lauantai 28. marraskuuta 2015

Kamala viikko

Jouduimme tällä viikolla irtisanomaan autonkuljettajan joka oli ollut kanssamme melko lailla Sudanin ajan alusta asti, vuoden ja kolme kuukautta. Päätös ei ollut helppo eikä mitenkään mieluinen, mutta emme nähneet muuta vaihtoehtoa. 

Tilanne tuli kaikkinensa yllätyksenä. Vielä viikko sitten kaikki oli hyvin mutta viime viikonloppuna sattui ja tapahtui, ja viikon alusta jouduimme yhtäkkiä hakemaan itsellemme uutta kuskia. Lisähaastetta toi se, että joululomaamme on vain jokunen viikko, ja autonkuljettajamme on tähän asti hoitanut koiriamme lomiemme ajan. Tarvitsimme siis uuden autonkuljettajan, joka ottaisi tehtäväkseen autoilun lisäksi myös koirien lomahoidon. Se tuntui aika epätoivoiselta haasteelta. Mutta meille löytyi kuin löytyikin hetkessä useampikin ehdokas. 

Uusi autonkuljettajamme aloitti muutama päivä sitten. Hän on mukava ja fiksu ja äärimmäisen ylikoulutettu autonkuljettajaksi. Hän tarvitsee kuitenkin kipeästi töitä ja olen iloinen, että meillä on niitä hänelle tarjota. Toisaalta minua samaan aikaan myös syvästi masentaa tämä maailmamme, jossa onni ei todellakaan mene tasan. Miksi minulla on kaikkea ja monella muulla ei ole mitään? On raskasta joutua jatkuvasti vastakkain sellaisen rakentavanlaatuisen epäreiluuden kanssa jolle ei kykene mitään tekemään. Ja tietysti minua surettaa myös entisen kuskimme puolesta. Hänkin nimittäin totta kai tarvitsi työtään. On lohdutonta joutua työttömäksi Khartumissa missä töistä on huutava pula. 

Tuntuu vaikealta ajatella entisen autonkuljettajamme tilannetta, mutta mahdotonta sitä on olla ajattelemattakaan. Alkuun olin raivoissani kun kuulin miten entinen autonkuljettajamme oli mokannut. Minua otti ihan tavattomasti päästä, että hän oli järjestänyt itsensä tilanteeseen jossa meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoa hänet. Raivon jälkeen tulivat epäilyksen tunteet; ehkä olimme käsittäneet väärin, ehkä asiaa voisi katsoa jostain ihan toisesta näkökulmasta. Ja sitten kun ymmärsin, että tilanne oli mikä oli eikä mitään todellakaan ollut tehtävissä, tuli suru. En sinänsä ikävöi edellistä autonkuljettajaamme. Hän ja minä tulimme kyllä toimeen mutta emme olleet minun näkökulmastani mikään erityisen toimiva työpari kuitenkaan. Mutta minua surettaa kuitenkin kovasti hänen puolestaan, että huonon päätöksensä vuoksi hän menetti työpaikan ja useamman vuoden taatut palkkatulot. 

Vähän suren omaa menetystänikin. Sen sijaan, että alkaisin nyt vähitellen rentoutua odottamaan joululomaa Euroopassa, minun täytyykin perehdyttää uutta autonkuljettajaa työhönsä. Khartum on uudelle kuskillemme verrattain uusi paikka, joten yhtäkkiä olenkin pitkälti oman kaupungintuntemukseni varassa. Ja hermoilen siitäkin kuinka uusi autonkuljettaja lopulta tulee juttuun koiriemme kanssa. Ensikohtaaminen sujui kyllä ihan hienosti, mutta entiset katukoirat ovat usein hyvässä ja pahassa aikamoisia persoonallisuuksia, niin myös meidän koiramme. Toivon hartaasti, että sekä koirien että koiranhoitajan osalta loma-aika sujuisi hyvin. 

*****

Eikä siinä vielä kaikki tämän viikon haasteiden osalta. Koirat joutuivat alkuviikosta tappeluun pihallemme eksyneen kulkukissan kanssa. Kissaparka hävisi tappelun ja kuoli, ja se oli meille kissaihmisille hyvin raskasta. Koiramme eivät tarkoita pahaa, mutta eivät selvästi lainkaan ymmärrä kissojen päälle. En tiedä miten saisimme kulkukissat pysymään kerta kaikkiaan poissa pihaltamme. Kissat kun ovat niin taitavia löytämään tiensä jos jonnekin.

Kuluneen viikon aikana ovat lapset sairastuneet yksi toisensa jälkeen, ja minä itse olen kuumeessa nyt jo toista viikkoa. Ei sinänsä ihme, etten ole itse parantunut: koko sairausaikani olen joutunut olemaan enemmän tai vähemmän jaloillani ja liikenteessä, hoitamassa sairaita lapsia ja asioita, ja hakemassa koululaisia koulusta. Autonkuljettajasotkun aiheuttama stressi, murhe kuolleesta kissasta ja huoli sairaista lapsista eivät myöskään ole varmastikaan olleet ainakaan hyväksi. 

Kehitysmaissa sairastamisessa on oma jännityksensä. Hyvän lääkärin löytäminen ei aina ole ihan helppoa ja haastavaa voi olla myös toimivan ja taatusti hygieenisen laboratorion paikallistaminen. Koska antibiootteja määrätään niin herkästi on vielä resepti kädessäkin painiskeltava sen kanssa onko antibioottikuurille varmastikin tarvetta vai pitäisikö vielä odottaa ja katsoa. Ja täällä Sudanissa jokaisen kuumeen kohdalla ajatukset ennen pitkää pakostakin kulkeutuvat miettimään olisiko mahdollista, että ne muutamat hyttyset jotka jostain meille sisälle etsiytyvät, olisivat tuoneet taloon mukanaan malarian. Malaria on Khartumissa verrattain harvinainen mutta satunnaisia tapauksia diagnosoidaan täällä silti jatkuvasti. 

Kun vanhemmalle tyttärelle nousi tämän viikon lopulla kesken kaiken oikein kova kuume, en saanut tuttuun lääkäriin yhteyttä. Kuumeisena ja väsyneenä en halunnut lähteä uuden autonkuljettajan kanssa seikkailemaan uuden lääkärin luokse uuteen paikkaan. Koska autonkuljettajalle kaupunki on vielä aika vieras, olisin käytännössä itse joutunut etsimään tien perille. Khartumissa ei ole juurikaan käytössä osoitteita, vaan uusiin paikkoihin etsiydytään monimutkaisten ohjeiden ja maamerkkien perusteella. Se on usein terveenäkin haastavaa, ja sairaana ihan ylivoimaista, ainakin minulle jonka suuntavaistossa on toivomisen varaa. Uudelle lääkärille etsiytymisen sijaan päätinkin lähteä tyttären kanssa läheiseen laboratorioon ottamaan mahdollisimman kattavat verikokeet. Täällä kun pääsee laboratorioon myös ilman lääkärin lähetettä. Listan asianmukaisista kokeista olin saanut tutulta lääkäriltä edellisellä viikolla kun perheen pienimmällä oli ollut mystinen kova kuume. 

Tänään saimme vihdoin verikokeiden tulokset ja ihan hyvältä onneksi näyttää. Aika selkeästi vaikuttaisi olevan kyse vain ärhäkästä flunssasta. Sitä ei auta kuin sairastaa. Tällä hetkellä sairaita ovat molemmat koululaiset ja minä itse, joten minullakin on toivoa saada vähän levätä: ei tarvitse herätä koulubussille eli voimme nukkua aamuisin vähän pitempään eikä iltapäivisin tarvitse lähteä hakemaan lapsia koulusta. Toisaalta vilkas taapero on terve ja koirat vaativat nekin huomiota, ja huomenna alkaa miehellä taas uusi työviikko, että ihan täyttä lepoa ei totisesti ole luvassa. Mutta melko varma olen silti, ettei tuleva viikko mitenkään voi olla yhtä kamala kuin tämä kulunut viikko. 

perjantai 20. marraskuuta 2015

Khartumin haasteita

Jokunen viikko sitten sain vihdoin rahani takaisin amerikkalaisesta pankista, kun ymmärsin toimittaa suomalaisen pankin kautta Yhdysvaltoihin kopion passistani ja miehen työnantajalta paperin, josta selvästi ilmenee, ettemme ole täällä Sudanissa kauppasaartoa rikkomassa vaan kaikkea muuta. Yksi stressinaihe elämässä vähemmän kun ei tarvitse enää huolehtia rahojen kohtalosta. Olemme yhtä kokemusta viisaampia ja tiedämme vähän taas paremmin kuinka raha-asioitamme hoitaa näissä olosuhteissa.

Mutta vaikka raha-asia on nyt onneksi poissa päiväjärjestyksestä, päivittäistä stressiä kyllä riittää. Sähkökatkot ovat vähän vähentyneet kun sää on selvästi viime viikkojen aikana viilentynyt, mutta epäsäännöllisen säännöllisesti sähkömme katkeavat silti edelleen moneksi tunniksi kerrallaan. Kyse taitaa olla sähkön säännöstelystä; sähkön säästämiseksi virta katkaistaan tarkoituksella vuorotellen eri kaupunginosissa. Koska monessa taloudessa generaattorit tuottavat sähkökatkojen ajan sähköä, tuntuu myös dieselistä olevan pulaa. Auton olemme sentään saaneet toistaiseksi aina tankattua, mutta meillä on ollut viime aikoina vaikeuksia saada dieseliä generaattoria varten. Sudanissa pitäisi periaatteessa olla viranomaisen lupa ostaa dieseliä muuhun kuin auton tankkiin. Tähän asti lupien perään ei ole niin tarkkaan kyselty, mutta viime aikoina sitäkin enemmän. Miehen toimiston olisi kai nyt tarkoitus alkaa järjestää meille diesel-lupia, mutta prosessi on hidas. Saapa nähdä järjestyvätkö luvat parahiksi, että saamme generattorin tankin taas täytettyä, vai joudummeko jatkossa elämään ilman sähköjä, koska generaattorissa ei ole tarpeeksi dieseliä. 

Eikä pulaa ole vain sähköstä ja dieselistä, vaan vesi kaupungin putkissa tuntuu olevan siinä määrin vähissä, että vesipumppumme eivät toimi normaalilla tavalla ja aika lailla joka viikko meiltä loppuu hanoista vesi joksikin tunniksi. Internet toimi alkusyksyn verrattain hyvin, mutta on alkanut sekin taas viime aikoina takkuilla enemmän. 

Muutaman viikon takainen viikonloppumatka Abu Dhabiin piristi, mutta toisaalta myös muistutti meitä toisenlaisesta todellisuudesta. Oli mainiota voida luottaa sähköön, veteen ja internettiin; upeaa voida helposti ostaa kaupasta gluteenitonta ruokaa, ja vielä sitäkin hienompaa oli voida pysähtyä lähes mihin vain ravintolaan syömään. Gluteenittomuus on Abu Dhabissa siinä määrin tuttu juttu, että monesta sikäläisestä ruokapaikasta löytyy gluteenittomia vaihtoehtoja, ja onpahan kaupungissa nykyään myös kokonaan gluteeniton kahvilakin.

Pärjäämme mielestäni hyvin täällä Khartumissa, mutta tottahan ajoittain haikailen vähän helpomman elämän perään. Helpompaa elämää ei kuitenkaan lähitulevaisuudessa taida olla luvassa, päinvastoin. Sähkö-, vesi- ja dieseltilanne ei hetkessä muutu, ja Pariisin iskujen seurauksena meidänkin turvajärjestelyjämme on kiristetty. En usko, että olemme täällä mitenkään erityisesti vaaran vyöhykkeellä, mutta kiristyneet turvatoimet itsessään herättävät kaikenlaisia ajatuksia. 

Onneksi viime päivissä on ollut myös monet hyvät hetkensä. Vietin tällä viikolla kokonaisen koulupäivän vanhemman tyttäreni luokan seurassa. Mies oli sen ajan taaperon kanssa kotona. Koulupäivä oli kaiken kaikkiaan mahtava kokemus. Oli mielenkiintoista seurata miten tytön koulupäivä etenee, nähdä kuinka innostuneesti ja avoimesti hän suhtautuu koulunkäyntiin, ja miten hyvät välit hänellä näyttää olevan opettajiinsa ja kaikkiin luokkakavereihinsa, tyttöihin ja poikiin, paikallisiin ja ulkomaalaisiin. Koulupäivästä jäi hyvä mieli ja paljon ajateltavaa. Seuraavana päivänä tuntui kyllä vähän vaikealta lähettää koululaiset taas itsekseen kouluun - osa minusta olisi halunnut lähteä mukaan. 

Mutta nyt on taas onneksi viikonloppu ja koko perhe koossa. Ikävä kyllä tytöt ja minä olemme sairaina. Toisaalta saammepahan hyvällä syyllä velloa yhdessä kotona koko viikonlopun. Peruin tämäniltaisen tapaamisen ystäväperheen kanssa, huomisen ratsastustuntini, tytön jalkapallo- ja balettitunnit ja kyläilyn kaverin luona. Nyt ollaan vaan. Toivottavasti sähköä ja vettä riittää! 

Arkipäiväinen apuväline

Aika usein edelleenkin pysähdyn ihmettelemään tätä omaa arkeani, joka näyttää ja tuntuu 
niin erilaiselta kuin lapsuuteni todellisuus. 
Tällainenkin erikoinen laite löytyy nykyään meidän taloudestamme Khartumissa. 
Kuka tietää tai arvaa mitä tällä tehdään?

perjantai 13. marraskuuta 2015

Monikulttuurisuuskasvatusta

Suhtaudun epäilevästi siihen oletukseen, että lapset sopeutuvat helposti maahan kuin maahan. En usko, että tämä kiertolaisen elämäntyyli on kenellekään varsinaisen hyväksi, enkä erityisesti suosittelisi tällaista elämää kenellekään. Mutta niin vain on pakko todeta, että lapsistamme on kuin onkin vähän yli vuodessa tullut pieniä khartumilaisia, täkäläisen kansainvälisen koulunsa täysvoimaisia jäseniä ja kaikin puolin asettuneita ja uuteen elämäänsä sopeutuneita ja tyytyväisiä ihmisiä. 

Se, että muutamme perheemme epäsäännöllisen säännöllisesti maasta toiseen herättää minussa syyllisyydentunteita. Ymmärrettävästi syyllisyydentunteet ovat pahimmillaan muuttojen kohdalla, mutta vähitellen tasaantuvat kun elämä asettuu aloilleen. Nyt kun olemme kaikki täällä Khartumissa kuin kotonamme en tunne oikeastaan lainkaan ahdistusta siitä, että lapsemme kasvavat kiertolaisina. Ja tänä syksynä olen huomannut ensimmäistä kertaa suorastaan ajattelevani, että tässä elämäntyylissämme on hyvääkin, jotain sellaista mikä omalta osaltaan ehkä lyö lapsuuden yksissä ja samoissa kuvioissa: lapsillemme monikulttuurisuus on normaalia arkea, eivätkä he vierasta erilaisuutta. Uskon, että monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta voi oppia myös asumalla yhdessä ja samassa paikassa, mutta kiertolaisuudessa ne parhaimmillaan tulevat kylkiäisenä, ilman ylimääräistä vaivaa ja huomiota. 

Iloiset lapset kotiovella eilen iltapäivällä, pitkän kouluviikon jälkeen valmiina viikonloppuun.


Lapsemme ovat ehtineet nähdä paljon erilaista elämää. Nuorimmaisemme on kahdessa elinvuodessaan asunut kolmessa maassa ja matkustanut lisäksi ainakin kahdeksassa muussa; isommat lapset ovat nähneet maailmaa vielä häntäkin enemmän. Lapsemme ovat kuin kalat vedessä erilaisissa ympäristöissä, yhtä lailla kotonaan viikonloppumatkalla ylellisessä Abu Dhabissa kuin keskellä hikistä ja pölyistä sähkökatkoa kotona Khartumissa.

Heidän ystävänsä ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, edustavat erilaisia uskontokuntia ja puhuvat monia eri kieliä. Lapsemme eivät vähääkään välitä siitä onko joku muslimi tai kristitty tai uskonnoton. He eivät ihmettele kasvonsa peittäneitä musliminaisia täällä Sudanissa sen enempää kuin perinteiseen asuun pukeutuneita mennoniittoja Belizessä; toisaalta he suhtautuvat suomalaisen välittömästi myös vähäpukeisuuteen ja alastomuuteen. Ihonväri on niin ikään lapsillemme vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Tänä syksynä ihonväri on meillä kotona tullut puheeksi pääasiassa siinä yhteydessä, että lapset ovat harmitelleet sitä kuinka joutuvat uima-altaalla läträämään aurinkovoiteen kanssa kun monet iholtaan tummemmat ystävät pärjäävät ilman. 



En osannut aavistaa miten tilanne Euroopassa kehittyisi tänä syksynä, kuinka paljon umpimielisiä muukalaisvihaisia ajatuksia pakolaiskriisi toisi yhtäkkiä esiin. Euroopan tämänhetkisen tilanteen ja ilmapiirin huomioonottaen olen kiitollinen siitä, että lapsemme kasvavat ja elävät lapsuuttaan juuri nyt juuri täällä Sudanissa. Uskon, että täällä säästymme koko perhe paljolta sellaiselta miltä Suomessa tai länsimaissa ylipäänsä ei tällä hetkellä taida täysin päästä pakoon: muukalaisvihalta, sellaisilta epärationaalisilta peloilta ja harhoilta jotka minun nähdäkseni kumpuavat pitkälti tiedon puutteesta. Sen sijaan saamme kaikki päivittäin monikulttuurisuuskasvatusta kuin huomaamattamme. Kun kavereina on ihmisiä maailman äärestä ja uskontokunnasta toiseen tulee aika nopeasti selväksi, että kaikenlaiset erilaisuuteen perustuvat ennakkoluulot ja pelot ovat turhanpäiväisiä ja typeriä. 

Pakolaiskriisi koskettaa kyllä Sudaniakin. Sudanissa on tällä hetkellä arviolta jopa 100 000 syyrialaista pakolaista ja lisää saapuu maahan joka viikko. Maassa on lisäksi pakolaisia muun muassa Eritreasta ja Etelä-Sudanista, ja täällä Khartumissa on paljon pakolaisia myös maan omien rajojen sisällä. Toisin kuin vaikkapa Suomessa täällä emme kuitenkaan elä keskellä keskustelua ja kädenvääntöä siitä miten pakolaisiin ja pakolaiskriisiin tulisi suhtautua. Valtiolla ei ole rahkeita pakolaisia juuri auttaa, mutta ei heitä toisaalta pyritä poiskaan hätyyttämään. Maan suuresta köyhyydestä huolimatta yleinen mielipide täällä ei tunnu myöskään olevan se, että ensin pitäisi huolehtia omasta porukasta ja vasta sitten muista, vaan kaikille tuntuu olevan selvää, että hädässä olevia tulee auttaa.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Terveisiä CV:n aukosta

Syksyllä yhdeksän vuotta sitten muutaman viikon sisällä irtisanouduin työpaikastani, täytin kolmekymmentä, menin naimisiin ja muutin miehen työn perässä Jamaikalle. Naimisiinmeno ei sinänsä liittynyt muuttoon vaan oli ollut työn alla muutenkin, mutta sattui lopulta muuton kannalta oikein hyvään saumaan. Alkuun tein Jamaikalla jonkun verran etätöitä entiseen työpaikkaani Brysselissä, mutta esikoisen syntymän jälkeen lopetin nekin vähät työt ja keskitin tarmoni perhe-elämään. Yli seitsemään vuoteen en ole ollut minkäänlaisissa palkkatöissä. 

Opiskeluaikoina aukoista CV:ssä puhuttiin niin kuin ne voisivat imaista ihmisen sisäänsä. Itsekin huolehdin ja hermoilin aikoinaan ansioluettelon aukoista, mutta nykyään koko ajatus huvittaa. Tämä aukko CV:ssäni, aikani kotiäitinä, on ollut tähänastisen elämäni parasta aikaa. Olen kiitollinen siitä, että saan omistautua pienille lapsilleni, tehdä asioita heidän tahdissaan, ja samalla pysähtyä miettimään mikä minulle todella on tärkeää. 

Viime aikoina olen sitä paitsi alkanut ajatella, että itse asiassa saisin CV:seeni vaikka miten monta riviä näistä kotirouva ja -äitivuosista. Jamaikalta asti olen ollut paitsi kotirouva myös työnantaja. Minulla on näiden kaukomaavuosien aikana ollut jatkuvasti yhdestä kolmeen työntekijää, kotiapulaisesta puutarhuriin. Minä ohjaan työntekijöitä heidän töissään, maksan heidän palkkansa, selvitän ongelmat ja väärinkäsitykset. On välillä hyvinkin haastavaa olla työnantaja hyvin erilaisessa kulttuurissa, ja varsinkin sellaisissa olosuhteissa missä on selvää, että työntekijä ja hänen perheensä ovat täysin riippuvaisia minusta ja perheestäni. Kehitysmaassa ei voi noin vain hyvällä omallatunnolla irtisanoa työntekijää, koska kemiat eivät sovi yhteen, tai edes siksi, että oikeastaan tarvitsisi ihan toisenlaista työpanosta. On usein joustettava omista odotuksista ja mietittävä kuinka saisi tilanteen toimimaan kaikkien osapuolten osalta. 

Olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse yksin pitää tätä valtavaa taloa siistinä, ja on toki mainiota, että voin esimerkiksi tarvittaessa lähettää autonkuljettajan ostamaan minulle maitoa tai vaikkapa kananmunia. Vähemmän mainiota on toisaalta se kun kieliongelmien vuoksi autonkuljettaja tuokin kolmenkymmenen kananmunan sijaan kuusikymmentä, jotka eivät meinaa millään mahtua jääkaappiimme. Eikä näiden kaikkien vuosien jälkeenkään ole helppo asennoitua siihen, että omassa kodissa pyörii päivittäin vieras ihminen, vaikkakin hyvällä asialla - siivoamassa kotiamme. 

Sen lisäksi että olen työnantaja, olen ollut vuosien varrella mukana hyväntekeväisyystoiminnassa, etenkin eläintensuojelualalla. Täällä Khartumissa yritämme saada alulle pienimuotoista toimintaa paikallisten pakolaisten hyväksi. 

Kuluneiden yli seitsemän vuoden ajan olen myös elänyt pikkulapsiaikaa hyvinkin vaativissa olosuhteissa. Vauvamme ovat olleet muutaman viikon ikäisiä kun olemme tuoneet heidät Suomesta kotiin Jamaikalle ja Belizeen. Vastasyntyneen kanssa kova helle ja vesi- ja sähkökatkot ovat aikamoisia haasteita, mutta ihan helppoa ei ole tavallinen arkikaan. Täällä Khartumissa kauppareissu käsittää useimmiten useamman kaupan ja puolen kaupunkia. Keliakian ja perheemme muiden ruokarajoitusten vuoksi emme voi syödä ulkona käytännössä juuri ollenkaan, eikä myöskään kaupoista löydy meille sopivaa valmisruokaa, eli joka ikinen päivä ruuanlaittoon kuluu minulta hyvä tovi. En halua jättää lapsia kotiapulaisemme hoitoon, enkä ole löytänyt täältä mitään muutakaan toimivaa lastenhoitoratkaisua. Viisumivaikeuksien vuoksi emme myöskään onnistu helposti järjestämään isovanhempia avuksi samalla tapaa kuin Belizeen, eli nyt kohta vuoden verran olemme pärjänneet täällä Sudanissa lasten kanssa itseksemme. 

Haasteista huolimatta meille kuuluu oikein hyvää. Tunnenkin itseni päivittäin aikamoiseksi arjen sankariksi. Ja minua on pitkästä aikaa alkanut ottaa ihan julmetusti päästä kun joku antaa ymmärtää minun olevan "vain" kotiäiti. Viime aikoina olenkin taas saanut kuulla sen useammin. Kyse taitaa olla elämänvaiheesta: monet ikätoverit ovat viimeistään näillämain palanneet vanhempainlomilta töihin ja ero työssäkäyvien vanhempien ja kotivanhempien välillä on korostunut jälleen kerran. 

Tutut Suomessa valittavat elävänsä ruuhkavuosia. Minä en elä ruuhkavuosia. Kiireinen olen, mutta ruuhkassa kuitenkin sentään kirjaimellisesti vain iltapäivisin kun haen koululaisiamme koulusta. Itse asiassa en pidä koko ruuhkavuositermistä. Mielestäni se keskittyy ihan liikaa siihen mikä on haastavaa sen sijaan, että ottaisi kiinni siitä kaikesta hyvästä mitä kuuluu tähän elämänvaiheeseen. Koska vaikka uskon, että kiirettä varmasti pitää, niin on kai työssäkäyvien pienten lasten vanhempien elämä kuitenkin paljon muutakin kuin kiirettä?

En tiedä. Välillä tuntuu, etten voi ottaa kantaa mihinkään tosielämän kysymykseen oikein missään maassa koska elämäntilanteeni on niin omalaatuinen. Olen yhtäältä ihan äärimmäisen etuoikeutettu, mutta toisaalta elän oloissa joihin moni ei lähtisi, elämää jossa joustavuudesta ja huumorintajusta on tullut tärkeimmät ominaisuuteni. Saako minulla edes olla mielipidettä ruuhkavuosista tai subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta? Rohkenenko sanoa mitä ajattelen yhteiskunnallisista kysymyksistä, tasa-arvosta, vanhemmuudesta, kun elän elämääni ikäänkuin vähän irrallaan kaikesta? 

Oli miten oli, vielä puolisentoista vuotta olen aikeissa elää tätä elämänvaihetta. Sitten kun pienin aloittaa isosisarustensa koululla päiväkodin alkaa minullakin uusi aika. Siihen asti nautin edelleen täysin sydämin elämästäni täällä CV:n aukossa.