamme kotiin jo pian kolmen jälkeen. Riemukseni talon edessä seisoo loka-auto, joka on juuri saanut työnsä päätökseen. Vartijat valittivat aamulla, että lokasäiliö kaipaisi tyhjentämistä ja pyysin heitä tilaamaan loka-auton paikalle mitä pikimmin. Olen tosi iloinen, että tyhjennys saatiin tehtyä vielä saman päivän aikana. Maksan oikein hyvillä mielin palvelun aika kovan hinnan koska tiedän, että työ on tehty hyvin ja kestää useamman kuukauden ennen kuin auto täytyy taas tilata paikalle. En tiedä onko kaikissa taloissa täällä vastaava systeemi; meidän talomme on monelta osin vähän omalaatuinen, mutta moniin erikoisuuksiin on lopulta kyllä ihan hyvät syynsä. 

Illalliseksi laitan yhden kattilallisen gluteenitonta ja yhden tavallista pastaa ja lämmitän viime viikolla tekemääni jauhelihakastiketta. Teen tomaateista, paprikasta, kikherneistä, sipulista ja valkosipulista pastan oheen lämpimän salaatin joka maistuu minulle ja taaperolle muttei niinkään isommille lapsille. Huomaan, että koiranruoka alkaa olla lopuillaan ja valmistan muun ruuanlaiton ohessa myös muutaman annoksen verran ruokaa koirille. 

Kun lapset kahdeksan jälkeen kaikki nukkuvat ja koirat retkottavat reporankoina pitkin lattioita huomaan itsekin olevani ihan poikki. Huomiselle ei ole tavallisen tiistaitohinan lisäksi mitään erityisiä suunnitelmia ja hyvä niin. Tänä aamuna olin nimittäin niin väsynyt, että joka kerta kun nousin istumasta seisomaan minua vähän huimasi. Syyskuu oli hyvin kuuma eikä lokakuukaan näytä juuri tuovan helteisiin helpotusta. Niin kuin toukokuun helteissä myös näin syksyn paahteessa minulle näyttää täällä tulevan hyvinkin nopeasti ongelmia nestetasapainon kanssa. Huomenna yritänkin siis rauhoittua tankkaamaan nesteitä ja käyttämään kaikki mahdolliset lepohetket lepäilyyn. 

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Yksinhuoltajaviikon ensimmäinen päivä

Mies lähtee kotoa kentälle yöllä kello 2.15. Jostain syystä koneet lähtevät täältä usein keskellä yötä. Nämä yölähdöt jotka täällä ovat niin tavallisia tuntuvat jotenkin tarpeettoman dramaattisilta. Olisi paljon helpompaa asennoitua yksinhuoltajaviikon alkuun päiväsaikaan. Valvon yöllä sängyssä tunnin verran miehen lähdön jälkeen ja mietin tulevaa viikkoa. 

Aamulla lähetän isommat lapset kouluun koulubussilla hassuissa vaatteissa. Koululla vietetään tämän viikon ajan Spirit-viikkoa, jonka aikana kehitetään koulun yhteishenkeä pukeutumalla tavallisten koulupukujen sijaan erilaisten teemojen mukaan. Viikon ensimmäisen koulupäivän teema on hullut vaatteet. Lapset eivät halua pukeutua kovin hullusti kumpikaan: eripariset sukat, kirkkaat värit ja paita nurinpäin ovat heille riittävä repäisy. 

Kun autonkuljettaja yhdeksältä tulee lähden taaperon kanssa kiireen vilkkaa lähikauppaan, joka ainoana Khartumissa myy myös gluteenittomia tuotteita. Löydän tahranpoistoainetta mikä on iloinen yllätys, mutta gluteenittomien tuotteiden hylly on sen sijaan pettymys: vain vähän pastaa ja keksejä. Olisin kaivannut ennen kaikkea gluteenitonta näkkileipää ja pretzeleitä tytön koululounaita varten. Puolet gluteenittomien tuotteiden hyllystä on itse asiassa täynnä liemikuutioita, jotka kaiken huipuksi sisältävät vehnää. Kerään ostoskoriin juotavia jugurtteja, maitoa, juustoa ja kananmunia tahranpoistoaineen lisäksi. Taapero nostaa lisäksi koriin muutaman gluteenittoman keksipaketin.

Käyn heittämässä ruuat kotiin jääkaappiin ja pyyhällän lähiravintolaan taaperokerhon tapaamiseen. Viime keväänä kyllästyin viettämään suuren osan vapaa-ajastani lastenhoitajien kanssa ja aloitin taaperokerhon joka on tarkoitettu kotivanhemmille. Kerho ei alkuun oikein ottanut tulta alleen, meitä kotiäitejä ja -isiä on täällä niin vähän, mutta tänä syksynä kerho on kuin onkin kasvanut vähitellen ihan mukavankokoiseksi porukaksi. Tänä aamuna meitä on tosin vain kaksi äitiä lapsinemme, mutta on toisaalta ihan mukavakin saada rauhassa jutella uuden tuttavuuden kanssa, joka on asunut täällä Khartumissa vasta pari kuukautta mutta on toisaalta ehtinyt löytää täältä muun muassa kalakaupan josta en ole ennen kuullutkaan.

Ravintolasta menen kotiin laittamaan taaperoa päiväunille. Siellä odottaakin ikävä yllätys: vesi on taas kerran talosta lopussa. Hanoista ei tule mitään ja vesisäiliöt ammottavat tyhjyyttään. Automaattinen vesipumppumme on taas kerran prakannut. Käyn talon edessä painamassa päävesipumpun sähkönappia muutaman kerran ja kas kummaa, pumppu alkaa kuin alkaakin hurraamaan. SIsällä kuulen helpotuksekseni tutun sirinän: yläkerran vesisäiliö täyttyy. Kun saan taaperon nukkumaan tiedän vielä käydä valuttamassa yhdessä kellarikerroksen kylpyhuoneista vettä. Olemme huomanneet, että silloin kun vesisäiliöt täyttyvät ihan tyhjästä täysiksi putkiin kerääntyy paljon ilmakuplia. Jos ilmakuplia ei käy kellarissa valuttamassa putkistosta pois, ei vedenpaine jaksa nostaa vettä kunnolla keittiöön asti. Jostain syystä vesi nimittäin kulkee yläkerrasta kellarikerroksen kautta keittiöön. Onpa onni, että alamme ola aika hyvin selvillä talomme kummallisesta putkistosta ja sen erikoisista ongelmista.

Kun vesi taas juoksee normaalisti, kerään kasaan lasten ratsastuskamppeet ja pakkaan kassiin vettä ja juotavia jugurtteja. Sen jälkeen ehdin ihan hetken verran istua ja ihmetellä, ja sitten onkin jo aika herättää taapero ja lähteä hakemaan isompia lapsia koulusta. Automatkalla kotoa koululle yritän taas kerran kuvailla autonkuljettajalle tavallista eurooppalaista elämää johon eivät kuulu kotiapulaiset ja autonkuljettajat. Autonkuljettaja haluaa harjoitella englantia ja on siksi innostunut juttelemaan kaikesta auringon alla, ja minusta taas tuntuu jotenkin tärkeältä, että hän ymmärtäisi, ettemme ole ihan avuttomia vaan olosuhteiden vuoksi meillä on täällä jos jonkinlaista apua.

Koululta ajamme kiireen vilkkaa koulun tallille lasten ratsastustunnille. On hyvin kuuma, 43-44 astetta, eikä tallilla ole katettua areenaa. Lapset saavat valita haluavatko ratsastustunnillansa ratsastaa auringonpaisteessa vai mieluummin hoitaa sen ajan hevosia varjossa. Tyttäremme ja neljä muuta jäävät harjaamaan hevosia, mutta poika haluaa ratsastaa. Ei hullumpaa: pojan yksityistunti sujuu kuulemma oikein hyvin paahteesta huolimatta. 

Kotimatka kestää kolme varttia. Reilusti neljän jälkeen kotiudumme tallilta ja autonkuljettaja lähtee kotiin. Tytöt leikkivät, minä autan poikaa matematiikanläksyissä. Välissä pyörähdän keittiössä valmistamassa gluteenittoman pizzan. Taikinan pitää nousta yllättävän pitkään ja syömme turhan myöhään. Vaikka pidämmekin iltarutiinien kanssa kiirettä, eivät lapset kuitenkaan ehdi nukahtaa ennen puoli yhdeksää. Saapa nähdä miten herääminen huomisaamuna kuudelta luonnistuu.

Iloista kouluelämää Khartumissa

Lastemme koulu on yksi elämämme kirkkaista valopilkuista täällä Khartumissa. Koulu on tasoltaan erinomainen ja koulun tilat ovat kuin oma maailmansa: siistit ja hyväkuntoiset, esteettisesti miellyttävät ja toisaalta kätevän käytännölliset. 

Lasten koulupäivä alkaa joka päivä koko ala-asteen yhteisellä tanssihetkellä: koululaiset ja opettajat kokoontuvat koulun jumppasaliin tanssimaan yhdessä popmusiikin tahdissa muutaman kappaleen verran. Eri kappaleisiin liittyy omat helpot tanssiliikkeensä. Aamuista tanssihetkeä on ilo seurata: yhtenäistä liikettä, hymyileviä lapsia ja opettajia. Se on mielestäni aivan mainio tapa aloittaa päivä. Muut asiat pyyhkiytyvät mielestä kun koululaiset opettajineen keskittyvät tanssimaan, ja kuin huomaamatta lapset oppivat samalla koordinaatiotaitoja. Yhteiset tanssihetket myös varmasti kasvattavat yhteishenkeä. On ollut myös hauska huomata kuinka lapsillemme ovat tanssituokioiden myötä tulleet tutuksi monet heille ennestään oudot kappaleet. 

Koululla kasvaa näin komeita korkeita palmuja. Nämä suuret palmut ovat lempipuitani maailmassa.


Ekaluokkalaisista ylöspäin koulupäivä kestää kokonaisuudessaan kymmentä vaille kahdeksasta puoli kolmeen. Puoli kolmen jälkeen on mahdollista jäädä koululle vielä tunniksi eteenpäin harrastamaan. Meidän molemmat koululaisemme käyvät kerran viikossa koulun tallilla ratsastustunnilla, yhtenä iltapäivänä on molemmilla koulun jälkeen taideharrastusta ja pojalla on kolmantena iltapäivänä vielä uintia. Keväisin ja syksyisin koulun liikuntatunnit ovat myös uintipainotteisia. Koulun kampuksella on komea uima-allasalue ja kaikki koululaiset pienimmistä suurimpiin uivat pari kertaa viikossa. Talvella kun säät täälläkin vähän viilenevät siirrytään altaalta jumppasaliin liikkumaan. 

Viisivuotiaamme on tänä vuonna ekaluokkalainen ja opettelee kovaa kyytiä lukemaan ja kirjoittamaan. Minusta täällä ollaan niiltä tiimoilta liikkeellä turhan varhain, ja kotona yritämmekin tasapainon vuoksi ennen kaikkea kannustaa lapsia leikkimään ja puuhaamaan omiaan; oppiminen jääköön kouluajalle. Tosin ekaluokkalaisellakin alkaa vähitellen olla jo läksyjä, joitten kanssa toki autamme tarvittaessa. Seitsenvuotiaan läksyt ovat alkaneet luistamaan tänä vuonna ihan eri tavalla kuin viime vuonna. Poika tekee läksyt omatoimisesti ja vain harvoin tarvitsee apua. Viime vuonna läksyjen tekeminen oli hänelle hankalampaa. Suomalainen koulunaloitusikä tuntuisikin tämän oman kokemukseni pohjalta erittäin osuvalta: tänä vuonna seitsenvuotias on ihan eri tavalla valmis ottamaan vastuuta koulutöistä kuin vielä viime vuonna. Tuntuu vähän käsittämättömältä, että oma seitsenvuotiaamme on tänä vuonna jo kolmannella luokalla!

Koulua käydään englanniksi mutta molemmat lapset opettelevat myös arabiaa useamman tunnin viikossa. Olisi upeaa jos Sudanin vuosiemme aikana lapset ehtisivät oppia arabiaa siinä määrin riittävästi, että se jäisi heille jonkintasoiseksi käyttökieleksi. Molemmat kuuluvat pärjäävän arabianopinnoissaan hyvin, mutta hyvin alkeissa toki vasta mennään, eli aika näyttää miten vahvaksi kieli heille muodostuu.

Oppiaineiden lisäksi lasten koululla panostetaan vahvasti myös arvojen opettamiseen. Niin kuin usein kansainvälisissä kouluissa, myös meidän lastemme koulussa uskonnonopetus loistaa poissaolollaan ainakin alaluokilla - tosin islaminuskoa voi kyllä halutessaan opiskella koululla varsinaisen koulupäivän jälkeen - mutta koululla annetaan reippaasti ohjausta siihen miten olla hyvä ihminen. Koululaisten edellytetään olevan rehellisiä ja vastuullisia, heidän odotetaan olevan ystävällisiä ja ottavan toiset huomioon. Heitä kannustetaan ottamaan hallittuja riskejä ja olemaan uteliaita ja kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä. Lapsia opetetaan myös muun muassa varjelemaan ympäristöään ja ottamaan vastuuta maapallon tilasta.

Keskellä ala-astetta on mainio puutarha, jossa kasvaa niin banaanipuita kuin
esimerkiksi papaijoitakin. Viidakkopuutarhan keskellä on puutarhamaja
jossa välitunnilla voi viettää rauhallisen hetken. 
Koulu panostaa myös terveisiin elämäntapoihin. Koululla puhutaan paljon erilaisista elintapoihin liittyvistä sairauksista, muun muassa kakkostyypin diabeteksesta, joka tuntuisi olevan täällä Sudanissa aikamoinen ongelma. Lapset syövät koululla paikallisen aamiaisen, fatourin, joka osuu keskelle aamupäivää. Koululle on vasta rakennettu uusi ruokala joka ei toistaiseksi ole vielä toiminnassa. Lapsille täytyy siis pakata mukaan eväät joka päivä; keliaakikkotyttärellemme joudun tosin pakkaamaan eväät myös siinä vaiheessa kun ruokala todenteolla avataan, koska keliakia ja gluteenittomuus eivät täällä ole kovin tuttuja juttuja. Lapsille ei saa kouluun lähettää evääksi mehua tai keksejä, sipsejä tai muita herkkuja, vaan ainoastaan terveellisiä ruokia. Käytännössä pakkaan heille evääksi tavallisesti edellisillan ruuanloppuja ja niiden painikkeeksi esimerkiksi omenanpaloja tai kurkkua ja porkkanaa. 

Arvostan sitä, että koulu tukee kodin kasvatustyötä niinkin vahvasti ja rohkenee ottaa kantaa siihen miten eletään hyvää tasapainoista elämää siitäkin huolimatta, että oppilaskunta koostuu lapsista jotka ovat kotoisin lähes 50 eri maasta ja edustavat monia eri uskontokuntia ja erilaisia arvomaailmoja.

Jokainen iltapäivä haen taaperon kanssa autonkuljettajan kyydillä isommat lapset koulusta. Iltapäivisin matka koululle kestää jopa kolme varttia. Lähdemme varalta hyvissä ajoin joten usein olen koululla jo vähän ennen kun koulupäivä päättyy. Ehdin vaihtaa muutaman sanan muitten lapsiaan odottavien vanhempien tai lastenhoitajien kanssa tai sitten vain istuskella hetken verran taaperon kanssa kampuksella. Ekaluokkalaisen päivä päättyy tavallisesti jo vähän ennen kuin koulun kello soi päivän päättymisen merkiksi. Olen mielelläni koululla jo hyvissä ajoin ennen kellon soittoa. Koulun kello ei nimittäin pirise perinteisesti vaan lasten koulupäivä päättyy siihen, että kovaäänisistä kaikuu pehmeästi "Somewhere over the rainbow" tai iloisemmin Jackson Fiven "ABC". Ne jäävät hyvällä tavalla soimaan mieleen Khartumin iltapäiväruuhkassa matkalla kotiin. 

perjantai 2. lokakuuta 2015

Turvaa maailmalla

Jamaikalla meillä oli kotona hälytyssysteemi, joka toisinaan pärähti päälle omia aikojaan jos lähellä salamoi tai jos tuuli tarpeeksi rymisti ovia ja niihin kiinnitettyjä hälyttimen sensoreita. Kun hälytys soi, pian soi myös puhelin: vartiofirman edustaja soitti tarkistaakseen mikä oli tilanne. Meillä oli vartiofirman kanssa sovittu salasana jonka avulla firman edustaja puhelimessa varmisti tilanteen olevan hallinnassa; jos emme olisi sanoneet salasanaa vaan olisimme yrittäneet vain vakuuttaa kaiken olevan hyvin firma olisi tiennyt epäillä, että itse asiassa olikin tosi kyseessä. Huolimatta siitä mitä puhelimessa sanoimme viiden minuutin sisään hälyttimen soimisesta ilmaantui ovellemme poikkeuksetta aseistettu partio. Noin viiden miehen partiosta yksi oli aina aseeton ja rauhoittava persoonallisuus joka jäi juttelemaan perheen kanssa siksi aikaa kun kiväärimiehet varmistivat talon olevan varmasti turvattu.

Kaltereista ja muista turvajärjestelyistä tuli meidän arkipäiväämme Kingstonissa syksyllä 2006. Ihana avara verantamme Kingstonissa oli kaikkineen ikäänkuin häkin sisällä. 
Kolmen ja puolen vuoden aikana Kingstonissa hälyttimemme soi lukemattomia kertoja mutta onneksi aina vain vääriä hälytyksiä. Tavallisesti tiesimme itsekin mikä milloinkin oli hälyttimen laukaissut: salama tai huonosti suljettu tuulessa auki rämähtänyt ovi. Kingstonissa oli omat vaaransa mutta vain muutaman kerran olin siellä oikeasti peloissani. Kotona minua ei koskaan oikeastaan pelottanut, vaikka kieltämättä nukuin kyllä aina huonommin silloin kun mies oli työn puolesta poissa. Silloinkin tunsin kyllä sinänsä oloni turvatuksi: asuimme vartioidulla alueella portin takana, vartiofirman turvamiehet viiden minuutin päässä meistä. 

Kingstonista muutimme pieneen uniseen Belmopaniin. Ihan alkuun meillä ei ollut minkäänlaista turvajärjestelmää paitsi vahtikoira Poppy, joka oli liittynyt perheeseemme noin vuoden verran ennen muuttoa Jamaikalta Belizeen. Tunnen oloni turvalliseksi mieheni seurassa aika lailla paikassa kuin paikassa. Mutta siitä lähtien kun Poppy-koiramme on ollut aikuinen en ole pelännyt kotona maailmalla silloinkaan kun mies on ollut poissa. Poppy on lempeä perheenjäsenten ja tuttujen kanssa mutta raivokas tuntemattomia kohtaan. Poppya kummempaa turvajärjestelmää on tavallisesti tunne tarvitsevani tai kaipaavani.

Poppy tarkkailemassa ympäristöä rentona mutta valppaana.


Jonkun aikaa Belmopanissa asuttuamme meille kuitenkin asennettiin turvajärjestelmä joka toimi aika kehnosti jo siksikin, ettei järjestelmän asentanut vartiofirma tuntunut oikein tietävän missä asumme eikä koskaan tullut tarkistamaan olihan meillä kaikki hyvin. Kun Belmopanissa jokunen vuosi sitten tilanne melko yllättäen muuttui melkein yön yli turvallisesta turvattomammaksi oli sopimus huonon vartiofirman kanssa sattumalta juuri päättynyt eivätkä miehen esimiehet meinanneet millään saada tehtyä päätöstä siitä mitä seuraavaksi. Muutaman päivän soutamisen ja huopaamisen ja hermostuttavan odotuksen jälkeen toimisto palkkasi laadukkaan vartiofirman, joka huolehti Belizessä myös muun muassa Yhdysvaltain suurlähetystön vartioinnista. Uusi firma vaihtoi taloomme heti paremman hälytysjärjestelmän. He kävivät myös säännöllisesti kierroksella varmistamassa, että kaikki oli kunnossa. 

Kun turvallisuustilanne entisestäänkin huonontui järjestettiin meille ympärivuorokautinen vartiointi. Se oli minulle kova paikka, ehkäpä kovempi kuin mikään muu ulkomailla asumiseen liittyvä haaste koskaan, vaikeampi pala purtavaksi kuin esimerkiksi kotiapulaisiin sopeutuminen. On jo ajatuksena masentavaa olla vartioitu, ja on hermostuttavaa, että omaa olemista varta vasten hetkestä toiseen tarkkaillaan, vaikka se olisikin oman turvallisuuden vuoksi. Jokainen meno ja tulo kirjataan ylös, jokainen vieras, jokainen varhainen lähtö aamulla ja myöhäinen paluu illalla.

Tilanteen teki huomattavan hankalaksi se, että taloamme ja pihaamme ei oltu lainkaan suunniteltu vartijoita ajatellen, Belmopanissa kun ei ollut tapana pitää vartijoita. Vartijankoppi jouduttiin rakentamaan porttimme sisäpuolelle, ihan makuuhuoneemme ikkunan alle. Jouduin monena yönä hipsimään yöpaidassa pihalle pyytämään vartijaa laittamaan radio pois päältä koska sen ääni kuului meille sisälle asti ja häiritsi untani. Portilla tasatunnein läpi yön pysähtyvä partioauto herätti sekin minut lukemattomia kertoja. Aamuisin kun odotin lasten kanssa talon edessä pojan kyytiä koululle olin portailla istuessani melkein vartijankopissa kiinni. Vartijoista tulikin kuin pakosta tuttuja. Kun sitten miehen toimiston sähellyksen vuoksi lähes kaikki juuri tutuiksi tulleet vartijat kierrätettiin kesken kaiken muihin osoitteisiin tuntui raskaalta ja turhauttavalta lähteä tutustumaan taas uusiin vartijoihin. Rupesin tarkoitukesella vähän etäisemmäksi, sen verran kun se oli mahdollista kun vartijat kuitenkin olivat fyysisesti koko ajan niin lähellä.

Etupihamme Belmopanissa ennen kuin meille palkattiin vartijat. Ihan alkuun kun vartijoiden koppia ei vielä oltu saatu rakennettua vartijat itse asiassa istuivat osan ajastaan puutarhasohvalla, josta näkyy kuvan vasemmassa reunassa kulma - aivan olohuoneemme ikkunan alla. Vartijoiden koppi täytti lopulta aika suuren osan kuvassa näkyvästä piha-alueesta.


Täällä Khartumissa meillä on Belizen loppuaikojen tapaan ympärivuorokautinen vartiointi, vartijoita kotimme edessä kolmessa vuorossa. Erona Belmopaniin on se, että vartijankoppi on portin ulkopuolella, hyvän matkan päässä talosta. Olemme saaneet takaisin jotain siitä yksityisyydestä minkä menetimme loppuaikoina Belizessä. Kuten Belizessä, täälläkin vartijat vaihtuvat silloin tällöin, mutta yksi nykyisistä vartijoistamme on sentään ollut meillä alusta asti ja nyt jo jonkun kuukauden porukka on pysynyt taas samana. On helpompi tehdä yhteistyötä tutuiksi tulleiden vartijoiden kanssa, joten oma toiveeni olisi, etteivät vartijat kovasti vaihtuisi.

Talomme täällä Khartumissa on kaikin puolin huomattavasti Belmopanin kotiamme turvallisempi. Taloamme turvaavat vartijoiden lisäksi korkea muuri talon ympärillä, piikkilankaaita muurin päällä, lukot ja salvat, metalliovet ja raudat ikkunoissa. Mutta edelleenkin ennen kaikkea tunnen oloni turvalliseksi viisaan ja vahvan mieheni ja Poppy-koiramme vuoksi. Poppylle on Jamaikan-aikojen jälkeen kertynyt apujoukkoja Pongon ja Skippyn muodossa, mutta edelleen luotan vahtihommissa koirista ennen kaikkea Poppyyn. Skippy ei kuurona välttämättä havahtuisi hädän tullen ja Pongo-parka taas on hermoheikko ja siksi vähän arvaamaton: se saattaisin kesken kaiken säikähtää ja pyrkiä piiloon kylpyhuoneeseen niin kuin ukkosella. Poppyn tiedän sekä heräävän ääniin että puolustavan meitä tarvittaessa viimeiseen hengenvetoon. 

Piikkilankaa ja kukkaloistoa sulassa sovussa kotipihallamme Khartumissa.


Vuosien varrella olen ehtinyt tottua kaltereihin ikkunoissa, tuplalukkoihin, jopa vartijoihinkin siinä määrin, ettei heidän läsnäolonsa itsessään enää herätä minussa kovin kummoisia ajatuksia, saati huolta tai pelkoa. Ylipäänsä tunnen oloni täällä Khartumissa hyvinkin turvalliseksi enkä juurikaan mieti täällä turvallisuuskysymyksiä. Khartumia pidetään yhtenä tämän mantereen turvallisimmista pääkaupungeista eli mitenkään ihan yksin en ole näiden tuntemusteni kanssa.