tiistai 23. helmikuuta 2016

Autokorjaamolla

Automme takaovi meni sunnuntaina lukkoon eikä suostunut enää aukeamaan. Lukko oli oikutellut jo useamman kuukauden eikä ollut enää toiminut keskuslukituksella moneen kuukauteen, mutta olimme sentään saaneet sen avaimilla aina auki ja lukkoon. Nyt se ei yhtäkkiä enää suostunut aukeamaan ollenkaan. 

Sain autonkorjaajan nimen ja puhelinnumeron eräältä tutulta paikalliselta äidiltä. Autonkuljettaja soitti korjaajalle, kysyi ajo-ohjeet ja maanantaiaamuna lähdimme yhdessä seikkailemaan perille. Khartumissa ei ole juurikaan käytössä osoitteita. Kaikilla kaduilla ja teillä ei ole nimeä lainkaan, ja vain harvalla talolla tuntuu olevan järjestysnumero, joten osoitteiden perusteella ei täällä juuri voi suunnistaa. GPS:kin toimii vähän miten sattuu. Perille milloin minnekin etsitäänkin täällä lähinnä maamerkkien avulla. Meidän matkamme eilen kulki läheltä Al-Arabi-nimistä toria kohti edessä häämöttävää tornia ja bensa-asemaa tornin juurella. 

Minusta on nykyään erityisen mukavaa olla liikkeellä aamuisin. Ulkona ei ole vielä kuuma vaikka aamuaurinko lupaakin iltapäiväksi hellettä. Liikenne ei ole ehtinyt kasvaa hurjaksi ja hektiseksi vaan teillä on tilaa ja rauhaa. On myös virkistävää välillä joutua pois tutuilta reiteiltä uusiin maisemiin, nähdä ihan uusia kaupunginosia ja ymmärtää minkä kaiken keskellä täällä oikein elämmekään.

Seurasimme ajo-ohjeita jotka autonkuljettaja oli edellisenä päivänä saanut ja päädyimme kaupunginosaan jossa oli paljon autokorjaamoja, autoja, ihmisiä ja leppoisanoloisia kulkukoiria. Täkäläisillä kulkukoirilla on kauniit solakat kasvot ja murheellinen mutta toisaalta jotenkin toiveikas katse. Ne kulkevat ja makailevat sopuisasti ihmisten läheisyydessä eikä kukaan tunnu häiritsevän toinen toistaan.

Emme heti löytäneet oikeaa bensa-asemaa joten pysähdyimme kysymään tietä toiselta bensa-asemalta. Olimme kuulemma ajaneet vähän vikaan. Ajelimme vähän matkaa takaisinpäin, käännyimme parkkiin tienvarteen oikean bensa-aseman viereen, tornin juurelle, ja autonkuljettaja kysyi puhelimitse loppumatkalle tarkempia ajo-ohjeita. Autokorjaamo olikin itse asiassa heti seuraavalla poikkikadulla. 

Poikkikatu oli leveähkö hiekkatie jonka molemmin puolin oli autokorjaamoja ja -maalaamoja ja autoja parkissa vähän miten sattuu. Yhdellä puolen tietä maalattiin parhaillaan autoa hopeiseksi. Vastakkaisella puolella oli jonkinlainen vesipiste missä aasinkärryt toisensa jälkeen pysähtyivät jotta ajurit saivat täytettyä kärryjen kyydissä tasapainottelevat suuret vesitonkat. Vesipisteen edustalla odotti puhelin kädessään mies joka oli antanut meille ajo-ohjeet. Autonkuljettaja pysäytti auton miehen viereen, lähelle aasinkärryjä. 

Nousin autosta parahiksi näkemään kuinka automekaanikko avasi automme jumittavan takaoven ihan noin vain kuin ei mitään. Hän alkoi samantien irrottaa auton takaoven sisäseinää ja sitten lukkoa, mutteri kerrallaan. Minut ohjattiin istumaan korjaamon toimistoon mutta sanoin jääväni mieluummin ulos. 

Kannattelin sylissäni taaperoa ja taaperon pientä vauvanukkea. Oli lämmintä muttei liian kuumaa; kevättuuli viilensi mutta samalla lennätti silmiin hiekkaa. Hiekkatie jalkojeni alla oli täynnä pientä roskaa, muovia, paperia, partakoneenteriä. Muistutin tyttöä pitämään kiinni vauvanukestaan, ettei se tippuisi likaiseen maahan. 

Mekaanikko pääsi käsiksi takaoven lukkomekanismiin, irrotti sen ja vei mennessään korjaamon sisälle. Kymmenen minuutin päästä hän palasi, ruuvasi lukon ja oven sisäseinän paikoilleen. Testasimme lukkoa. Se aukesi ongelmitta ja keskuslukituskin toimi taas myös takaovessa. Koko hommaan oli kulunut ehkä puolisen tuntia. 

Autonkuljettaja neuvotteli työn hinnan vähän pyydettyäkin matalammaksi. Maksoin lopulta lukon korjaamisesta 100 Sudanin puntaa, noin 10 euroa. 

Takaisin ajelimme osan matkasta pitkin kapeita sivuteitä: autokorjaamo toisensa jälkeen molemmin puolin tietä, huonosti parkkeerattuja autoja, joka puolella ihmisiä, siellä täällä koiria. Automme ei ollut mahtua kulkemaan kapeilla kaduilla, minä huolehdin autojen ja ihmisten lisäksi myös tienvarsilla makaavien koirien tassujen puolesta. Muutaman kerran jouduimme pysähtymään ja odottamaan, että autoja siirrettiin pois meidän tieltämme. Autonkuljettajaa ja minua nauratti kun ihmiset ympärillä yrittivät kovasti esittää, että ihan hyvin mahtuisimme kolosta kuin kolosta jos vain vähän viitsisimme yrittää. Hymy oli kaikinpuolin herkässä, oloni oli hyvä ja kevyt. Oli aamu, auto oli korjattu, me olimme matkalla ruokakauppaan ja lihakauppaan, kaikki oli hyvin.

Jo useamman päivän olen yrittänyt ymmärtää ja jäsentää tunnelmiani, ihmetellyt tätä väsynyttä mutta onnellista oloani. Mutta myönnettävä se on: juuri kun olin alkanut hyväksyä, etten koskaan ehkä oikein kotiudu tänne Khartumiin, minusta on kuin onkin yhtäkkiä alkanut tuntua jotenkin kotoisalta. 

16 kommenttia:

  1. ihana ja jotenkin kovin valoisa kirjoitus! Näin heti silmissäni myös niiden kulkukoirien solakat kasvot :-) Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lotta itsellesi! Alkuvuodesta minulla oli useamman viikon jotenkin raskas ja vaikea olo täällä ja olen ihan hämmästynyt miten kevyeltä ja valoisalta nyt yhtäkkiä ajoittain tuntuukaan. Yritän pitää kaksin käsin näistä tunnelmista kiinni!

      Poista
  2. Tuli mieleen McCallSmithin Mma Ramotswe-kirjat ja niissä keskeisessä osassa oleva autokorjaamo ja sen mekanikot! Kiva tarina Khartumista tämäkin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulta on aina vain jäänyt nuokin kirjat lukematta vaikka kirjoihin perustuvan televisiosarjan olen kyllä nautinnolla katsonut kokonaisuudessaan. Enpä muistanutkaan, että sielläkin hengailtiin autokorjaamolla! Aikamoisia paikkoja selvästi nämä afrikkalaiset autokorjaamot :)

      Poista
    2. Voi ei! Ja mulla olisi ollut muutama noita kirjoja, mutta taisin pistää jo kiertoon! Täytyypä tsekata jos tulisi vastaan kirpalla :) Itsekin tykkään niistä!

      Poista
    3. Meillä taitaa itse asiassa olla niitä ihan täällä kotonakin... On vaan niin paljon kaikkea mitä tekisi mieli lukea ja niin vähän aikaa! Mutta kyllä tämä taas tästä. Välillä iskee päälle semmoinen virta, että jostain vain jotenkin yhtäkkiä löytyy aikaa lukea useampi kirja yhteen menoon. Jospa tuosta maaliskuun kevätlomasta viimeistään alkaisi taas sellainen vaihe :)

      Poista
  3. Mahtava kuvaus! Niin tekisi mieli nähdä valokuvia ja nähdä millainen todellisuus on omien mielikuvien rinnalla. Mutta ymmärrän oikein hyvin ettei se ole välttämättä mahdollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eilisaamuna olisin hirveän mielelläni ottanut kaikesta kuvia: täplikkäistä kulkukoirista, autonrämistä, automekaanikon sandaaleista... Tämä kirjoitus ihan huutaa kuvia! Mutta herätän tällaisenaankin paljon huomiota. Muut asiakkaat autokorjaamolla ja ympärillä päivittelivät ulkomaalaista asiakasta. Yksi epäili puolitosissaan, että hinnat varmaan nyt nousevat ja toinen pyysi, että ottaisimme hänet mukaan Yhdysvaltoihin (meitä luullaan usein täällä amerikkalaisiksi, Yhdysvallat on ehkä monille ensimmäinen ulkomaa joka mieleen tulee). Kaikki tämä tietysti arabiaksi, autonkuljettaja käänsi minulle kommentit. Katseet tunsin itse vaikka suoraa uteliaisuutta pyrittiinkin peittämään. Tilanne oli kevyt ja mukava ja leppoisa mutta luulen, että olisi muuttunut vähän toisenlaiseksi jos olisin alkanut ottamaan valokuvia. Ihmiset täällä ihan mielellään ihmettelevät minua mutten tiedä olisivatko yhtä mielellään itse ihmettelyn kohteina?

      Täällä omilla nurkilla on vähän helpompi ottaa kuvia mutta ne kertovat toisaalta vain hyvin pienestä osasta Khartumia. Autokorjaamoreissun myötä taas muistin kuinka valtava kaupunki tämä onkaan ja kuinka tämä meidän asuinalueemme on oma hyvin rajallinen todellisuutensa.

      Yksi syy, että kirjoitin reissun muistiin oli itse asiassa juuri kuvien puute. Eilisaamussa oli taikaa ja halusin yrittää painaa sen kaikkinensa mieleeni tulevia heikompia hetkiä varten.

      Poista
  4. Ihanaa! Valokuvia olisi tosiaan mielenkiintoista aina nähdä, mutta valo ja kepeys välittyivät kertomastasi ihanasti muutenkin :) Niin vain aika on ihmeellinen asia sopeutumisissa.

    Mulle ekaa kertaa tänään sanottiin, että ei saa kuvata yhtä tavallista asuintalon porttia ja pelästyin että olikohan aiemmin tullut kuvanneeksi jotain mitä ei pitäisi..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika vaikea on välillä ymmärtää mikä on sopivaa ja mikä ei, ja ennen kaikkea miksi!

      Alkuun mietin täällä valokuvaussääntöjä paljon. Täällähän pitää turistin periaatteessa hankkia valokuvauslupa ja siltikään monia kohteita ei saa kuvata. Meille kuvauslupa tulee ikäänkuin diplomaattikortin kylkiäisenä enkä olekaan nähnyt mitään yksityiskohtaisia sääntöjä siitä mitä saa ja ei saa kuvata. Alkuaikoina valokuvaussäännöt olivat se mitkä pitivät minua ottamasta kovin paljon kuvia ulkona mutta nykyään vältän valokuvausta ennemminkin halusta pysyä jotenkin neutraalina. Olenkin siis alkanut keräillä kuvia mieleeni!

      Poista
  5. Olipa ihana tarina! Itsekin rupesin toivomaan valokuvia, mutta sitten ajattelin, että mitäpä sitä sittenkään. Olit kuvaillut niin hienosti tuon aamun tarinan, näin paikat silmissäni.Tuollaiset pienet kohtaamiset ovat mahtavia olon parantajia, omalla kohdalla oleellista niissä on myös se selviytymisen tunne. Että tämäkin homma sujuu näin hienosti nykyään ja vielä nautinkin hetkestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastoinkäymisistä selviytyminen antaa todellakin voimaa. Ja kun vastoinkäyminen - tässä tapauksessa lukkiutunut takaluukku - johtaakin valoisaan ja iloiseen arkiseen seikkailuun se suorastaan piristää koko viikkoa!

      Mulle itselleni on sanat kuvia tärkeämpiä, mutta tähän kirjoitukseen olisin kyllä todellakin mieluusti lisännyt kuvia. Toisaalta mua naurattaa tämä oma melko kuvaton linjani: seuraavaksi vissiin kirjoitan päivän asuistani ilman kuvia :D

      Poista
  6. Voi kuinka tuli hyvä mieli tätä lukiessa. Ja sinulla on kyllä taito luoda sanojen avulla kuvat lukijan silmien eteen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna ihanasta palautteesta! Lämmittää mieltä.

      Poista
  7. Osaat kuvailla niin valtavan hyvin, että voin hyvin kuvitella tuon autokorjaamotilanteen. Vähän samantapainen suhtautuminen on itselläni täällä kuvaamiseen. Kuvaan nykyään aikalailla luontevasti tilanteissa, joissa muutkin kuvaavat, mutta juurikin tilanteissa, joissa muutkaan eivät kuvaa, tuntuu, että kuvaaminen kiinnittäisi liikaa huomiota. Monia mielenkiintoisia kuvia jää ottamatta, mutta silti tuntuu kivemmalta toimia näin. Lisäksi tiedän, että monikaan kauppojen omistaja ei tykkää siitä, että heidän kaupoissaan kuvataan. Joskus olen kuvannut luvan kanssa (esimerkiksi Saharan ihanassa mattokaupassa, jossa muutoinkin kuvaaminen oli luontevampaa, koska turistien kuvaamiseen oli selkeästi kaupoissakin totuttu).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä ei sellaisia tilanteita olekaan missä kaikki kuvaisivat, koska turisteja ei käytännössä ole juuri ollenkaan. Hyvin huomaamatta ensimmäisenä vuonna otin jonkun verran kuvia, myös esimerkiksi ostoskeskuksen ruokakaupassa, mutta nyt kun näkymät ovat omiin silmiin tuttuja ja arkisia ei niitten kuvaaminen usein edes tule mieleen. Autokorjaamoreissulla tuli toisaalta vastaan paljon kaikkea kuvauksellista - ei niinkään kaunista kuin mielenkiintoista ja jotenkin koskettavaa - mutta onneksi olen ne painanut mieleni kuvamuistiin ja toisaalta tämän kirjoituksen kautta saan nostettua kuvat omaankin mieleeni yhä uudestaan.

      Poista

Kiitos kommentistasi!