perjantai 20. marraskuuta 2015

Khartumin haasteita

Jokunen viikko sitten sain vihdoin rahani takaisin amerikkalaisesta pankista, kun ymmärsin toimittaa suomalaisen pankin kautta Yhdysvaltoihin kopion passistani ja miehen työnantajalta paperin, josta selvästi ilmenee, ettemme ole täällä Sudanissa kauppasaartoa rikkomassa vaan kaikkea muuta. Yksi stressinaihe elämässä vähemmän kun ei tarvitse enää huolehtia rahojen kohtalosta. Olemme yhtä kokemusta viisaampia ja tiedämme vähän taas paremmin kuinka raha-asioitamme hoitaa näissä olosuhteissa.

Mutta vaikka raha-asia on nyt onneksi poissa päiväjärjestyksestä, päivittäistä stressiä kyllä riittää. Sähkökatkot ovat vähän vähentyneet kun sää on selvästi viime viikkojen aikana viilentynyt, mutta epäsäännöllisen säännöllisesti sähkömme katkeavat silti edelleen moneksi tunniksi kerrallaan. Kyse taitaa olla sähkön säännöstelystä; sähkön säästämiseksi virta katkaistaan tarkoituksella vuorotellen eri kaupunginosissa. Koska monessa taloudessa generaattorit tuottavat sähkökatkojen ajan sähköä, tuntuu myös dieselistä olevan pulaa. Auton olemme sentään saaneet toistaiseksi aina tankattua, mutta meillä on ollut viime aikoina vaikeuksia saada dieseliä generaattoria varten. Sudanissa pitäisi periaatteessa olla viranomaisen lupa ostaa dieseliä muuhun kuin auton tankkiin. Tähän asti lupien perään ei ole niin tarkkaan kyselty, mutta viime aikoina sitäkin enemmän. Miehen toimiston olisi kai nyt tarkoitus alkaa järjestää meille diesel-lupia, mutta prosessi on hidas. Saapa nähdä järjestyvätkö luvat parahiksi, että saamme generattorin tankin taas täytettyä, vai joudummeko jatkossa elämään ilman sähköjä, koska generaattorissa ei ole tarpeeksi dieseliä. 

Eikä pulaa ole vain sähköstä ja dieselistä, vaan vesi kaupungin putkissa tuntuu olevan siinä määrin vähissä, että vesipumppumme eivät toimi normaalilla tavalla ja aika lailla joka viikko meiltä loppuu hanoista vesi joksikin tunniksi. Internet toimi alkusyksyn verrattain hyvin, mutta on alkanut sekin taas viime aikoina takkuilla enemmän. 

Muutaman viikon takainen viikonloppumatka Abu Dhabiin piristi, mutta toisaalta myös muistutti meitä toisenlaisesta todellisuudesta. Oli mainiota voida luottaa sähköön, veteen ja internettiin; upeaa voida helposti ostaa kaupasta gluteenitonta ruokaa, ja vielä sitäkin hienompaa oli voida pysähtyä lähes mihin vain ravintolaan syömään. Gluteenittomuus on Abu Dhabissa siinä määrin tuttu juttu, että monesta sikäläisestä ruokapaikasta löytyy gluteenittomia vaihtoehtoja, ja onpahan kaupungissa nykyään myös kokonaan gluteeniton kahvilakin.

Pärjäämme mielestäni hyvin täällä Khartumissa, mutta tottahan ajoittain haikailen vähän helpomman elämän perään. Helpompaa elämää ei kuitenkaan lähitulevaisuudessa taida olla luvassa, päinvastoin. Sähkö-, vesi- ja dieseltilanne ei hetkessä muutu, ja Pariisin iskujen seurauksena meidänkin turvajärjestelyjämme on kiristetty. En usko, että olemme täällä mitenkään erityisesti vaaran vyöhykkeellä, mutta kiristyneet turvatoimet itsessään herättävät kaikenlaisia ajatuksia. 

Onneksi viime päivissä on ollut myös monet hyvät hetkensä. Vietin tällä viikolla kokonaisen koulupäivän vanhemman tyttäreni luokan seurassa. Mies oli sen ajan taaperon kanssa kotona. Koulupäivä oli kaiken kaikkiaan mahtava kokemus. Oli mielenkiintoista seurata miten tytön koulupäivä etenee, nähdä kuinka innostuneesti ja avoimesti hän suhtautuu koulunkäyntiin, ja miten hyvät välit hänellä näyttää olevan opettajiinsa ja kaikkiin luokkakavereihinsa, tyttöihin ja poikiin, paikallisiin ja ulkomaalaisiin. Koulupäivästä jäi hyvä mieli ja paljon ajateltavaa. Seuraavana päivänä tuntui kyllä vähän vaikealta lähettää koululaiset taas itsekseen kouluun - osa minusta olisi halunnut lähteä mukaan. 

Mutta nyt on taas onneksi viikonloppu ja koko perhe koossa. Ikävä kyllä tytöt ja minä olemme sairaina. Toisaalta saammepahan hyvällä syyllä velloa yhdessä kotona koko viikonlopun. Peruin tämäniltaisen tapaamisen ystäväperheen kanssa, huomisen ratsastustuntini, tytön jalkapallo- ja balettitunnit ja kyläilyn kaverin luona. Nyt ollaan vaan. Toivottavasti sähköä ja vettä riittää! 

12 kommenttia:

  1. Toivottavasti sähköä ja vettä riittää! Mikähän tuossa on taustalla, että dieselin ostamiseen tarvitaan lupa?

    Turvatoimet on täällä Brysselissäkin kiristyneet kuten arvata saattaa. Yleensä aseistettuja sotilaita näkyy vain tärkeiden rakennusten edustalla, mutta nyt heitä on parveillut ihan kaduilla ja tuossa meidän lähimetroaseman edustallakin. Ajatuksia se herättää kyllä aika lailla ja ei heidän läsnäolonsa kyllä kivalta tunnu.

    Kiva idea toi että koulupäivää on päässyt seuraamaan, varmaan tosi kiva kokemus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että täkäläisissä dieselluvissa on osin kyse siitä, että dieseliä on maassa tarjolla rajallinen määrä ja sitä halutaan vähän säännöstellä. Toisaalta luvat kertovat myös paikallisen hallinnon halusta pitää kaikkia lankoja tiukasti käsissään.

      On jännä miten aseistetut vartijat ja sotilaat eivät mitenkään ainakaan minussa herätä turvallisuudentunnetta vaan oikeastaan päinvastoin! Miehen toimistoakin kuulemma vartioidaan nykyään aseiden kanssa ja minua se ennemminkin huolestuttaa kuin rauhoittaa.

      Mutta onneksi on tosiaan näitä arjen valopilkkujakin kuten vierailu ekaluokkalaisen luokassa. Olen kiitollinen tytön opettajalle mahdollisuudesta ja ylipäänsä kiitollinen siitä, että molempien koululaistemme kohdalle on taas kerran osunut niin hyvät opettajat. Täytyy olla aika sinut omien metodiensa kanssa, että avaa ovet omaan työhuoneeseensa! Sellaisesta avoimuudesta hyötyvät niin lapset kuin vanhemmat ja varmaankin myös opettaja itse, kun pääsee paremmin tutustumaan oppilaiden vanhempiin yksi kerrallaan.

      Poista
  2. Minusta nuo päivät jolloin sai mennä lapsen kouluun olivat tosi kivoja. Tosin Suomessahan päivähoitoon ja kouluihin on oikeus mennä seuraamaan päivää milloin vain, harva ehkä sitä tietää. Onneksi lapseni opettajat olivat sellaisia, jotka toivat tämän esille. Toisaalta, ehkä liian harvoin tulee kyllä itsekin toivotettua vanhempia tervetulleiksi seuraamaan päiväkotipäivää. Lähinnä silloin vain, kun ovat ensimmäisiä päiviä lasten mukana päiväkodilla. Myöskin isovanhempien päivät ovat olleet meillä suosittuja juttuja.

    Toivon kovasti, että saisitte vettä ja sähköjä riittävästi, ja pikaista paranemista toivottelen myös. Nuo lastesi kuvat Monikulttuurisuuskasvatus-päivityksessä olivat hyvänmielen tuojia. Niistä välittyi todella avoimuus, luottamus ja tyytyväisyys. Ja hienoa, että rahajuttu selvisi. Mietinkin sitä, ja piti kysyäkin, mutta lahopää, kun olen, unohdin.

    Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä tiennyt minäkään, että Suomessa saa vapaasti mennä seuraamaan päiväkoti- tai koulupäivää. Voi olla, että meidän lasten koulullekin on lupa mennä milloin vain. Toisaalta on ehkä hyvä tulla ihan kutsutuksi, että tietää oikeasti olevansa tervetullut. Itse olin mukana koko koulupäivän paitsi että jätin menemättä tytön arabiantunnille kun en ollut ihan varma oliko arabianopettajakin innostunut vieraista luokassaan. En halunnut häiritä kenenkään työtä ihan vain oman uteliaisuuteni nimissä! Toisaalta kyllä kaipasin myös kahvia, eli ihan hyvä oli ottaa hetki siinä välissä itselleni.

      Tämä syksy on ollut meidän perheelle hyvää aikaa, mikä noista muutaman kirjoituksen takaisista kuvistakin osaltaan ehkä heijastuu. Tänään ei tosin ole ollut se ihan paras päivä! Hankalaa on olla itse kipeänä kun lapsetkin sairastaa ja myös terveet perheenjäsenet on pitkän viikon jälkeen aika väsynyttä miestä, niin mies kuin poikakin. Onneksi huominen päivä on vielä lepo- ja kotipäivä meille kaikille.

      Hyvää viikonloppua teillepäin!

      Poista
  3. Nuo arjen haasteet ovat kylla varmasti stressitasoa nostavia aina valilla, sen verran tiedan kokemuksesta etta sellaiseen saa menemaan myös aika paljon aikaa. Sita kun on tottunut etta vetta tulee hanasta ja sahköt syttyvat napista, toisaalta tama Sudanin kokemus varmasti jaa mieleen myös teidan lapsille myös siina mielessa etta suurin osa maailmaa ei ole yhta hyva osainen kuin itse on. Meilla on tarhalla todella tiukat saannöt, sinne ei paase sisalle ilman erityista aikaa ja etukateen sopimista eli tarhapaivia emme paase seuraamaan. Kerran lukukaudessa on perheen osallistuminen, jolloin ollaan osa paivaa mukana ja osallistutaan jollain lailla ohjelmaan. Taalla on nyt uutena ohjenuorana selvasti tama itsenaiseksi kasvaminen ja oma-aloitteisuus (tekisi kylla ihan hyvaa muutamille tapauksille) jo tarharyhmalaisille, itsesta se tuntuu valilla vahan liialliseltakin kun itse taas ajattelen etta lapsi saa olla lapsi ja omalla tavallaan vanhemmista riippuvainen. Ensi vkolla meilla on opettajan kanssa lukukauden tahan mennessa tapahtuneista tapaaminen, katsotaan mita siella kerrotaan. Mukavaa lauantaita Khartumiin, teilla ollaankin jo uuden viikon kynnyksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän lapset ovat onneksi saaneet kasvaa sähkö- ja vesikatkoihin ja eriarvoiseen maailmaan vähän kerrallaan, esikoinen jo Jamaikalla ja kaikki lapset Belizessä. Omaltakin osaltani olen kiitollinen, että emme osuneet tänne Sudaniin ihan kylmiltään. Täällä on niin usein se tilanne, että samalla kertaa on monta eri haastetta päällä; aikaisemmissa maissa pääsimme helpommalla.

      Mutta paljon olemme totisesti kaikki täällä sellaista oppineet mitä en pois vaihtaisi. Aika pystypäin ja jopa hyvillä mielin jaksan näitä arjen haasteita suurimman osan ajasta vaikka kyllähän ne kuluttavat ja tosiaan vievät aikaa. Se toisaalta itsessään antaa voimaa kun huomaan pärjääväni silloinkin kun vastoinkäymiset kasaantuu.

      Meidänkin lasten koululla pyritään kovasti lapsia itsenäistämään. Näen siinä hyvääkin, täällä kun on tapana, että varsinkin poikalapsia paapotaan aika tavalla. Minä edellytän omilta lapsilta, että hoitavat itse kaikki sellaiset asiat mihin kykenevät. Vähän kerrallaan siis vastuu kasvaa lapsilla koko ajan, iän ja kykyjen kasvaessa. Mutta toisaalta en sitten taas usko siihen, että pienten lasten pitäisi pärjätä pitkät pätkät ilman vanhempien seuraa ja tukea. En siis ollut mitenkään älyttömän innostunut pojan luokan telttayöstä koulun kentällä jokunen viikko sitten. Mielestäni seitsenvuotiaan ei vielä tarvitsisi telttailla ilman vanhempia. Mutta maassa maan tavalla ja koulussa koulun säännöillä, ja ihan hyvinhän se yö lopulta meni niin pojalta kuin äidiltäkin :)

      Meillä ollaan täällä tosiaan jo melkein uudessa viikossa. Huomenna on minulla kyllä edessä harvinainen sairauspäivä kun mies pitää vapaata ja ottaa hoitaakseen koululaisten menot kokonaisuudessaan ja minä sairastan yhdessä pienimmän kanssa kotona. Heti maanantaina täytyy tuon lomittajani kuitenkin palata jo töihin, että täytyy yrittää kovasti huomenna pyrkiä paranemaan! Jääkaapissa odottaa kanakeittoa ja appelsiineja, ne kai parantaa flunssan kuin flunssan :)

      Poista
  4. Kun luen näistä arjen haasteista, oma elämä tuntuu todella helpolta. Jopa liiankin helpolta! Toki Pariisin iskut ovat muuttaneet arkea täälläkin, välillä tekisi mieli pitää lapset kotona turvassa kaikelta maailman pahalta, vaikka pakkohan tätä elämää on jatkaa. Täälläkin harrastetaan paljon noita kouluretkiä (meidän tytön koulun 8-vuotiaat olivat juuri viikon telttailemassa!), onneksi niihin ei vielä ole ollut pakko sopeutua. Kuulostaa muuten ihanalta tuo, että pääsit seuraamaan koulupäivää! Usein mietin, että haluaisin itsekin käydä katsomassa mitä ranskalaiseen luokkaan kuuluu. Kun ei ole itse elänyt samaa lapsuutta, ei voi tietää millaisia ne pienokaisen päivät oikein ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin oli mielenkiintoista päästä seuraamaan täkäläistä koulupäivää kun se kuitenkin eroaa aika paljon omista kouluajoista! Jo ihan siitä lähtien, että viisivuotiaamme ylipäänsä on koulussa. Kivalta vaikutti koulupäivä eikä liian koulumaiselta lopulta kuitenkaan vaikka lapset pikkupöytiensä ääressä luokassa paljon istuvatkin. Tytön opettaja on oikea aarre!

      Sähkö on onneksi tällä viikolla pysynyt päällä ja vesikin juossut hanoista, ja tänään toimisto toimitti meille tynnyrillisen dieseliä - ihan mahtava yllätys. Mutta toisaalta kaupungista kuulemma loppunut kaasuhelloihin tarkoitettu kaasu, sitä ei ole saanut päiväkausiin lisää. Meillä on onneksi kotona odottamassa ylimääräinen kaasutonkka, mutta hermostuttava ajatus silti on tuo kaasun loppuminen, kun pääosa helloista täällä kuitenkin käy kaasulla.

      Ja muutakin on taas sattunut ja tapahtunut, yritän taas päivittää kuulumisia blogiin kun ehdin.

      Poista
  5. Jaan blogini Fb-sivulla mielenkiintoisia blogivinkkejä viikoittan (useimmiten teemalla matkailu ja ulkosuomalaisuus). Vinkkasin blogistasi tänään lukijoilleni, toivottavasti ok! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On totta kai ok, kiitos maininnasta! :)

      Poista
  6. Voi että, ymmärrän. Minulla on usein tuo sama tunne, että osa minusta haluaisi itsekin lasten kouluun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koululaiset ovat olleet kotona sairaina vuorotellen ja samaan aikaan, ja vaikka olen tietysti iloinen ja helpottunut, että he ovat nähtävästi molemmat huomenna tarpeeksi terveitä kouluun, tuntuu jotenkin huolestuttavalta heitä sinne sairastamisen jälkeen lähettää. Tässä olen heitä hoitanut ja valvonut, huolehtinut ja hermoillut, ja yhtäkkiä pitäisi taas osata luottaa heidät toisten käsiin pitkäksi päiväksi...

      Poika on itse asiassa ollut jo pari päivää koulussa sairastamisen jälkeen ja minä olen sinä aikana muun muassa soittanut kouluun, ettei häntä pahan flunssan jälkeen saa liikaa väsyttää liikuntatunnilla ja niin edelleen. No, enköhän tästä taas rauhoitu :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!