lauantai 19. joulukuuta 2015

Toinen talvi Sudanissa

Tämä on toinen talvemme Khartumissa. Viime vuonna en ollut uskoa, että talvi koskaan tulisi Sudaniin ja kylmempi sää pääsikin suorastaan yllättämään minut. Tänä vuonna osasin jo kärsimättömänä odottaa sään viilenemistä. Siihen meni tänä vuonna vähän pitempään kuin viime vuonna, mutta tuli talvi onneksi lopulta Sudaniinkin.

Muutama yö sitten ulkolämpötila laski täällä Khartumissa 15 celsiusasteen pintaan. Sisällä on sentään toistaiseksi koko ajan ollut vähän yli 20 astetta, mutta sekin tuntuu aika kylmältä kun olemme täällä tottuneet parikymmentä astetta korkeampiin lämpötiloihin. Aamuisin on ollut niin kylmä, että olen vetänyt sukat jalkaan ja pitkähihaisen tai shaalin päälle. Iltapäivisin lämpötila on kivunnut lähelle kolmeakymmentä mutta koko ajan on kuumemmallakin säällä ilmassa selkeä talven tuntu. Auringonvalokaan ei tähän aikaan vuodesta koske niin kovasti silmiin kuin tavallista.

Nämä viileämmät viikot ovat sään puolesta olleet ihania ja oikein tervetulleita. Miehen ensimmäisenä joululomapäivänä viime viikolla kävimme taapero, mies ja minä jalkaisin aamiaisella läheisessä ravintolassa ja kävelimme kotiin tavallista pitemmän lenkin - lämpöä oli noin 18 celsiusastetta mikä tuntui ulkoravintolassa istuessa vähän vilakalta mutta kävellessä aivan mainiolta. Jos Khartumissa olisi aina tällainen sää tuntuisi elämä täällä hyvin paljon kevyemmältä!

Jokunen aamu sitten oli sen verran kylmä, että heitin koirienkin päälle peitot.
Onneksi sittemmin ei ole ollut ihan yhtä kylmää. 
Toisaalta kylmempi sää tuo tietysti omat hankaluutensakin. Koska taloja voidaan vain viilentää eikä lainkaan lämmittää on sisälläkin välillä oikeasti suorastaan kylmä. Kotimme paksut seinät varaavat lämpöä mutta myös kylmää ja niin tuntuu olevan myös monissa muissa taloissa. Taaperokerhon tapaamisessa yhden kerholaisen kotona viime viikolla oli niin kylmä, että lapset joutuivat pitämään kengät jalassaan ja hupparit päällä koko ajan. 

Minulla on täällä huonosti päällyspaitoja koska suurimman osan vuodesta niille ei ole käyttöä, joten olen pitänyt viime viikkoina päälläni paljon huiveja ja shaaleja ja päässyt suorastaan niitten makuun. On kätevää voida verhota hartioita sään mukaan enemmän tai vähemmän peittävästi villahuiviin. Olen muutenkin ihastunut villaan materiaalina oikeastaan vasta täällä Sudanissa. Kietoudun viileinä aamuina villahuiveihin ja nukun talviöinä ihanan turkkilaisen villahuopani alla. 

Pian pääsemme kokemaan vielä kylmempiä talvisia olosuhteita kun matkaamme täältä Eurooppaan. Minua oikeastaan vähän hirvittää kuinka kylmältä eurooppalainen kylmä tuntuukaan kun täälläkin olen ollut jo sen verran kylmissäni. 

perjantai 18. joulukuuta 2015

Joulunodotusta Khartumissa

Niin kuin olen ennenkin tainnut todeta en ole jouluihminen. Minulle sopiikin siis oikein hyvin asua muslimimaassa missä joulua ei laajasti vietetä. Täällä kyllä vähän yllätykseksenikin toivotetaan tähän aikaan vuodesta paljonkin hyvää joulua puolin ja toisin. Se on mielestäni mielenkiintoista kun vertaa esimerkiksi Yhdysvaltoihin mistä muistan kaikenlaiset kiertoilmaisut kuten "happy holidays", hyvää lomaa, myös kristittyjen välillä. Vaikka minua nuo kiertoilmaisut ovat aikoinaan vähän toisaalta ärsyttäneetkin, huomaan itse nykyään toivottavani pääasiassa hyvää lomaa hyvän joulun sijaan. 

Joulu ei täällä Khartumissa näy oikein missään. Tuttu paikallinen kristitty kertoi äskettäin, että hänen lahjatavarakaupassaan on myynnissä joulukoristeita ja lahjaideoita, mutta itse en ole kyseiseen kauppaan ehtinyt enkä ole nähnyt missään muissa kaupoissa yhtään mitään jouluun liittyvää. Saksan suurlähettilään residenssissä oli viime viikonloppuna jonkinlainen joulutapahtuma ja koptikirkon klubilla samoin, mutta me emme menneet kumpaankaan. Sen sijaan kävimme koko perheen voimin Lucian päivänä Ruotsin suurlähettilään residenssissä. Lucian päivästä olen aina pitänyt, se on minun makuuni sopivan vaatimaton juhla. Vilpoisena iltana Ruotsin suurlähettilään puutarhassa glögi lämmitti ihanasti.

Olemme ottaneet jouluvalmistelut hyvin kevyesti, mutta kuusi tuli sentään
jokunen päivä sitten koristeltua lastenhuoneeseen. Kuuseen pääsi koristeeksi
muun muassa amerikkalainen joulusukka.
Lasten monikulttuurisessa koulussa ei vietetty joulujuhlia vaan esitettiin sen sijaan tällä viikolla alaluokkalaisten näytelmä. Tarina sijoittui Sudaniin ja koostui pääasiassa koskettavista lauluista joissa muistutettiin siitä kuinka tärkeää on jakaa omasta vähästäänkin toisille. Lauluesitysten välissä soi taidokkaasti sovitettuna pieniä pätkiä perinteisistä joululauluista, mutta sen enempää ei joulu esityksessä näkynyt tai kuulunut. 

Jonkun verran jouluun on kuitenkin viime viikkojen aikana viitattu koululla ihan suoraankin. Koulupäivän päättymisen merkiksi on joulukuun alusta asti soinut "Kulkuset",  ja alaluokkalaisten rakennukseen on noussut pieni tekokuusi ja sen viereen suuri muovinen lumiukko. Koulu myös järjesti koulun pienimmille viimeisenä kouluaamuna yllätyksen: joulupukki saapui koululle aasin vetämissä rattaissa ja jakoi lahjoja koululapsille päiväkoti-ikäisistä kuusivuotiaisiin tokaluokkalaisiin asti. Kolmasluokkalaisen esikoisemme luokka puolestaan jakoi lahjoja toinen toisilleen: jokainen kolmasluokkalainen hankki yhden käytännöllisen lahjan joka sai maksaa enimmillään 50 Sudanin puntaa eli noin 5 euroa ja antoi sen sitten yhdelle luokkakaverilleen niin että jokainen sai lahjan. Samalla kun toimitimme kolmasluokkalaisten lahjat koululle, toimme pyynnöstä myös lahjan jaettavaksi koulun tukihenkilökunnan edustajille: vartijoille, siivoojille, keittäjille. Olen iloinen, että saimme tilaisuuden muistaa koulun tukihenkilökuntaa. Me emme ole ottaneet tavaksi antaa lasten opettajille joululahjoja, vaan tuomme mieluumminkin opettajille lomamatkalta jonkun pienen tuliaisen, esimerkiksi suklaata. Se tuntuu jotenkin luontevammalta.

Jos joulu ei juuri näy kaupungissa, ei se kyllä näy meillä kotonakaan mitenkään erityisesti. Jonkun kerran olen viime viikkojen aikana muistanut soittaa suomalaista joulumusiikkia, mutta muutamia joulukoristeitamme en ole toisaalta tänä vuonna jaksanut ottaa ollenkaan esille. Muutama päivä sitten kaivoin kuitenkin kellarista esiin pienen muovikuusemme jonka taivuin ostamaan Belizessä jokunen vuosi sitten. Yhdessä lasten ja koirien kanssa koristelimme kuusen sekavalla valikoimalla koristeita. Kuusi ei ole suuri eikä kaunis, mutta minä ja lapset pidämme siitä juuri sellaisena kuin se on. Vaatimaton muovikuusi ei herätä minussa paineita joulunviettoon vaan päinvastoin tuntuu juurikin itsessään antavan luvan ottaa joulu vähän rennommin. 

Poppy tuli avuksi nuolemaan lasten naamoja.


Koululapsillamme on taas kerran Lego-joulukalenterit, jotka ostimme Lontoosta syyslomalla. Tavalliseen tapaan lapset saivat aloittaa avaamaan kalenterin luukkuja jo hyvissä ajoin ennen joulukuun alkua, koska lähdemme Eurooppaan joulunviettoon jo useamman päivän ennen jouluaattoa ja joulukalenterin kanssa tuntuisi vähän hölmöltä matkustaa maasta toiseen. Tänä aamuna aukesivat vihdoin kalenterien 24. luukut ja varhain ylihuomenaamulla lähdemme matkaan. Vietämme tänä vuonna joulua anoppilassa pitkästä aikaa. Joululahjoja on lapsille luvassa maltillisesti, ja jouluateriaa olemme ehtineet jo miettiä ja suunnitella, mutta muutoin toivon joulun sujuvan mahdollisimman kevyesti ja matalalla profiililla. 

Jos en joulusta juuri pidäkään yhdestä elementistä siinä olen oppinut kovasti nauttimaan. Me annamme kaikille työntekijöillemme joulurahaa ja on ollut ihanaa nähdä miten iloinen yllätys ylimääräinen palkkio onkaan. Jamaikalla ja Belizessä minua ennemminkin vähän vaivasi ajatus melkeinpä pakollisesta joulurahasta. Ei ole ollenkaan niin mukavaa muistaa työntekijöitä jos se täytyy ikäänkuin tehdä pakon edessä! Täällä muslimimaassa jouluraha ei kuitenkaan ole samanlainen itsestäänselvyys ja ilahduttaa siksi minua itseänikin kai enemmän. 

torstai 17. joulukuuta 2015

Reilu palkka

Tällä viikolla meillä on tehty pientä remonttia joten talossa on kiertänyt jos jonkinlaisen työn tekijää: putkimies, sähkömies, lukkoseppä, ilmastointilaitteiden huoltaja, hitsari. 

On mielestäni ihan selvää ja suorastaan oikein, että meitä ulkomaalaisia laskutetaan enemmän kuin paikallisia. On ihan kohtuullista odottaa, että meillä on varaa maksaa hyvästä työstä reilu palkka. Minä en yleensä lähde tinkimään vaikka se miten olisi maan tapa. Tinkiminen ei kuulu omaan kulttuuriini ja tuntuu minusta hyvin hankalalta, varsinkin kun useimmiten on kyse minulle aika vaatimattomista summista jotka toisaalta ovat monelle paikalliselle iso raha. 

Viime viikonloppuna ostimme pienestä kojusta muutamia paikallisia koruja joululahjoiksi. Korut eivät olleet kohtuuttoman kalliita mutta niin vain taapero sai kaupan päälle kauniin pienen rannekorun. Ylimääräisestä lahjasta saatoimme arvata, että meidän olisi pitänyt myyjän mielestä vähän neuvotella hänen pyytämästään hinnasta. Paikallisilla myyjillä on aika tarkka taju siitä mikä on sopiva hinta niin paikallisille kuin ulkomaalaisillekin. Ensimmäinen hinta jonka he heittävät pöydälle ei ole se summa mitä he lopulta odottavat saavansa. Mutta koska me emme pidä tinkimisestä saamme usein erotuksen erillisenä lahjana. Se käy minulle ihan hyvin. 

Näin herkullisen näköisen rannekorun sai taapero lahjaksi korumyyjältä.


Sama ei kuitenkaan tietysti onnistu kun on kyse putkimiehestä tai vaikkapa sähkömiehestä, mutta minulle on kehittynyt oma tapani käsitellä heitäkin. Jos joku pyytää minulta mielestäni liian suurta summaa tekemästään työstä maksan tavallisesti kyllä mitä pyydetään, mutta en palkkaa samaa työntekijää enää toiste. Se on sinänsä mielestäni ihan reilua, mutta toisaalta minua jää kyllä silti aina vaivaamaan kun joku laskuttaa mielestäni minua liikaa. Minua harmittaa kun ihmiset eivät ymmärrä omaa parastaan. Tänään ilmastointilaitteiden huoltaja huolsi talossamme kolme ilmastointilaitetta ja pyysi työstä palkkiota ainakin puolet liikaa. On ikävää, ettei hän ymmärtänyt mielessään laskea kuinka monta ilmastointilaitetta täytyy olla tämänkokoisessa talossa; kuinka paljon töitä hänellä olisi ollut meillä tulevien vuosien aikana jos hän olisi pyytänyt työstään kohtuullisen maksun. 

Elämä täällä Khartumissa on loputonta tasapainottelua oman hyväosaisuuden ja ympäröivän todellisuuden välillä. En halua tulla huijatuksi, mutta en toisaalta halua olla saitakaan. Haluan jakaa omasta hyvästä onnestani eteenpäin, muun muassa reilujen palkkojen muodossa. Ihanteellista on se kun molemmat ovat tyytyväisiä, niin työntekijä kuin minäkin. Onneksi niitäkin hetkiä on tälle remonttiviikolle osunut lukuisia. 

lauantai 12. joulukuuta 2015

Toivosta ja toivottomuudesta

Yksi inhokkisanonnoistani on "asioilla on tapana järjestyä." Ei nimittäin ole suinkaan totta, että asiat aina järjestyisivät parhainpäin. "Niin kauan kuin on elämää on toivoa" - siinä on sentään totuuden jyvänen. Vielä enemmän kuitenkin ajattelen, että niin kauan kun on toivoa on elämää. Olen miettinyt toivoa paljon viime viikkojen aikana. 

Länsimaissa toivo paremmasta, paremman tulevaisuuden tavoittelu, on monen ihmisen elämän punainen lanka; länsimaalaiset pyrkivät häpeilemättä kohti onnea ja menestystä. Suomesta on lähdetty ja lähdetään edelleen tavoittelemaan parempaa elämää Yhdysvaltoihin, Ruotsiin, minne milloinkin. Suomalaisen on helppo toivoa ja lähteä etsimään onneaan; Suomen passilla pääsee liikkumaan hyvin vapaasti ilman ongelmia. Sama ei todellakaan päde kaikkiin maailman maihin ja passeihin. 

On kuitenkin sattumaa minne kukakin synnymme. Me suomalaiset emme ansaitse rauhallista kotimaatamme tai passejamme jotka avaavat rajat sen enempää kuin vaikkapa syyrialaiset ansaitsevat sotaansa. Ei voi olla niin, että vain meillä länsimaalaisilla on oikeus röyhkeään toivoon paremmasta. Monet kuitenkin huoletta tuomitsisivat pakolaiset syntymäsijoilleen tekemään elämästään mitä voivat. Kun epätoivoiset pyrkivät pois sodan jaloista tai diktatuurin tukehduttavasta otteesta, maahanmuuton ja pakolaisten vastustajat antavat ymmärtää, että pakenemisen sijaan heidän olisi pitänyt jäädä tappelemaan, nousta vastarintaan, voittaa takaisin oma maansa. Siis todellako tavallisten ihmisten pitäisi jotenkin ymmärtää ja osata suosta vallasta ne jotka viljelevät epätoivoa ja kuolemaa ympärilleen? 

Harva meistä todella tietää niistä olosuhteista mistä pakolaiset ovat paenneet, mutta niin vain monella tuntuu olevan mielipide siitä kuinka Somalian tilanne on kohentunut, ettei Eritreassa sodita, että Afganistanissa on rauhallisiakin alueita. En usko, että ne suomalaiset jotka narisevat elintasopakolaisista suostuisivat itse muuttamaan lopuksi elämäänsä Afganistanin maaseudulle, tai Mogadishuun tai Asmaraan, ottamaan vastaan sikäläiset olosuhteet sellaisina kuin ne päivästä toiseen ovat. Kuinka moni meistä jaksaisi elää vuodesta toiseen turvattomassa ja arvaamattomassa maassa; kuinka moni suostuisi menemään armeijaan määräämättömäksi ajaksi, ehkä loppuelämäksi? 

Minusta on myös irvokasta kuulla uhoa siitä, että Välimereltä noukittujen pakolaisten joukossa saisi olla enemmän lapsia tai vanhuksia. Tosiasiahan on se, että pakolaisiksi lähtee monin kerroin enemmän ihmisiä kuin pääsee perille Eurooppaan. Yksi suuri syy siihen, että Etelä-Euroopassa huterista veneistä rantautuu monesti juuri nuoria miehiä on se, että he ovat lähtijöistä vahvimpia, heillä on toivoa selviytyä vaikeasta matkasta perille. Jos heikommat ovat rohjenneet matkaan lähteä ollenkaan he surullisen usein karsiutuvat joukosta jo aiemmin. Kuolema ei kerää satoa vain Välimerellä vaan monet pakolaisiksi lähtevistä kuolevat jo paljon ennen vaarallista laivamatkaa. Osa joukosta nääntyy jo matkalla pois omasta kotimaasta, toiset odottaessaan kyytiä Välimeren yli. 

Enkä muutenkaan oikein ymmärrä hälyä siitä, että turvapaikanhakijoista niin monet ovat miehiä. Nuoret ja vanhemmatkin miehet ovat hekin jonkun lapsia, veljiä, läheisiä. He pakenevat sotaa, nälkää, väkivaltaa, turvattomuutta, toivottomuutta. Harva noin vain hetken mielijohteesta lähtee kodistaan kohti arvaamatonta tulevaisuutta. Lähteminen vaatii suunnittelua ja rahaa: on maksettava salakuljettajille, ja selviydyttävä jotenkin määräämätön aika matkalla kohti tuntematonta. Täkäläisen tutun perheenjäsen hukkui puolisentoista vuotta sitten Välimerellä matkalla kohti Eurooppaa. Kaikki, nuori mies itse mukaanlukien, tiesivät kyllä matkan riskit, mutta jääminen oli muitakin vaihtoehtoja toivottomampi. Yli vuotta myöhemmin koko suku maksaa edelleen niitä velkoja joita ottivat, että nuori mies pääsisi kohtalokkaalle matkalleen. Velkoja maksetaan vielä pitkään, ja ne kasvoivat entisestään siitä, että kuolleen perheenjäsenen ruumiin toimittaminen kotiin haudattavaksi maksoi sekin runsaasti.

Oma hyväosaisuuteni tuntuu täällä Sudanissa vaikealta. Missään muualla ei koskaan ennen ole oma onnekkuuteni tuntunut yhtä kohtuuttomalta kuin täällä. Tuntuu väärältä, että minulla on loputtomiin toivoa paremmasta kun tulen päivittäin kasvokkain epätoivon ja onnettomien elämäntarinoiden kanssa. Toivottomuus on uhannut viime viikkoina viedä minutkin mukanaan, kunnes taas kerran muistin mikä on paras tapa suhtautua ympäröivään toivottomuuteen: uskaltaa tarjota apua sitä tarvitsevalle, yrittää luoda toivoa epätoivon sijaan.

torstai 3. joulukuuta 2015

Parempi päivä

Meillä on sairastettu viikkokaupalla. Vihdoin tänä aamuna olivat molemmat koululaiset riittävän terveitä kouluun. Poika on ehtinyt tällä viikolla käydä koulua jo muutaman päivän, ja tänään pääsi siskokin mukaan. Sairauspäivien aikana on sää täällä selkeästi kylmentynyt. Ensimmäistä kertaa tänä syksynä molemmat koululaiset pukivat tänään pitkät housut ja ottivat koulumatkalle päälleen hupparin. Juuri nyt ulkona on aavistuksen alle 20 astetta lämmintä. Hyvin kylmältä tuntuu, kun olemme tottuneet lähemmäs 40 asteeseen. Tämän päivän aikana sään pitäisi kyllä lämmetä reippaasti yli kahdenkymmenen, eli shortseissakin olisi voinut pärjätä, mutta toipilaiden kanssa en halua ottaa mitään riskejä. 

Itsekin olen tänään useamman viikon sairastamisen jälkeen pitkästä aikaa paremmassa voinnissa, mutta aion yrittää ottaa rauhallisesti vielä tämän ensimmäisen kuumeettoman päivän. Perheen pienin joka tapauksessa sairastaa edelleen, eli kotipäivä tästä tulisi jo siksikin. Pienin sairastaa samaa flunssaa kuin me muutkin, ja tauti on edennyt aika lailla samaa rataa kuin isompienkin lasten. Kuumetta, nuhaa, yskää. Lisäksi pieneltä on mennyt ääni aika lailla kokonaan. Yskä häntä selvästi kiusaa ja ärsyttää, mutta äänettömyys ei selkeästi niinkään. Pienin jotenkin heti ymmärsi kuinka äänettömänä toimitaan. Hän ilmeilee, osoittelee, koskee ja jos viesti ei mene perille polkee jalkaansa. 

Mies on viime päivinä hoitanut koululaisten hakemisen autonkuljettajan kanssa. Mieshän voisi ajella koululle itsekin mutta uusi autonkuljettaja on kulkenut mukana jotta on saanut opetella reittiä. Sairauspäivien aikana uusi autonkuljettaja on oppinut myös tuntemaan tätä kotiseutuamme. Hän on menestyksekkäästi käynyt puolestani ostoksilla ja hoitamassa asioita, yksin ja kertaalleen myös kotiapulaisen kanssa. Alkuun tuntui surkealta, että uuden autonkuljettajan ensimmäiset päivät olen kipeänä, mutta nyt olen oikeastaan ihan tyytyväinen siitä, että alku sujui näin. Ensi viikolla, kun toivottavasti alkaa ensimmäinen ihan tavallinen arkiviikko, on autonkuljettaja jo melko tuttu ja hänelle ovat toisaalta osa näistä meidän kuvioista jo tuttuja myös. 

Nyt kun saadaan vielä koirien lomahoitoasiat selitettyä ja hoidettua järjestykseen, uskallan alkaa rauhoittua odottamaan joululomaa. Kovin jouluiselta ei olo toistaiseksi tunnu, mutta se sopii minulle itse asiassa oikein hyvin. En ole oikein ollenkaan jouluihminen, ja muslimimaassa asumisen suuria etuja onkin minulle se, ettei jouluun tarvitse täällä asennoitua ennen kuin olen itse siihen valmis. Joulukuu on ihan tavallinen kuukausi, kaupat eivät ole täyttyneet joulukoristeluista, eikä radio soita loputtomiin joulumusiikkia. Alakerran CD-kaapissa odottavat perinteiset joululaulut sitä hetkeä kun olen valmis tekemään sydämeeni joulun.