torstai 22. lokakuuta 2015

Suuria kysymyksiä ilman vastauksia

Jokunen ilta sitten löysin seitsenvuotiaamme illalla huoneestaan suremasta. Poika tunsi sydäntäsärkevää syyllisyyttä siitä, että hänellä oli elämässä kaikki niin hyvin eivätkä maailmassa kaikki ole yhtä onnekkaita. Hän halusi antaa lelunsa pois koska hänellä niitä oli liiaksi asti. Tärkeät unikaverit hän oli jo kasannut sivuun pois annettavaksi.

En tiedä mistä suru yhtäkkiä puhkesi esille, enkä sitäkään miten kauan se on ehkä pojan mielessä muhinut ennen purkautumistaan. Onkohan koulussa viime aikoina ollut puhetta vähäosaisuudesta ja onnekkuudesta? Tai ehkä poika on vain katsellut autonikkunasta ulos: täällä elämän epäreiluudesta näkee merkkejä melkein joka autoreissulla.

Yritin lohduttaa surevaa poikaa. Selitin, ettei ketään lopulta auta se, että hän suree omaa hyvää onneaan tai antaa pois kaikki tärkeimmät tavaransa. On mielestäni merkittävää ymmärtää kuinka onnekas onkaan, ja käyttää omaa onnekkuutta voimavarana siinä, että tekee niin paljon muiden ihmisten hyväksi kuin voi. Mutta täytyy muistaa huolehtia myös itsestään, olla kiitollinen ja onnellinen kaikesta hyvästä omassa elämässä, ja pitää kiinni sellaisesta joka itselle on tärkeää, niin kuin nyt vaikka omista tärkeimmistä tavaroista. 

Kehotin poikaa tärkeimpien lelujensa sijaan etsimään lelukaapista sellaisia leluja mitkä eivät häntä enää niin kiinnosta mutta voisivat olla jollekin toiselle lapselle iloksi. Aina silloin tällöin käymme joka tapauksessa leluja sillä silmällä läpi yhdessä ja annamme eteenpäin esimerkiksi paikalliseen lastenkotiin. Muistutin poikaa myös, että hyvää voi tehdä pienieleisemminkin. Muita ihmisiä voi auttaa jo ihan niinkin, että käyttäytyy ystävällisesti. 

Mutta myönsin myös, että minun mieltäni painaa päivittäin ihan sama asia: miksi meillä on niin paljon kun toisilla ei ole mitään? Se on valtava, tärkeä kysymys, johon minulla ei ole vastausta. Miksi me saamme asua suuressa, hyväkuntoisessa ja kauniissa talossa, jossa sähköt ja vesi sentään suuren osan ajasta toimivat, kun muutaman korttelin päässä asuvan perheen koti on tehty metallilevyistä, ovi liehuvasta kankaanpalasesta? Miksi me voimme noin vain lähteä säännöllisin väliajoin hengähtämään muille maille kun paikallisten täytyy anoa lupaa poistua maasta? Miksi meillä on varaa lähettää lapsemme huippukouluun kun kadunkulmissa samanikäiset lapset viettävät päivänsä kerjäämässä rahaa? 

Minä olen ollut elämässäni äärimmäisen onnekas, ja lapsemme ovat hekin syntyneet onnellisten tähtien alla. Olen perheemme onnekkuudesta äärimmäisen ja tietoisen kiitollinen. Tiedän, että me emme ansaitse tätä omaa hyvää onneamme sen enempää kuin ne joilla sitä ei ole; on sattumankauppaa minne kukakin syntyy, ja paljon siitäkin miten elämä kuljettaa on lopulta sattuman varassa. 

Olen sitä mieltä, että onnekkuus velvoittaa ja yritän elää niin kuin opetan: olla kiitollinen ja onnellinen omasta hyvästä elämästäni, ja tehdä mitä voin muiden hyväksi, antamatta kuitenkaan itsestäni niin paljon, että kokonaan väsyn eikä minulla enää ole mitä antaa. Näiden omien neuvojeni seuraaminen ei aina - jos koskaan - ole ihan helppoa. Joskus on aivan äärimmäisen vaikea vetää raja siinä miten paljon auttaa, kuinka paljon antaa kadunkulmassa kerjäävälle lapselle, miten suhtautua ylimääräistä rahaa pyytävään työntekijään.

Miksi minulla on niin paljon, heillä niin vähän, ja miten parhaiten auttaa, miten tehdä parhaani? En tiedä. 

12 kommenttia:

  1. Hieman samankaltaisia ajatuksia on noussut esiin täällä Algeriassa. Kuten olen monesti todennut, minulta Algerian nurjimmat puolet jäävät suureksi osaksi huomaamatta, koska lähiomaisemme ja -ystävämme elävät pääosin varsin mukavaa elämää ja koska asuinalueeellammekin asuu pääosin varsin varakkaita ihmisiä. Mutta vanhimmat lapset näkevät eriarvoisuutta laajemmin kuin minä ja usein tuntuu, että he ovat yhteiskunnan "sisällä" paljon minua paremmin. Tytöllä kun on toisaalta ystävä, jonka pihalla on oma suuri uima-allas ja taas toisaalta ystävä, jonka perheestä yksi sisarus annettiin toiseen perheeseen, koska kaikkien lasten hoitamiseen ei ollut rahaa. Tämä on saanut myös erityisesti tytön pohtimaan näitä asioita. Meillä toimitaan ihan samoin; käyn ajoittain sekä lasten lelu- että vaatevarastot läpi ja lahjoitan ne eteenpäin. Samoin pyrin ilahduttamaan erään perheen lasta, jonka tunnen naapurini kautta, ja jonka tiedän elävän haastavissa oloissa, kivoilla Suomen tuliaisilla ja pyrkimällä hankkimaan sellaisia asioita, joita tiedän lapsen toivovan/tarvitsevan. Toivoisin voivani tehdä niin kovin paljon enemmän, mutta valitettava tosiasia on myös se, että pääosa omista voimavaroistani menee omasta perheestä huolehtimiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan tasapainoteltava sen kanssa, ettei polta itseään loppuun muiden asioita hoitaessaan. Oman perheen asioissa on jo paljon tekemistä ja itsekin keskitän kyllä pääosan voimistani omaan perheeseen.

      Minäkin annan lelujen lisäksi myös lasten vanhat vaatteet eteenpäin mutta sen homman teen yksin - minun on helpompi panna sivuun lapsille muistoksi muutama tärkeä vaate ja antaa loput pois kuin neuvotella jokaisesta vaatekappaleesta :) Leluistakin osan karsin itse asiassa itse pois annettavaksi ja loput saavat lapset itse valita. Minä osaan tuossa vaatteiden ja lelujen läpikäymisessä jotenkin pitää sentimentaalisem puoleni hallinnassa mutta lapsille ja miehellekin se on jotenkin vaikeampaa.

      Poista
  2. Viisaita sanoja - enkä minäkään tiedä. Ihan samaa ajattelin eilen, kun autotiellä, kaistojen välissä, mies työnsi pyörätuolissa toista, jalatonta, miestä. Hetkeä aiemmin olimme antaneet kolikon kädettömälle miehelle edellisissä liikennevaloissa. Ja hetken kuluttua seuraavassa liikenneympyrässä toikkaroi huonokuntoisen näköisiä katulapsia. Niin paljon kysymyksiä yhden minuutin sisällä - ja hyvin niukasti vastauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edellisessä kirjoituksessa mietin Khartumin stressitekijöitä. Tämäkin on yksi niistä kuormittavista jutuista täälläpäin maailmaa, että päivittäin te siellä ja me täällä olemme kasvokkain vaikeiden asioiden kanssa ilman vastauksia. Belizessä on sielläkin ongelmansa mutta ei sellaista köyhyyttä ja epätoivoa kuin täälläpäin maailmaa, ei ainakaan joka päivä vastassa. Onnekas olin Belizessäkin mutta en näin käsittämättömän etuoikeutettu kuin täällä. Se pistää pakostakin ajattelemaan.

      Poista
  3. Eriarvoisuuden nakeminen joka paiva on hyva muistutus, asian pohtiminen luo stressia eika ajatuksenjuoksusta asian ymparilla meinaa tulla valilla loppua. Naapuri Syyrian tilanne on koko ajan esilla, tanaan metrotunnellissa vastassa oli syyrialaispoika, joka kerjasi rahaa koska perheen rahat ovat lopussa eika töita ole, seuraavassa kulmassa silminnahden sairas nuori mies tarvitsi rahaa laakkeisiin jne. Elama on jotenkin niin epaoikeudenmukaista valilla etta omasta hyvasta ei aina osaa nauttia vaikka pitaisi. En ole tytön kanssa ottanut asiaa sen ihmeemmin viela puheeksi, vastailen kylla kysymyksiin mutta luulen etta tama kuuluu niihin aiheisiin, joita on paras kasitella sen mukaa kun kysymyksia tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkin tulee ihan vain koulureissulla vastaan niin paljon erilaisia elämänkohtaloita, ettei kaikkea pysty edes käsittelemään. Hyvin vaikeaa on välillä pitää omasta hyvästä olosta kiinni. Siksikin varmasti täällä Khartumissa oman kodin merkitys on entisestäänkin kasvanut. Täällä kotona voi sentään joksikin hetkeksi unohtua omiin maailmoihin.

      Uskon, että olet oikeassa, että on hyvä käsitellä näitä asioita siihen tahtiin mitä lapset ne ottavat puheeksi. Me toisaalta kyllä juttelemme lasten kanssa jonkun verran omastakin aloitteestamme näistä vaikeammistakin asioista. Tämä maailman epäoikeudenmukaisuus on aika suuri syy tälle meidän kiertolaisuudelleme, joten se tulee jo muuttojen myötä puheeksi - miksi me asumme aina kehitysmaissa, miksemme muuta vaikkapa Suomeen. Ja toisaalta täällä keskustelua on aika vaikea välttää. Vastaan tulee tosiaan päivittäin niin paljon kaikenlaista, ja luonamme yöpyneiden jemeniläisten evakkojen myötä viimeistään lapsille selvisi, että joittenkin lasten kotimaissa todellakin soditaan.

      Lasten koulussa puhutaan myös hyvinkin paljon vähäosaisuudesta ja siitä kuinka meidän onnekkaiden tulee auttaa muita. Viisivuotiaalle ekaluokkalaiselle oli äskettäin koulussa näytetty video josta selvisi kuinka hengenvaarallinen voi olla ihan tavallinen koulureissu olla sota-alueella... Tyttö mietti videota pitkään mutta se ei onneksi kuitenkaan häntä lamaannuttanut. Mitä hän oli ennen kaikkea saanut videosta irti tuntui olevan se, että on suuri onni voida käydä koulua rauhassa ja turvassa. En tiedä oliko tarpeen viisivuotiaan vielä sitä ymmärtää, mutta toisaalta olen kyllä ylpeä siitä kuinka molemmat isommat lapset näitä vaikeita asioita käsittelevät.

      Koululla kerätään myös jatkuvasti rahaa erilaisiin hyväntekeväisyyskohteisiin mikä antaa lapsille mahdollisuuden tuntea olevansa avuksi. Se on mielestäni tärkeä vastapaino sille, että elämän raadollisuus tulee kaikkinensa niinkin lähelle. Ensi viikolla lapset uivat koululla altaanmittoja joista me vanhemmat sponsoreina maksamme. Rahat menevät suoraan darfurlaisten lasten koulutusprojektiin. Olen iloinen siitä, että koulu tukee hyväntekeväisyysprojekteja niin tarmokkaasti. Itsellekin tulee parempi mieli siitä kun voi edes jollain pienellä tavalla olla avuksi.

      Poista
    2. On tosi hienoa etta lapset oppivat jo pienesta asti etta asioiden hyvaksi voi myös tehda jotain, paivittain eteen tulevien kohtaloiden takia joutuu valilla kylla tirauttamaan itkutkin mutta toisaalta paras tapa on tehda jotain, pienikin juttu riittaa. Olen ottanut tytön aika usein mukaan kun vien vanhoja tai pieneksi jaaneita vaatteita kierratykseen, leluja ja vanhoja kirjoja niille kuuluvaan omaan pisteeseen ja siina on sitten juteltu mihin ja millaiseen tarpeeseen ne ovat menossa.

      Poista
    3. Minustakin on hyvä jos lapset pienestä asti saavat kiinni tekemisen meiningistä ja siitä voimasta ja hyvästä mielestä minkä saa ihan pienestäkin tekemisestä toisten hyväksi. En itse tiedä juuri mitään sen parempaa tunnetta kuin se kun onnistuu tekemään toisen ihmisen - tai eläimen - hyväksi jotakin merkittävää. Aina ei ole kyse isoista asioista omalla kohdalla mutta niillä voi olla silti olla suurikin merkitys.

      Poista
    4. Minäkin pakkaan aina matkalaukkuni täyteen lasten vaatteita, jos ei sukulaiset tarvi niin köyhille jakoon. Itse olin monta vuotta mukana Swedish Sudanese föreningessä jolla on koulu pikkukylissä maaseudulla. Sinne ei nyt päästetä ulkolaisia, pelkäävät että ei ole turvallista siellä käydä.

      Poista
    5. Koulun nimi on Knalleskolan i Kordofan.

      terveisin
      Pirjo Idris

      Poista
  4. Hei Kata
    ystäväni Marie-Louise Salim Khartoumista haluaisi lukea blogiasi, miten sen voisi saada käännettyä joko ruotsiksi tai englanniksi ?
    terveisin
    Pirjo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Googlen kääntäjää voi yrittää käyttää, vaikka aika huonostihan se suomea kääntää... Monesti lauseet kääntyvät ihan vastakkaiselle merkitykselle! Mutta sen parempaa ratkaisua en osaa ehdottaa.

      Monet ulkosuomalaisethan kirjoittavat blogejaan useammalla kielellä. Itse en siihen kuitenkaan aio ryhtyä koska aloitin tämän blogin osaksi juuri pitääkseni yllä suomen kielen taitoani, ja oikeastaan minulle hyvin sopii olla blogin välityksellä yhteydessä juuri suomenkielisten ihmisten kanssa. Elämäni on niin kansainvälistä, että on jotenkin terapeuttista, että blogi on täysin suomalainen :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!