tiistai 10. marraskuuta 2015

Terveisiä CV:n aukosta

Syksyllä yhdeksän vuotta sitten muutaman viikon sisällä irtisanouduin työpaikastani, täytin kolmekymmentä, menin naimisiin ja muutin miehen työn perässä Jamaikalle. Naimisiinmeno ei sinänsä liittynyt muuttoon vaan oli ollut työn alla muutenkin, mutta sattui lopulta muuton kannalta oikein hyvään saumaan. Alkuun tein Jamaikalla jonkun verran etätöitä entiseen työpaikkaani Brysselissä, mutta esikoisen syntymän jälkeen lopetin nekin vähät työt ja keskitin tarmoni perhe-elämään. Yli seitsemään vuoteen en ole ollut minkäänlaisissa palkkatöissä. 

Opiskeluaikoina aukoista CV:ssä puhuttiin niin kuin ne voisivat imaista ihmisen sisäänsä. Itsekin huolehdin ja hermoilin aikoinaan ansioluettelon aukoista, mutta nykyään koko ajatus huvittaa. Tämä aukko CV:ssäni, aikani kotiäitinä, on ollut tähänastisen elämäni parasta aikaa. Olen kiitollinen siitä, että saan omistautua pienille lapsilleni, tehdä asioita heidän tahdissaan, ja samalla pysähtyä miettimään mikä minulle todella on tärkeää. 

Viime aikoina olen sitä paitsi alkanut ajatella, että itse asiassa saisin CV:seeni vaikka miten monta riviä näistä kotirouva ja -äitivuosista. Jamaikalta asti olen ollut paitsi kotirouva myös työnantaja. Minulla on näiden kaukomaavuosien aikana ollut jatkuvasti yhdestä kolmeen työntekijää, kotiapulaisesta puutarhuriin. Minä ohjaan työntekijöitä heidän töissään, maksan heidän palkkansa, selvitän ongelmat ja väärinkäsitykset. On välillä hyvinkin haastavaa olla työnantaja hyvin erilaisessa kulttuurissa, ja varsinkin sellaisissa olosuhteissa missä on selvää, että työntekijä ja hänen perheensä ovat täysin riippuvaisia minusta ja perheestäni. Kehitysmaassa ei voi noin vain hyvällä omallatunnolla irtisanoa työntekijää, koska kemiat eivät sovi yhteen, tai edes siksi, että oikeastaan tarvitsisi ihan toisenlaista työpanosta. On usein joustettava omista odotuksista ja mietittävä kuinka saisi tilanteen toimimaan kaikkien osapuolten osalta. 

Olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse yksin pitää tätä valtavaa taloa siistinä, ja on toki mainiota, että voin esimerkiksi tarvittaessa lähettää autonkuljettajan ostamaan minulle maitoa tai vaikkapa kananmunia. Vähemmän mainiota on toisaalta se kun kieliongelmien vuoksi autonkuljettaja tuokin kolmenkymmenen kananmunan sijaan kuusikymmentä, jotka eivät meinaa millään mahtua jääkaappiimme. Eikä näiden kaikkien vuosien jälkeenkään ole helppo asennoitua siihen, että omassa kodissa pyörii päivittäin vieras ihminen, vaikkakin hyvällä asialla - siivoamassa kotiamme. 

Sen lisäksi että olen työnantaja, olen ollut vuosien varrella mukana hyväntekeväisyystoiminnassa, etenkin eläintensuojelualalla. Täällä Khartumissa yritämme saada alulle pienimuotoista toimintaa paikallisten pakolaisten hyväksi. 

Kuluneiden yli seitsemän vuoden ajan olen myös elänyt pikkulapsiaikaa hyvinkin vaativissa olosuhteissa. Vauvamme ovat olleet muutaman viikon ikäisiä kun olemme tuoneet heidät Suomesta kotiin Jamaikalle ja Belizeen. Vastasyntyneen kanssa kova helle ja vesi- ja sähkökatkot ovat aikamoisia haasteita, mutta ihan helppoa ei ole tavallinen arkikaan. Täällä Khartumissa kauppareissu käsittää useimmiten useamman kaupan ja puolen kaupunkia. Keliakian ja perheemme muiden ruokarajoitusten vuoksi emme voi syödä ulkona käytännössä juuri ollenkaan, eikä myöskään kaupoista löydy meille sopivaa valmisruokaa, eli joka ikinen päivä ruuanlaittoon kuluu minulta hyvä tovi. En halua jättää lapsia kotiapulaisemme hoitoon, enkä ole löytänyt täältä mitään muutakaan toimivaa lastenhoitoratkaisua. Viisumivaikeuksien vuoksi emme myöskään onnistu helposti järjestämään isovanhempia avuksi samalla tapaa kuin Belizeen, eli nyt kohta vuoden verran olemme pärjänneet täällä Sudanissa lasten kanssa itseksemme. 

Haasteista huolimatta meille kuuluu oikein hyvää. Tunnenkin itseni päivittäin aikamoiseksi arjen sankariksi. Ja minua on pitkästä aikaa alkanut ottaa ihan julmetusti päästä kun joku antaa ymmärtää minun olevan "vain" kotiäiti. Viime aikoina olenkin taas saanut kuulla sen useammin. Kyse taitaa olla elämänvaiheesta: monet ikätoverit ovat viimeistään näillämain palanneet vanhempainlomilta töihin ja ero työssäkäyvien vanhempien ja kotivanhempien välillä on korostunut jälleen kerran. 

Tutut Suomessa valittavat elävänsä ruuhkavuosia. Minä en elä ruuhkavuosia. Kiireinen olen, mutta ruuhkassa kuitenkin sentään kirjaimellisesti vain iltapäivisin kun haen koululaisiamme koulusta. Itse asiassa en pidä koko ruuhkavuositermistä. Mielestäni se keskittyy ihan liikaa siihen mikä on haastavaa sen sijaan, että ottaisi kiinni siitä kaikesta hyvästä mitä kuuluu tähän elämänvaiheeseen. Koska vaikka uskon, että kiirettä varmasti pitää, niin on kai työssäkäyvien pienten lasten vanhempien elämä kuitenkin paljon muutakin kuin kiirettä?

En tiedä. Välillä tuntuu, etten voi ottaa kantaa mihinkään tosielämän kysymykseen oikein missään maassa koska elämäntilanteeni on niin omalaatuinen. Olen yhtäältä ihan äärimmäisen etuoikeutettu, mutta toisaalta elän oloissa joihin moni ei lähtisi, elämää jossa joustavuudesta ja huumorintajusta on tullut tärkeimmät ominaisuuteni. Saako minulla edes olla mielipidettä ruuhkavuosista tai subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta? Rohkenenko sanoa mitä ajattelen yhteiskunnallisista kysymyksistä, tasa-arvosta, vanhemmuudesta, kun elän elämääni ikäänkuin vähän irrallaan kaikesta? 

Oli miten oli, vielä puolisentoista vuotta olen aikeissa elää tätä elämänvaihetta. Sitten kun pienin aloittaa isosisarustensa koululla päiväkodin alkaa minullakin uusi aika. Siihen asti nautin edelleen täysin sydämin elämästäni täällä CV:n aukossa. 

45 kommenttia:

  1. Sulle sopisi nimikkeeksi ihan hyvin Yksityinen yrittäjä, siltä tuo ainakin minun mielestä luulostaa :).

    Aliina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritystä ainakin riittää tässä mun touhussa, joo :) Kiitos Aliina kommentista!

      Poista
  2. Sita ma vaan, etta ollaan naemma ihan saman ikaisia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkö? Ensi vuonna on sitten molemmilla edessä isot synttärit! Meillä osuu samaan saumaan tosiaan myös 10-vuotishääpäivä, että juhlittavaa riittää :)

      Poista
    2. Joo! Mulla ne on syyskuun lopussa. 10 v haapaiva osuu vasta helmikuulle.

      Poista
    3. No hyvin samoissa mennään sitten: munkin synttärit on syyskuun loppupuolella!

      Poista
  3. Musta on niin hienoa, että kirjoitat tästä aiheesta ja valaiset mitä kaikkea elämään niissä olosuhteissa kuuluu, minkälaisia haasteista selviät ja mikä on hyvää. Siitä ei ehkä monet ole perillä, vaan helposti tulee vertailtua vaikkapa Suomen lähtökohtiin.

    Muakin ärsyttää se puhe kotiäideistä ja työssäkäynnistä ikään kuin se työssäkäynti olisi kaikki mitä ihmisen elämässä on kiinnostavaa tai mikä sitä määrittää tai arvottaa tai miten olet elämässäsi pärjännyt. Mä en aina osaa olla niin seesteinen cv:n aukoista, mutta esimerkiksi nyt olen kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus viettää tytön kanssa aikaa ja olla lasnä muutoksen keskellä. Vielä hurjemmalta tuntuisi se, että kaiken muuttuessa molemmat vanhemmat olisivat kaikki päivät poissa. Ja se, jos selviän kaikesta mitä Kairossa mua odottaa, niin voin olla itsestäni paljon ylpeämpi kuin monestakaan työtehtävästä selviämisestä.

    Mäkään en enää oikein tiedä, onko mulla oikeutta tai lähtökohtia ottaa kantaa moneenkaan päivänpoliittiseen asiaan Suomessa. Ja oikeastaan enemmän ja enemmän huomaan alkaneeni jossain määrin etääntyä Suomesta, varmaankin just sen takia, että on niin irrallaan siitä maailmasta. Siksikin mua ärsyttää se kotiäitipuhe, kun en koe sitä niin, että se, että mä oon kotona, on ollut kaikki mitä mun elämässä tai itsessäni on tapahtunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On mun mielestä ihan älytöntä miten paljon ihmiset määrittää itseään ja toisiaan työn kautta! Siinä jää paljon ihmisiä todella kohtaamatta. Yksi oma idolini tässä suhteessa on Belizen entinen Yhdysvaltain suurlähettiläs, intialainen syntyjään, joka suhtautuu mielenkiinnolla ja lämmöllä ihan jokaiseen vastaantulijaan. Hän ei mun silmissäni ole menestyksekäs ihminen siksi, että oli Yhdysvaltain suurlähettiläs vaan siksi, että on niin hyvä ja viisas ihminen suhteessaan muihin. Yhtä lailla idolini on toisaalta esimerkiksi miehen toimiston belizeläinen autonkuljettaja, joka samalla tapaa osaa kohdata niin ihmiset kuin eläimetkin täydellä sydämellä heidän asemastaan riippumatta.

      Olen tosi kiitollinen siitä, että olen saanut viettää vauva- ja taaperoajat lasteni kanssa, mutta minäkin olen onnellinen myös siitä, että saan niinikään olla tiiviisti koululaisteni tukena suurten muutosten keskellä. On hurjaa seurata sivusta täällä niitä perheitä, joissa molemmat vanhemmat lähtevät samantien töihin ja lapset jäävät koulun ja/tai lastenhoitajien huomaan. En tiedä mistä ihmisiltä löytyy uskoa ja luottamusta siihen, että jättävät pienet lapsensa tuntemattoman ihmisen hoitoon vieraassa maassa. Suuri osa lastenhoitajista on varmasti ihan hyviä ja luotettavia, mutta ikävä kyllä olen täällä ehtinyt kuulla sellaisistakin tapauksista kun lastenhoitaja on ollut teillä tietymättömillä lapsen kanssa tai on muuten osoittautunut epäluotettavaksi.

      En tiedä missä työssä olisin voinut oppia itsestäni ja maailmasta kaiken sen mitä näiden kotiäitivuosien aikana Jamaikalla, Belizessä ja täällä Sudanissa. Kotiäitiys itsessään on ollut suuri juttu elämässäni mutta tosiaan paljon on tapahtunut myös sen ympärillä. Ja siksi muakin ärsyttää se ajatus, että mulla ei voi olla mitään sanottavaa mihinkään koska olen ollut "vain" kotona.

      Poista
  4. Olen asunut yli puolet elämästäni Suomen ulkopuolella, joten... Häiritsee kyllä Suomessa vallallla oleva "vain kotiäiti" jutut. Ystäväni Suomessa pääsevät noin klo 4-5 kotiin, päivähoito on järjestetty - en sano etteikö raskasta olisi. Näin vaan on harvassa maassa.
    Olin vähän aikaa sitten kansainvälisten naisten tapaamisessa. Osa töissä, osalla oma business, osa vapaalla. Kenelläkään ei ollut himpun vertaa ongelmia CV-aukoista. Kyseessä ei ollut seurapiirirouvat. Kuulemma blogin kirjoittaminen (asuinympäristön tapahtumien, elämän, tunnelmien seuraaminen etc.) on kuulemma erittäin käypä CV osa. Tiedoksi vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuulla Leena! Itse asiassa mietinkin tekstin julkaistuani, että olenhan minä tätä blogiakin kirjoittanut jo jonkun vuoden. Kyllä tämäkin ansaitsee ainakin rivin CV:ssä! :)

      Poista
  5. Minun näkökulmastani sinulla on aikamoinen cv. Sellaisia arjen kokemuksia, joita ei ihan helpolla Suomessa saakaan. Eri juttu on se, osataanko näitä kansainvälisiä kokemuksia Suomessa arvostaa. Ei ehkä aina. Kyse on ehkä myös tietämättömyydestä.
    Huvittavat minuain ihmiset, jotka esittäytyvät sanomalla nimensä perään työpaikkansa - ei muuta! Koetan ajatella, että he vain haluavat helpottaa tilannetta, auttavat keskustelukumppania paikallistamaan heidät johonkin. Hiukan koomistahan se silti on, ihan kuin identiteetti olisi työ. No - monille onkin. Ja olen huomannut vuosien varrella, hienoiseksi yllätyksekseni, että usein se nuoremmille ihmisille (kansanvälisissä töissä) on vielä enemmän niin. Uraa rakennetaan, identiteettiä luodaan, on tärkeää panostaa siihen. Monesti vähän vanhemmilla ihmisillä on jo kokonaisvaltaisempi maailmankuva, ja taju siitä, että elämää on - ja muilla ihmisillä arvoa - myös työn ulkopuolella.
    Minäkään en muuten pidä ruuhkavuosi-termistä. Vierastan myös vähän sitä, että korostetaan aina "äidin omaa aikaa". Eivätkö lapset ja elämä perheen kanssa ole omaa aikaa siinä, missä istuminen samppanjalla tyttöystävien kanssa, tai huhkiminen kuntosalilla? En itse erottele ajankäyttöäni tällä tavalla, vaikka tekisinkin eri asioita. Kaikki aika on yhtä arvokasta. En ajattele, että lapseni varastaisivat "minun" aikaani, miksi ihmeessä sitten minulla olisi erikseen omaa aikaa ilman heitä. Mutta totta on, että kun en elä niitä ruuhkavuosia, ja aikaakin, oli se sitten omaa tai jotain muuta, on yllin kyllin, en tiedä, kuinka pätevä olen käymään keskustelua asiasta! Tai subjektiivisesta päivähoidosta .Kuvittelin äskettäin itseni sanomassa jollekulle, että meillä Suomessa lapsen saa kokopäivähoitoon, vaikka ei kävisi töissä eikä opiskelisi, ja hei: se ei maksakaan paljon mitään. Kuvittelin seuraavaksi itseni selttämässä, millä sitten olemisensa rahoittaa, jos EI käy töissä eikä edes opiskele eli sijoita tulevaisuuteen... Alkoi kuulostaa niin hankalalta, että päätin, etten rupea tällaisia kummallisuuksia koskaan edes esittelemään. Kuulostaa nimittäin siltä, että Suomella on loputtomasti rahaa, ja alkoi myös tuntua älyttömältä, että vanhempi, joka voisi olla lapsensa kanssa päivän, panee tämän mieluummin koko päiväksi hoitoon muualle. (Osapäivähoito nyt voisi ollakin leikki-ikäiselle jo kiva juttu.) Mutta enempää en tähän kuumaan perunaan kajoa... Tuntuu, ettei asiasta oikein saa Suomessa olla kuin yksi mielipide... Täältä Afrikasta tarkasteltuna koko asia vain vaikuttaa niin eriskummalliselta. Ajattelin sitä viimeksi, kun tilasin kahvilassa kahvin ja iloinen nuori tarjoilija valmisti, tarjoili ja laskutti kahvini vauva selässään keikkuen. Hän oli luultavasti hyvin onnellinen siitä, että oli saanut työpaikan. Ja siitä, että sai ottaa vauvan mukaan.
    Tuohon CV-asiaan vielä. Kuvaat mainiosti tuota, miten CV on musta aukko, johon ihminen tipahtaa - ja josta ei pääse pois... Minullakin on CV:ssä kyllä nyt mehevä musta aukko. En tiedä, pääsenkö ikinä enää ryömimään pinnalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan mainioita tyyppejä ovat myös ne jotka kysyvät ensin nimeä ja sitten heti seuraavaksi mitä teet työksesi. Siinähän ne tärkeimmät olikin... Itselleni sellainen on ihan vieras ajattelutapa. Silloinkin kun kävin vielä töissä, ei työ ollut lainkaan elämäni merkittävin asia.

      Minäkään en ole koskaan oikein ymmärtänyt "äidin omaa aikaa". Tässähän juurikin nautin omasta ajasta blogin ääressä kun isommat lapset ovat koulussa ja nuorimmainen harjoittelee italiaa, eli katsoo italiankielistä lasten-DVD:tä :) Ihan yhtä lailla tämä on omaa aikaani kuin jos olisin jossain kodin ulkopuolella ja joku muu istuisi tässä lapseni kanssa. Ja sekin on omaa aikaani kun kohta tästä nousen ja alan puuhailla tytön kanssa päivän puuhia. En tunne minkäänlaista tarvetta paeta lapsiltani mihinkään, enkä ole missään vaiheessa näiden kotiäitivuosien aikana kadottanut itseäni - minun ei siis tarvitse käydä itseäni omalla ajalla etsimässäkään. Mutta ehkä tämä liittyy tosiaan siihen kun ei elä ruuhkavuosia? Minulla on tilaisuus joka päivä edes hetken verran koota ajatukseni - vaikka sitten hellan ääressä jos ei muuten!

      Suomi vaikuttaa tästä Khartumin näkökulmasta kaikin puolin erikoiselta paikalta, ja päinvastoin. Joku viikko sitten seisoimme ruuhkassa, edessämme poliisi moottoripyörän selässä, ilman kypärää, kivääri huolettomasti olkapäälle heitettynä. Autonkuljettaja kysyi varovasti näkyykö meillä Euroopassa vastaavaa. Ei näy, ei. Puhumattakaan lava-auton lavalla matkustavista ihmisistä, lampaasta tuktukin lattialla, busseista jotka ovat niin epätasapainossa että näyttävät hetkellä millä hyvänsä kaatuvan... Mutta välillä ei ole silti ihan selvää kumpi todellisuus on hullumpi, sudanilainen vai suomalainen!

      Minä hymistelen täällä CV:n aukossa vielä jonkun hetken, mutta uskon kyllä, että saan reunasta otteen kun sen aika on. Suomessa en kyllä usko näiden kokemuksieni päälle juuri ymmärrettävän - Suomessa minua pidettiin kummana hyyppänänä jo silloin kun aikoinaan hain ulkomaalaisten yliopistotutkintojeni kanssa töitä - mutta Suomessa minä en varmaan lähiaikoina tulekaan työskentelemään. Täällä maailmalla en ole ihan samanlainen kummajainen sentään onneksi kuin Suomessa.

      Poista
    2. Mietittyäni asiaa lisää keksin, mikä minua oikeastaan siinä kotiäiti-uraiti -vastakkainasettelussa ja oma aika/ruuhkavuodet-intoilussa häiritsee. Ehkä jonkinlainen suhteellisuudentajun puute, asiat nähdään liian mustavalkoisina ja kokonaisvaltaisina. Kysehän on elämänvaiheista. Eihän kenenkään elämä ole samanlaista alusta loppuun. Lapset kasvavat ja heidän tarpeensa muuttuvat, samoin omat. Joku voi olla kotiäiti pitkäänkin, sitä ennen hän oli jotain muuta ja myöhemmin on ehkä taas aika tehdä jotain muuta. Ruuhkavuosissa on ehkä kiireistä, mutta nekin helpottuvat tai muuttavat ainakin muotoaan - ja kaikki se on vain elämää. Oma aika - viimeistään kuolinvuoteella kai on selvää, että ihan koko elämä on ollut omaa aikaa... sitä vain käyttää eri päivinä eri tavoin, joskus leipoo kotona lasten kanssa, joskus menee kuntosalille, mutta kaikki on sitä samaa aikaa. Ehkä sitä sitten vain muuttuu mustavalkoisemmaksi ajattelussaan, kun ei ole aikaa hengähtää ja koota ajatuksiaan. Ja sekin on ihan ok, siinä vaiheessa - se menee ohi.
      Totta on, että Suomessa on ehkä ahtaammat raamit. Maailmalla on niin monenlaisia ihmisiä, niin monenlaisten työhistorioiden, opintojen ja kokemusten kanssa, että sekaan aina mahtuu. Kielistä ja kulttuureista puhumattakaan. Ikävä kyllä tuntuu tosaan usein siltä, ettei näitä Suomessa hirveästi arvosteta. Ulkomailta palaajille tuntuu usein käyvän niin, minullekin, ettei ketään kiinnosta, mitä koit tai teit "siellä muualla". Vaikka esimerkiksi sinunkin historiasi ja kokemuksesi ovat minusta aivan uskomattoman mielenkiintoisia, ja olet varmasti oppinut enemmän jo tähän mennessä kuin moni koko ikänään.

      Poista
    3. Voi kyllä, olen ihan samaa mieltä tuosta mustavalkoisuudesta ja ihmeellisestä kyvyttömyydestä nähdä ohi elämäntilanteen ihmiseen itseensä! On ollut pysäyttävää ja vähän masentavaakin huomata kuinka kiitollinen olen nykyään niistä ihmisistä, jotka jotenkin ymmärtävät kuka minä olen ilman työpaikan luomaa viitekehystä. Belizessä minut kohdattiin useammin tutustumisenarvoisena ihmisenä mutta ulkomaalaispiireissä täällä Khartumissa työ ja asema on tärkeä asia. Kotiäiti on täällä aika näkymätön. Ja siksi kai otan tällä hetkellä aikaisempaa herkemmin itseeni suomalaisten väheksynnänkin.

      Mutta ei auta kuin karaista taas itseni ja vähät välittää arvostelijoista. Se on kyllä onneksi taas vähän helpompaa näiden mahtavien kommenttien myötä!

      Poista
  6. Kata, tuo sun kokemus ei missään olosuhteissa ole aukko CV:ssä. Tietenkin voit ottaa kantaa ja otatkin, ja minä ainakin arvostan entistä enemmän sellaista mielipidettä joka tulee erilaisesta kokemuspohjasta. Ymmärrän tuon väliinputoamisen tunteen, kun sitä ei helpommissakaan vieraissa maissa tunne varmaan koskaan olevansa ihan niin kuin muut paikalliset, eikä ehkä koskaan tule kohdelluksikaan niin. Olet supersankari, kirjoitit sen ansioluetteloosi tai et!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna! Arjen supersankari - siinäpä rivi CV:seen :)

      Luulen, että näiden mun kokemuksieni arvon ymmärtää ne joilla on kosketusta tähän elämäntapaan, mutta muille ne saattavat hyvinkin jäädä vähän etäisiksi ja epäselviksi. Enkä tiedä ymmärtäisinkö itsekään minkälainen elämänkoulu kuluneet vuodet ovat olleet jos en olisi niitä itse elänyt!

      Minulla on paljon mielipiteitä jos jostakin asiasta, mutta vähän entistä varovaisemmin niitä kyllä nykyään lauon. Enkä vilpittömästi enää ymmärrä Suomen tilanteesta juuri mitään - seurasin hämmentyneenä netin välityksellä hallituskriisiä saamatta oikein kiinni siitä mistä kriiseiltiin... Toisaalta en myöskään saa kiinni tämän tämänhetkisen kotimaani tilanteesta. Aikamoinen sivustaseurailija olen siis nykyään, ja se tuntuu vähän erikoiselta.

      Poista
  7. Hieno kirjoitus ja musta ansaitset kylla arjen sankari tittelin kun tulevaisuudessa CV:ta paivitat, onneksi CV voi olla nykyjaan tekijansa naköinen ja musta sulla on siihen mustaan aukkoon paljon taytettavaa, viisas työnantaja osaa taatusti arvostaa sita. Mulla on kotiaitiydesta hyvin ristiriitainen olo, elanhan maassa jossa kukaan ei ikina sanoisi kenestakaan etta on vain kotiaiti. Kotiaitiys on taalla aika usein arvostetumpaa kuin työn tekeminen koska se on vaativaa. Toisaalta Suomesta kasin voin kuvitella monen ajattelevan etta eikö se vielakaan ole mennyt oikeisiin kunnon töihin, luuseri? Viimoisen reilun neljan vuoden aukko on ollut vallan mahtavaa aikaa, viimeisen vuoden olen tehnyt kotoa kasin vahan töita mutta kokopaiva työt olen haudannut nyt ainakin maaraamattömaksi ajaksi, liian pitkat työpaivat ja ajan uhraaminen työhön perheen sijaan ei tunnu oikealta nykyisessa tilanteessa. Toisaalta en koe tarvitsevani työta siina muodossa elamaani etta saisin sielta aikuiskontakteja tai taytetta paiviin, töita tekisin ihan vaan rahan ansaitsemisen takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä erilaisten kulttuurien ja arvojen ja odotusten välissä ei kai auta kuin seistä omilla jaloillaan ja yrittää olla lainkaan välittämättä siitä mitä muut ajattelee. Tavallisesti siinä onnistunkin, mutta välillä kyllä keittää yli.

      Mä aion alkuun tehdä töitä omia aikojani ja ennen kaikkea omaksi ilokseni. Pienimmäisen päiväkotipäivät kestävät ensimmäiset pari vuotta kuitenkin vain nelisen tuntia, eli mihinkään sen kummempiin hommiin en ehtisikään. Saa nähdä minkälaiseksi työelämäni ennen pitkää kehittyy. Tämä elämäntapa muuttoineen tuo toki omat haasteensa. Esimerkiksi täällä Khartumissa en voisi ottaa mitä tahansa työtä menettämättä miehen kautta saamaani diplomaattiviisumia ja ilman diplomaattisuojaa en haluaisi täällä asua.

      Poista
  8. En minäkään usko, että, kukaan fiksu työnantaja näkisi kokemuksiasi miinuksena. Harvalla ihmisellä on tuollainen kokemuspohja kuin sinulla. Minä olen ihan varma, että tulet töitä löytämään, sitten, kun sen aika koittaa. Ja nyt teet sitä mikä on tärkeintä.

    Venla

    Ja minä ainakin kuulen mielelläni mielipiteitäsi, asiasta kuin asiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Venla kannustuksesta! Minustakin kyllä tuntuu, että kaikki järjestyy kyllä ihan parhainpäin kun aika on. Näistä CV:n aukoista kohistaan ehkä vähän turhaankin? CV:n aukoissa tapahtuu kuitenkin usein paljon hyvää ja tärkeää. On hassua miten niitä ajatellaan niin vahvasti vain ansiotyön kannalta. Oppimista ja kehittymistä kun tapahtuu muuallakin kuin töissä!

      Poista
  9. Mielestäni aina asetetaan liikaa vastakkain kotiäitiys ja työssäkäyvät äidit. Toisille sopii paremmin työssäkäynti ja toisille kotiäitiys. Näistä kaikki varmasti rakastavat lapsiaan aivan yhtä paljon. Perheiden tilanteet ovat erilaisia, eikä kumpaakaan tulisi syyllistää tehdyistä valinnoista. Itse olen mielelläni ollut kotona, mutta kaipaan myös työelämää, jossa pääsee näyttämään sitten erilaisia taitoja, joita on opiskellut ja kartuttanut työelämässä. Eivät nämä mitenkään sulje toisiaan pois. Toivoisin, että tässäkään blogissa ja kommenteissa ei aseteta toista tapaa toisen yläpuolelle, sillä yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole ja kummastakaan ei saa sädekehää päänsä päälle (kuraa kyllä saattaa saada niskaansa kummastakin valinnasta).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukaan ei mielestäni ole erityisesti paheksunut tai väheksynyt tässä yhteydessä muitten valintoja tai asettanut kotiäitejä uraäitejä vastaan - ennen tätä omaa kommenttiasi. Kirjoituksenihan ei oikeastaan ollenkaan käsitellyt työssäkäyviä äitejä tai millään tavalla verrannut kotiäitejä ja työssäkäyviin äiteihin, vaan kuvaili sitä minkälaista oma elämäni on ollut näinä kotiäitivuosinani.

      Mutta pidätän joka tapauksessa tässä blogissani oikeuden esittää omia ajatuksiani niin kuin parhaaksi näen. Yritän kyllä aina mahdollisimman selkeästi korostaa, että blogissa esittämäni ajatukset ovat ihan vain omia mielipiteitäni, eivät mitään yleispäteviä totuuksia.

      Oman perheeni kohdalla tässä elämäntilanteessa ajattelen ainoan oikean ratkaisun olevan se, että olen juuri nyt lastemme kanssa kotona. Mielestäni olisi itsekästä minulta hakeutua työelämään kun perheeni selkeästi tarvitsee minua tällä hetkellä ennen kaikkea kotona. Myönnän auliisti, että ihmettelen niitä vanhempia jotka vapaaehtoisesti muuttavat lapsensa maasta toiseen, heti painuvat molemmat pitkiksi päiviksi töihin ja jättävät lapset vieraiden hoitoon. Toisaalta toisten valinnat omien lastensa kohdalla eivät minulle kuulu eivätkä oikeastaan minua sinänsä kosketakaan; kaikki tekevät niin kuin parhaaksi näkevät. Mutta on totta kai älyttömän mukavaa kohdata ihmisiä joilla on perhe-elämästä samanlainen näkemys kuin minulla.

      Poista
    2. Ikävää, jos koit tämän kurjana. Tarkoitus on sanoa, että mikään ei ole niin mustavalkoista, eikä kukaan voi tietää mikä tilanne toisessa perheessä on. Ulospäin kun näkyy vain yksi osa. Joskus voi olla parasta perheelle molempien vanhempien olla töissä ja lasten päivähoidossa, joskus parasta on, että lapset hoidetaan kotona. Siksi vaan näin yleisesti toivon, että vastakkainasettelua ei olisi, vaan jokainen tekisi omalle perheelleen sopivalla tavalla. Toivon vain, että erilaisen ratkaisun tekeviä perheitä kunnioitetaan myös heidän valinnoistaan, vaikka ne eivät olisikaan omasta mielestään oikeita. Tunnetusti sitä oikeaa tapaa toimia ei ole. Suomessa nimenomaan määritellään ihmisiä sen mukaan, mitä henkilö tekee, vaikka se ei myöskään kerro vielä ihmisestä sinänsä mitään. Hienoa kun sinä olet sujut kotiäitiyden kanssa (vaikka työelämä ilmeisesti välillä mietityttääkin), ja jaksat arkea Sudanissa, joka ei varmastikaan ole maa helpoimmasta päästä.

      Poista
    3. En kokenut kommenttiasi mitenkään erityisen kurjana - en vain tosiaan oikein ymmärrä sitä tähän asiayhteyteen kuuluvaksi. Itse tekstissä en mielestäni lainkaan käsitellyt työssäkäymistä muuta kuin omaa menneisyyttäni ja tulevaisuuttani ajatellen, ja täällä kommenteissa olen todennut ihan niin kuin sinäkin, etteivät asiat mielestäni ole niin mustavalkoisia - kotiäitiys ja työssäkäynti ovat minusta kaikki samaa jatkumoa, elämän eri vaiheita.

      Minä en välitä siitä miten muut elämänsä järjestävät paitsi siltä osin mitä se omaa elämääni koskettaa. Lastemme koulussa on paljon sellaisia lapsia joitten soisin saavan viettää enemmän aikaa vanhempiensa kanssa. Täällä Khartumissa molempien vanhempien kokopäivätyö tarkoittaa käytännössä sitä, että lastenhoitaja hyvin pitkälti hoitaa lapset. Työssäkäyvien lapset ovat koulun jälkeen lastenhoitajan hoivissa pitkälle iltaan, sillä täällä eivät työpäivät yleensä pääty yhtä varhain kuin Suomessa. Työnantajia ei myöskään juuri kiinnosta lapsen sairastaminen - töissä on käytävä myös silloin kun lapsi sairastaa; lastenhoitaja hoitaa sillä välin sairasta lasta kotona. Näkemykseni on se, että varsinkin sopeutumiskriisin keskellä kamppaileville pienille lapsille on usein aika haastavaa viettää niin paljon arjesta lastenhoitajan kanssa, ja ikävä kyllä haasteet heijastuvat myös kyseisten lasten levottomuutena koulussa ja vapaa-ajalla.

      Omalta osaltani olen siis kiitollinen, että olen voinut ja rohjennut tehdä toisenlaisen ratkaisun. Ei ole kaikille sopivia aina oikeita ratkaisuja mutta oman perheeni kohdalla olen täysin vakuuttunut siitä, että olen tehnyt oikean valinnan. Jollekin muulle perheelle minun valintani ei olisi oikea, se on mielestäni ihan selvä juttu. Se että olen oman elämäni suhteen varma ei merkitse etteikö joku muu voisi olla varma omista ihan erilaisista valinnoistaan.

      En tiedä oletko lukenut blogiani tätä kirjoitusta enempää, mutta aikaisemmin olen kertonut, että kotiäitiys täällä Khartumissa on aika tavatonta; tunnen täällä alle kymmenen muuta kotiäitiä. Tiedän siis hyvinkin paljon "erilaisten" ratkaisujen tekemisestä ja arvostelusta erilaisten ratkaisujen suhteen. Olen saanut osakseni täällä hyvinkin paljon väheksyviä kommentteja. Suurimman osan ajasta en arvostelusta välitä koska olen varma elämänvalinnoistani, mutta toisinaan toki ottaa päästä. Sekin on kuitenkin kaikkinensa mielestäni elämää.

      Poista
  10. Hyvä kirjoitus! Mun mielestä tämä "vain kotiäitiys" on rankempaa kuin mikään palkkatyö. Toki ymmärrään yhteiskunnan odotukset, veronmaksut ja niin edelleen. On mahtavaa, että on naisia korkeissa asemissa, ettei kaikkia päätöksiä tehdä vain miesten suulla. Uranaisia tarvitaan, jotta maailma olisi naisille parempi paikka. Mutta kotiäitiys on rankkaa ja varsinkin kotimaitaan usein vaihtavalle perheelle äiti on myös vahva tukipilari, se ainoa pysyvä, luotettava juttu. Toisaalta meitä on moneen junaan - esimerkiksi minä tarvitsen töitä, omia juttuja ollakseni oikeasti onnellinen ja tyytyväinen itseeni. Se on ollut minulle eräänlainen pettymyskin, ettei täysipäiväinen kotiäitiys sitten oikein tuntunutkaan ihan omalta jutulta. Onneksi olen nyt löytänyt mahdollisuuden tehdä töitä ja olla paljon lasten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On hienoa kun oman elämän palaset loksahtaa sopivasti kohdalleen! Mielestäni elämässä on ensisijaisen tärkeää yrittää löytää oma tiensä ja pyrkiä järjestämään elämästä itselleen ja läheisilleen mahdollisimman toimiva ja mielekäs. Aina valinnat eivät ole helppoja, tavallisesti niitä rajoittavat monenlaiset tekijät. Ja toisinaan omat tunnelmat ja ratkaisut saattavat suorastaan yllättää ja tosiaan jopa tuottaa pettymyksen. Olen kuitenkin huomannut, että on helppoa ja miellyttävää olla sellaisen ihmisen seurassa joka seisoo omien valintojensa takana ja on tyytyväinen omaan elämäänsä, olivat hänen ratkaisunsa ja valintansa millaisia hyvänsä. Omaan ystäväpiiriini täällä Khartumissa kuuluu muita kotiäitejä mutta myös muun muassa muutama naispomo. Pomoja ja minua eivät yhdistä samanlaiset valinnat vaan molemminpuolinen kunnioitus. Uskon, että kunnioitus toisen valintoja ja elämää kohtaan kumpuaa ennen kaikkea siitä, että olemme kukin sinut omien ratkaisujemme kanssa.

      Poista
  11. Komppaan Hélénaa, omat jutut ja oma aika ovat todella tärkeitä minullekin. Katan kokemukset ovat todella arvokkaita eikä niitä pitäisi missään nimessä vähätellä missään yhteydessä.

    Kaikkien ekspattiäitien arki ei kuitenkaan välttämättä ole ihan yhtä vaativaa. Itse asun Sveitsissä nyt toista vuotta ja molemmat lapseni käyvät päiväkotia 7 tuntia päivässä. En pidä arkeani täällä ensimmäisen vuoden jälkeen niin vaativana, että sen tuomat haasteet riittäisivät enää tekemään elämästä riittävän mielenkiintoista. Siksipä olenkin hakeutunut opiskelemaan ja palkallisiin sekä vapaaehtoistöihin. Aukosta cv:ssä murehdin toisinaan, koska minulla on mielessä unelmatyöpaikka Helsingissä jos/kun joskus pääsemme joskus vielä komennukselle sinne. Tietäen mikä akateemisesti koulutettujen ystävieni työtilanne on siellä, ei minulla olisi mitään asiaa hakea paikkaa, jollen kehittäisi itseäni ihan tavoitteellsiesti ammatillisestikin nyt, kun lapseni ovat jo päivähoidossa.

    Sinun blogisi Kata on kyllä sellainen meriitti, jota harvalla on. Sen perusteella pidän minäkin sinua arjen sankarina ja ihailen sinua suunnattomasti! Se, että itse haluan työskennellä ja murehdin cv;täni, ei tarkoita etten arvostaisi kotiäitien työtä. Päinvastoin. Tiedostan, ettei minusta olisi enää siihen, ja nostan hattua kaikille jotka sen laillasi handlaavat.

    Terkuin Genevestä,
    Yks Aino
    eikaitaas.wordpress.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se onkin, ettei kotiäitiys lopulta ole yhtenäinen ilmiö, sen enempää kuin työssäkäyminenkään, ei Suomessa eikä maailmalla. Kaikilla on omat olosuhteensa ja tilanteensa ja haasteensa, ja tuntuu juuri siksi niin hullulta kun joku omien kokemustensa tai ennakkoluulojensa perusteella ykskantaan ajattelee tietävänsä miten olen aikani käyttänyt kuluneiden seitsemän vuoden aikana.

      Ajauduin tänään täällä keskustelemaan japanilaisen äidin kanssa joka sattumalta otti puheeksi tämän saman asian mistä eilen kirjoitin, kuinka vaativaa on kotiäitiys Khartumissa, tavalla jota on vaikea kuvaillakaan. Hän mainitsi esimerkkinä tilanteen joka jokunen viikko sitten osui omallekin kohdalleni: kun yhtäkkiä täytyy järjestää tynnyrillisen dieseliä generaattoria varten. Ensin pitää selvittää mistä saa tyhjän tynnyrin, sitten se onnistuuko saamaan sen täyteen dieseliä (periaatteessa täyden tynnyrin ostamiseen pitää olla paikallisten viranomaisten lupa), vai onko diesel hankittava vähän kerrallaan useammasta eri paikasta. Yksityiskohdat eivät tietenkään ole alkuun lainkaan selviä vaan jokainen vaihe on outo ja mystinen, siihen asti kunnes jotenkin järjestyy. Ympärillä tohistaan koko prosessin ajan paljon arabiaksi mutta jos minulle kukaan mitään ylipäänsä keskusteluista kääntää, se on sana sieltä toinen täältä. Kaiken keskellä ehtii useampaan kertaan ihmetellä kuinka tämä on minun elämäni ja muistella mitä kaikkea on jäänyt tekemättä kun päivä on yllättäen kulunut dieselin merkeissä :)

      Hyvin ymmärrän halun palata töihin, enkä sitä mitenkään ihmettele tai paheksu. En mitenkään tarkoita syyllistää ketään valintojensa suhteen tai kyseenalaistaa työntekoa ylipäänsä, vaan pyrin vain puolustamaan ja ehkä vähän selittämäänkin omia valintojani. En ajattele, että uuteen maahan asettuessa lasten kanssa täytyisi loputtomasti olla kotona jommankumman vanhemman. Itse haluan olla siirtymävaiheissa vahvasti läsnä jatkossakin, mutta ennen pitkää kun lapset tästä kasvavat aion kyllä tarttua omiin juttuihini niin kuin sinäkin olen tehnyt.

      Ps. Kiitos Aino kauniista sanoistasi!!

      Poista
  12. Ps. Kairosta-blogin ANSKU, jos luet tätä niin täällä on yksi uusi fanisi! Olen yrittänyt kommentoida blogiasi, mutta koska Bloggerissa WordPressin profiilien tunnistus ei toimi, en ole onnsitunut. Jos lisäät Kommentti nimellä -vaihtoehtoihin Nimettömän, pääsemme me WP:läisetkin jättämään puumerkin mielenkiintoiseen blogiisi!
    Terkuin,
    Yks Aino
    eikaitaas.wordpress.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai! Ok, kiitos tiedosta! :) T. Se Ansku

      Poista
  13. Minulla on erilainen CV-aukko, se johtui työni lisensointivaatimuksista uudessa maassa. (Ja kun lähdin soitellen sotaan, tulin ennen kuin oli lisenssit lähelläkään suorittamista.) Muistan sen vaiheen, kun yksinäisen puurtamisen jälkeen olin vapaaehtoistyön kautta takaisin omassa tieteessä kiinni, oli mielenkiintoisia erilaisia tehtäviä ja toivo oman alan töistä korkealla, ja eräänä iltana kotiin saapuessa ja ruokaa laittaessa totesin itselleni eläväni täyttä elämää. Voisin alkaa markkinoida sitä vaihtoehtoina negatiivissävyisille "ruuhkavuosille".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täyttä elämää - tuo on hyvä! Sitähän se kiire parhaimmillaan juurikin on, kun aika kuluu itselle mielekkäiden asioiden parissa, ei ikävää ja kuluttavaa, vaan hyvää ja antoisaa. Mä lähden heti mukaan markkinoimaan täyttä elämää vaihtoehtona ruuhkavuosille!

      Poista
  14. Kyllä se vain niin on, että elämä ulkomailla (ja usein hyvinkin erilaisissa olosuhteissa ja kulttuureissa) opettaa enemmän kuin sama aika arkista, tuttua & turvallista työntekoa kotimaassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin itsekin pitkälti ajattelen. Varsinkin nämä kaukomaavuodet ovat opettaneet minulle paljon sellaista mitä olisi voinut olla vaikea oivaltaa ja omaksua jos elämä olisi pitänyt minut enemmän yhdessä ja samassa paikassa.

      Poista
  15. Muistan Mombasaan asettuessani kuinka jossain vaiheessa tajusin, että en edes tiennyt mitä työtä moni tuttuni siellä teki. Tiesin, että kaikki jotain tekevät, mutta sillä ei ollut niin merkitystä. Se tuntui silloin hyvältä, tärkeää oli se yhdessä olo, spontaanius ja ihmisyys. Tosin harva tuttumme oli diplomaatti/UN/NGO -piireistä, en tiedä voisiko sillä olla merkitystä sille, että työ ei myöskään ehkä ole niin määrittävä tekijä elämässä ylipäätään. Vaikka sitten taas toisaalta itse saan niin paljon työstäni, osaamisestani ja ammatistani ja olen tosi kauhuissani välillä kun ajattelen, että "lillun" hetken taas ennen kuin määrittyy tapa millä voin työtäni tehdä täällä (kai se on vahvasti minulle itseni toteuttamista). Mutta sitten taas rakastan näitä pohdintoja ja muistutuksia siitä, että lapsille läsnä oleminen on kuitenkin sitä kaiken arvokkainta ja sillä voi luoda pohjaa lapsen koko elämälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teidän Mombasan yhteisö kuulostaa oikein mainiolta. Tuollaisissa ystäväpiireissä itsekin parhaiten viihdyn missä yhdistävä tekijä on yksinkertaisesti ihmisyys.

      On varmaan paljon tekijöitä jotka osaltaan on vaikuttaneet siihen minkälaiseksi tämä ulkomaalaisyhteisö täällä Khartumissa on muodostunut. Diplomaatti/YK/yms-piireissä tuntuu monelle olevan tosiaan hyvin tärkeää se kuka tekee mitäkin. Ja täällähän ei ihan hirveästi muita ulkomaalaisia sitten toisaalta olekaan! Paikallisten kanssa on toisaalta monestakin syystä vaikea päästä pintaa syvemmälle. Ennen kaikkea olenkin siis tekemisissä muiden ulkomaalaisten kanssa joista monet eivät tunnu tietävän miten suhtautua meihin ihan muutamiin kotiäiteihin.

      Tässä tuleekin näiden olosuhteiden vuoksi aika paljon mietittyä ja jäsenneltyä tätä omaa tilannetta, kun se tuntuu olevan jotenkin niin monen mielestä niin outo ja kyseenalainen.

      Mä ajattelen juurikin olevani luomassa lastemme elämälle mahdollisimman hyvää ja vahvaa ja turvallista pohjaa. Oma näkemykseni on se, että nämä lapsuusvuodet on lopulta hetkessä ohi. Juuri nyt toteutan itseäni ajatuksella kotiäidin ominaisuudessa - ja toisaalta tietysti osaltaan myös esimerkiksi tämän blogin kautta - mutta ennen pitkää tulen toteuttamaan itseäni muilla tavoin. Niin kuin Lotta tuossa yllä totesi, tämä on lopulta kaikki samaa jatkumoa, elämää kaikkinensa.

      Poista
  16. Olipas mukava lukea erittäin hyvin kirjoitettuja tekstejä tästä aiheesta. Ja Kata, mielestäni teet erittäin arvokasta työtä ja tänä sinun blogisi ansaitsee ehdottomasti maininnan CV:ssäsi! Kuinka paljon oletkaan opettanut meille muille monen eri maan kulttuurista ja elämästä. Ja erittäin mielelläni luen jatkossakin juuri sinun näkemyksiä erilasista asioista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pia ihanasta palautteesta.

      Aika monen asian suhteen tuntuu, etten osaa enkä voi ottaa kantaa kun elän ikäänkuin vähän kaiken ulkopuolella, enkä ole todellinen osa oikein mitään muuta kuin perhettäni. En riittävästi ymmärrä nykyistä kotimaatani, että osaisin sen tilanteeseen todella ottaa kantaa, ja toisaalta riittävän suomalainenkaan en ole, että voisin esimerkiksi Facebookissa toivottaa pakolaiset tervetulleeksi Suomeen - ajatuksen takana kyllä seison mutta toisaalta en itse ole siellä paikan päällä toivottamassa tulijoita tervetulleiksi. Tällainen irtonaisuus on osin oikein hyväksi koska se antaa tilaa tehdä omannäköisiä päätöksiä, mutta toisaalta on välillä hankala löytää sitä kulmaa mistä esittää omia ajatuksia kun elää näinkin eriskummallisessa kontekstissa. Mutta yritän rohjeta kertoa näkemyksiäni jatkossakin!

      Poista
  17. Mulla juuri ruuhkavuodet menossa, lapset 6v ja 3v ja ylenin työssäni. Samaan aikaan mieheni vaihtoi työpaikkaa ja alkoi matkustelemaan. Jännä miten kaikki sattuu ja tapahtuu niin lyhyellä ajalla, ehkä siksi sitä kutsutaan ruuhkavuosiksi. :)
    Itse olen niin perhekeskeinen, että muut menot jää kun säntään kotiin, hakemaan lapsia tai ihan vain olemaan kotona. Omatunto soimaa heti jos olen useamman kerran viikossa iltaisin poissa enkä näe lapsia. Hassua!
    Nytkin mieheni on ollut n 2 vkoa reissussa ja olen yksin pyörittänyt arkea, okei välillä pinna ollut hiukan kireällä mutta siltikin jossakin vaiheessa sen pinnan kiristymisen myötä on tullut"vitsit et nää lapset on mahtavia ja niillä on mahtavat jutut, jos vain kuuntelet niitä". Itse en ymmärrä niitä vanhempia, jotka tosiaan ovat siellä kotona ja tuovat lapset ensimmäisenä ja hakevat viimeisenä, poikkeuspäiviä on toki mutta että joka päivä..

    Ja näistä pakolaiskeskusteluista täällä suomessa, ymmärrän kun ovat kiukkusia kun työttömille ei ole antaa rahaa mutta silti heillä (pakolaisilla) on asiat vielä pahemmin. Itse en näe värieroja ihmisissä ja kauheaa on ollut huomata miten syrjiviä/rasistisia ihmiset on täällä ja yllätyksekseni lähipiiristäkin löytyy näitä. Toi olisi kyllä unelma opettaa lapsille monesta eri maasta tapoja.

    Ja vielä tuosta CV:stä, juu suomessa ei kyllä arvosteta yhtään että olet kotiäiti. Ja varsinkin äitinä tuntuu, että joudut todistamaan paljon enenmmän kykyjäsi kuin miehenä. Tosin joku aika sitten oli lehdessä juttua, että firmojen täytyisi palkata enemmän äitejä koska kestävät paremmin kriisejä, ovat tehokkaampia yms. Koska ovat tottuneet taiteilemaan kotona lasten hoidon, kodin hoidon ja ruuan laiton yms yhteen saattamisessa. Äideillä ei kuulemma jää aikaa turhista asioista itkemiseen. Mielestäni tämä oli aika totta! :)

    Oho tulipas pitkä teksti. :)
    - Riikka Helsingistä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riikka pitkästä kommentista!

      Mitä isommiksi lapset kasvaa sen enemmän tuntuu musta, että ehdin rauhassa nauttia ajasta heidän kanssaan. Mäkin huomaan jotenkin erityisesti yksinhuoltajaviikkoina monesti kuinka mahtavia meidän lapset onkaan; ovat hauskaa seuraa ja paljon mulle myös apuna kodin hommissa. Mä en ehdi paljon syyllisyyttä tuntea ajasta poissa lasten luota kun niin kovasti tykkään viettää aikaa koko perheen parissa, etten juurikaan muissa menoissa tällä hetkellä käykään. Toisaalta me kyllä kuljetaan yhdessä lasten riennoissa, tänään esimerkiksi vietettiin aikaa viisivuotiaan luokan picnicillä.

      Fiksu työnantaja varmasti ymmärtää myös kotivanhempivuosina kertyneen kokemuksen päälle. Kyllähän sitä tosiaan parhaimmillaankin on kotona usein paljon palloja samaan aikaan ilmassa ja stressinsietokyky kehittyy.

      Poista
  18. Tämä oli kyllä loistava kuvaus siitä, mitä elämä siellä CV:n aukossa tosiaan on - kaikkea muuta kuin ihan vaan "pelkkää olemista". Itseäni aina aika ajoin mietityttää, minkälaista kuoppaa tässä kaivan "olemalla vain kotona", mutta perhe-elämän kannalta tämä on paras vaihtoehto, ja kaikki, jotka ovat ajoittain vieraanamme tässä arjessa, ovat omin silmin huomanneet, ettei se kotiäidin elämä vieraassa maassa tosiaankaan ole silkkaa oleilua. Päinvastoin! Vaikka meidän lapset on jo isompia, eikä jaloissa ole enää taaperoisia, tuntuisi silti vaikealta lähteä töihin. Työssäkäyminen tarkoittaisi sitä, että oltuaan ensin 7 tuntia koulussa, lapset joutuisivat viettää siihen päälle vielä useamman tunnin kotiapulaisen kanssa. Vaikka äidin tarve ei olekaan ihan niin konkreettinen koululaisille kuin taaperoille, on se tarve silti varsin ilmeinen, joskin erilainen. Joskus se tarve voi olla jopa ihan vain sitä, että pääsevät purkamaan väsymystään omalla äidinkielellään äidille ja kiukuttelemaan vähäksi aikaa tutulle ihmiselle. (Miten rasittavaa se onkaan, kun kotiin tulee joskus ärripurreja, mutta niinä päivinä se on sitäkin tärkeämpää, että onneksi se olen minä, joka olen paikalla, eikä esim. filippiiniläinen kotiapulainen). Tämän vuoden aikana olen alkanut tehdä sijaisuuksia lasten koululla, mutta se on ihan mukava lisä, koska se ei verota siitä ajasta, jonka lapset ovat kotona, vaan menemme kouluun yhdessä ja tulemme sieltä myös samanaikaisesti kotiin. Tässä vaiheessa se vielä menee, kun lapsista on pelkästään hauskaa, kun äiti saattaa vilahtaa samassa rakennuksessa koulupäivän aikana.
    terkuin, Hanna Hongkongista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista kohtalotoveri! :)

      Minäkin uskon, että näissä olosuhteissa minua tarvitaan ennen kaikkea kotivanhempana vielä pitkään. Minäkään en siis ole aikeissa lähivuosina tarttua kokopäivätöihin, siinäkään vaiheessa kun pienin alkaa kouluelämän. Kokopäivätyö kun tarkoittaisi täälläkin sitä, että lapset viettäisivät pitkän koulupäivän jälkeen vielä useamman tunnin lastenhoitajan/kotiapulaisen tms kanssa. Paljon joudun joustamaan omista arvoistani täällä maailmalla mutta siitä en suostu joustamaan, että jättäisin lapsemme pääasiassa jonkun perheen ulkopuolisen hoitoon.

      On hyvin erilaista elää sellaisessa maassa kuin vaikkapa Suomi, jossa oletusarvo on, että vanhemmat huolehtivat omista lapsistaan ja päiväkotikuviot ja työajat on siksi järjellisesti järjestetty ja esimerkiksi poissaolot lasten sairastamisen vuoksi hyväksytään edes johonkin pisteeseen asti - ja toisaalta elää sellaisissa olosuhteissa missä lastenhoitajat ovat siinä määrin normi, ettei lainkaan ymmärretä sitä, että joku rajoittaisi työntekoaan tai yleensä elämäänsä lasten vuoksi. Tätä kulttuurista eroa voi olla vaikea Suomesta käsin käsittääkään.

      Minäkin olen miettinyt sitä mahdollisuutta, että ennen pitkää tekisin jonkinlaisia hommia lastemme koululla mutta ihan alkuun, siinä vaiheessa kun taapero parin vuoden päästä menee kouluun, olen aikeissa ensin tehdä töitä rajoitetusti ja ihan vain kotoakäsin. Meidänkin lapset olisivat muuten tässä vaiheessa oikein tyytyväisiä jos olisin koulullaan töissä! He ihan kadehtivat niitä kavereitaan jotka ovat opettajien tms lapsia ja näkevät vanhempiaan koululla pitkin päivää.

      Poista

Kiitos kommentistasi!