torstai 15. joulukuuta 2016

Kohti auringonlaskua

Kello viideltä talvi-iltapäivinä valo on täällä minusta parhaimmillaan. Tässä ollaan menossa Afrikkakatua koulun suunnasta kohti kotia.
Vähän lähempänä kotia, edelleen Afrikkakadulla. Oikealla edessäpäin on lentokenttä. Vasemmalla näkyy korkea keskeneräinen rakennus, valtapuolueen tuleva päämaja.
Matkalla kohti kotia ja auringonlaskua. Korkeat palmut jaksavat ilahduttaa minua aina ja kaikkialla.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Enemmän kuin tuhat sanaa

Tässä näkymässä kulminoituu minulle paljon joulukuisesta Khartumista: talvisen haalea taivas, unohdetut talon perustukset jollaisia täällä näkyy paljon, hiekkaa, roskaa, taustalla sekavasti parkkeerattuja autoja ja etäällä vasemmalla minareetti. (Kummalliset heijastukset kuvassa johtuvat siitä, että otin kuvan kiireessä auton ikkunan läpi.)

torstai 8. joulukuuta 2016

Esikoulun pihalla

Aikaisemmin tällä viikolla odottelin koululla esikoisen ja nuorimmaisen kanssa vanhempaa tytärtä tennistunniltaan. Kulutimme aikaa esikoulun pihalla. Lasten koulun kampuksella on useampi piha, ja lisäksi muun muassa suuri urheilukenttä, tenniskenttiä ja lasten ja aikuisten uima-altaat.
Näiden pienten pöytien ääressä vanhempi tytär syö päivittäin lounaan jonka pakkaan hänelle kouluun mukaan - täkäläisittäin aterian nimi on "fatour" mikä tarkoittaa itse asiassa aamiaista ja syödään puoli yhdentoista-yhdentoista paikkeilla.
Keinumassa. Kuvassa näkyy myös liukumäki joka laskee alas esikoulun pihalle eka- ja tokaluokkalaisten kerroksesta. 
Hymy kameralle kesken leikkien.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Omannäköistä joulunodotusta

En erityisesti pidä joulusta enkä yleensäkään sellaisista juhlapäivistä joiden viettoon kuuluu paljon normeja ja odotuksia. Minulle sopiikin oikein hyvin viettää joulunalusaika täällä Khartumissa missä saamme pitkälti itse valita miltä joulu meidän mielestämme näyttää ja tuntuu. Lasten koululla näkyy esikoulun puolella seisovan pieni joulukuusi ja lähempänä lomaa joulupukki tulee koululle jakamaan nuorimmille koululaisille lahjoja, mutta muuten saamme täällä itse säännöstellä joulunodotuksen määrää oman perheemme osalta.

Olen toistaiseksi nostanut esiin vain pari joulukoristetta: pienen guatemalalaisen jouluseimen ja japanilaisen joulupuun. Kovin paljon sen enempää joulukoristeita meillä ei kyllä olekaan; kodin koristeleminen sesonkien mukaan ei kuulu meidän tapoihimme. Minulla on tapaa soittaa musiikkia ruuanlaiton taustalla ja muutamana iltana olen omaksi ilokseni soitellut joululauluja ja Sankta Luciaa. Lapsilla on tänäkin vuonna Lego-adventtikalenterit joita he avaavat muutaman päivän etuajassa, että ehtisivät avata kaikki luukut ennen kuin lähdemme joululomalle. Muilta osin arki jatkuu entisellään, ja hyvä niin. 

Olen vuosien varrella vähän hämmästykseni huomannut, että aika monen niin sanotun jouluihmisen on vaikeaa hyväksyä sitä, että joulua voi juhlia monin eri tavoin, tai suorastaan ei ollenkaan. Oli aika hurjaa lukea reaktioita tiedelehti Lancetissa äskettäin julkaistuun esseeseen jossa psykologi ja sosiologi kehottivat vanhempia olemaan valehtelematta lapsilleen joulupukista. Ajatus tuntui herättävän joissakuissa suoranaista raivoa. Minun on vaikea ymmärtää miksi. Jos itse tuntee vahvaa tarvetta kertoa lapsilleen tarinaa joulupukista niin mitä sillä lopulta on väliä mitä muut siitä ajattelevat? 

En ole itse koskaan halunnut uskotella lapsillemme, että joulupukki olisi todellinen. Täällä se on helppoa kun joulupukki ei juurikaan tule edes puheeksi, mutta pidin toisaalta omasta linjastani kiinni myös esimerkiksi Belizessä missä se ei ollut ollenkaan yhtä yksinkertaistaOlen tottunut olemaan outo lintu, eikä minua haittaa se jos kaikki eivät jaa minun ajatuksiani - kunhan minua ja arvojani kunnioitetaan yhtä lailla kuin mitä itse kunnioitan muiden oikeutta elää omannäköistään elämää. 

Olen täällä maailmalla useinkin aika yksin mitä tulee lastenkasvatukseen ja elämään ihan ylipäätään. Yhtäältä painavat esimerkiksi kansainvälisen koulun mielestäni turhan ankara akateemisuus ja korkeat odotukset, toisaalta muun muassa täkäläisen todellisuuden lastenhoitajakulttuuri joka tuntuu minulle vieraalta ja vastenmieliseltäkin. En halua olla sellainen ihminen tai äiti mikä minun missäkin odotetaan olevan, vaan haluan elää omannäköistäni elämää ja olla mahdollisimman rehellisesti oma itseni suhteessa lapsiini siinä kuin kaikkiin muihinkin elämäni tärkeisiin ihmisiin. Se on ajoittain aikamoista tasapainottelua omien ja ympäristön arvojen välillä.

Mutta eipä siitäkään mitään tulisi jos jokaisessa uudessa maassa muutaman vuoden välein kyseenalaistamatta omaksuisin uuden ympäröivän todellisuuden arvoineen ja tapoineen. Eikä mitään tulisi toisaalta siitäkään jos yrittäisin elää täysin suomalaista arkea italialaisen miehen ja monikulttuuristen lasten kanssa Afrikassa! Elän aika vahvasti vaistojeni varassa, mutta toisaalta olen tässä vuosien varrella hyvinkin paljon joutunut ihan pakostakin miettimään sitä miten haluan lasteni kasvavan, miten haluan itse elää, kuka olen, mikä minulle on tärkeää. Omannäköinen joulunodotus on siinä vain yksi elementti. 

maanantai 28. marraskuuta 2016

Vielä yksi sairauspäivä

Khartumissa alkoi eilen kolmen päivän yleislakko. Monet paikalliset lakkoilevat siksi, että bensiinin ja dieselin hinnat äskettäin nousivat 30 prosenttia. Bensiinin ja dieselin korkeammat hinnat ovat vaikuttaneet muihinkin tuotteisiin ja muun muassa lääkkeet ovat viime aikoina kallistuneet tuntuvasti. 

Meillä arkiviikko alkoi eilen kuitenkin ihan normaalisti lakosta huolimatta. Kävin ruokaostoksilla ja koulun jälkeen viemässä vanhemman tyttären ratsastustunnilleen. Ruokakauppa oli tavalliseen tapaan auki mutta asiakkaita oli ehkä vähän tavallista vähemmän. Kadut olivat sunnuntai-iltapäivällä normaalia hiljaisemmat mutta eivät täysin tyhjät. Aika monet kaupat näyttivät olevan kiinni mutta eivät suinkaan kaikki.

Tänään minulla ei ole mitään pakollisia menoja, joten pidän vielä yhden sairauspäivän. Mies lähtee viikon lopulla taas viikoksi työmatkalle ja silloin tarvitsen kaikki liikenevät voimat, joten on parasta levätä nyt kun siihen on tilaisuus. Enkä kyllä erityisesti muutenkaan halua lähteä liikenteeseen lakkoilevaan kaupunkiin. Ensimmäinen lakkopäivä oli rauhallinen, ja me olemme esimerkiksi lähettäneet koululaiset kouluun ihan normaalisti, mutta minusta tuntuu silti paremmalta välttää turhia reissuja. 

Ja mikä tässä on ollessa. Pienimmäinen on rakentanut ihanannäköisen leikin yläkerran olohuoneen lattialle, koirat nukkuvat tahoillaan ja minä makoilen sairasviikolta tutuksi tulleessa sohvannurkassa. Meillä on talossa riittävästi ruokaa ja juomaa, eikä ole mitään sellaista asiaa mikä välttämättä vaatisi huomiotani juuri tänään.




perjantai 25. marraskuuta 2016

Sairasviikko

Olen ollut kotona flunssassa viikon eikä loppua ihan vielä näy. Sairas taisin olla jo parisen viikkoa sitten mutten halunnut antaa flunssalle periksi. Se oli selvästikin huono ratkaisu ja sen pitempään taitaa nyt kestää tokeneminen. 

Flunssa veti alkuun hyvin voimattomaksi, enkä meinannut jaksaa edes seistä. Viikko onkin ollut aikamoista tasapainottelua kun melkein kaikki tavalliset arkiset hommani ovat jääneet miehen hoidettavaksi töittensä ohella. Hän on kesken työpäivänsä hakenut lapsia koulusta niinä päivinä joille koululaisille ei ole bussikyytiä varattuna, vienyt lapsia harrastuksiin, laittanut ruokaa, ja mitä kaikkea muuta. Apuna viikon aikana ovat olleet myös ihana ystäväni joka vahti koululaisia kotonaan koulun jälkeen yhden iltapäivän ja mainio autonkuljettajamme joka on hoitanut kaikki muut juoksevat asiat. 

Aitiopaikaltani sohvannurkasta olen saanut seurailla sairasviikon aikana muun muassa tällaista menoa.


Olen yrittänyt levätä, mutta kunnollinen lepo on ollut mahdollista vain puuskissa. Kolmevuotias kuopus on ollut täällä tietysti koko ajan seuranani ja on kaivannut viihdytystä ja toki myös esimerkiksi ruokkimista päivän mittaan. Ja koirat ovat olleet täpinässä. Mitä enemmän sää viilenee, sitä enemmän niillä on energiaa. Sairasviikkoni aikana on vuodenaika täällä alkanut hiljakseen vaihtua kohti talvea. Edelleenkin päivisin mennään reippaasti yli 30 celsiusasteen ja öisin on liian kuuma nukkua ilman ilmastointia, mutta sää on silti selkeästi viilentynyt. Koirat on tehnyt levottomaksi sekin, että pihallamme on viime päivinä seikkaillut soma pieni kissa, joka minun on täytynyt käydä pari kertaa hätyyttämässä turvaan koirien ulottuvilta.

Nyt kun ei ole niin kuuma eikä aurinko ei paista niin armottomasti kuin kesällä, koirat makailevat mielellään pihalla auringossa.





Vaikken ole saanut johdonmukaisesti levättyä, on silti ollut oikein levollista ja rentouttavaa ottaa viikon verran etäisyyttä ympäröivään maailmaan. Olen viime viikkojen ja kuukausien aikana enevässä määrin ymmärtänyt ja hyväksynyt, että tarvitsen runsaasti rauhallista aikaa omissa oloissani. Perheenjäsenten tai läheisten ystävien seura ei vie minulta energiaa vaan päinvastoin antaa voimaa, mutta puolituttujen tapaaminen ja kaikenlainen yleinen hölinä ja löpinä sen sijaan väsyttää ja vaatii vastapainokseen aikaa itsekseni tai ihan vain oman perheen kesken. Ennen kuin flunssa pakotti minut omiin oloihini minua väsytti tavata ihmisiä ja olisin halunnut jättää väliin kaikki menot ja riennot. Nyt olen viikon verran tervehtymisen ohella ladannut henkisiä akkuja. Ihan vielä en jaksaisi lähteä kohtaamaan puolituttuja ja tuntemattomia, mutta ihan vielä en toisaalta ole tervekään. Ehkä ensi viikolla.

Koiranruokaa

Tältä näyttää eteisvarastomme yksi nurkka. Kun kaupoista ei säännöllisesti löydy
koiranruokaa on sitä pakko hankkia muualta. Onneksi meillä on silloin tällöin
tilaisuus tilata ruokatavaraa muilta mailta tänne Sudaniin. Olen tehnyt koirille ruokaa
täällä paljon itse mutta se vie aika lailla aikaa ja raaka-aineita kun kyseessä on kolme
isoa koiraa. Näillä pitäisi nyt selvitä jonkun aikaa, hurraa!

perjantai 18. marraskuuta 2016

Tunnustus


Sain blogitunnustuksen Yksikseltä, Periaatteen naiselta, Anskulta, Helenalta ja Jenniuulta. Kiitos kaunis teille kaikille! Seuraan itse näitä viittä blogia enemmän tai vähemmän intensiivisesti ja tuntui oikein hyvältä tulla näiden bloggaajien tunnustamaksi. 

Aloitin kirjoittamaan blogia aika lailla tasan viisi vuotta sitten, kun vanhempi tyttäreni oli vähän yli vuoden vanha. Kirjoittaminen on lapsesta asti ollut minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni mutta moneen vuoteen en ollut kirjoittanut sähköposteja kummempaa suomeksi, sillä opiskeluvuosieni kieli oli englanti. Aloitin blogin koska halusin toteuttaa itseäni kirjoittamalla, saada taas otteen suomen kielestä, ja kuvata diplomaatinrouvan moniulotteista arkea maailmalla.

Olen kirjoittanut blogia alusta asti aika lailla samalla tapaa: punnitsen sanani tarkkaan ja pyrin kertomaan totuuden. Kirjoitan ennen kaikkea omista kokemuksestani ja tunnelmistani, ja muista ihmisistä kuten miehestäni ja lapsistani pitkälti vain suhteessa itseeni. Muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen lakkasin myös viittaamasta perheenjäseniini nimillä - nimet löytyvät kyllä edelleen vanhoista teksteistä, mutta niiden käyttö tuntui turhan tuttavalliselta siinä vaiheessa kun lukijamäärä kasvoi. 

Luotan kaikessa hyvin pitkälti omiin vaistoihini, myös blogin kirjoittamisessa, ja aloittelevia bloggaajia ohjaisin tekemään saman. Ole oma itsesi, älä yritä liikaa. Kirjoita siitä mistä itse haluaisit lukea. Käy rohkeasti kommentoimassa muiden blogeja, että tulet tunnetuksi myös oman piirisi ulkopuolella. Kunnioita lukijoitasi vastaamalla kaikkiin kommentteihin, mutta älä ole liian nöyrä; avoimen ilkeitä ja aggressiivisia kommentteja ei kenenkään tarvitse sietää eivätkä ne paranna yhtäkään kommenttiosiota. 

Tämä blogitunnustus on jo kiertänyt aika lailla kaikki suosikkiblogini. Minulta se lähtee nyt kuitenkin seuraaville blogeille:






Arvostan näissä viidessä blogissa muun muassa sitä, että niissä kaikissa käydään omaleimaisesti, rehellisesti ja pelotta kohti myös huonompia tunnelmia, epävarmuuksia ja muita elämän varjopuolia, vastapainona arjen iloille ja oivalluksille.


Tunnustuksen säännöt:
  1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
  2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggamisen. 
  3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille. 
  4. Mainitse ja linkitä blogi joka sinut nimesi.
  5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajiksi. 

torstai 17. marraskuuta 2016

Hyvä ostos

Pongo söi syyslomamme aikana koirien vanhat pedit palasiksi. En tiennyt mistä ihmeestä lähteä etsimään uusia petejä, mutta onneksi läheiseltä torilta löytyi lopulta helposti useampikin pieni myymälä joista voi ostaa tilaustyönä erikokoisia patjoja ja tyynyjä. Kävimme tekemässä tilauksen eilen aamupäivällä ja jo iltapäivällä koirien uudet sängyt olivat valmiit. Kolme tyynyä maksoi yhteensä 250 Sudanin puntaa, eli parisenkymmentä euroa. Tinkimällä hinnan olisi varmasti saanut vielä paljon alhaisemmaksi, mutta minulle tyynyt olivat jo näinkin ihan riittävän edullisia. Ja mikä parasta, koirat ovat oikein tyytyväisiä uusiin peteihinsä.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Kotipäivä

Talvi on tulossa Sudaniin. Päivisin lämpötila ei enää nouse yli neljänkymmenen asteen ja öisin mennään selkeästi kahdenkympin puolella. Aurinko nousee vähän myöhemmin ja laskee aavistuksen aiemmin, ja kesän armoton auringonvalo on taittumassa talvisen lempeäksi. 

Talvi on mielestäni Khartumissa parasta aikaa, mutta vuodenajan vaihtuminen tuo omat ongelmansakin: olen ollut jo jonkun viikon ajan flunssainen ja vetämätön. Tämän viikon ensimmäisenä arkipäivänä sunnuntaina olin aikeissa yrittää lepäillä aamun ja hoitaa flunssaani kun mies soitti ja kehotti lähtemään samantien ruokaostoksille. Huhu kertoi, että maanantaiksi oli suunnitteilla mielenosoituksia. Silloin ei olisi hyvä hetki kierrellä ruokakauppoja.

Sudanissa on äskettäin nostettu reippaasti muun muassa dieselin ja keittokaasun hintaa. Hinnat ovat olleet nousussa jo pitemmän aikaa. Vähän yli kaksi vuotta sitten keittokaasusäiliön täyttäminen maksoi 25 Sudanin puntaa. Nykyisellään samankokoisen säiliön täyttäminen maksaa jopa 150 puntaa. Se ei ole meidän näkökulmastamme vielä niin kovin paljon, noin 12 euroa, mutta monille paikallisille hinta on korkea. 

Dieselin hinta puolestaan nousi tämän kuun alussa punnan per litra. Nykyisellään diesel maksaa vähän yli 4 puntaa per litra. Kun puoli tankkia ennen maksoi noin 130 puntaa, saa siitä nyt pulittaa yli 150 puntaa. Diesel on edelleenkin meikäläisittäin hyvin halpaa, mutta hinnannousu on silti huomattava.

Siitä asti kun hinnat viimeisimmän kerran jokunen viikko sitten nousivat on mielenosoitusten uhka leijunut ilmassa mutta kaupungissa on ollut tavallisen rauhallista.

Sunnuntai-iltapäivällä kuulin, että amerikkalainen koulu olisi mielenosoitusten vuoksi maanantain suljettuna. Meidän lastemme koulusta puolestaan ilmoitettiin, että maanantai olisi ihan tavallinen koulupäivä. Turvallisuusarvioiden perusteella vaikutti siltä, että tilanne oli hallinnassa. 

Me päätimme lähettää lapset maanantaina kouluun niin kuin tavallista vaikka vähän kieltämättä jännitti. Selitin varalta lapsille, että he saattaisivat nähdä koulumatkalla bussin ikkunasta kaduilla partioimassa tavallista enemmän poliiseja ja sotilaita. Minä pysyttelin pienimmän kanssa maanantain ihan vain kotosalla.

Maanantai-iltapäivällä koulubussi toi kotiin kaksi iloista koululaista ja illalla mies osasi kertoa, ettei mitään ollut lopulta tapahtunut. Mielenosoitukset olivat kai jääneet kaikkinensa pitämättä. Arki jatkuu entisellään.

*****

On ollut mielenkiintoista ja omalla tavallaan huojentavaakin seurata amerikkalaisten reaktioita presidentinvaalien tulokseen. Trumpin vastustajat eivät ole säästelleet sanojaan lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa ja ovat lähteneet myös kaduille osoittamaan mieltään. Lehdistönvapaus ja sananvapaus olivat minulle aiemmin niin arkipäiväisiä asioita etten osannut niitä todella arvostaa, mutta nykyään hyvin ymmärrän, että ei ole ollenkaan itsestäänselvää voida huoletta ilmaista eriäviä mielipiteitä. Se on rikkaus itsessään.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Roskaa

Khartumissa on kaikkialla vähän likaista. Hiekkapöly on yksi sotkun aiheuttaja, muttei suinkaan ainut. Juuri missään ei täällä ole yleisiä roskakoreja ja roskat heitetäänkin ihan huoletta maahan. Pölyiset tienvarret ovat täynnä pienempää ja suurempaa roskaa: muovipusseja ja muuta muovisälää, paperiroskaa, lasinsiruja, mitä milloinkin.

Minkäänlaisia roskalaatikoita ei täällä tavallisesti ole myöskään kotitalouksien käytössä vaan kotitalousroskat yksinkertaisesti kannetaan pusseissa ja säkeissä portin eteen odottamaan roska-autoa. Kulkukoirat ja -kissat purkavat meidän roskapussimme päivittäin tien varteen, ellei joku ihminen ehdi ensin. Parhaimmillaan vielä roska-autonkin jäljiltä roskia näkyy talon edessä edelleen siellä täällä; pahimmillaan roskapusseista yksi tai useampi leviää roskamiesten käsissä kaikkinensa ja pussin sisältö saa jäädä odottamaan seuraavaa roska-autoa. 

On noloa nähdä oman kotitalouden roskat päivittäin leviteltynä portin eteen. Sitä ei mitenkään haluaisi jakaa koko kadun kanssa tietoa siitä mitä kaikkea olemme syöneet, mitä jättäneet syömättä; ei toivoisi kaikkien ohikulkijoiden nähtäväksi taloutemme henkilökohtaisia papereita tai mitään muutakaan roskiamme. Mutta vielä nolompaa on ollut ymmärtää se kuinka paljon siitä mitä me heitämme tarpeettomana pois otetaan kiitollisena uudelleen käyttöön. Se on vaikuttanut minuun syvästi. 

Dubainlomamme aikana Pongo-koira söi hermostuksissaan koirien pedit sellaiseen kuntoon, etten jaksanut enää ruveta niitä korjaamaan. Kaikki pedit olin jo useamman kerran kursinut Pongon jäljiltä kasaan; ne olivat jo vanhoja ja likaisiakin. Kannoimme siis alkuviikosta suosiolla rikkinäiset koiranpedit portin eteen. Seuraavana päivänä vain kaksi pedeistä seisoi edelleen odottamassa roska-autoa; joku oli käynyt noukkimassa yhden talteen. Olen iloinen, että kierrätys toimii omalla tavallaan myös täällä Khartumissakin, mutta se myös pysäyttää ajattelemaan.

En ajattele meidän elävän länsimaisen mittapuun mukaan erityisen yltäkylläistä elämää, mutta juurikin yltäkylläiseltä elämämme kuitenkin vaikuttaa kun arvioin meidän olosuhteitamme täällä ihan vain roskiemme perusteella. Meillä on varaa heittää tavaroita pois ja hankkia uutta tilalle. 

Olemme minun mielestäni hyvinkin tarkkoja sen suhteen, että syömme lautasemme tyhjiksi, mutta niin vain olen huomannut, että esimerkiksi kanaa syömme kuitenkin sen verran huolettomasti, että pieniä rippeitä jää vielä luiden ympärille kulkukissojen ja -koirien kaluttavaksi. Greipistäkään emme aina saa viimeisiä hitusia kaivettua syötäväksi, olen nähnyt kuinka se ihmetyttää kotiapulaistamme. Yritän olla tarkka ja ostaa vain sen mitä tarvitsemme, mutta joskus esimerkiksi vihanneksi ehtivät kuin ehtivätkin vanhentua ennen kuin ehdimme niitä syömään. Tuntuu aina pahalta heittää ruokaa pois, mutta täällä se todella hävettää minua. 

Monet vanhat lausahdukset ovat tulleet täällä Khartumissa minulle ihan uudella tavalla tosiksi. Nämäkin: Yhden roska on toisen aarre. Älä jätä ruokaa lautaselle, Afrikassa on lapsia jotka näkevät nälkää. 

torstai 10. marraskuuta 2016

Elämänhallintaa

Viime viikolla lapsilla oli koulusta syyslomaa ja me lomailimme Dubaissa. Viikko sitten perjantaina palasimme kotiin Khartumiin. Sunnuntaina alkoi arki ja heti maanantaiaamuna mies lähti loppuarkiviikoksi työmatkalle Darfuriin. 

Menimme koko perhe aika lailla yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, Dubain hohdosta ja loman hitaammasta tahdista kiireiseen ja pölyiseen arkeen. Viikko on silti sujunut hyvin. Vähän omaksikin hämmästyksekseni olen yksinhuoltajuudesta huolimatta ehtinyt hoitaa kaikki pakolliset juoksevat asiat, laittaa kunnollisia aterioita, viedä koululaisia ratsastustunneilleen ja leikkimään ystävien luokse, järjestää kotonani tämän viikon taaperotapaamisen, ja kävinpä eilen vuorollani tapaamassa koululaisten luokanvalvojiakin lukukausitapaamisessa. On kätevää, että opettajien tapaamisiin kuuluu täällä viedä mukaan myös asianomainen oppilas eikä kumpikaan opettaja pistänyt pahakseen, että myös nuorimmainen oli menossa mukana.

Saan voimaa siitä kun huomaan olevani elämäni hallinnassa. Se kuinka hyvin arki täällä nykyisellään sujuu korostuu aina kun mies on poissa ja näen, että pärjään ihan mainiosti myös itsekseni. Dubainreissun laukkuja en tosin edelleenkään ole kaikkinensa saanut purettua ja makuuhuoneen nurkassa odottaa pino leluja ja vaatteita jo monetta viikkoa siirtoa varastoon, mutta tällä viikolla minulle jostain syystä yhtäkkiä todella kirkastui se, ettei yksityiskohdilla ole tässä elämänvaiheessa niin merkitystä. Vähän kerrallaan lapset kasvavat koko ajan vanhemmiksi, ensi syksynä aloittaa pieninkin melkein nelivuotiaana koulun. Minulle vapautuu koko ajan enemmän aikaa keskittyä yksityiskohtiin ja tarttua kiinni erilaisiin ikuisuusprojekteihin jotka ovat saaneet odottaa läpi kolmen lapsen vauva- ja taaperovuosien. Juuri nyt on lupa ja parasta pitää kiinni olennaisesta, viettää rauhassa aikaa näiden ihanien pienten ihmisten kanssa. 

Olennaiseen keskittyminen tuntuu erityisen tärkeältä tänään. Yhdysvaltain presidentinvaalitulos pysäytti eilen kuten Brexit kesällä, ja edelleen olen puulla päähän lyöty. Täysin lohduton en silti ole. Tiedän miten itse aion edetä tästä eteenpäin. Jo ennen presidentinvaaleja tällä viikolla muistutin koululaisiamme, että mitä enemmän on sellaisia ihmisiä jotka pyrkivät luomaan ympärilleen pahaa mieltä, sitä tarmokkaammin meidän on yritettävä olla omalta osaltamme hyviä ihmisiä. Niillä puhein kohti viikonloppua.

torstai 20. lokakuuta 2016

Sopeutumisen kronologia

Ensimmäisenä vuonna uudessa maassa haluan olla mieliksi. Joustan ja annan myöten osoittaakseni kunnioitusta uudelle isäntämaalle ja myös löytääkseni oman paikkani. Yritän ymmärtää ja hyväksyä sellaistakin mikä minusta tuntuu vieraalta, yritän pitää mieleni mahdollisimman avoimena uusille vaikutteille.

Toisena vuonna ensimmäisen vuoden työ alkaa kantaa hedelmää ja tunnen alkavani jollain tapaa kuulua joukkoon. Vähitellen toisen vuoden kuluessa kuitenkin ymmärrän, että se joka on löytänyt paikkansa uudesta maasta ei ole oikeastaan minä vaan vain se versio minusta jonka olen toistaiseksi rohjennut uudelle ympäristölle itsestäni esitellä. Rupean hiljakseen kapinoimaan niitä paikallisia tapoja ja normeja vastaan jotka eivät tunnu minusta omilta ja vähän kerrallaan alan olla enemmän ja enemmän oma itseni.

Kaksi vuotta minulta yleensä vie se, että tunnen olevani uudessa maassa jossain määrin kuin kotonani. Kolmantena vuonna kaikki alkaa olla tuttua, olosuhteet, vuodenajat, arjen haasteet ja vuosittain toistuvat juhlapäivät. Ympärille on ehtinyt kehittyä jonkinlainen ystäväpiiri ja tukiverkko, elämä toimii. Kolmantena vuonna uudessa maassa tunnen myös tarvetta alkaa tuoda entistäkin reippaammin esille kuka todella olen. En enää niin kovin välitä siitä olenko mieliksi vaan haluan ennen kaikkea, että minut nähdään ja minua arvostetaan omana itsenäni. 

Kolmas vuosi Sudanissa alkoi siinä mielessä haastavissa merkeissä, että hyvin pian kouluvuoden alussa saimme muistutuksen siitä, että vaikka me suhtaudumme avoimin mielin muiden kulttuureihin ja uskontoihin, kaikki eivät suinkaan samalla tapaa hyväksy meidän elämänkatsomustamme. Se nosti minulle pintaan vanhoja kipeitä muistoja Jamaikalta ja Belizestä. Onneksi tilanteen edetessä pakostakin selvisi, että läheisimmät ihmisemme täällä kyllä ymmärtävät ja arvostavat meitä ihan tällaisenamme. Se tuntui hyvältä ja sopi sinänsä oikein mainiosti tämän vuoden tunnelmiini ja toiveisiini tulla kohdatuksi omana itsenäni.

Tämän kolmannen Khartuminsyksyn aikana olen aikaisempia vuosia rohkeammin esittänyt mielipiteitäni, ollut reippaammin eri mieltä ja antanut hanakammin palautetta kun asiat eivät ole täällä toimineet toivomallani tavalla. On helpottavaa vapautua tässäkin ympäristössä olemaan kaikin puolin oma itseni mutta toisaalta se on raskastakin. Varsinkin kun on meneillään lokakuu joka tuntuu olevan yksi kouluvuoden vaativimmista kuukausista näillä leveysasteilla. Koululla sattuu ja tapahtuu tässä kuussa koko ajan kaikenlaista sellaista mikä vaatii huomiotani ja läsnäoloani. Koululaistemme luokilla on molemmilla ollut lokakuun aikana aamunavausvuoronsa, tällä viikolla oli uintitapahtuma, ensi viikolla on vuorossa ratsastuskoulun yhteinen iltapäivä. Koulun yhteishenkiviikko osui sekin lokakuulle. Viime viikon mies oli työmatkalla toisaalla Afrikassa ja minä pyöritin arkea yksikseni. Ihan menestyksekkäästi selvisimme, mutta olen silti yksinhuoltajaviikon jäljiltä edelleenkin vähän väsyksissä. Koulun syysloma ei voisi osua parempaan saumaan: loka-marraskuun vaihteeseen. Viikko vielä ja sitten saa hetken hengähtää.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Postia yliopistolta

Sain äskettäin vanhalta yliopistoltani Englannista kuukausitiedotteen jossa ilmoitettiin muun muassa, että viimeisin Nobelin rauhanpalkittu on 1970-luvulla opiskellut samaisessa yliopistossa. Jutun otsikko onnistui antamaan sellaisen kuvan niin kuin yliopisto-opinnoilla olisi joku yhteys rauhanpalkintoon. 

Molemmat englantilaiset yliopistot joissa suoritin yliopistotutkintoni pyytävät tasaisin väliajoin myös minua päivittämään tietoni koulujen tietokantaan. Ennen kaikkea heitä selvästi kiinnostaisi kuulla mitä nykyään teen. Molemmat yliopistot haluaisivat kai tietää olenko sulka heidän hatussaan, voiko minun elämänkaareni jotenkin sitoa yliopistovuosiin ja siten tarinaani käyttää mainoksena tuleville opiskelijoille. Minua ajatus suorastaan naurattaa.

Olen itse oikein ylpeä valinnoistani ja elämästä jonka olen itselleni ja perheelleni rakentanut, mutta en oikein usko, että entiset opinahjoni näkisivät tilanteeni samoin kuin minä. Kiertolaiskotiäiti Khartumissa ei taitaisi kuulostaa heidän korviinsa kovin hyvältä! Yliopistojeni näkökulmasta kuulunen koulujen tilastoissa johonkin menetettyyn prosenttiosuuteen, niihin onnettomiin jotka eivät ole käyttäneet tutkintoja elämässä juurikaan hyväkseen. 

En kuitenkaan itse näe asiaa ollenkaan samoin. En ajattele opiskeluvuosieni menneen millään tavalla hukkaan vaikken olekaan niiden päälle rakentanut uraa. Tavalla tai toisella käytän opintojani koko ajan hyväksi, opintoni auttavat osaltaan minua ymmärtämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa. Mikään vähäinen asia ei ole sekään, että opiskeluvuosien aikana tutustuin moniin elämäni tärkeisiin ihmisiin. Ja on korkeakoulutuksesta minulle sellaistakin hyötyä, etten omien opiskelujeni pohjalta mitenkään erityisesti ihaile muiden yliopistotutkintoja. Omasta kokemuksesta tiedän, että kaltaisiani ihmisiä on opiskelijoina myös niin sanotuissa huippuyliopistoissa. Tiedän, että yliopistotutkinnot eivät lopulta kerro ihmisestä juuri mitään, eivät älykkyydestä eivätkä mistään muustakaan. 

Kun kahdeksanvuotias esikoinen ääneen miettii mitä opiskelisi yliopistossa muistutan häntä, että hänellä on reippaasti aikaa pohtia mitä elämässä haluaa, ja korostan myös aina, että on muitakin vaihtoehtoja kuin yliopisto. Opiskelu kannattaa varmasti, mutta toivon, että lapseni mahdollisimman varhain elämässä sisäistäisivät sen, että hyvän elämän mitta ei ole tutkintojen määrä tai asema työmarkkinoilla. Hyvän ja merkityksellisen elämän voi elää hyvin monilla eri tavoilla, ja mielenrauhan ja tasapainon saavuttaminen on oman kokemukseni mukaan sen helpompaa mitä vähemmän huolehtii siitä miltä oma elämä muiden silmissä vaikuttaa. 

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Kuplassa

Olen asunut ulkomailla enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti kaksikymmentä vuotta. Kaukomailla olen viettänyt ulkomaanvuosista viimeiset kymmenen. Olen kaikki nämä vuodet yrittänyt tiukasti pitää kiinni omasta itsestäni ja omista arvoistani. Se ei aina ole ollut vaihtuvissa olosuhteissa mitenkään helppoa. 

Haluan kaikin voimin välttää olemasta expat-klisee, negatiivisten mielikuvien edustusrouva, mutta siitä ei pääse mihinkään, että elän nykyisellään täällä Sudanissa hyvin tiiviisti expat-kuplan sisällä. Minun kuplani sisään mahtuu valtava kotimme pihoineen, lasten koulu ja koulun talli, kokoelma ruokakauppoja, muutamien tuttujen kodit, läheisen kattoterassin joogatila, pari ravintolaa, eikä juuri muuta. Lähes päivittäin ajan komealla autollamme autonkuljettajan kyydissä läpi ympäröivän todellisuuden milloin minnekin. Vain hyvin harvoin poistun autosta kuplani ulkopuolelle.

En ole koskaan käyttänyt Khartumissa julkista liikennettä. Mies jaksaa aina muistaa korostaa että eipä täällä julkista liikennettä itse asiassa olekaan vaan vain erilaisia yksityisiä kuljetuspalveluja - toinen toistaan huterammannäköisiä busseja joista osa ajelee kuumalla säällä takaluukku auki ettei moottori ylikuumentuisi, pakettiautoryhmätakseja joita kutsutaan nimellä amjad, vanhoja keltaisia takseja, ja tuktukeja. Olen kulkenut täällä ainoastaan omalla autollamme, autonkuljettajan kyydissä; joskus harvoin oman auton sijaan jonkun tutun kyyditsemänä. 

Vain hyvin harvoin jos koskaan minulla on ollut syytä edes harkita bussin tai taksin ottamista, kun auto ja kuljettaja ovat kätevästi käytettävissäni. En erityisesti haluakaan kokeilla täällä erilaisia kulkuneuvoja. Paikasta toiseen liikkuminen hurjassa ruuhkassa on ihan riittävän väsyttävää ja stressaavaa näinkin, oman auton etupenkillä, osaavan kuskin kyydissä. Mutta totta kai elän hyvin kaukana paikallisesta todellisuudesta kun bussin sijaan suhaan pitkin kaupunkia omalla autolla, enkä edes ratissa vaan kyyditettävänä.

Vaikka pyrimmekin elämään näissä hulppeissa puitteissamme mahdollisimman vaatimattomasti kertoo olosuhteistamme ja elämästämme totta kai jotakin myös se, että autonkuljettajan lisäksi minulla on apunani taloudenhoitaja ja kerran viikossa puutarhurikin.

Toisaalta vaikka kulkisin kaikki matkani jalan tai bussilla, vaikka asuisin pienemmässä asumuksessa huonommalla asuinalueella, vaikka hoitaisin kodin kaikkinensa yksin, olen joka tapauksessa kuitenkin länsimainen valkoinen nainen ja ihan vain jo siksi epäsuhtaisen ja kohtuuttoman hyväosainen. Olen itsessäni kupla.

Viime aikoina olen oivaltanut senkin, etten elä erilläni todellisuudesta vain täällä Afrikassa. Tavallisesti olen lomilla Euroopassa tuntenut puskevani ulos kuplasta, palaavani omieni pariin, mutta viime kesänä tajusin, etten oman elämäni ja kokemusteni kautta enää pysty todella ymmärtämään monien eurooppalaisten ikätoverieni tilanteita ja olosuhteita. Se tuntuu aika hurjalta. 


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Sunnuntaimietteitä

Harvinainen vapaa sunnuntai kotona. Tänään juhlistettiin islamilaista uutta vuotta, koululaisilla oli koulusta vapaata ja miehelläkin vapaapäivä. Annoimme myös kotiapulaiselle ja autonkuljettajalle päivän vapaata ja olimme kaikessa rauhassa itseksemme kotosalla.

Kolmas vuosi Khartumissa on lähtenyt hyvin käyntiin. Päiviämme rytmittävät tutut rutiinit, kaikella on aikansa ja paikkansa ja arki toimii niin hyvin kuin näissä olosuhteissa tällä kokoonpanolla voi toivoa. Meillä on jokaisella täällä ihan oikeita ystäviä, minullakin ihmisiä joitten näkemistä odotan ja joiden seurasta nautin. Olemme nykyään täkäläisissä ulkomaalaiskuvioissa myös jo sen verran vanhoja konkareita, että voimme olla muille apuna ja tukena. Se tuo minun elämääni valoa ja keveyttä. 

Tänä syksynä olen ottanut itselleni vähän aikaisempaa enemmän aikaa: olen ratsastustuntien lisäksi alkanut pitkästä aikaa myös käydä joogassa. Harrastin joogaa useamman vuoden ajan parisenkymmentä vuotta sitten ja yllättävän paljon on lihasmuistissa. Tuntuu aika huimalta joogata khartumilaisella kattotasanteella kun taustalla soi rukouskutsu.

Khartumissa on esiintynyt viime viikkoina koleraa. Ainakin yksi tori on sen vuoksi suljettu. Monet kaupat hankkivat kuulemma hedelmänsä ja vihanneksensa juuri kyseiseltä torilta. Meidän hedelmä- ja vihanneskorimme ovatkin nyt toistaiseksi tyhjillään, olemme syöneet jokusen päivän ajan vain purkkivihanneksia ja -hedelmiä. Huomenna taidan kuitenkin rohkaistua ostamaan taas tuoreita hedelmiä ja vihanneksia - täytyy vain pestä ne oikein perinpohjaisesti.

Jos elämä ja vuodet maailmalla ovat minulle mitään opettaneet se on tämä: kaikkeen tottuu. Se ajatus lohduttaa minua nyt - ja toivottavasti myös joskus sitten hamassa tulevaisuudessa kun kaikki taas kerran on uutta ja outoa. 


keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Neljäkymmentä

Tänä vuonna juhlin monia suuria vuosipäiviä. Kaksikymmentä vuotta sitten syksyllä muutin Suomesta ulkomaille ja sillä tiellä olen edelleenkin. Kymmenen vuotta sitten menin naimisiin ja lähdimme miehen työn perässä maailmalle. Näinä päivinä täytän 40. 

Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni kuluivat aika lailla samoilla kulmilla, kahdessa eri osoitteessa Helsingissä. En muista koskaan mitenkään erityisesti unelmoineeni ulkomaille muuttamisesta, mutta toisaalta minulle oli kuitenkin nuoresta asti jollakin tavalla hyvin selvää se, että lähtisin ennen pitkää tutkimaan maailmaa. Lähdin aikoinaan Suomesta koska en halunnut jäädä paikoilleni. Helsingistä luontainen suunta tuntui olevan jonnekin meren toiselle puolen.

Kun täytin kaksikymmentä olinkin ihan uuden äärellä: olin juuri muuttanut Bristoliin, Englantiin opiskelemaan ensimmäistä yliopistotutkintoani. Sisustin pientä huonettani opiskelija-asuntolassa, kuljin luennoilla ja tutustumassa uuteen kotikaupunkiini, opettelin käyttämään sähköpostia ja elämäni ensimmäistä kännykkää. Onnekseni löysin heti ensimmäisten opiskeluviikkojen aikana hyviä ystäviä, joiden kanssa ystävyys jatkuu tavalla tai toisella edelleenkin.

Amerikkalaisittain tärkeän 21 vuoden rajapyykin ylitin New Yorkissa. Muistan miten syntymäpäivän aattona odottelimme, että vuorokausi vaihtuisi ja voisin tilata baarissa sikäläisittäin laillisesti juotavaa.  

Neljä vuotta myöhemmin juhlin 25-vuotissyntymäpäiviäni Lontoossa missä siinä vaiheessa asuin. Maailma oli muutamaa viikkoa aikaisemmin muuttunut syyskuun 11. päivän iskujen myötä. Muistan, että söimme syntymäpäivieni kunniaksi sushia ja joimme sakea, ja senkin muistan, että olin yhtä aikaa hyvin onnellinen ja hyvin onneton. Olin juuri valmistunut Lontoossa valtiotieteiden maisteriksi ja elämä tuntui olevan tässä ja nyt. Toisaalta maailman valloittaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta ja pilvenpiirtäjiin lentäneet lentokoneet olivat järkyttäneet minua suuresti. 

Elämäni seuraava vuosikymmen alkoi taas suurilla muutoksilla. Asuin mieheni kanssa Brysselissä somassa rivitalossa. 30-syntymäpäiviäni juhlistimme muistaakseni ystävien häissä Italiassa. Niihin aikoihin irtisanouduin töistäni Brysselissä. Muutamaa viikkoa myöhemmin menimme itsekin naimisiin ja pian sen jälkeen muutimme Kingstoniin, Jamaikalle. Ei ollut aikaa miettiä tai kriiseillä uutta vuosikymmentä, oli niin paljon muuta ajateltavaa. 

Kun viisi vuotta myöhemmin täytin 35 olimme ehtineet siirtyä Jamaikalta Belizeen. Olin kahden lapsen äiti ja kahden koiran omistaja, vaimo, edustusrouva. Belmopan tuntui siinä vaiheessa jo ihan oikealta kodilta, ympärillemme oli kehittynyt mainio ystäväpiiri ja elämä oli kaikin puolin hyvin.

Uusia tasavuosia, 40. syntymäpäivääni, juhlistan tänä viikonloppuna täällä Sudanissa. Viidessä vuodessa on taas tapahtunut kaikenlaista: lapsia on nykyään jo kolme, koiria samoin; elämä on täytynyt kuluneiden parin vuoden aikana taas kerran rakentaa kokonaan alusta asti ihan uusiin kuvioihin. 

En tunne olevani edelleenkään ihan täysin kotonani täällä Khartumissa, ja epäilen, etten tule tänne ikinä täysin kotiutumaankaan. Sillä ei kuitenkaan tunnu tällä hetkellä olevan kovin paljon merkitystä. Olen oman itseni kanssa nykyään enemmän sinut kuin koskaan aiemmin ja oma elämäni kaikkinensa tuntuu ennen kaikkea hyvältä. Takana on mahtava loma Yhdysvalloissa, meneillään sopivan kiireinen viikko, ympärillä oma rakas perhe ja riittävästi muita hyviä tyyppejä, lentomatkan päässä eri puolilla maailmaa kymmenittäin tärkeitä läheisiä ihmisiä. Mitään enempää en juuri nyt osaa itselleni haluta enkä toivoa. 

tiistai 30. elokuuta 2016

Koiranpäiviä kurjuuden keskellä

Meidän koiramme elävät hyvää elämää. Niillä on tiivis katto päänsä päällä, tukevat seinät ympärillään. Kuumalla säällä niitä viilentävät tuulettimet ja ilmastointi ja talven muutamina viileinä viikkoina niillä on lämmikkeenä hyvälaatuiset takit, peitot ja pedit. Koirillamme on aina tarjolla raikasta ja puhdasta vettä, ja ne syövät suurimmaksi osaksi ruokaa joka kelpaisi minullekin: tuoretta lihaa, tummaa riisiä ja vihanneksia. Niistä pidetään kaikin puolin oikein hyvää huolta. Me ja autonkuljettaja ja eläinlääkäri olemme hyvä koiranhoitajatiimi.

Koiralauma alakerrassa.


Suomalaisesta näkökulmasta koiramme jäävät silti paitsi paljosta: säännöllisistä lenkeistä, koirapuistoista, monista herkuista ja puruluista. Tunnen syyllisyyttä siitä kaikesta mitä koiriltamme elinolosuhteittemme ja elämäntilanteemme vuoksi puuttuukaan. 

Poppy-vahtikoira levossa miellyttävän vilpoisella laattalattialla.


Toisaalta tunnen suurta syyllisyyttä myös siitä kuinka hyvin koiriemme asiat ovatkaan olosuhteissa joissa monilla ihmisillä on puutetta aika lailla kaikesta: katosta pään päällä, ruuasta, suojasta niin kuumuudelta kuin kylmyydeltäkin. On järkyttävää ajatella, että koiramme elävät huomattavasti mukavammin kuin monet paikalliset ihmiset. 

Skippy yhdessä lempipaikoistaan, ruokapöydän alla.


Enkä toki tunne syyllisyyttä vain koiriemme hyvistä oloista. Omassa elämänpiirissäni on ihmisiä joiden päivittäinen elämä on selviytymistä. Teemme heidän hyväksemme mitä voimme, mutta silti tuntuu kohtuuttomalta, että samaan aikaan kun tuttujen mukavien ihmisten elämää varjostavat kuolemanvakavat huolet, me elämme lopulta melko huoletonta elämää suuressa, mukavassa talossa jonka edessä generaattori pärähtää käyntiin kun sähköt menevät poikki, ja vartijat pitävät huolen siitä, ettei tavallinen elämä pääse liian likelle. Meille joilla on jo kaikkea järjestetään lisäksi vielä säännöllisiä lepolomia helpommissa olosuhteissa ja ruoka- ja tavaratilauksia ulkomailta. 

Pongo mietteissään.



Totta kai jo Jamaikalla ja Belizessä elimme kohtuuttoman mukavasti verrattuna moniin paikallisiin, mutta täällä Sudanissa oma hyväosaisuutemme tuntuu vieläkin räikeämmältä. Näissä oloissa tuntuu vaikealta antaa omille huolilleni ja murheilleni kovin paljon tilaa. Olen kiitollinen siitä, että olen kahden viimeisen vuoden aikana saanut maailmanluokan perspektiiviä oman elämäni haasteisiin, mutta toisaalta kyllä myös vähän ikävöin sitä entistä itseäni joka ei tuntenut jatkuvaa syyllisyyttä omasta hyvästä onnestaan. 

torstai 25. elokuuta 2016

Kolmas vuosi Khartumissa

Pari viikkoa sitten pyörähti käyntiin kolmas vuosi Khartumissa. 

Kun Belmopanista löytyi aikoinaan hetkessä paljon hyvää, Khartumia olen alusta asti parhaimmillaankin oikeastaan vain sietänyt. On vaikea kuvitella miltä tuntuisi rakastaa tätä kaupunkia. Mitä Khartumissa rakastaisi? Kysyin sitä aikoinaan eräältä tuntemattomalta, joka oli asunut Khartumissa useamman vuoden ja teki juuri lähtöä muille maille. Hän sanoi, että sanonta ulkomaalaisten keskuudessa kuuluu, että Khartumiin saapuessa itketään ja Khartumista lähtiessä itketään. 

Sopeutuminen tänne todellakin itketti, mutta en tiedä itkenkö kun muuton aika koittaa. Omasta arjestani täällä olen oppinut kyllä tavallaan pitämään, mutta aika paljon siinäkin on rehellisyyden nimissä sitä, että saan voimaa siitä, että saan arjen toimimaan näissä olosuhteissa. Onhan elämässämme täällä toki paljon hyvääkin, mutta tosiasia on kuitenkin se, että hyvä jää aika usein arjen haasteiden ja erilaisten ikävyyksien alle. 

Muualta maailmasta ikävöin ennen kaikkea tärkeitä ihmisiä, mutta Sudan on ollut alusta asti oma lukunsa ihan kaikessa, myös siinä mitä tulee ystävyyteen. Ensimmäisenä vuonna täällä opin olemaan äärimmäisen itsenäinen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun ympäriltä ei tuntunut oikein löytyvän perheen lisäksi juuri muita omanhenkisiä ihmisiä, ja mies matkusteli paljon. Näin jälkeenpäin ajatellen oli oikeastaan hyväkin, että alku oli niinkin haastava. Täällä ei ole viisasta liikaa tukeutua muihin. Suhde paikallisiin on monimutkainen ja ulkomaalaiset, joita omassa elämänpiirissäni lopulta kohtaan paikallisia enemmän, ovat monet maassa hyvinkin rajallisen ajan. Kesän aikana maasta muutti taas pois monta tutuksi tullutta perhettä.

Harmittaa kun kivat ihmiset lähtevät, eikä vain siksi, ettei heitä sitten enää ole täällä seurana. Toisten lähteminen herättää minussa monenlaisia tunteita. Oma elämämme täällä on siinä määrin hyvällä mallilla, että ihan mielelläni pysyisimme täällä suunnitellut neljä-kuusi vuotta; en haluaisi enkä jaksaisikaan juuri nyt muuttaa yhtään mihinkään. Mutta siltikin olen vähän kateellinen etenkin niille, joitten aika Khartumissa tulee luontaisesti täyteen, jotka ovat ikäänkuin täyttäneet velvollisuutensa, voittaneet haasteet, ja pääsevät liikkumaan eteenpäin seuraavaan maahan. 

Sudan on mieheni työn piirissä yksi vaikeimpia maita, juuri tämän haastavampiin oloihin ei perheen kanssa voi muuttaa. Sama pätee myös moniin muihin täällä asuviin perheellisiin ulkomaalaisiin. Melkein kaikki ulkomaalaiset jotka täältä lähtevät päätyvätkin siis johonkin enemmän tai vähemmän helpompaan maahan. Aika monelle tutullemme Khartum on viimeinen kehitysmaakokemus ennen paluuta länsimaiseen elämään. 

Olen paljon miettinyt sitä, että on varmasti aika erilaista asennoitua elämään haastavissa oloissa jos tietää, niiden päälle odottaa ennen pitkää jotain tuttua ja helpompaa. Minä en lainkaan tiedä mikä meitä seuraavaksi odottaa, ja vaikka yhtäältä nautin siitä ajatuksesta, että kaikki on auki, siinä on tietysti omat haasteensakin. On kuin juoksisi maratonia tietämättä alkaako heti perään toinen vastaava koitos vai saako juoksun päälle kaikessa rauhassa hengähtää.

Mieheni tämänhetkisen työn puitteissa meidän perheemme voi käytännössä liikkua vain kehitysmaasta toiseen. Päämajasta on joskus vilauteltu vaihtoehtoa palata jossain vaiheessa pariksi vuodeksi hengähtämään Brysseliin, mutta kaksi vuotta on meille joka tapauksessa liian lyhyt aika. Kolmea vuotta vähempää emme haluaisi viettää missään, ja mieluummin pysyisimme aloillamme kaksinkertaisen ajan: että lapsilla olisi mahdollisuus kunnolla asettua aloilleen, luoda todellisia ystävyyssuhteita, olla osa kouluympäristöä; ettei koiria ja kaikkia kamppeita tarvitsisi yhtenään pakata ja muuttaa maailman äärestä toiseen; ettei koko elämä olisi yhtä sopeutumista ja asettumista.

Olen sinänsä sinut tämän meidän elämäntapamme kanssa ja näen tässä paljon hyvää. Mutta vaikka minusta tuntuukin, että kaikki on juuri niin kuin pitää, että tämän kuuluukin olla meidän elämämme, välillä olen silti kateellinen niille, joille Khartum on viimeinen etappi ennen paluuta tavallisempaan arkeen. En kyllä tiedä olisiko meidän perheestämme edes enää niin sanottuun tavalliseen elämään - olemme tottuneet olemaan muukalaisia, tottuneet sinnittelemään, ja lastemme luontainen ympäristö taitaa tätä nykyä olla kansainvälinen koulu jossain kaukana kaikesta. Mutta kaikesta huolimatta silti ajoittain ikävöin kovastikin tutummanoloisia kuvioita, ruokakauppoja joiden valikoimiin voi luottaa, gluteenittomien tuotteiden hyllyjä, taatusti turvallista sairaanhoitoa, läheisiä ystäviä joita ei ihan heti tarvitsisi valmistautua hyvästelemään.