lauantai 30. tammikuuta 2016

Ei rasismia minun nimissäni

Kaikille teille siellä koti-Suomessa tiedoksi, että tänään iltapäivällä Helsingissä on tilaisuus rauhanomaisesti irtisanoutua katupartioista ja muusta rasistisesta puheesta ja toiminnasta. Leluteekin viisasta Emiliaa on kiittäminen mielenosoituksen ideoimisesta. Minä en täältä kaukaa pääse paikalle mutta olen vahvasti hengessä mukana! 

Ei rasismia minun nimissäni! Laillinen ja ehdottoman rauhanomainen mielenosoitus meille, jotka emme suostu tekosyyksi rasistiselle puheelle ja toiminnalle. Meidän nimissämme ei vaadita rajoja kiinni eikä partioida kaduilla. Emme kaipaa Suomeen oman käden oikeudella toteutettua ”naisrauhaa”, vaan rauhaa kaikille ihmisille elää elämäänsä.

RAUTATIENTORILLA KANSALLISTEATTERIN PÄÄDYSSÄ LAUANTAINA 30.1. KLO 14.30”

perjantai 29. tammikuuta 2016

Poppyn uusi takki

Poppy-koiramme täyttää muutaman päivän päästä seitsemän vuotta. Se on edelleen vahva ja raivokas vahtikoira mutta toisaalta viettäisi kyllä kaikkein mieluiten päivät pitkät rapsuteltavana. 


Poppy on kotoisin Jamaikalta missä on oikeastaan aina kuuma. Lämpötila ei Jamaikalla minun kokemukseni mukaan kovin tuntuvasti viilene talvisinkaan edes öisin. Jamaikan oloissa Poppyn esiäideistä ja -isistä olikin jalostunut hyvin kevytkarvaisia. Poppylla ei mahassa ole juuri ollenkaan karvaa ja sillä on kaikkinensa hyvin lyhyt yksikerroksinen turkki, ei minkäänlaista pohjavillaa kylmää eristämässä. Se pärjää aika kuumassakin ilmanalassa mutta kylmällä säällä se alkaa aika nopeasti palella.


Viime päivät on täällä taas ollut täkäläisittäin kylmä. Tänään näyttäisi päivän korkein lämpötila olevan 22 astetta, ja yöllä mennään arviolta 13 asteessa. Kun minkäänlaista lämmitystä ei ole ja seinät varaavat itseensä ulkoilmaa, on sisälläkin tällä hetkellä aika vilakkaa. Kalsalla laattalattialla ei viitsi liikkua ilman sukkia ja pari kerrosta paitoja tuntuu ihan sopivalta vaatetukselta pitkälle iltapäivään. 


Pongo ja Skippy pärjäävät toistaiseksi ihan omalla karvapeitteellään mutta Poppylle olen nyt viime päivinä vetänyt päälle fleece-takin jonka ostimme sille joululomalla Italiasta. Poppy ei ole takista ihan hirveän innostunut, mutta ei takki toisaalta tunnu sitä ihan kamalasti ärsyttävänkään. Ja ainakaan sitä ei nyt palele.

torstai 28. tammikuuta 2016

Ostoksilla

Ruoan hinta on viime aikoina noussut Khartumissa ja koko maassa aika paljonkin. Torilla on arvatenkin jonkun verran kauppoja halvempaa, mutta minä käyn toisaalta mieluummin ostoksilla isommissa kaupoissa joissa hinnat on selkeästi ilmoitettu ja ne ovat siis taatusti kaikille samat. Ajatus ruokaostoksista tinkimisestä tuntuu vieraalta ja väsyttävältä. 

Enkä kyllä toisaalta oikeastaan ole huomannut kovin suurta eroa ainakaan vihannesten ja hedelmien hinnoissa ruokakauppojen ja kadunvarsien kojujen välillä. Esimerkiksi banaanikilo ostarin ruokakaupassa maksaa tällä hetkellä 6 puntaa, mikä vastaa noin 60 eurosenttiä, kun kojusta olemme sen saaneet parhaimmillaan muistaakseni 5 punnalla. (Teen laskelmani punnista euroihin paikallisen epävirallisen kurssin perusteella ja vähän pyöristäen, sillä meiningillä millä itse kaupassa mietin mitä mikäkin tuote euroissa maksaa.)

Viime aikoina vihanneksia ja hedelmiä on onneksi löytynyt hyvin.
Me asumme tosin kyllä aika kalliissa kaupunginosassa ja kadunvarsien myyjät saattavat hyvinkin lisätä hintoihin ulkomaalaisenvaraa. Silloinkin kun autonkuljettaja käy minun puolestani lähikadun varrella hedelmäostoksilla hän on tietysti liikkeellä meidän suurella autollamme jonka diplomaattikilvet kertovat omaa tarinaansa maksukyvystämme. Jossain toisessa kaupunginosassa saattaa paikallinen siis löytää hedelmiä meitä halvemmalla.

Tällä ostosreissulla tuli ostettua vähän kaikenlaista ylimääräistä:
suklaakastiketta, mysliä miehelle, sipsejä ja muun muassa koiranruokaa
niiden päivien varalle kun itsetehty ruoka loppuu kesken kaiken.
Oli miten oli, minä käyn mieluiten täällä ostoksilla ruokakaupassa torin sijaan. Suosikkikauppani ovat ne joista parhaimmillaan löytyy saman katon alta kaikki: liha, hedelmät ja vihannekset, ja kaikki muut tarveaineet. Ikävä kyllä sellaisia kauppoja ei oikeastaan täällä olekaan. Yhtäältä löytyy yhtä ja toisaalta toista, ja toisinaan mistään ei tunnu löytyvän oikein mitään etsimääni. Melkein jokainen isompi ostosreissuni kattaa joka tapauksessa useamman kaupan. 

Melkein joka kauppareissulla ostamme ainakin maitoa, kananmunia, ja juotavia jugurtteja. Tuore täysmaitolitra maksaa 15 puntaa eli noin 1,50 euroa, ja saman paikallisen tuottajan jugurtit 6,50 puntaa per jugurttijuoma. Kananmunia käytämme paljon ja ostan ne pääasiassa kolmenkymmenen munan pakkauksissa. Kolmekymmentä kananmunaa maksaa tällä hetkellä 36 puntaa, eli noin 3,60 euroa. 


En ihan hirveästi katso ruokaostoksilla hintoja. Pyrin kyllä tekemään ostokset sinänsä ajatuksella ja ostamaan esimerkiksi lihan sieltä missä se on mahdollisimman laadukasta mutta toisaalta edullisinta. Mutta jos näen kaupassa jotain sellaista minkä tiedän maistuvan meistä jollekulle tai useammalle, ja etenkin jos kohdalle osuu jotain harvinaista herkkua, saatan ostaa selkeästi ylihinnoitetunkin tuotteen. Khartumista löytyy muun muassa gluteenittomia tuotteita hyvin rajoitetusti ja esimerkiksi niistä maksan suosiolla aika paljonkin, koska mielestäni on tärkeää, että kaikki perheenjäsenet saavat välillä herkutella, enkä ehdi enkä jaksa aina tehdä kaikkia herkkuja itse alusta alkaen.

Gluteenittomat keksit ja jauhot, nutella ja tonic-vesi maksoivat yhteensä
359 Sudanin puntaa eli noin 36 euroa, mikä on mielestäni aika paljon. 

maanantai 25. tammikuuta 2016

Väliaikatietoja sairastuvalta

Ärhäkkä mahatauti kaatoi viime viikonloppuna suuren osan perheestä sänkyyn emmekä edelleenkään ole kaikki toipuneet. Minulta sairaus vei alkuun siinä määrin voimat, että yhden päivän kirjaimellisesti vain nukuin. En muista milloin viimeksi olisin ollut yhtä täydellisen kipeä ja voimaton. Onneksi oli viikonloppu, onneksi mies oli kotona ja terve, ja onneksi hän saattoi ottaa vielä sunnuntainkin töistä vapaata.

Tänään olen ensimmäistä päivää yksin sairaana kotona kahden sairaan ja yhden terveen lapsen kanssa. Keskiviikkoon mennessä täytyisi ainakin minun yrittää toipua oikein kunnolla, koska silloin mies lähtee muutamaksi päiväksi pois maasta. Ainakin vielä huominen päivä näyttäisi kuitenkin sujuvan pitkälti näissä samoissa merkeissä. Mikäpä siinä. Olen itse vielä sen verran kipeä, ettei mökkihöperyys edes vaivaa.

Vaikka on tosi kurjaa sairastaa, ja erityisen ikävää kun lapset ovat kipeinä, olen toisaalta tavallaan tyytyväinenkin, että olemme saaneet hetkeksi vetäytyä kotiin omaan rauhaamme. Ensimmäinen viikko loman jälkeen sujui oikein mallikkaasti, mutta jo nyt Sudan taas väsyttää minua. Pyrin elämään mahdollisimman yksinkertaista elämää, omille arvoilleni uskollisesti ja rehellisesti, mutta täällä se tuntuu usein hyvinkin hankalalta. Sen verran mitä voimat ovat antaneet myöten olen siis yrittänyt tässä sairauspäivinä latailla vähän akkuja ja järjestää ajatuksiani täällä oman kodin seinien sisällä.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Ihmeköynnöksemme

Ihmeköynnös pihallamme jaksaa kukkia kesät talvet, läpi kuivien ja vieläkin kuivempien kausien. Se tuo elämääni väriä ja iloa joka päivä täällä Khartumissa.

torstai 14. tammikuuta 2016

Pää yhtenä kappaleena

Jokunen kuukausi sitten eräs tuttu pohjoismaalainen äiti totesi minulle täällä Khartumissa, että lapsilleni on varmasti mukavaa, että olen kotiäiti, mutta hänen päänsä kyllä räjähtäisi, jos hänen täytyisi olla lastensa kanssa pidemmälti kotona. Voin varmuudella sanoa, että nainen ei lausahduksellaan suinkaan tarkoittanut kehua minun päätäni - joka monesta kotiäitivuodesta huolimatta näyttäisi edelleen olevan yhtenä kappaleena - vaan omaa päätänsä, joka ei kotiäitiyttä kestäisi hajoamatta palasiksi. 

Olen aikaisemmin pohdiskellut sitä miksi minulle on ollut niinkin helppoa tehdä ratkaisu olla lasten kanssa kotona toistaiseksi ja tullut siihen tulokseen, että se on hyvän kotikasvatuksen ansiota: minun arvoani ei määritä mikään ulkoinen kuten työssäkäynti tai sosiaalinen asema, vaan omanarvontuntoni kumpuaa sisältäni. Mutta sitä jäin tuon tökerön kommentin myötä miettimään miksei pääni räjähdä kun viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen olen lasten kanssa kotona. 

Minulla ei koskaan ole ollut elämäni varalle mitään erityistä suunnitelmaa. Minulla on ollut etuoikeus ja onni voida elämässä seurata sydäntäni ja mieltäni vähän milloin minnekin ja tehdä ratkaisuja miettimättä sen tarkemmin sitä mihin ne johtavat. En muista koskaan tosissani suunnitelleeni tulevaisuutta kovin pitkälle, mutta sen muistan, että vaikkei minulla ikinä ollut mitään todellista konkreettista ideaa siitä mitä haluaisin tehdä aikuisena, unelmoin kuitenkin aina lapsista ja omasta perheestä. 

Omassa lapsuudessani perheen merkitys oli suuri. Äitini ja isäni kävivät molemmat mielekkäissä ja minun näkökulmastani tärkeissäkin töissä, mutta silti minusta tuntui läpi lapsuuden ja nuoruuden siltä, että meidän elämässämme perhe oli kaikkein tärkein asia ja työ kuitenkin enemmän sivujuonne. Kotoa sain myös mallin siihen, että arkisia asioita voi hoitaa ihan hyvillä mielin, ilman sen kummempia napinoita. Isäni laittoi meillä pääosan ruuasta mutten muista hänen valittaneen siitä, että joka päivä täytyi kokata. Koti siivottiin ja pyykit pestiin yleensä ilman sen kummempia puheita. Äitini sanoi, että tiskatessa oli hyvää aikaa ajatella. Tavallisten arkisten asioiden hoitaminen oli lapsuudenkodissani elämää, ei sen enempää tai vähempää. 

Minulle kotitöiden tekeminen on edelleenkin tärkeä tapa pysyä kiinni elämässä. Kun pyykit ja tiskit on hoidettu, pölyt pyyhitty ja tavarat ovat paikoillaan, on elämä kaikin puolin kohdillaan. Olen kiitollinen siitä, että minua on kotitöissä auttamassa osa-aikainen kotiapulainen - varsinkin täällä Khartumissa missä hiekkapöly ottaa muutamassa päivässä vallan eikä tiskikoneista ole juuri kuultu. Mutta kaikkia kotitöitä en kuitenkaan halua antaa toisen tehtäväksi. Jos joku muu tekee kaiken puolestani en saa samalla tapaa kiinni siitä mielihyvän ja rauhan tunteesta kun koti on järjestyksessä. 

Olen parhaimmillani hyvinkin järjestelmällinen, mutta en ajattele olevani mitenkään erityisen taitava kodinhoitaja. Jotenkin vähän omaksi hämmästykseksenikin huomaan kuitenkin, että joka päivä asiat hoituvat minun toimestani. Samaan aikaan kun selvitän miksei hanoista taaskaan tule vettä, laitan taaperolle ruokaa. Kun saan taaperon päiväunille on aika keskittyä koiriin. Kun iltaisin laitan ruokaa jaloissani pyörii koko ajan yhdestä kuuteen otusta, lapsia ja koiria, yhdessä ja erikseen. Välillä joudun komentamaan taaperon alas korkealta tuolilta tai kieltämään koiraa ottamasta ruokaa taaperon kädestä. Mutta tohinasta ja väsymyksestä huolimatta kaikki on juuri niin kuin pitääkin: olen juuri siellä missä haluankin olla, omien tärkeiden ihmisten ja eläinten keskellä. Ja saan voimaa ja iloa ja tyydytystä siitä, että saan kuin saankin arjen toimimaan olosuhteissa kuin olosuhteissa. 

Vaikka olenkin ennen kaikkea keskittynyt perhe-elämän pyörittämiseen, pidän huolta siitä, että otan joka päivä aikaa itselleni. En ole näiden kotivuosien aikana koskaan tuntenut kadottavani itseäni, koska pidän itsestäni koko ajan tiukasti ja ajatuksella kiinni. Omaa aikaa on bloginkirjoittaminen, lukeminen, ratsastaminen, mutta myös vain istuminen sohvalla ajatuksissani. Annan itselleni armoa enkä yritä liikaa. En ajattele, että minun tehtäväni kotiäitinä olisi olla lapsilleni kaikkea joka hetki. En ajattele, että minun täytyy leikkiä lasten kanssa: he osaavat leikkiä itsekseen ja keskenään, ja heidän leikkiessään minulla on aikaa ja lupa miettiä omia asioitani. En myöskään tunne painetta tehdä lasten kanssa kotona askartelutöitä, ellei niitä luontevasti osu kohdalle: koulussa askarrellaan kyllä ihan riittävästi ja siellä siihen on tilaa ja parempia materiaalejakin. En tee kaikkea lasteni edestä vaan päinvastoin yritän ennen kaikkea opettaa heitä huolehtimaan itse itsestään: koululaisemme siivoavat omat lelunsa paikoilleen, korjaavat omat ruokailuvälineensä ruokapöydästä keittiöön ja pyykkinsä pyykkikoriin, auttelevat keittiössä ja koirien kanssa sen minkä kykenevät, koko ajan vähän enemmän. 

Räjähtävästä päästä puhuneelle pohjoismaalaiselle vastasin aikoinaan, että nautin suuresti tästä ajasta lasten kanssa. Olin hämmentynyt hänen kommentistaan enkä siihen hätään parempaa vastausta keksinyt. Mutta eipä siinä, totta se onkin. Vilpittömästi nautin tästä kaikesta ja olen joka päivä kiitollinen siitä, että saan juuri nyt olla juuri tässä, lasteni ulottuvilla niin paljon kuin mahdollista. Se pitää minun pääni koossa. 

maanantai 11. tammikuuta 2016

Paluu arkeen

Loma tuli ja meni. Tarkastimme loman aikana sekä isän- että äidinmaan pääkaupunkien menon. Kiireenvilkkaa kävimme myös entisen yhteisen kotimaamme Belgian pääkaupungissa hoitamassa asioita. Ehdimme loman aikana myös viettää vähän pitemmälti aikaa sekä lasten suomalaisten että italialaisten isovanhempien kanssa, vierailla pikaisesti sisareni perheen luona, ja rentoutua muutaman päivän omassa kodissamme Etelä-Suomessa. Vaikka olimmekin paljon menossa tuntui lomailu kuitenkin suurimmaksi osaksi levolliselta ja mukavalta. Ilokseni ja helpotuksekseni myös kotona Khartumissa meni kaikki lomamme aikana hyvin. Uusi autonkuljettajamme ystävystyi koiriemme kanssa ja hoiti niitä ja kotiamme ja autoamme poissaollessamme erinomaisesti. 

Paluu arkeen loman jälkeen on sekin sujunut yllättävän jouhevasti. Sain matkalaukut purettua ensimmäisenä päivänä paluun jälkeen, kun siihen usein kuluu meiltä päiväkausia. Järjestin samalla kertaa muutaman sotkuisen kaapin ja opettelin vihdoin tekemään lettujakin. Olenpa ehtinyt ensimmäisten muutaman päivän aikana jopa pakastaa varastoon ruokaa tulevien päivien varallekin.

Koululaiset palasivat eilen kouluun mutta miehellä on vielä muutama päivä lomaa. Olemme yhdessä järjestäneet yläkerran olohuonetta uuteen uskoon, ja saaneet hoidettua jos jonkinlaisia asioita. Pyykkivuorta aloitin tosin valloittamaan vasta tänään, ties kuinka mones päivä paluun jälkeen, ja joulukuusi seisoo edelleen lastenhuoneessa. Mutta ehtiihän tässä. 

Kaikki on yhtäältä oikein hyvin mutta toisaalta samat vanhat haasteet toki ovat täällä vastassa edelleen. Suurkaupungin humu väsyttää, ja on ikävä läheisiä ihmisiä. Olen tutustunut täällä Khartumissa vain muutamaan sellaiseen ihmiseen joitten kanssa tunnen löytäneeni jonkinlaisen todellisen yhteyden. Yksi heistä joutui joululoman aikana muuttamaan maasta muutaman päivän varoitusajalla. Täkäläiset viranomaiset olivat päättäneet olla uusimatta hänen työviisumiaan. Vastaavaa tapahtuu täällä niin usein, ettei se koskaan tule ihan yllätyksenä, mutta masentaa toki silti kun kyseessä on ihminen jonka olisin toivonut pysyvän täällä mahdollisimman pitkään. Tämän kouluvuoden lopulla lähtee maasta ainakin yksi toinenkin ystäväperhe. Tuntuu aika selvältä, että täällä en voi rakentaa missään määrin elämääni muitten ihmisten varaan. Se oivallus ehkä osaltaan selittää sen tarmon millä olen tarttunut täällä taas kiinni kodinhoitoon ja perhe-elämään ylipäänsä.

Toisaalta: onneksi nautin kovasti ennen kaikkea juuri tästä perhe-elämästä! Ja jos ja kun perhe-elämältä aikaa jää, on minulla ilonani tämä blogi, internetyhteyden päässä paljon ihania ystäviä ja perheenjäseniä, ja edelleen lukematta aikamoinen pino mielenkiintoisia kirjoja. Näillä eväin on ihan hyvä lähteä taas uuteen vuoteen.