maanantai 29. helmikuuta 2016

Kohtaamisia ja ärsykkeitä

Elämä Khartumissa stressaa, kuluttaa ja väsyttää monella eri tavalla. Mukavatkin asiat tuntuvat täällä usein vievän minulta voimat, arjen haasteista puhumattakaan. 

On antoisaa mutta myös äärimmäisen väsyttävää kohdata päivittäin niin monia erilaisia ihmisiä eri puolilta maailmaa, ja lisäksi sivusta seurata lukemattomia ihmiskohtaloita jotka tulevat vastaan kotiportilla, koululla, kaupan edessä, automatkalla läpi kaupungin.  

Kaikkialla missä liikun on vastassa niin moninaisia ärsykkeitä, että on vaikea todella pysähtyä minkään yhden asian tai ihmisen kohdalla. Olen kiinnostunut ihmisistä, haluaisin keskittyä kohtaamisiin, jutella syvällisiä, tulla ymmärretyksi, tarjota tukea sitä tarvitseville. Minulle on tärkeää yrittää ottaa huomioon se kenen kanssa milloinkin juttelen; haluan omalla käytökselläni kunnioittaa erilaisia kulttuureja, uskontoja, tapoja ja elämäntilanteita. Kuitenkin vain hyvin harvoin minulla tuntuu täällä olevan tilaisuus oikein kunnolla kohdata ketään.

Esimerkiksi silloin kun haen lapsia koulusta tai käyn siellä erilaisissa tapahtumissa täytyy minun kerralla ottaa kontaktia omiin ja muiden lapsiin, opettajiin, vanhempiin ja lastenhoitajiin, siivoojiin, vartijoihin, autonkuljettajiin. Vastassa on muutaman minuutin sisällä lukemattomia hyvin erilaisia ihmisiä. Ei tunnu mahdolliselta kohdata heistä kutakin yhdellä ja samalla tavalla, vaan on pakkokin joustaa suuntaan jos toiseen. Se on sinänsä mainiota mutta toisaalta myös hyvinkin väsyttävää.

Silloinkin kun joskus harvoin onnistun käymään jonkun kanssa mielekkään keskustelun, minulla ei tunnu koskaan olevan tarpeeksi aikaa jäsentää sitä kunnolla mielessäni, rauhassa mietiskellä kuulemaani. Vastassa on aina uusia ja uusia kohtaamisia, ajateltavaa, vaikeita asioita joiden käsittely vaatisi aikaa ja rauhaa. 

Viime päivinä ajatukseni ovat taas kerran viipyilleet Belizen toisenlaisessa todellisuudessa. Hiljaisilla hiekkateillä, sitruspuiden reunustamilla maanteillä, kotona Belmopanissa talossa jonka jokainen kulma ja ikkunoista aukeavat näkymät edelleen tuntuvat tutummilta kuin tämä Khartumin kotimme. Hetkessä ajatukseni vievät minut sinne tutuille kulmille, toiselle puolelle maailmaa, ja saan kiinni siitä mielenrauhasta mitä Belizessä tunsin. Olen kiitollinen siitä, että sain neljä vuotta rauhassa kohdata itseni ja ympäristöni, ihmiset ja eläimet. En tiedä kuinka kummassa pärjäisin täällä Khartumissa ilman sitä muistijälkeä.


tiistai 23. helmikuuta 2016

Autokorjaamolla

Automme takaovi meni sunnuntaina lukkoon eikä suostunut enää aukeamaan. Lukko oli oikutellut jo useamman kuukauden eikä ollut enää toiminut keskuslukituksella moneen kuukauteen, mutta olimme sentään saaneet sen avaimilla aina auki ja lukkoon. Nyt se ei yhtäkkiä enää suostunut aukeamaan ollenkaan. 

Sain autonkorjaajan nimen ja puhelinnumeron eräältä tutulta paikalliselta äidiltä. Autonkuljettaja soitti korjaajalle, kysyi ajo-ohjeet ja maanantaiaamuna lähdimme yhdessä seikkailemaan perille. Khartumissa ei ole juurikaan käytössä osoitteita. Kaikilla kaduilla ja teillä ei ole nimeä lainkaan, ja vain harvalla talolla tuntuu olevan järjestysnumero, joten osoitteiden perusteella ei täällä juuri voi suunnistaa. GPS:kin toimii vähän miten sattuu. Perille milloin minnekin etsitäänkin täällä lähinnä maamerkkien avulla. Meidän matkamme eilen kulki läheltä Al-Arabi-nimistä toria kohti edessä häämöttävää tornia ja bensa-asemaa tornin juurella. 

Minusta on nykyään erityisen mukavaa olla liikkeellä aamuisin. Ulkona ei ole vielä kuuma vaikka aamuaurinko lupaakin iltapäiväksi hellettä. Liikenne ei ole ehtinyt kasvaa hurjaksi ja hektiseksi vaan teillä on tilaa ja rauhaa. On myös virkistävää välillä joutua pois tutuilta reiteiltä uusiin maisemiin, nähdä ihan uusia kaupunginosia ja ymmärtää minkä kaiken keskellä täällä oikein elämmekään.

Seurasimme ajo-ohjeita jotka autonkuljettaja oli edellisenä päivänä saanut ja päädyimme kaupunginosaan jossa oli paljon autokorjaamoja, autoja, ihmisiä ja leppoisanoloisia kulkukoiria. Täkäläisillä kulkukoirilla on kauniit solakat kasvot ja murheellinen mutta toisaalta jotenkin toiveikas katse. Ne kulkevat ja makailevat sopuisasti ihmisten läheisyydessä eikä kukaan tunnu häiritsevän toinen toistaan.

Emme heti löytäneet oikeaa bensa-asemaa joten pysähdyimme kysymään tietä toiselta bensa-asemalta. Olimme kuulemma ajaneet vähän vikaan. Ajelimme vähän matkaa takaisinpäin, käännyimme parkkiin tienvarteen oikean bensa-aseman viereen, tornin juurelle, ja autonkuljettaja kysyi puhelimitse loppumatkalle tarkempia ajo-ohjeita. Autokorjaamo olikin itse asiassa heti seuraavalla poikkikadulla. 

Poikkikatu oli leveähkö hiekkatie jonka molemmin puolin oli autokorjaamoja ja -maalaamoja ja autoja parkissa vähän miten sattuu. Yhdellä puolen tietä maalattiin parhaillaan autoa hopeiseksi. Vastakkaisella puolella oli jonkinlainen vesipiste missä aasinkärryt toisensa jälkeen pysähtyivät jotta ajurit saivat täytettyä kärryjen kyydissä tasapainottelevat suuret vesitonkat. Vesipisteen edustalla odotti puhelin kädessään mies joka oli antanut meille ajo-ohjeet. Autonkuljettaja pysäytti auton miehen viereen, lähelle aasinkärryjä. 

Nousin autosta parahiksi näkemään kuinka automekaanikko avasi automme jumittavan takaoven ihan noin vain kuin ei mitään. Hän alkoi samantien irrottaa auton takaoven sisäseinää ja sitten lukkoa, mutteri kerrallaan. Minut ohjattiin istumaan korjaamon toimistoon mutta sanoin jääväni mieluummin ulos. 

Kannattelin sylissäni taaperoa ja taaperon pientä vauvanukkea. Oli lämmintä muttei liian kuumaa; kevättuuli viilensi mutta samalla lennätti silmiin hiekkaa. Hiekkatie jalkojeni alla oli täynnä pientä roskaa, muovia, paperia, partakoneenteriä. Muistutin tyttöä pitämään kiinni vauvanukestaan, ettei se tippuisi likaiseen maahan. 

Mekaanikko pääsi käsiksi takaoven lukkomekanismiin, irrotti sen ja vei mennessään korjaamon sisälle. Kymmenen minuutin päästä hän palasi, ruuvasi lukon ja oven sisäseinän paikoilleen. Testasimme lukkoa. Se aukesi ongelmitta ja keskuslukituskin toimi taas myös takaovessa. Koko hommaan oli kulunut ehkä puolisen tuntia. 

Autonkuljettaja neuvotteli työn hinnan vähän pyydettyäkin matalammaksi. Maksoin lopulta lukon korjaamisesta 100 Sudanin puntaa, noin 10 euroa. 

Takaisin ajelimme osan matkasta pitkin kapeita sivuteitä: autokorjaamo toisensa jälkeen molemmin puolin tietä, huonosti parkkeerattuja autoja, joka puolella ihmisiä, siellä täällä koiria. Automme ei ollut mahtua kulkemaan kapeilla kaduilla, minä huolehdin autojen ja ihmisten lisäksi myös tienvarsilla makaavien koirien tassujen puolesta. Muutaman kerran jouduimme pysähtymään ja odottamaan, että autoja siirrettiin pois meidän tieltämme. Autonkuljettajaa ja minua nauratti kun ihmiset ympärillä yrittivät kovasti esittää, että ihan hyvin mahtuisimme kolosta kuin kolosta jos vain vähän viitsisimme yrittää. Hymy oli kaikinpuolin herkässä, oloni oli hyvä ja kevyt. Oli aamu, auto oli korjattu, me olimme matkalla ruokakauppaan ja lihakauppaan, kaikki oli hyvin.

Jo useamman päivän olen yrittänyt ymmärtää ja jäsentää tunnelmiani, ihmetellyt tätä väsynyttä mutta onnellista oloani. Mutta myönnettävä se on: juuri kun olin alkanut hyväksyä, etten koskaan ehkä oikein kotiudu tänne Khartumiin, minusta on kuin onkin yhtäkkiä alkanut tuntua jotenkin kotoisalta. 

lauantai 20. helmikuuta 2016

Puolentoista vuoden rajapyykillä: Sopeutumisesta

Kun puolisentoista vuotta sitten muutimme tänne Khartumiin tuntui alkuun, että elämästäni katosivat kerralla värit. Oli ikävä elämää Belizessä, oli vaikea asettua ihan uudenlaiseen erilaiseen ympäristöön, oli huoli lasten sopeutumisesta. Sittemmin minulle on selvinnyt, että värit saattoivat tosiaan kulttuurishokin ja masennuksen myötä todellakin haalistua

Nykyisin näen täällä värejä; viime aikoina olen ollut erityisen ihastunut täkäläisten kevätaamujen valoon ja väreihin. En ole kuitenkaan unohtanut ensimmäisiä vaikeita kuukausia, ja tiedän useamman kansainvälisen muuton pohjalta, ettei asettuminen uuteen maahan ole koskaan ihan ongelmatonta. 

Muistan miten ensimmäistä kertaa muutin ulkomaille, parikymppisenä Englantiin opiskelemaan, ja loputon englannin puhuminen väsytti alkuun kovin. Ensimmäisenä vuonna sulkeuduin usein iltaisin opiskelija-asunnossa huoneeseeni, lukitsin oven, laitoin suomalaista musiikkia soimaan ja lepuutin mieltäni ja kieltäni. Myöhemmin kun asuin ja opiskelin Lontoossa, pääni oli koko ajan suurkaupungin humusta vähän pyörällä ja ikävöin luontoa ihan valtavasti. 

Yhdysvalloissa asuessani tunsin itseni aina jotenkin kutsumattomaksi vieraaksi vaikka viisumini olivatkin kaikin puolin kunnossa. Belgiassa kesti puolestaan aikoinaan kuukausikaupalla saada paikallinen henkilöllisyystodistus: yksi virkailija epäili vakavissaan ettei Suomi kuulunut Euroopan unioniin; toinen kysyi mistä voi mitenkään tietää, että olen edelleen tällä viikolla töissä siinä organisaatiossa, joka edellisviikolla oli kirjoittanut minulle työtodistuksen henkilöpaperien hakemista varten. Minun kehno ranskantaitoni ei riittänyt siihen, että olisin osannut kunnolla puolustautua älytöntä kohtelua vastaan. Sain lopulta paikalliset henkkarini vasta kun mieheni tuli virastoon kanssani ja ärähti erinomaisellaan ranskallaan haluavansa puhua ankeitten virkailijoitten esimiehen kanssa. 

Muistan miten Jamaikalla itkin ja ikävöin sisareni lapsia joita olin tottunut näkemään viikoittain mutta jotka nyt yhtäkkiä asuivat valtameren toisella puolen. Belizessä tunsin itseni alkuun monta kuukautta ulkopuoliseksi, Sudanissa vielä sitäkin pidempään. 

Asettuminen ja sopeutuminen uusiin maihin on ajoittain ollut minulle hyvinkin vaikeaa ja kipeääkin, mutta sitä on toisaalta aina ollut helpottamassa se, että minulla on ollut vapaus valita missä milloinkin asun ja tilaisuus palata synnyinmaahani Suomeen tasaisin väliajoin lataamaan akkuja.

Voin siis vain arvailla miltä tuntuu heistä, jotka ovat jättäneet taakseen kaiken tutun ja erilaisten vaiheitten jälkeen päätyneet kylmään ja kaukaiseen Suomeen, vastaanottokeskukseen, ihmettelemään mitä tuleman pitää. Olivat he sitten mistä hyvänsä, oikealla tai väärällä asialla, arvaan että heillä on todennäköisesti aika epävarma ja orpo olo. Ei maksa itsessään vielä mitään se, että suhtautuu tulijoihin ystävyydellä ja lämmöllä, että pyrkii asettumaan heidän asemaansa, antaa armon käydä oikeudesta ja viranomaisille työrauhan selvittää jokaisen tulijan taustan ja tilanteen asianmukaisesti.

Tästä omasta näkökulmastani ymmärrän heitäkin jotka päätyvät jättämään prosessin kesken ja palaamaan takaisin kotiin. Turvapaikanhakijat ovat käyneet aikoinaan matkaan tietämättä tarkkaan minne ovat menossa, miten pitkälle selviävät, mikä heitä perillä odottaa. Vaikka kotimaassa olisi turvatonta ja vaarallista, se on kuitenkin tuttu paikka ja siellä ovat rakkaat läheiset. Kotimaahan jäänyt perhe voi olla joutunut vaikeuksiin perheenjäsenen lähdön vuoksi, joku läheinen on ehkä sairastunut, tai tilanne kotona muuten muuttunut. 

Turvapaikanhakijat tasapainottelevat sellaisten asioiden kanssa joista meistä harvalla on kokemusta. Niihin verrattuna omat sopeutumiskipuiluni maailmalla tuntuvat oikeastaan aikamoiselta ylellisyydeltä. 

perjantai 19. helmikuuta 2016

Heräteostos

Viime viikonloppuna lasten koululla oli illalla katumarkkinat. Markkinoilla oli myynnissä erilaista tavaraa vanhoista kirjoista koriste-esineisiin ja vaatteisiin, ja kaikenlaisia herkkuja: paikallista ruokaa, ja lisäksi muun muassa hampurilaisia, sushia, kakkuja ja kinuskia. Lapsille oli järjestetty erilaisia huvituspisteitä joissa me vanhemmat olimme vuoronperään töissä yksin tai yhdessä lasten kanssa. 

Me menimme markkinoille koko perheen voimin. Sillä välin kun tyttö ja mies olivat töissä ongintapisteellä minä kiertelin pojan ja taaperon kanssa markkinoilla ja kävimme jonottamassa japanilaisten myyntikojulla suurlähetystön kokin tekemää sushia. Kun oli minun ja pojan vuoro olla töissä norsulle häntä -pisteellä mies viihdytti puolestaan tyttöä ja taaperoa ja katseli samalla toisella silmällä ympärilleen. 

Minä olin etukäteen sitä mieltä, ettemme ostaisi markkinoilta muuta kuin ehkä ruokaa. Emme tarvitse yhtään mitään. Päinvastoin olin edellisellä viikolla kantanut koululle ison muovikassillisen kirjoja myytäväksi markkinoilla. Vanhojen kirjojen myyntipöydästä löysin kuitenkin pari kirjaa ja DVD:tä lapsille, ja mies puolestaan bongasi paikallisen myyjän pöydältä mielenkiintoisen esineen: helmin koristellun päähineen. Emme missään määrin tarvinneet uusia koriste-esineitä, mutta päähine teki kuitenkin meihin molempiin sellaisen vaikutuksen, ettemme voineet sitä vastustaa. 

Olimme kaikki väsyneitä ja alkoi olla jo myöhä, joten teimme kaupat nopeasti ja suuntasimme kotiin. Emme siinä kiireessä tulleet kysyneeksi esineestä sen kummemmin. En siis tiedä mistä se on alkujaan kotoisin tai mikä esine tarkalleen on kyseessä. Eipä sillä sinänsä kyllä väliä. Pääkoristetta on mielenkiintoista tarkastella ja ihailla ihan näinkin. 

Ylimmän linnun saa irrotettua niin, että päähine on helpompi pakata ja kuljettaa.

Yksityiskohta josta paremmin näkyvät myös päähineen kauniit värit.


torstai 18. helmikuuta 2016

Lukemisen opettelua

Viisivuotias ekaluokkalaisemme opettelee koulussa lukemaan. Viime viikolla hän sai kotiin kokoelman sanoja jotka hänen tulee meidän avullamme opetella kotona ulkoa, tällä viikolla sanoja tuli toinen mokoma lisää. Kyseessä ovat niin kutsutut “sight words”, sanotaan niitä suomeksi vaikka silmäyssanoiksi. Ne ovat sanoja jotka lukemaan opettelevien lasten tulisi tunnistaa yhdellä silmäyksellä. Nämä sanat toistuvat teksteissä usein ja listaan kuuluu muun muassa “the” ja “and”. Tarkoitus lienee, että näistä tavallisista sanoista tulee ulkoaopettelun kautta tuttuja ja sitä myöten jää enemmän aikaa keskittyä hahmottamaan lukemista kokonaisuutena. 

Minä en kuitenkaan ole vakuuttunut tämän koko prosessin tarpeellisuudesta. Itse opin aikoinaan lukemaan ilman mitään erityisiä temppuja omia aikojani kun olin siihen valmis, muistaakseni noin kuuden vanhana. Onko todellakin näin paljon vaikeampaa opetella lukemaan englantia kuin suomea, vai onko kyse siitä, että hommaan ryhdytään yksinkertaisesti liian varhain?

Koulun urheilupäivänä koululaisemme osuivat sattumalta samaan ryhmään. He ovat sinisissä hatuissa astumassa hulavanteeseen.


On syynsä siihen, että Suomessa lukemista aloitetaan tarkoituksenomaisesti opettamaan vasta seitsenvuotiaille: seitsenvuotiaana suurin osa lapsista on valmis oppimaan lukemaan. Moni oppii toki jo aikaisemmin, mutta he oppisivat ehkä hyvinkin myös ilman ulkoaopettelua. Kun taas toiset voivat arvatenkin opetella tunnistamaan vaikka miten pitkän listan sanoja mutta eivät silti saa niistä yhdistettyä kovin kummoisia kokonaisuuksia ennen kuin ovat todella valmiita lukemaan.

Kansainvälisissä kouluissa tehdään toki paljonkin sellaista mihin suomalaisen koulujärjestelmän kasvatin on vaikea suhtautua. Yritänkin siksi tavallisesti pitää kouluasioiden suhteen mieleni avoinna ja suuni kiinni. Hankalampaa se on silloin kun kouluhommat tulevat kotiin asti, niin kuin nyt tämän ulkoaopettelun merkeissä.

Muistan, että ihmettelin silmäyssanoja jo silloin kun poikamme opetteli lukemaan englanniksi. Esikoiseltamme kesti vähän pitempään saada kiinni lukemisesta mutta kun hän sitten oppi kunnolla lukemaan hän oli kerralla valmis omaksumaan paljon tietoa ja osaa nyt seitsenvuotiaana lukea englantia hyvinkin sujuvasti. Näin jälkikäteen ajatellen arvelen, että olisimme voineet jättää pojan kohdalla väliin tämän ulkoaopetteluvaiheen ja odotella rauhassa todellista lukuvalmiutta. Olisimme itse kukin - opettajat, me vanhemmat ja ennen kaikkea poika itse - säästyneet paljolta turhautumiselta ja hermostumiselta. 

Ratsastustunnilla jokaisella ratsukolla on oma auttajansa, mutta viisivuotiaamme osaa tätä nykyä jo ravatakin ihan itsekseen. Tässä harjoitellaan ratsastamaan ilman jalustimia. Takana oikealla näkyy isoveli. Sisarukset käyvät koulun tallilla kerran viikossa ratsastustunnilla.


Tuntuu vaikealta ryhtyä taas kerran samaan hommaan. Lasten koulussa ekaluokkalaisten odotetaan kuitenkin osaavan lukea jokseenkin sujuvasti ensi kouluvuoteen mennessä. Oma ekaluokkalaisemme on silloin, tokaluokan alussa, nippanappa kuusivuotias. Suomalaisesta näkökulmasta tuntuu ihan hullulta ja väärältä, että niin pienen lapsen pitäisi välttämättä osata lukea. Mutta tottahan ensi kouluvuodesta tulee tytölle hankalampi jos hän on kovasti jäljessä luokkatovereitaan. Siksi tuntuisi tärkeältä auttaa tyttöä oppimaan lukemaan mahdollisimman nopeasti. Mutta miten, kun kaikki minussa huutaa vastaan?

Lähestyn vanhemmuutta niin kuin kaikkea muutakin elämässäni, mahdollisimman rehellisesti, omana itsenäni. Teen tietysti vanhemman ominaisuudessa paljonkin sellaista mitä minun ei aina välttämättä huvita tehdä: valmistan kunnon aterioita niinäkin iltoina kun itse mieluusti tyytyisin vain johonkin pieneen purtavaan, hoputan lapsia ajoissa nukkumaan vaikka välillä tekisi mieleni antaa heidän rauhassa riekkua hereillä, ja niin edelleen. Mutta mahdollisimman paljon yritän kuitenkin tehdä lasten kanssa sellaisia asioita jotka minusta itsestäni tuntuvat mielekkäiltä ja oikeilta. Viisivuotiaan opettaminen lukemaan ei tunnu minusta lainkaan mielekkäältä eikä varsinkaan oikealta.

Tyttö on oikein fiksu ja sinänsä hyvinkin nopea oppimaan uusia asioita. Hän on kuluneiden kuukausien aikana oppinut muun muassa ratsastamaan hyvinkin mallikkaasti. Hän ei itse ole kovin kiinnostunut silmäyssanojen ulkoaopettelusta mutta on kyllä innostunut lukemisesta ylipäänsä. Se onkin se kulma josta yritän tätä asiaa nyt lähestyä. 

tiistai 16. helmikuuta 2016

Kunnianhimoton

En ole kilpailuhenkinen enkä kunnianhimoinen. Itse asiassa olen suorastaan kunnianhimoton. En pidä kilpailusta, en välitä siitä voitanko Afrikantähden tai juoksukilpailun, en ole kiinnostunut taloudellisesta tai ammatillisesta menestyksestä omalla sen enempää kuin muidenkaan kohdalla. En arvota ihmisiä heidän asemansa mukaan vaan sen perusteella kuinka he suhtautuvat toisiin ihmisiin, eläimiin ja ympäristöönsä yleensä. Samalta pohjalta arvioin myös omaa menestymistäni ihmisenä. 

Kunnianhimottomuuteni kasvualusta oli hyvän ja hyväksyvän lapsuudenkodin lisäksi yksityinen helsinkiläinen päiväkoti jossa vietin päiväni kolmevuotiaasta kouluikään asti. Päiväkodissa ei opittu kilpailun kautta - kaikkea muuta. Muistan juoksukilpailut päiväkotirakennuksen ympäri: tarkoitus ei ollut painaa yksin kovaa vauhtia eteenpäin vaan auttaa hitaampia pysymään nopeampien matkassa. 

Olen hämmästyksekseni huomannut, että nykyään tuntuu olevan täysin hyväksyttyä kuvailla itseään kunnianhimoiseksi, vaikka omiin korviini se kuulostaa ennemminkin kielteiseltä ominaisuudelta. Ymmärrän, että elämässä on tärkeä olla tavoitteita, ja ymmärrän myös halun pyrkiä kohti omaa parasta elämää. Kunnianhimo kuulostaa kuitenkin minun korviini joltakin paljon kovemmalta: halulta pärjätä hyvin, muita paremmin, ja tulla nähdyksi hyvinpärjäävänä. Kunnianhimoinen ihminen kirjaimellisesti kuuluisi himoavan kunniaa omista saavutuksistaan. Ainakin itse käsitän kunnian niin, että siihen liittyy selkeästi jotain ulkoista; muiden hyväksyntää tai suorastaan ihailua. 

Minun omat pyrkimykseni tässä maailmassa ovat siihen verrattuna pieniä ja vaatimattomia, tosin oman elämäni mittakaavassa toisaalta hyvinkin kaikenkattavia: Haluan oppia parhaani mukaan ymmärtämään itseäni ja muita, toivon onnistuvani auttamaan lapsiamme kasvamaan omiksi itsekseen, haluaisin oppia olemaan sopivan lempeä mutta toisaalta tarvittaessa riittävän luja. Haluan tehdä hyvin sen mitä milloinkin teen. En tunne mitään erityistä tarvetta näyttää muille mihin kykenen - tärkeää minulle on itse kykeneminen, ei näyttäminen. 

Tänä päivänä, niin kuin lapsena päiväkodin juoksukilpailuissa, minulle on myös tärkeämpää yrittää auttaa muita pysymään mukana menossa kuin ehtiä itse ensimmäisenä perille. Elämäntapamme ei olekaan siltä osin mitenkään sattumaa vaan sopii erinomaisesti niin mieheni kuin minunkin elämänarvoihin. Kehitysyhteistyön perimmäinen tarkoitus kun lienee juurikin yrittää auttaa kaikkia maailman kansalaisia pääsemään samalle maaliviivalle. Tavoite on aika toivoton, mutta tuntuu tärkeältä kuitenkin yrittää.


maanantai 15. helmikuuta 2016

Vuosipäivä

Tutustuin mieheeni häissä Italian Apuliassa. 

Matkustin hyvän ystäväni häihin Brysselistä missä niihin aikoihin asuin ja tein töitä. En tuntenut hääseurueesta etukäteen oikein muita kuin morsiamen ja sulhasen. Morsiameen olin tutustunut aikaisemmin samana vuonna ranskankielenkurssilla Brysselissä ja meistä oli nopeasti tullut sydänystäviä.

Samassa koneessa Brysselistä Apuliaan lensi toinenkin häävieras, ikäiseni italialainen mies jolla oli kiiltävät kengät ja villapaita siististi hartioilla. Tiesimme olevamme menossa samoihin häihin, mutta mies tuntui tekevänsä kaikkensa vältellääkseen tulomatkalla seuraani. Minua otti päästä. 

En ollut koskaan aikaisemmin ollut italialaisissa kirkkohäissä tai ylipäänsä katolisessa messussa. Olin häiden ainut italiankielentaidoton. En tiennyt missä minun kuului kirkossa istua tai mitä tehdä. Vaikuttava häämessu rauhantoivotuksineen ja Ave Marioineen herkisti minut vuolaisiin kyyneliin. 

Hääjuhlat vietettiin komeissa tiloissa kylän ulkopuolella. Alkupalat tarjoiltiin seisovasta pöydästä puutarhassa, mutta hääillallisen ajaksi morsian oli onneksi järjestänyt minut pöytään jossa kaikki osasivat englantia.

Viinilasillisen ja muutaman ruokalajin jälkeen puhkesin vähän omaksikin yllätyksekseni kertomaan vieressäni istuvalle tuikituntemattomalle italialaiselle miehelle miten ärsyttäviä italialaiset miehet mielestäni olivatkaan. Tasapuolisuuden nimissä kerroin samalla kertaa, että italialaiset miehet eivät myöskään tavallisesti arvostaneet minun suorapuheisuuttani tai homssuisuuttani. Tuntematon kuunteli ja kyseli ja nauroi, hän osasi kohdata purkaukseni niin kuin tarkoitus olikin, jossain huumorin ja vakavuuden keskipaikkeilla.

Seuraavana päivänä oli aika palata takaisin Brysseliin. Minun oli tarkoitus ajaa bussilla lentokentälle sen saman kopean hyvinpukeutuneen häävieraan kanssa joka tulomatkalla oli tehnyt parhaansa unohtaakseen olemassaoloni. Vieruskaverini illallispöydästä, edellisillan tuntematon italialainen, tarjoutui kuitenkin viemään meidät lentokentälle vuokra-autollaan. Hänkin oli palaamassa kotiin Brysseliin. Tuntemattoman lento lähti Barin lentokentältä, meidän Brindisistä, mutta tuntematon vakuutti ettei ylimääräisestä reissusta ollut lainkaan vaivaa.

Matkalla hääpaikalta lentokentälle viimeistään ymmärsin, ettei tuntematon italialainen ollut mikään turhanpäiväinen tyyppi. Pysähdyimme porukalla Lecceen kahville ja siellä kadun varressa puolesta sanasta yhtäkkiä tunnistin tuntemattomasta jotain sellaista tuttua mitä on vaikea sanoin kuvata. Muistan edelleen kirkkaasti sen hetken ja sitä seuranneen sinänsä tavanomaisen keskustelun. 

Tuon ensitapaamisen jälkeen kesti kuukausia ennen kuin tapasimme uudestaan, tuntematon italialainen ja minä. Sillä kertaa tuntematon oli huonolla tuulella, häneltä oli juuri mennyt sivusuun mieluinen työ Afrikan mantereella. Minä en miehen huonosta tuulesta tai ärtyilyistä säikähtänyt vaan vastasin samalla vertaa takaisin. Olin kyllästynyt pelaamaan sosiaalisia pelejä ja jokin miehessä kutsui minua alusta asti puhumaan suoraan ja rehellisesti. Se tuntui hyvältä ja vapauttavalta. 

Senkin tapaamisen jälkeen kului vielä jonkun aikaa ennen kuin meistä tuli pari. Tänään vietämme kuitenkin jo 11. vuosipäiväämme. Myöhemmin tänä vuonna juhlimme 10. hääpäiväämme. Pian hääpäivän jälkeen tulee täyteen 10 vuotta yhdessä kiertolaisina maailmalla. Nämä ovat olleet hienoja ja täysiä vuosia. 

Minuun teki aikoinaan miehessäni vaikutuksen hänen älykkyytensä ja huumorintajunsa, hänen oikeamielisyytensä ja suoruutensa, ja hänen itsevarmuutensa joka vähän yllättäenkin yhdistyy aika saumattomasti vaatimattomuuteen. Samat asiat tekevät minuun edelleen hänessä vaikutuksen. Mieheni on parhaimpia ihmisiä jonka tiedän ja olen hyvin kiitollinen siitä, että elämä aikoinaan johdatti meidät yhteen.


perjantai 12. helmikuuta 2016

Sinipunainen iltahämärä

Pidän iltahämärästä vaikka se toisaalta onkin mielestäni vuorokauden haikein hetki. Vieläkään en ole saanut Khartumin upeaa auringonlaskua ikuistettua valokuvaan, mutta eilen illalla sain sentään napattua kuvan illan sinipunaisesta valosta ja kuunsirpistä.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Lapsia ja koiria

Meillä on ollut perheessä koiria melkein yhtä kauan kuin lapsiakin. Esikoisemme oli vähän alle vuoden kun Poppysta tuli meidän koiramme. Minä olin aina halunnut omaa koiraa, mutta tilanne ei toisaalta siinä vaiheessa kyllä ollut erityisen suotuisa uudelle perheenjäsenelle: pieni poikamme oli juuri oppinut kävelemään, hän oli silmäteräni. Vaativa pentu olisi kaivannut enemmän huomiota kuin mitä pystyin sille sillä hetkellä antamaan. 

Emme tienneet Poppyn taustasta yhtään mitään. Alkuun ihmettelin puolitosissani oliko koira ollenkaan lemmikkikoirien sukua vai ehkäpä villikoiranpentu. Poppy nimittäin oli ja on edelleenkin hyvin omapäinen ja vahva. Se oli hankala koulutettava, ainakin meille asiaanvihkiytymättömille. Olimme helisemässä itsevarman pennun kanssa, joka puski joka paikkaan ja puri varpaita ja sormia.

Pidin Poppya alkuun mahdollisuuksien mukaan aika lailla erillään taaperosta. En oikein luottanut pentuun enkä sen naskalinteräviin hampaisiin. Mutta vähitellen kun koira kasvoi ja rauhoittui poika ja koira alkoivat viettää enemmän aikaa yhdessä. Heistä ei kuitenkaan tullut  mitenkään äärimmäisen läheisiä. Vaikka lapsemme ovat Poppylle selvästi tärkeitä ja se vahtii ja suojelee heitä, Poppy ei koskaan ole ollut oikein innostunut ihan pienten lasten läheisyydestä. Ei Poppy mitään pahaa tee, mutta ärähtää kyllä aika vähästä. Poika oppikin nopeasti kunnioittamaan Poppya ja antamaan sille tilaa, kun sekä me vanhemmat että koira itse muistutimme häntä jättämään koiran tarvittaessa omaan rauhaansa.

Parivuotias poika noin vuoden ikäisen Poppyn kanssa.




Mielestäni on hyvin tärkeää, että lapset jotka kasvavat lemmikkien kanssa oppivat ihan pienestä asti, että lemmikki ei ole lelu. Lapsiperheen lemmikin pitää toki kestää lasten tohotusta ja kovia ääniä ja jonkun verran myös kokematonta käsittelyä, mutta lapsia täytyy toisaalta opettaa kunnioittamaan eläimiä ja kohtelemaan niitä hyvin. Kenelläkään ei ole lupaa kiskoa lemmikkiä korvista tai tökkimässä silmiin. Siinä mielessä ei minusta olekaan ollut mikään erityinen ongelma se, että Poppy ei ole niin kovin innostunut pienistä lapsista. Lapset ovat saaneet sitä myöten oppia kunnioittamaan eläinten omaa tilaa.

Vanhempi tyttäremme oli vähän alle puolivuotias kun Pongo tuli taloon. Pongo oli hyvin sairas ja minua huolestutti alkuun, että sen sairaudet saattaisivat tarttua myös meihin ihmisiin, ja ennen kaikkea tietysti lapsiin, joten pidin sitä jonkun aikaa erossa lapsista. Tyttömme ei ollut siinä vaiheessa ehtinyt päästä kovin paljon vielä kosketuksiin Poppynkaan kanssa koska oli vielä niin kovin pieni. 

Ennen pitkää Pongo alkoi parantua ja lapset pääsivät tutustumaan siihen lähemmin. Hyvin nopeasti paljastui, että Pongo on Poppya huomattavasti sopivampi lapsiperheen koiraksi - se rakastaa huomiota ja on mielellään lasten läheisyydessä. 

Belizessä meillä oli ajoittain eläinsuojeluyhdistyksen koiria ja kissoja sijaishoidossa.
Tässä poika, Pongo ja sijaispentumme Scruffy pihalla leikkimässä.




Kun poika oli nelivuotias ja vanhempi tyttö melkein kaksi Skippy liittyi perheeseemme. Lapset osasivat siinä vaiheessa käsitellä koiria kauniisti ja olivat innostuneita uudesta koirakaverista. He suhtautuivat alusta asti hyvin välittömästi Skippyn kuurouteen.

Nuorimmaisemme syntyi puolisentoista vuotta myöhemmin ja on siis elämänsä alusta asti elänyt kolmen koiran keskellä. Siinä vaiheessa kun nuorin lapsemme syntyi koirat olivat minulle kaikki kolme jo hyvin tuttuja ja tiesin miten ne kukin suhtautuivat lapsiin. Otinkin siinä vaiheessa lasten ja koirien yhteiselon aikaisempaa huomattavasti rennommin. Kaikki lapsemme ovat toki kasvaneet koirien kanssa mutta nuorimmaisemme on saanut olla toisiakin enemmän kosketuksissa koiriemme kanssa ihan pienestä asti ja se näkyy: nyt kaksivuotiaana hän suhtautuu koiriin hyvin reippain ja varmoin ottein vaikka onkin edelleen kooltaan aika lailla koiria pienempi. 

Pongo ja Skippy viihtyvät lähellä lasten leikkejä.




Nyt kun isommat lapset ovat jo seitsemän- ja viisivuotiaita he ovat Poppynkin mielestä ihan täysiä ihmisiä ja se hakee niiltä huomiota ja rapsutuksia yhtä lailla kuin meiltä vanhemmiltakin. Kaksivuotiastakin Poppy suvaitsee, mutta ei vielä ihan samalla tavalla pyri hänen seuraansa. Edelleenkin pidämme tarkasti silmällä leikkejä lasten ja koirien välillä. Vahdimme, etteivät koirat pääse vahingossa tekemään mitään vahinkoa ja toisaalta pidämme tarkkaan huolta siitä, että lapset suhtautuvat koiriin aina kauniisti ja ystävällisesti.

Minusta on upeaa, että lapsemme saavat kasvaa eläinten kanssa. Koirista on koko perheelle paljon seuraa ja turvaa, ja muuton kohdalla niitten merkitys vain kasvoi - kun emme vielä tunteneet täällä juuri muita meitä oli kotona sentään onneksi tukena iso oma porukka. Lapsemme haluavat kuulla kerta toisensa jälkeen siitä kuinka kukin koirista päätyi meille; koirien tarinoiden myötä he ovat jo hyvin pienestä ymmärtäneet kuinka tärkeää on ottaa vastuuta ympäristöstä ja auttaa niitä jotka tarvitsevat apua. Kuuro Skippy on tietysti myös osaltaan opettanut heille kuin huomaamatta hyvinkin paljon.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Auringonlasku

Viime viikolla kotimatkalla eläinlääkäristä näin elämäni kauneimman auringonlaskun. Harmikseni en voinut edes yrittää ottaa kuvaa valtavasta oranssista pallosta koska se laski tarkalleen ministeriörakennusten taakse. Ministeriöitä ei täällä ole lupa valokuvata. 

Tilanne tuntui minulle kuvastavan tämänhetkistä elämääni. Olen tottunut olemaan vapaa ajattelemaan, sanomaan ja tekemään aika lailla mitä haluan, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että vapauteni on selkeästi rajallisempaa. 

Minun täytyy miettiä mitä sanon ja kenelle. Blogin kirjoittamistakin rajoittaa se, että en tunne voivani vapaasti käsitellä sitä kaikkea mikä oman perheeni lisäksi tuo elämääni valoa ja iloa, sen enempää kuin kaikkea sitäkään mikä täällä juuri nyt tuntuu vaikealta kestää. Olen kuluneiden kuukausien aikana alkanut entistäkin selvemmin ymmärtää, että näissä nykyisissä olosuhteissani on paras pitää niin hyvä kuin huonokin aika lailla vakan alla.

Mutta rajoitukset eivät kosketa minua vain täällä Sudanissa. Kun hoidan pankkiasioita Euroopassa minun täytyy muistaa, että yhteyteni Sudaniin saattaa käsittämättömästi hankaloittaa sellaisiakin pankkitoimituksia joilla ei ole mitään tekemistä tämän tämänhetkisen asuinmaani kanssa. 

Enää emme ole myöskään vapaita liikkumaan maailmalla niin kuin ennen. Muutama viikko sitten Yhdysvalloissa tuli voimaan uusi laki jonka perusteella ihmiset jotka ovat viimeisten viiden vuoden aikana käyneet Sudanissa eivät enää voi matkustaa Yhdysvaltoihin ilman viisumia. Toistaiseksi ei myöskään ole takuita siitä, että varmasti saisimme viisumin tai pääsisimme maahan edes viisumilla. Ennen pitkää tilanne toivon mukaan selkeytyy, mutta juuri nyt se on mitä on.

Viime maaliskuussa matkustimme Washington DC:hin tapaamaan rakasta ystäväperhettä. Meillä oli toiveissa matkustaa heitä tapaamaan myös tänä keväänä, mutta se ei nyt olekaan lakimuutoksen vuoksi mahdollista. 

Muut rajoitukset vielä jaksoin kestää mutta tuntuu melko musertavalta ettemme voi matkustaa minne haluamme vaikka meillä muuten olisi siihen tilaisuus. Vaan ei auta, tilanne on vain hyväksyttävä. Kevätlomaksi on keksittävä jotakin muuta, jokin sellainen paikka missä voimme tuntea itsemme sekä tervetulleiksi että vapaiksi.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Kolmen koiran lauma

Kaikki koiramme ovat tulleet meille sattumalta ja hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Poppyn kohdalla ehdimme harkita koiran ottamista viikonlopun verran, Pongoa mietimme tosissamme noin iltapäivän ajan, ja Skippy puolestaan jäi meille vähän kuin huomaamatta. 

En mitenkään suosittelisi ottamaan lemmikkiä tällä tapaa harkitsematta ja hetken mielijohteesta, mutta toisaalta ajattelen, että toimimme kuitenkin omalta osaltamme ihan oikein kaikkien kolmen koiramme kohdalla. Koiramme tarvitsivat kodin ja meille oli sellainen heille antaa.

Poppy kun se oli vielä ihan pieni ja uusi.

Poppy tuli meille muutaman viikon ikäisenä ja ehti olla talon ainut koira puolisentoista vuotta. Se suhtautui pienestä asti ihmisiin aika varautuneesti mutta oli toisaalta aina tullut verrattain hyvin toimeen muitten koirien kanssa, ja tuntui meistä suorastaan kaipaavan lajitoverin seuraa. Osasimme odottaa sen ottavan toisen koiran vastaan suhteellisen helposti ja niin kävikin.

Pongo oli meille tullessaan muutaman kuukauden ikäinen ja hyvin sairas. Jonkin aikaa pidimme koiria erillään, ettei Pongo pääsisi sairastuttamaan Poppya. Kun Pongo oli vähän parantunut päästimme ne leikkimään yhdessä pihalle. Koirat tulivat heti hyvin keskenään juttuun. Pongo-pentu antoi suosiolla Poppyn pomottaa sitä, eikä ole sittemminkään koskaan pyrkinyt haastamaan Poppya.

Kipeä ja pelokas Pongo sinä päivänä kun päätimme ottaa sen omaksemme.
Noin puolitoista vuotta sen jälkeen kun Pongo oli tullut meille, otimme Skippyn kotiimme - alunperin vain siksi ajaksi mitä siltä kestäisi parantua sterilisaatioleikkauksesta. Skippy oli meille tullessaan jo vuoden ikäinen. Se ei selvästikään ollut koskaan ollut talossa ja muistan kuinka järjettömästi sitä alkuun pelotti sisällä. 

Kunhan Skippy toipui leikkauksesta se alkoi etsiä paikkaansa laumassa. Sekin ymmärsi heti alusta asti kunnioittaa Poppya lauman alfakoirana, mutta näki selvästi itsensä kuitenkin koiralauman hierarkiassa pöhkön Pongon yläpuolella. 

Skippy on koiristamme kaikkein vähiten sekarotuinen, sen isä ja ehkä myös isoisä ovat puhdasrotuisia australian karjakoiria. Rodulleen ominaisella tavalla Skippy alkuun monta kuukautta näykki Pongon nilkkoja ja paimensi sitä varsinkin sisällä nurkkaan. Toisinaan Pongo taisteli vastaan ja toisinaan alistui kohtaloonsa. 

Skippy kun se oli vasta tullut meille.


Se oli raskasta aikaa meille kaikille. Koiralauman hierarkiaan ei ihmisellä ole paljon sanomista, mutta tuntui kurjalta katsella sivusta koirien valtataistelua. Skippy ja Pongo eivät koskaan satuttaneet toisiaan mutta jännite niiden välillä itsessään väsytti varmasti molempia.

Aika teki kuitenkin onneksi tehtävänsä. En ole ihan varma kumpi hierarkiassa lopulta päätyi kakkoskoiran asemaan, mutta enää eivät Skippy ja Pongo ole tapelleet paikasta vuosiin. Yhdessä ne leikkivät edelleen päivittäin. Pongo voittaa leikeissä voimassa mutta Skippy vauhdissa ja älykkyydessä. Poppy ei juurikaan koirien leikkeihin osallistu, mutta saattaa kyllä välillä haukkua vieressä ikäänkuin kannustusryhmänä.

Koirakaverukset iltalevolla.


Koiramme ovat tärkeitä kavereita toinen toisilleen. Vaikka Poppy onkin hyvin itsenäinen ja helposti väsyy nuorempien koirien tohotukseen, niistä on kuitenkin sille paljon seuraa. Ja neuroottinen Pongo puolestaan luottaa Poppyyn, ja toisaalta Pongolle on ollut kovasti avuksi se, ettei kuuro Skippy kuule esimerkiksi ukkosta tai ilotulituksia. Kun Skippy nukkuu levollisesti pelottavien äänien läpi Pongokin pysyy rauhallisempana. Skippy puolestaan seuraa tarkkaan toisten koirien touhuja, ne ovat sen korvat. Skippyllä on toisaalta erityisen hyvä näkö; se seurailee pihaa silmä tarkkana ja hälyttää tarvittaessa toisetkin avuksi haukkumalla. 

Koiramme ovat moniulotteisia mainiota tyyppejä itse kukin ja yhdessä ne ovat toimiva tiimi. Rakkaita perheenjäseniä koko porukka.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Puolentoista vuoden rajapyykillä: Ystävyydestä ja itsenäisyydestä

Kun muuttaa uuteen maahan muuttuu kaikki kerralla. Ympärillä on uusissa olosuhteissa yhtäkkiä lukemattomia uusia ihmisiä. Minun tapauksessani oli täällä ihan alkuun totuteltava uuteen kotiapulaiseen ja autonkuljettajaan, ennen pitkää myös vartijoihin ja puutarhuriinkin. Työntekijät otetaan yleensä suositusten perusteella, mutta suositustenkin kohdalla luotetaan usein vieraiden ihmisten arvostelukykyyn ja ajatuksiin. Uudessa maassa ei ole vielä ystäviä joilta kysyä apua, ei edes tuttavia joitten neuvoon voisi varauksetta luottaa. 

Ystävyyssuhteitten kanssa tuntuukin näissä kuvioissa monesti olevan kiire. Yksinäinen haluaa äkkiä ystäviä. Ei tuntuisi olevan aikaa antaa ystävyyden edetä omalla painollaan kun ensinnäkin kaipaa niin kovasti kaveria ja juttuseuraa ja toisaalta tietää, että niin oma kuin toisenkin aika uudessa maassa on ehkä rajallinen. Kun on muuttanut jo monta kertaa ja tärkeitä läheisiä ystäviä elää ripotellen ympäri maailman, ei jaksa enää innostua tutustumisesta kymmeniin ja kymmeniin uusiin ihmisiin. Sitä haluaisi vain löytää ne omat ihmiset niin sukkelaan kuin mahdollista. 

Muistoon ensimmäisistä lastenjuhlistani Khartumissa toissa syksynä kietoutuvat monet kiertolaisen sosiaalisen elämän haasteet. Olimme olleet maassa pari viikkoa kun vanhempi tyttö sai kutsun rinnakkaisluokkalaisen kaverinsa syntymäpäiville. Tuntui siltä, että oli pakko vastata myöntävästi jokaiseen kutsuun jonka saimme. Mehän emme tunteneet ketään. Mitä jos juuri näissä juhlissa tyttö saisi luotua tärkeitä yhteyksiä luokkakavereihinsa? Mitä jos minulle löytyisi juuri näistä juhlista omia ystäviä? Tuntui kohtalokkaalta jättää juhlia väliin. 

Juhlat olivat lauantaipäivänä muistaakseni kadulla 49. Emme siinä vaiheessa vielä tienneet, että useampi Khartumin kaupunginosista on jaettu numeroituihin katuihin. Ajoimme pienellä ja kuumalla vuokra-autollamme ensin väärän kaupunginosan kadulle 49 ja sitten harhailimme tunnin verran oikeassa kaupunginosassa mutta väärässä päässä katua. Meiltä melkein loppui bensa kesken, mies ja minä riitelimme, lapset napisivat takapenkillä, oli kamalan kuumaa ja ahdistavaa. Mutta tuntui ensiarvoisen tärkeältä mennä juhliin. Mehän olimme sanoneet tulevamme ja minä olin jo kertaalleen soittanut ja kysynyt ajo-ohjeitakin. Mitä jos saisimme sellaisen maineen, että lupaamme tulla mutta emme tulekaan eikä kukaan enää koskaan kutsuisi meitä mihinkään? Vihdoin löysimme oikeaan kaupunginosaan ja oikeaan päähän katua. Mies ja poika lähtivät kauppaan ja jättivät tytöt ja minut juhliin. Niin oli sovittu koska emme tienneet olisiko sopivaa mennä syntymäpäiväjuhliin koko perheen voimin. 

Astuin vauva sylissäni ja käsi nelivuotiaan kädessä sisään portista suurelle pihalle. Minulla ei ollut aavistustakaan miltä näyttää päivänsankari saati hänen vanhempansa mutta yritin kulkea määrätietoisen näköisenä jonnekinpäin. Vaalea nainen toivotti minut tervetulleeksi ja esitteli minulle miehensä. Muutama muukin ihminen tuli tervehtimään mutta monet juhlavieraista eivät millään tavalla huomioineet minua. Tunsin oloni aika orvoksi. Oli niin kirkasta ja kuumaa ja minusta tuntui, etteivät ajatukseni kulkeneet kunnolla. Minun olisi kai pitänyt kulkea ympäriinsä esittäytymässä mutta se tuntui ylivoimaiselta. Kaikki muut olivat olleet juhlissa jo pitkään - meiltähän oli mennyt yli tunti paikan löytämiseen - ja näyttivät olevan kuin kotonaan. Kaikki tuntuivat jo tuntevan toisensa. Halusin vain jotenkin yrittää kadota muiden joukkoon.

Vanhempi tyttäreni löysi tutun luokkakaverin ja siirryin tyttöjen perässä varjoon. Juttelin tytön leikkikaverin vanhempien kanssa niitä näitä. Oli helpottavaa löytää juhlista juttukavereita mutta tuntui raskaalta yrittää pitää yllä järjellistä keskustelua. Olin kulttuurishokista kuolemanväsynyt, enkä oikeastaan olisi jaksanut tutustua yhtään kehenkään. Toisaalta pelkäsin, etten saa elämästä uudessa maassa koskaan kiinni jos en ala löytää omia ystäviä. 

Tilanne tuntui mahdottomalta ja käsittämättömältä. Vain muutamia viikkoja aiemmin olin vielä ollut Suomessa missä kaikki oli tuttua, olimme ihan äskettäin viettäneet useamman päivän ystäväperheen kanssa, minä olin ollut osa suurempaa yhteisöä, näkyvä ja olemassaoleva. Eikä ollut kuin jokunen kuukausi siitä kun olimme jättäneet taaksemme kokonaisen elämän Belizessä. Belizessä olimme jo vuosia auttaneet omalta osaltamme uusia tulokkaita, ottaneet heidät vastaan ja siipiemme suojaan. Miten oli mahdollista, että minä yhtäkkiä olinkin se joka tarvitsin vastaanottoa ja epätoivoisesti kaipasin siipiä suojakseni? 

Olin helpottunut kun oli vihdoin aika lähteä, mies ja poika olivat meitä portilla odottamassa. Kesti useamman päivän saada kaikki juhlien herättämät ajatukset ja tunnelmat käsiteltyä. 

On aika mahdoton yhtälö se, että samaan aikaan kun uudessa maassa kaikki voimat menevät oman ja perheen elämän rakentamiseen pitäisi toisaalta onnistua myös luomaan merkityksellisiä ihmissuhteita. Luo lisää paineita kun tietää, että oman ystäväpiirin löytyminen tekee uuteen maahan sopeutumisesta huomattavasti helpompaa. On vaikeaa olla odottamatta paljon jokaisesta kohtaamisesta. 

Alkuun täällä yritin tutustua myös niihin ihmisiin joista vaistoni alusta asti varoitti. Jonkun kuukauden päästä jokin muuttui. Epätoivoisuus poistui ja tilalle tuli vilpitön välinpitämättömyys. Ihan ensiksi annoin itselleni luvan vähät välittää niistä ihmisistä, joitten kanssa en alunperinkään ollut oikein tullut juttuun. Se tuntui hyvin vapauttavalta. Tervehdin heitä kyllä tietysti edelleen ja vaihdoin muutaman kohteliaan sanankin mutta en hakeutunut enää heidän seuraansa. Seuraavaksi otin oikeuden lakata tekemästä kaikkea sellaista sosiaalista mikä vei minulta voimia muttei antanut minulle mitään. Rohkaistuin rajoittamaan omia ja lasten menoja ja järjestin meille runsaasti rauhallista kotiaikaa arki-iltapäivisin.

Näinä päivinä tulee täyteen puolitoista vuotta Khartumissa. Tänä aikana olen pakostakin tullut äärimmäisen itsenäiseksi mitä tulee ystävyyssuhteisiin. Täällä ei ole helppo luoda todellisia kestäviä ystävyyssuhteita. En enää juurikaan pyrikään täällä aktiivisesti hakemaan yhteyksiä muihin vaan ennemminkin odottelen ja katselen mitä tuleman pitää. Kuin huomaamatta olen kuin olenkin tutustunut täällä muutamiin sellaisiin ihmisiin joista on kehittynyt suorastaan ystäviä. Osa heistä on jo ehtinyt mennä menojaan, toiset tekevät lähtöä, mutta muutaman olisi sentään tarkoitus olla täällä ainakin vielä seuraavakin kouluvuosi. 

Toisaalta kenenkään varaan ei täällä voi eikä kannata kovin paljon luottaa. Paikallisten kanssa ei ole helppo ystävystyä ja harva ulkomaalainen toisaalta viihtyy Khartumissa kovin pitkään. Monen pesti täällä on alunperinkin vain vuoden-pari jos sitäkään. Ja ulkomaalaisille lähtö saattaa tulla ihan yllättäenkin: työntekijät tai heidän perheenjäsenensä palavat loppuun tai yksinkertaisesti saavat tarpeeksensa, pakkaavat kampsunsa ja lähtevät kesken kaiken; tai saattaa käydä niinkin miten kävi jokunen viikko sitten ystäväni perheelle, että isäntämaa määrää poistumaan paikalta muutaman päivän varoitusajalla.

Itsenäisyys ja itseriittoisuuus tuntuu ajoittain aika yksinäiseltä, mutta toisaalta olen siitä kiitollinenkin. Olen täällä Sudanissa konkreettisesti ymmärtänyt kuinka vahva oikeastaan olenkaan, kuinka tarpeen vaatiessa pärjään olosuhteissa kuin olosuhteissa. Siitä oivalluksesta on taatusti lohtua ja hyötyä elämän loppuun asti.