perjantai 13. marraskuuta 2015

Monikulttuurisuuskasvatusta

Suhtaudun epäilevästi siihen oletukseen, että lapset sopeutuvat helposti maahan kuin maahan. En usko, että tämä kiertolaisen elämäntyyli on kenellekään varsinaisen hyväksi, enkä erityisesti suosittelisi tällaista elämää kenellekään. Mutta niin vain on pakko todeta, että lapsistamme on kuin onkin vähän yli vuodessa tullut pieniä khartumilaisia, täkäläisen kansainvälisen koulunsa täysvoimaisia jäseniä ja kaikin puolin asettuneita ja uuteen elämäänsä sopeutuneita ja tyytyväisiä ihmisiä. 

Se, että muutamme perheemme epäsäännöllisen säännöllisesti maasta toiseen herättää minussa syyllisyydentunteita. Ymmärrettävästi syyllisyydentunteet ovat pahimmillaan muuttojen kohdalla, mutta vähitellen tasaantuvat kun elämä asettuu aloilleen. Nyt kun olemme kaikki täällä Khartumissa kuin kotonamme en tunne oikeastaan lainkaan ahdistusta siitä, että lapsemme kasvavat kiertolaisina. Ja tänä syksynä olen huomannut ensimmäistä kertaa suorastaan ajattelevani, että tässä elämäntyylissämme on hyvääkin, jotain sellaista mikä omalta osaltaan ehkä lyö lapsuuden yksissä ja samoissa kuvioissa: lapsillemme monikulttuurisuus on normaalia arkea, eivätkä he vierasta erilaisuutta. Uskon, että monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta voi oppia myös asumalla yhdessä ja samassa paikassa, mutta kiertolaisuudessa ne parhaimmillaan tulevat kylkiäisenä, ilman ylimääräistä vaivaa ja huomiota. 

Iloiset lapset kotiovella eilen iltapäivällä, pitkän kouluviikon jälkeen valmiina viikonloppuun.


Lapsemme ovat ehtineet nähdä paljon erilaista elämää. Nuorimmaisemme on kahdessa elinvuodessaan asunut kolmessa maassa ja matkustanut lisäksi ainakin kahdeksassa muussa; isommat lapset ovat nähneet maailmaa vielä häntäkin enemmän. Lapsemme ovat kuin kalat vedessä erilaisissa ympäristöissä, yhtä lailla kotonaan viikonloppumatkalla ylellisessä Abu Dhabissa kuin keskellä hikistä ja pölyistä sähkökatkoa kotona Khartumissa.

Heidän ystävänsä ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, edustavat erilaisia uskontokuntia ja puhuvat monia eri kieliä. Lapsemme eivät vähääkään välitä siitä onko joku muslimi tai kristitty tai uskonnoton. He eivät ihmettele kasvonsa peittäneitä musliminaisia täällä Sudanissa sen enempää kuin perinteiseen asuun pukeutuneita mennoniittoja Belizessä; toisaalta he suhtautuvat suomalaisen välittömästi myös vähäpukeisuuteen ja alastomuuteen. Ihonväri on niin ikään lapsillemme vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Tänä syksynä ihonväri on meillä kotona tullut puheeksi pääasiassa siinä yhteydessä, että lapset ovat harmitelleet sitä kuinka joutuvat uima-altaalla läträämään aurinkovoiteen kanssa kun monet iholtaan tummemmat ystävät pärjäävät ilman. 



En osannut aavistaa miten tilanne Euroopassa kehittyisi tänä syksynä, kuinka paljon umpimielisiä muukalaisvihaisia ajatuksia pakolaiskriisi toisi yhtäkkiä esiin. Euroopan tämänhetkisen tilanteen ja ilmapiirin huomioonottaen olen kiitollinen siitä, että lapsemme kasvavat ja elävät lapsuuttaan juuri nyt juuri täällä Sudanissa. Uskon, että täällä säästymme koko perhe paljolta sellaiselta miltä Suomessa tai länsimaissa ylipäänsä ei tällä hetkellä taida täysin päästä pakoon: muukalaisvihalta, sellaisilta epärationaalisilta peloilta ja harhoilta jotka minun nähdäkseni kumpuavat pitkälti tiedon puutteesta. Sen sijaan saamme kaikki päivittäin monikulttuurisuuskasvatusta kuin huomaamattamme. Kun kavereina on ihmisiä maailman äärestä ja uskontokunnasta toiseen tulee aika nopeasti selväksi, että kaikenlaiset erilaisuuteen perustuvat ennakkoluulot ja pelot ovat turhanpäiväisiä ja typeriä. 

Pakolaiskriisi koskettaa kyllä Sudaniakin. Sudanissa on tällä hetkellä arviolta jopa 100 000 syyrialaista pakolaista ja lisää saapuu maahan joka viikko. Maassa on lisäksi pakolaisia muun muassa Eritreasta ja Etelä-Sudanista, ja täällä Khartumissa on paljon pakolaisia myös maan omien rajojen sisällä. Toisin kuin vaikkapa Suomessa täällä emme kuitenkaan elä keskellä keskustelua ja kädenvääntöä siitä miten pakolaisiin ja pakolaiskriisiin tulisi suhtautua. Valtiolla ei ole rahkeita pakolaisia juuri auttaa, mutta ei heitä toisaalta pyritä poiskaan hätyyttämään. Maan suuresta köyhyydestä huolimatta yleinen mielipide täällä ei tunnu myöskään olevan se, että ensin pitäisi huolehtia omasta porukasta ja vasta sitten muista, vaan kaikille tuntuu olevan selvää, että hädässä olevia tulee auttaa.

26 kommenttia:

  1. Ihanat pellavapaat! Voi olla etta maailma olisi paljon parempi paikka asua jos useampi voisi elaa lastenne kaltaisen lapsuuden, saataisiin sita perspektiivia hieman eri tavalla eika vain somen kautta. Uskon vahvasti siihen etta kun lasten perustarpeet tyydytetaan ja kotona on turvallinen ja onnellinen olo, se riittaa. Ei Turkissakaan mietita etta voi kamalaa ne pakolaisiin haaskatut 8 miljardia on meilta pois, tottakai se vaikuttaa tiettyihin asioihin mutta muuta mahdollisuutta ei ole kuin auttaa. Toki taallakin on nahty muutamia yhteenottoja syyrialaisten ja turkkilaisten valilla mutta ihmisia lahinna arsyttaa etta Euroopan toiminta ja apu asiaan on tullut hitaasti ja vasta kun ollut pakko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen alkanut ajatella, että lopulta millään muulla ei ehkä ole niin väliä kuin sillä, että lapsilla on kotona turvallinen ja onnellinen olo ja perustarpeet tyydytetty. Sen uskon meidän kykenevän lapsillemme järjestämään asuimme sitten missä hyvänsä. Mutta arvaan, että taas seuraavan muuton myötä tuttu huoli ja syyllisyys taas kuitenkin ennen pitkää heräävät...

      Uskon, että monelle tekisi hyvää joutua kauas pois omalta mukavuusalueelta kohtamaan maailman moninaisuus kasvokkain. Vähän kovalta koulultahan tämä välillä lapsille ja itsellenikin tuntuu, mutta en kyllä silti vaihtaisi näitä kokemuksia mihinkään, en omia enkä lastenkaan.

      Tuntuu itsestäänselvältä, että hädässä toista autetaan. Siinä täkäläinen kulttuuri vahvasti vastaa omaa arvomaailmaani. En kyllä tiedä miten täällä käy jos syyrialaisia pakolaisia saapuu koko ajan enemmän, miten he kaikki täällä itsensä elättävät kun valtiolla ei ole millä heitä auttaa? Täällä ovat sentään sotaa turvassa mutta heidän tilanteensa on kyllä hyvin vaikea. Jokunen päivä sitten liikennevaloissa autonikkunan viereen tuli nuori syyrialainen nainen vastasyntynyt vauva sylissään. Annoin hänelle kiireesti rahaa, vähän liikaakin, mutta seuraavissa valoissa jo toivoin, että olisin antanut kaiken mitä minulla oli. Lohdutonta täytyy olla vastasyntyneen kanssa pakolaisena täällä.

      Poista
  2. Olen miettinyt aika paljon tuota muukalaisvihaa. Toisaalta jos esim. Irakissa shiiat ja sunnit tulisivat toimeen keskenään ja hyväksyisivät myös kurdit, niin tulisiko meille pakolaisia Irakista. Samoin Somaliassa, siellähän taitelevat eri klaanit keskenään. Miksi he eivät voisi elää sovussa ja rakentaa maataa yhdesä. Ymmärrän toki, että ihmiset lähtevät pois maasta, jossa ei voi elää vainon pelossa. Samoin ymmärrän sen, että lähdetään paremman elämän toivossa. Niinhän on Suomestakin lähdetty esim. Kanadaan aikoinaan. Ja muuttavathan ihmiset Suomessakin työn perässä.
    Luin yhden haastattelun aikaisemmin Suomeen muuttaneen maahanmuuttajasta. Hänellä oli todella hyviä mielipiteitä. Suomessa kuluu liian pitkä aika kun selvitetään voiko pakolainen jäädä Suomeen ja sinä aikana ei saa tehdä mitään. Tämä hänen mielstään on huono juttu. Kun olet ollut vuoden tekemättä mitään niin ei ole helppo sitten ryhtyä hommiin ja varsinkin kun Suomessa odotetaan ihmisten puhuvan hyvää Suomea vaikka huonollakin kielitaidolla pystyisi tekemään töitä.
    Mielenkiintoinen oli myös joskus ennen tätä "pakolaiskriisiä" kirjoitus, jossa joku tutkija oli laskenut, että jos Suomeen saadaan todellakin niin paljon uusia työpaikkoja kuin hallitus on suunnitellut, niin meillä ei riitä työnteijöitä vaan tarvitaan maahanmuuttoa. Nyt vain pitäisi pystyä huolehtia siitä, että maahanmuuttajien ammattitaito ja halu tehdä töitä tulee hyödynnettyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikeita kysymyksiä tähän nykytilanteeseen liittyy, enkä tiedä onko niihin mitään hyviä vastauksia. Miten saataisiin levottomiin ja sotaisiin maihin rauha, ja mikä olisi toisaalta paras ratkaisu pakolaisille?

      Itse ajattelen niin, että on pidettävä huolta hätääkärsivistä, ja mieluummin autettava ensihätään sellaista joka ei ehkä niin apua lopulta tarvitsekaan kuin jättää laskelmoidusti pulaan joku epätoivoinen. Enkä minäkään osaa tuomita niitäkään ihmisiä jotka pyrkivät esimerkiksi Eurooppaan ihan vain paremman elämän toivossa. Mutta toki tilanne pitäisi saada jotenkin hallintaan ja järjestykseen. Mutta miten? En todellakaan tiedä.

      Minua on koko syksyn kylmännyt Suomen valtion kolkonoloinen linjaus pakolaisia kohtaan. Kun ulkoministeri heittää, että Suomen pitäisi pyrkiä suosimaan kristittyjä turvapaikanhakijoita, ja niin edelleen, ollaan minusta hyvin kaukana siitä mitä odottaisin maalta jossa asiat ovat kuitenkin todella hyvin vaikkapa tänne Sudaniin verrattuna.

      Poista
  3. Mulla on ihan kamalan syyllinen olo siitä, että olemme "repimässä" 4-vuotiaamme (vauvasta en ole huolissani) pois kaikesta siitä elämästä mikä hänelle on tuttua. Joskus se tunne ja huoli tulevasta ottaa vallan ihan kokonaan. Mutta onpa hyvä kuulla, että teillä lapset ovat nyt kaikin puolin asettuneita! Iloisilta ja onnellisilta näyttävätkin :) Puhuin muuten just yhden lapsuudessaan kiertolaiselämää viettäneen ihmisen kanssa, joka muisteli lapsuuttaan lämmöllä.. Niin että toivottavasti osa tästä panikoinnista johtuisi ihan siitäkin, että ei vaan ole kiertolaiselämästä omaa lapsuudenkokemusta..?

    Hyvä puoli tässä tosiaan on tuo monimuotoisuuden ja monikultturisuuden tuleminen kylkiäisenä. Ihan jo täällä Brysselissäkin tykkään siitä, että ihmisiä on niin monenlaisia ja monenlaisella taustalla - esimerkiksi tytön opettajinakin on niin eteläafrikkalainen rastafari kuin irlantilainen vanhempi herrasmieskin. Se moninaisuus on jotenkin niin normaalia täällä, että koko se Suomen pakolaiskeskustelu tuntuu kaukaiselta ja ne vihamieliset sävyt siinä on masentavia, vaikka kai täällä Belgiassakin kuten koko Euroopassa sellaiset äänet on tulleet enemmän ja enemmän kuuluviin, ikävä kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin on muutama sellainen ystävä joka on elänyt tällaisen kiertolaislapsuuden. Kaikki he suhtautuvat myönteisesti lapsuuteensa. Heistä olen huomannut, että myös näissä kuvioissa lapsuudenystävät voivat olla vielä aikuisuudessakin hyvinkin tärkeitä vaikkei heidän kanssaan arkea olisikaan pitkään yhdessä elänyt. Siksi yritämme antaa omille lapsillemme tilaisuuden pitää mahdollisimman tiiviisti yhteyttä niihin tärkeisiin ystäviinsä jotka tätä nykyä asuvat jossain muualla.

      Mä huolehdin vuosien ajan siitä, että oltiin riistämässä lapset pois rakkaasta Belizestä. Suurimmat huolet kuitenkin hälveni siitä kun oivalsin, että jos minä pärjään ja olen onnellinen, lapsetkin kyllä pärjäävät. Alkuun en täällä Khartumissa osannut olla kovin hyvänä esimerkkinä lapsille... Mutta koko ajan pyrin kuitenkin siihen, että löytäisin elämästäni täälläkin onnen. Aikaa siihen meni, mutta nyt kaikki on onneksi hyvin!

      Poista
  4. Kiitos tosi hyva kirjoitus. Olen onnellinen juuri tuosta samasta asiasta: monikulttuurisuus on normaalia ja arkipaivaista meidan elamassamme. Vaikka talla hetkella olemme jamahtaneet Hollantiin, meidan kotona yhdistyy kolme kulttuuria. Sen lisaksi Haag on hyvin monikulttuurinen kaupunki, jossa jo paivakodista lahtien on kaikenvarisia lapsia monista eri maista. Voisin jopa sanoa etta se on kaikista suurin rikkaus ulkomailla asumisessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!

      Minullekin ulkomailla asumisen parhaita puolia on se, että lapsemme kasvavat ymmärtämään monikulttuurisuuden ja monimuotoisuuden hyvänä ja normaalina asiana. Alkuun kun esikoinen oli pieni luulimme ettei hän ymmärtänyt kavereiden erilaisuuden päälle ollenkaan, ettei hän lainkaan nähnyt eri ihonvärejä, mutta sitten tajusimme ettei se niin ollutkaan - poika kyllä huomasi kuinka jotkut olivat tummempia, toiset vaaleampia, joillain oli vaalea tukka, toisilla tumma, mutta sillä ei ollut hänelle mitään merkitystä. Ja niinhän se on, ettei tavoitteen pitäisikään olla se, että yritämme olla huomaamatta toisten erilaisia ominaisuuksia, vaan että erilaisuudella ei ole väliä koska olemme kaikki eroistamme huolimatta ihan yhtä lailla ihmisiä.

      Poista
  5. Ihan mahtavan hienoa on kyllä Kata seurata sun ajatuksia, sinä voisit työstää näistä oppaan meille muille vielä epävarmuuden suossa räpiköijille. Usko vaan niin olen löytänyt monta kertaa sanoituksen omille epämääräisille oloilleni täältä. Ihan kuin pienen lapsen uhmassa neuvotaan vanhempia sanoittamaan ääneen lapselle tuntemuksia, niiden mahdollisen synnyn syytä ja myös miten helpottaa oloa niin täällä tämmöinen kiertolaisäiti saa tarpeellista kaikua omilleen. Koska onhan nämä tuntemukset ja ajatukset muuttamisesta sekä juurien kasvattamisesta eri maissa sellaisia, että niitä on lähes mahdoton osata ennakoida tai edes tietää.

    Hienoa kuulla, että teidän lapset ovat jo tottuneita Khartumin eloon. Ihania kuvia!

    Mietin eilen tätä postausta lukiessani, että kuinka se osuikaan tähän ajankohtaan. Et tainnut vielä tietää Pariisin tapahtumista kirjoittaessasi. Kuinka syksyn levoton vihamielinen ilmapiiri kärjistyi eiliseen. Yhdyn ajatukseen siitä, että juuri nyt on plussana tässä Euroopan ulkopuolella olossa se, että lapset säästyvät vihamieliseltä puheelta ja ilmapiiriltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntui alkuun uutisia lauantaiaamuna lukiessani oikeastaan vähän irvokkaalta, että kirjoitin epärationaalisista peloista juuri Pariisin iskujen alla. Mutta sitten monen reaktio sosiaalisessa mediassa muuttui taas kerran hämmennyksestä ja surusta vihaksi kokonaista uskontokuntaa kohtaan ja kirjoitukseni viesti kirkastui taas itsellenikin. Niin kuin omassa hienossa blogikirjoituksessasi kysyit, miten voi olla niin vaikeaa ymmärtää, että terrorismissa on kyse ääriryhmistä?

      Täällä vihapuhe tulee onneksi vastaan vain netissä minne lapset eivät pääse, mutta kyllä mua silti täälläkin vähän huolestuttaa miten muut ulkomaalaiset lapset koulussa näitä iskuja mahdollisesti sanoittavat. Omat lapsemme ovat mielestäni liian pieniä, että ottaisin terrorismin puheeksi omasta aloitteestani - on ihan mahdollista, etteivät uutiset ole tavoittaneet heidän ikätovereitaan täällä ja tämä viikon ensimmäinen koulupäivä on heidän kohdallaan ihan tavallinen päivä ilman uutisanalyysiä. Mutta valmistin silti varsinkin esikoista siihen, että jos koulussa on koskaan puhetta sellaisista asioista jotka huolestuttavat tai surettavat niin kertoo meille, että voidaan jutella asiat kotona auki. Tänään täytyy koulun jälkeen vähän kuulostella onko asiasta ollut lasten kesken puhetta.

      Mutta asiasta toiseen, on ihan älyttömän hienoa kuulla, että näistä mun pohdinnoista on apua ja tukea muillekin! Omien ajatusten jäsentäminen kirjoittamalla on itselleni tosi tärkeää mutta teidän muiden ulkosuomalaisten vertaistuki täällä blogissa on omassa sopeutumisessani ollut myös ensiarvoisen tärkeää.

      Poista
  6. Vaikka asuinpaikkojen vaihtaminen vaatii varmasti veronsakin, kun joutuu jättämään taakseen kaverit, niin uskon, että loppujen lopuksi lapsistanne kasvaa erilaisuutta ymmärtäviä avarakatseisia maailmankansalaisia. Kun elää erilaisten ihmisten keskellä, kyky ymmärtää erilaisuutta tulee myös jollakin tavalla luonnollisesti, ilman että lapsia täytyy mitenkään erityisesti "opettaa".

    Eivät lapset noissa kuvissa ainakaan mitenkään onnettomilta näytä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iloisia ovat ja kaikin puolin onnellisia meidän lapset taas tätä nykyä, niin rohkenen sanoa. Alku täällä oli haastavaa itse kullekin mutta tämä toinen vuosi on sujunut tosi hyvin.

      Ja niin se tuntuisi olevan, että kuin huomaamatta lapsista kasvaa näissä vaihtuvissa oloissa mieleltään avoimia ja erilaisuuden itsestäänselvänä asiana hyväksyviä ihmisiä. Sitä on hienoa seurata vierestä!

      Poista
  7. Kiva kuulla, että teidän lapset on löytäneet paikkansa Khartumissa - täydellistä lapsuutta ei pysty tarjoamaan, eli sitten pitäisi vain koettaa keskittyä niihin hyviin puoliin siinä, mitä on tarjolla. Helpommin sanottu kuin tehty, koska useinhan sitä juuri jää sitten murehtimaan niitä mahdollisia negatiivisia puolia, niin kuin nyt vaikka kiertolaiselämässä.

    Meilläkään lapset ei tosiaan ole sokeita erilaisuudelle, vaan hyvinkin kiinnostuneita siitä, mitä kieltä kukakin puhuu, miksi, mistä ne tulee, millainen tukka on jne. mutta sillä ei ole merkitystä sen kannalta, kenen kanssa ollaan kavereita. Sen sijaan yhteisen kielen puute on se, mikä näitä tuntuu haittaavan, kotipihassa asuu pari ruotsinkielistä lasta, jotka ei juuri puhu suomea ja sen rajan yli leikkejä ei ole parin vuoden aikana löytynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että täydellistä lapsuutta ei olekaan. Sillä olen yrittänytkin lohduttautua, että meidän lasten elämän haasteet on tämännäköiset, mutta ihan ilman haasteita he eivät missään kasvaisi.

      Kielimuurin yli voi kyllä olla tosiaan aika haastavaa ystävystyä! Itse kullakin olisi siinä tekemistä. Meidän lapsilta se on toisinaan jotenkin onnistunut - jemeniläisevakkoperheen keskimmäinen ja meidän keskimmäinen tulivat erinomaisesti juttuun ilman mitään varsinaista yhteistä kieltä. Se oli kaikinpuolin maaginen kohtaaminen! Ja pojan luokalla on ollut muutama alkuun täysin englanninkielentaidoton luokkakaveri mutta he ovat kaikki onneksi aika nopeasti oppineet kieltä niin hyvin, että ovat päässeet kunnolla leikkeihin mukaan. Mutta kyllä edes jonkunlainen yhteinen kieli noin yleensä on varmasti aika keskeinen edellytys kaveruudelle.

      Poista
  8. Se piti vielä todeta, että maailman pakolaiskriisin todellisuus ei täällä Suomessa tosiaan ole tarpeeksi esillä - mediassa kyllä välillä todetaan, että valtaosa pakolaisista on köyhissä kehittyvissä maissa, mutta sen saisi mun mielestä tuoda esiin paljon konkreettisemmin. 100 000 pakolaista Sudanissa kuulostaa melkoiselta määrältä - vaikka maa on isompi kuin Suomi, niin voisi suhteuttaa esim. bruttokansantuotteeseen asukasta kohti. Miten pakolaiset siellä tulee toimeen, jos valtio ei ymmärrettävästi pysty auttamaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syyrialaisten pakolaisten tilanne täällä on siitä erikoinen, että heillä ei itse asiassa ole pakolaisstatusta. Se on siinä mielessä hyvä, että heillä on lupa tehdä töitä. Toisaalta töitä ei ole, eikä pakolaisilla ole täällä myöskään pakolaisstatuksen luomaa suojaa. Huonosti tulevat syyrialaiset pakolaiset siis täällä toimeen, heidän tilanteensa on hyvin huolestuttava. Paljon näkee täällä nykyään syyrialaisia kerjäämässä rahaa kadulla. Onneksi kulttuuriin kuuluu se, että hädässä autetaan, mutta vähäksi jää varmasti silti päivän anti.

      Poista
    2. Tässä melko lähellä kotiani on avattu pakolaisten vastaanottokeskus n 500 henkilölle, joista suurin osa on nuoria hyväkuntoiselta vaikuttavia miehiä. Vapaaehtoisia auttajia on löytynyt ja kaikenlaista vaatetta ja muuta tarvittavaa varustusta on saatu keräyksellä. Se herättää närkästystä, kun pitävät mielenosoituksia esim ruoka ei miellytä eikä sänkyjä ole heti odottamassa, jopa lattialla patjan päällä nukkuminen tuntuu olevan ylivoimaista. Vaikka ovatkin olosuhteiden pakosta joutuneet jättämään kotinsa niin mielestän ei ole oikein kivaa arvostella ja kapinoida, jos on järjestetty lämpimät sisätilat ja vaatetus sekä monta ateriaa päivässä näinkin yllättäen ja kutsumatta saapuville vieraille. Suomessa ei voi asustella tähän vuodenaikaan ulkona, joten se asettaa melkoiset vaatimukset järjestää suurelle joukolle tilat. Nyt jo on aiheutunut järjestyshäiriöitä, joissa on tarvittu poliisien käyntejä. Täällä on suurtyöttömyys joka pahenee. Suomen lait ja ammattiliitot estävät ja hankaloittavat maahantulijolla työn teettämisen. Yritän tässä hieman puolustella sitä vastahakoisuutta, joka täältä ehkä välittyy ulkosuomalaisille. Kun itse matkustelen ulkomailla pidän mielessäni sen, että olen vierailulla toisten asuinsijoilla enkä ainakaan ääneen arvostele ruokaa tai asuinpaikkaani. Talo elää tavallaan ja vieras tulee ajallaan. Ystävällisyys muita kohtaan ei maksa mitään. Jos ihmiset kohtelisivat naapureitaan hyvin, ei tälläisiä konflikteja syntyisi näin suurissa määrin.
      Vuodatti Jatta

      Poista
    3. Ero meikäläisten loma- tai työmatkoilla ja turvapaikanhakijoiden tilanteen välillä on valtava. On hyvin eri asia matkustaa maailmalla vapaa-ehtoisesti kuin lähteä hengenhädässä matkaan kohti tuntematonta. Tietystikään nurista ei silti pitäisi ja asiallisesti tulisi aina jaksaa käyttäytyä, mutta voin toisaalta itse vain arvailla minkälaisissa tunnelmissa itse olisin turvapaikanhakijoiden paikalla. Tilanne on heillekin uusi ja vieras ja takana voi olla vaikka minkälaisia vaiheita ja elämänkohtaloita.

      Ystävällisyys ei todellakaan maksa yhtään mitään! Ystävällisyydenosoitusten ja ymmärryksen ja jouston pitäisi kuitenkin tällä hetkellä mielestäni lähteä ennen kaikkea meistä kaikista jotka ihan kaikilla mittapuilla mitattuna olemme Suomeen ja muualle Eurooppaan saapuneita pakolaisia vahvemmilla. Suurtyöttömyys ei ole lainkaan samanlainen ongelma kuin sota, vaino tai kidutus. Maailman monet konfliktit ovat niin monen eri asian summa, ettei niitä ihan vain hyvällä hengellä naapuria kohtaan ratkaista. Turvapaikanhakijat eivät siis myöskään omalla käytöksellään olisi voineet konflikteja maissaan estää.

      Ja sekin täytyy vielä lisätä, että on paljon hyviä syitä siihen miksi niin monet turvapaikanhakijat ovat nuoria miehiä. Minua eivät ne syyt kyllä lopulta edes niin kiinnosta; oma asenteeni on se, että jonkun lapsia ja rakkaita nuoret miehetkin ovat. Heillä on ihan yhtäläinen oikeus elää rauhassa ja turvassa kuin kaikilla muillakin ihmisillä.

      Hyvä kuulla, että auttajia ja apua tulijoille on löytynyt. Toivottavasti löytyisi paljon myös kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa yrittää ymmärtää toinen toistaan.

      Poista
  9. Mua järkyttää juuri se,että ihminen jättää kaiken ja lähtee. Pieni pussukka olalla, sandaalit jalassa. Ja päätyy pohjoiseen kylmään, lumiseen maahan. Muutama päivä sitten viimeksi näin Oulun kadulla pojan polvihousuissa ja sandaaleissa. Syyn täytyy olla todellinen ja rankka.
    Ajattelen niitä äitejä, jotka poikiansa toimittivat lähtemään turvaan. Näinhän meille on kerrottu, että lähettivät kotoa pois säästääkseen heidät elävinä.
    Toinen asia on se, mitä kaikkea Eurooppaan "levitetään" tämän pakolaistulvan mukana. Onko tämä joillekin tahoille "troijan hevonen", jolla solutetaan tuhoisia voimia ympäriinsä.
    Monenlaista kuulee, kun "ihmisten ilmoilla" käy. Minä asun Perämeren saarella Hailuodossa, autioituneessa vanhassa kalastajakylässä. Voi mennä päiväkausia, etten puolisoni lisäksi näe yhtäkään ihmistä. Jos ei avaa mediaa, ei tiedä muusta kuin meren pauhusta! Hyvää jatkoa Sinulle ja perheellesi siellä kaukana.Riitta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin ajattelen äitejä ja toisaalta heidän poikiaan kaukana kotoa kylmässä maassa. Kovin paljon en kyllä voi ajatella, etten ihan lamaantuisi.

      Nuoret miehet ovat monessa maassa usein vielä enemmän vaaran vyöhykkeellä kuin muut - ja toisaalta riittävän vahvoja lähtemään. Heikommat eivät jaksa Eurooppaan asti vaan monen pakotie päättyy jo varhemmin. Sitäkään ei kyllä liikaa parane ajatella, että jaksaisi itse pitää elämänilosta kiinni.

      Hyvä on näinä aikoina varmaan useinkin olla meren pauhussa ja poissa ihmisten ilmoilta. Kaikkea hyvää sinne ja kiitos ajatuksistasi Riitta!

      Poista
  10. Ihania nuo kuvat onnellisista lapsistasi. Ilmeistä ja eleistä välittyy paitsi viikon paino, myös avoimuus, luottamus, ilo, läheisyys ja ehkä jonkinlainen huojennus viikonlopun alkaessa.

    Pakolaisuuteen puuttumatta pohdin lasten sopeutumista uuteen tai uusiin kotimaihin. Joku kiertolaiselämään ryhtyvä joskus minulle sanoi, että lapsi tarvitsee vain vanhempansa. Täsmentäisin sitä: hyvinvoivat ja sopeutuvat vanhempansa. Maailmalla näkee niitäkin aikuisia, jotka syystä tai toisesta kamppailevat itse oikein kovasti asettumisen kanssa. Minusta näyttää, että silloin lastenkin asettuminen voi olla hitaampaa ja haastavampaa.

    Onpa hauska kuulla, että teillä avoimuus, suvaitsevaisuus ja perheen yhteiset arvot ovat lapsille selkeät ja vahvat. Ehkä se juuri on kiertolaiselämän palkinto? Lapset toisaalta osaavat omaksua kulttuurisia arvoja vahvasti ympäristöstäänkin - meillä esimerkiksi nykyään keskustellaan jatkuvasti siitä, kuinka eri tavoin amerikkalaiset ja suomalaiset suhtautuvat tiettyihin asioihin ja voiko siis Amerikassa asuva suomalaislapsi vaikkapa vaihtaa vaatteitaan, jos perheenjäsen on samassa huoneessa. Ja jännää on se, että ne omaksutut arvot usein ovat juuri periamerikkalaisia, vaikka lasten koulutovereistakin vain vähemmistö taitaa tällä hetkellä olla täällä useamman polven asuneista perheistä. Jokin asettumisen pyrkimys siinäkin ehkä näkyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omasta hyvinvoinnista ja sopeutumisesta huolehtimisen lisäksi kiertolaisvanhempien olisi mielestäni myös oltava herkkiä sille, että lasten sopeutumisen vaiheet ja tunnelmat saattavat erota paljon vanhempien omasta kokemuksesta. Arvelen, että myytti lasten helposta asettumisesta tulee niiltä vanhemmilta jotka eivät lapsilleen anna juuri muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kaiken uuden vastaan mukisematta... Eräs kiertolaistuttavani unelmoi kuulemma koko lapsuutensa ja nuoruutensa kiertolaiselämästä eikä nyt lainkaan kykene ymmärtämään, etteivät hänen omat lapsensa jaksa riemuita toistuvista muutoista vaan kyselevät tasaisemman elämän perään. Hän ei tunnu haluavan hyväksyä lastensa näkemystä ja siihen on minun vaikea suhtautua. Oli elämäntapa mikä hyvänsä lapsilla täytyisi olla tilaa ja mahdollisuus vapaasti esittää omia ajatuksiaan vaikkeivät ne ehkä vanhempien mieleen olisikaan.

      Ne pätkät mitkä olen itse asunut Yhdysvalloissa tunsin välillä ankaraakin painetta olla niin kuin muut. Yhdysvaltoihin sopeutumiseen liittyy siis minun kokemukseni mukaan vahva tunne siitä, että todellinen asettuminen maahan tulee sitä myötä, että omaksuu aika paljonkin periamerikkalaisista tavoista ja arvoistakin. Mutta en tiedä liittyivätkö omat tunnelmani ennen kaikkea omaan silloiseen epävarmaan elämäntilanteeseeni, enkä sitäkään miltä siellä tuntuu asua pitempään. Sinänsä en kuitenkaan ole yllättynyt, että teidän lapset tuntevat koulussa olevansa juurikin periamerikkalaisten arvojen kanssa kasvokkain. Onko Amerikka voittanut vai toimivatko lapset edelleen suomalaisten normien mukaan?

      Poista
    2. Jäi vastaamatta kysymykseesi, kun puhelimen ruutu ei ensiyrittämällä tahtonut tehdä yhteistyötä.

      Tällä hetkellä lapset ehkä valitsevat norminsa tilanteen mukaan. Mainitsemastani vaatteiden vaihdosta he mielellään tekevät hyvin yksityisen hetken. Olisi hauska käydä Suomessa lasten kanssa, sitten varmaan mahdolliset muutokset havainnollistuisivat.

      Poista
    3. Belizessä lastemme koulussa oli paljon amerikkalaisia lapsia ja meidänkin lapset alkoivat omaksua amerikkalaisia tapoja kuten sen että poika rupesi jättämään leivästä reunat syömättä... Myös pukeutumisasioihin alkoivat vähitellen vähän vaikuttaa kouluympäristön normit. Täällä Khartumissa toisaalta ainakin koulukavereiden perheiden kesken tunnutaan olevan lasten alastomuuden suhteen amerikkalaisia rennompia, ja leivät syödään kokonaisuudessaan. Täällä kodin ja kouluympäristön normit eivät tällä hetkellä ainakaan siis kovin sodi toisiaan vastaan.

      Poista
  11. Teidän lapsenne saavat kotoaan aivan mahtavan lahjan, juuri tuon asenteen, että ihonväri ja ylipäänsä ulkomuoto on vain yksi asia muiden joukossa, ei edes kovin tärkeä. Se on ehkä tärkein lahja, minkä voi antaa, etenkin nyt kun miettii Suomen tämänhetkistä käsittämätöntä, negatiivista ilmapiiriä. Minäkin olen onnellinen siitä, että omat lapseni kasvavat täällä kaikennäköisten ja -väristen ihmisten parissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä todella kiitollinen, että lapsemme kasvavat juuri nyt juuri näissä olosuhteissa. Suvaitsevaisuus on heille niin itsestäänselvyys. On hauska seurata miten lapset jonkun uuden ilmiön kohdatessaan hetken ehkä pähkäilevät mutta nopeasti hyväksyvät uudet asiat osaksi tätä monimuotoista maailmaa. Ja täällä he kohtaavat paljon sellaista mikä juuri nyt tuntuu entistäkin tärkeämmältä: käsittämätöntä köyhyyttä ja suurta rikkautta, arkista ja juhlavampaakin islaminuskoa, ihmisiä melkein kaikista maailmankolkista ja uskontokunnista. On aika mahdotonta kuvitella, että näin kasvaneet lapset koskaan ajattelisivat, että on vain yksi oikea tapa elää ja tehdä asioita.

      Poista

Kiitos kommentistasi!