maanantai 29. helmikuuta 2016

Kohtaamisia ja ärsykkeitä

Elämä Khartumissa stressaa, kuluttaa ja väsyttää monella eri tavalla. Mukavatkin asiat tuntuvat täällä usein vievän minulta voimat, arjen haasteista puhumattakaan. 

On antoisaa mutta myös äärimmäisen väsyttävää kohdata päivittäin niin monia erilaisia ihmisiä eri puolilta maailmaa, ja lisäksi sivusta seurata lukemattomia ihmiskohtaloita jotka tulevat vastaan kotiportilla, koululla, kaupan edessä, automatkalla läpi kaupungin.  

Kaikkialla missä liikun on vastassa niin moninaisia ärsykkeitä, että on vaikea todella pysähtyä minkään yhden asian tai ihmisen kohdalla. Olen kiinnostunut ihmisistä, haluaisin keskittyä kohtaamisiin, jutella syvällisiä, tulla ymmärretyksi, tarjota tukea sitä tarvitseville. Minulle on tärkeää yrittää ottaa huomioon se kenen kanssa milloinkin juttelen; haluan omalla käytökselläni kunnioittaa erilaisia kulttuureja, uskontoja, tapoja ja elämäntilanteita. Kuitenkin vain hyvin harvoin minulla tuntuu täällä olevan tilaisuus oikein kunnolla kohdata ketään.

Esimerkiksi silloin kun haen lapsia koulusta tai käyn siellä erilaisissa tapahtumissa täytyy minun kerralla ottaa kontaktia omiin ja muiden lapsiin, opettajiin, vanhempiin ja lastenhoitajiin, siivoojiin, vartijoihin, autonkuljettajiin. Vastassa on muutaman minuutin sisällä lukemattomia hyvin erilaisia ihmisiä. Ei tunnu mahdolliselta kohdata heistä kutakin yhdellä ja samalla tavalla, vaan on pakkokin joustaa suuntaan jos toiseen. Se on sinänsä mainiota mutta toisaalta myös hyvinkin väsyttävää.

Silloinkin kun joskus harvoin onnistun käymään jonkun kanssa mielekkään keskustelun, minulla ei tunnu koskaan olevan tarpeeksi aikaa jäsentää sitä kunnolla mielessäni, rauhassa mietiskellä kuulemaani. Vastassa on aina uusia ja uusia kohtaamisia, ajateltavaa, vaikeita asioita joiden käsittely vaatisi aikaa ja rauhaa. 

Viime päivinä ajatukseni ovat taas kerran viipyilleet Belizen toisenlaisessa todellisuudessa. Hiljaisilla hiekkateillä, sitruspuiden reunustamilla maanteillä, kotona Belmopanissa talossa jonka jokainen kulma ja ikkunoista aukeavat näkymät edelleen tuntuvat tutummilta kuin tämä Khartumin kotimme. Hetkessä ajatukseni vievät minut sinne tutuille kulmille, toiselle puolelle maailmaa, ja saan kiinni siitä mielenrauhasta mitä Belizessä tunsin. Olen kiitollinen siitä, että sain neljä vuotta rauhassa kohdata itseni ja ympäristöni, ihmiset ja eläimet. En tiedä kuinka kummassa pärjäisin täällä Khartumissa ilman sitä muistijälkeä.


2 kommenttia:

  1. Tunnistan mietteitäsi. Vähän samanlaisia kohtaamisia täälläkin päin varsinkin näin alussa kun ei juuri moikkaustuttuja syvällisempiiin kohtaamisiin ole ollut tilaisuuksiakaan. Ja tänään juuri yksi käsittämätön kohtaus paikalliselta joka ojensi lastaan niin etten tiennyt miten päin olla. Onpa hyvä että näet Belizen elämän nykyistä tukevana. Musta tuntuu että se aika on vielä kaukana kun tunnen nykyisen kodin kodiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viime aikoina on täällä tuntunut jotenkin kotoisammalta mutta ero Belizeen on silti valtava: puolentoista vuoden paikkeilla Belmopan oli jo paljon selvemmin koti. Kielikysymys pitää täällä osaltaan irrallaan, vaikka siinä kyllä onneksi nykyään auttaa paljon uusi fiksu autonkuljettaja joka toimii tulkkinani ja selittää kattavasti mitä ympärilläni milloinkin tapahtuu.

      Pitkälti ongelmani täällä on tuo mainitsemani: tuntuu, etten koskaan ehdi oikein jäsentää ja järjestää ajatuksiani, koko ajan tapahtuu niin paljon ja on vastassa niin monenlaisia ihmisiä. Eilen alkuiltapäivästä kohtasin vähän sattumalta saman katon alla muutaman tutun, edustettuna oli viisi kansalaisuutta ja vissiinkin ainakin kolme erilaista elämänkatsomusta. Ajauduimme puhumaan hyvinkin vakavasti uskonnoista ja toisaalta kevyemmin liikunnasta, lasten koulusta ja vanhenemisesta. Tapaamisesta menin suoraan koululle jossa törmäsin ystävään: hetkessä ajauduimme niitä näitä -jutuista jakamaan ajatuksia siitä kuinka kukin olemme varautuneet pahimman varalle. Sitten lapset pyyhälsivät paikalle ja tärkeä keskustelu katkesi seinään, oli aika asennoitua lasten juttuihin ja kotimatkaan läpi sekavan liikenteen. Matkalla suuntaan ja toiseen läpi kaupungin on vastassa kymmenittäin lapsia kadun varressa rahaa pyytämässä, likaisia väsyneitä hevosia ja aaseja, kaikenlaista... Illalla kotona iltapäivän erilaiset kohtaamiset ja keskustelut pyrkivät sekavana kokoelmana mieleen.

      Minua lohduttaa täällä ajatus siitä, että ihan vieraasta väliamerikkalaisesta kylästä tuli aikoinaan ihan koti. Ja onneksi voin tosiaan hakea mielenrauhaa muistoista silloinkin kun sitä ei täällä tunnu olevan tarjolla!

      Toivottavasti Kairosta mitä pikimmin alkaisi löytyä edes vähän kodin tuntua.

      Poista

Kiitos kommentistasi!