tiistai 16. helmikuuta 2016

Kunnianhimoton

En ole kilpailuhenkinen enkä kunnianhimoinen. Itse asiassa olen suorastaan kunnianhimoton. En pidä kilpailusta, en välitä siitä voitanko Afrikantähden tai juoksukilpailun, en ole kiinnostunut taloudellisesta tai ammatillisesta menestyksestä omalla sen enempää kuin muidenkaan kohdalla. En arvota ihmisiä heidän asemansa mukaan vaan sen perusteella kuinka he suhtautuvat toisiin ihmisiin, eläimiin ja ympäristöönsä yleensä. Samalta pohjalta arvioin myös omaa menestymistäni ihmisenä. 

Kunnianhimottomuuteni kasvualusta oli hyvän ja hyväksyvän lapsuudenkodin lisäksi yksityinen helsinkiläinen päiväkoti jossa vietin päiväni kolmevuotiaasta kouluikään asti. Päiväkodissa ei opittu kilpailun kautta - kaikkea muuta. Muistan juoksukilpailut päiväkotirakennuksen ympäri: tarkoitus ei ollut painaa yksin kovaa vauhtia eteenpäin vaan auttaa hitaampia pysymään nopeampien matkassa. 

Olen hämmästyksekseni huomannut, että nykyään tuntuu olevan täysin hyväksyttyä kuvailla itseään kunnianhimoiseksi, vaikka omiin korviini se kuulostaa ennemminkin kielteiseltä ominaisuudelta. Ymmärrän, että elämässä on tärkeä olla tavoitteita, ja ymmärrän myös halun pyrkiä kohti omaa parasta elämää. Kunnianhimo kuulostaa kuitenkin minun korviini joltakin paljon kovemmalta: halulta pärjätä hyvin, muita paremmin, ja tulla nähdyksi hyvinpärjäävänä. Kunnianhimoinen ihminen kirjaimellisesti kuuluisi himoavan kunniaa omista saavutuksistaan. Ainakin itse käsitän kunnian niin, että siihen liittyy selkeästi jotain ulkoista; muiden hyväksyntää tai suorastaan ihailua. 

Minun omat pyrkimykseni tässä maailmassa ovat siihen verrattuna pieniä ja vaatimattomia, tosin oman elämäni mittakaavassa toisaalta hyvinkin kaikenkattavia: Haluan oppia parhaani mukaan ymmärtämään itseäni ja muita, toivon onnistuvani auttamaan lapsiamme kasvamaan omiksi itsekseen, haluaisin oppia olemaan sopivan lempeä mutta toisaalta tarvittaessa riittävän luja. Haluan tehdä hyvin sen mitä milloinkin teen. En tunne mitään erityistä tarvetta näyttää muille mihin kykenen - tärkeää minulle on itse kykeneminen, ei näyttäminen. 

Tänä päivänä, niin kuin lapsena päiväkodin juoksukilpailuissa, minulle on myös tärkeämpää yrittää auttaa muita pysymään mukana menossa kuin ehtiä itse ensimmäisenä perille. Elämäntapamme ei olekaan siltä osin mitenkään sattumaa vaan sopii erinomaisesti niin mieheni kuin minunkin elämänarvoihin. Kehitysyhteistyön perimmäinen tarkoitus kun lienee juurikin yrittää auttaa kaikkia maailman kansalaisia pääsemään samalle maaliviivalle. Tavoite on aika toivoton, mutta tuntuu tärkeältä kuitenkin yrittää.


20 kommenttia:

  1. Kaunis kirjoitus! Pystyn hyvin samastumaan kunnianhimottomuuteen ja sen takana vaikuttaviin arvoihin. Mulla on ollut tekemistä sen kanssa että olen oppinut arvostamaan nimenomaan sitä ominaisuutta itsessäni kun tuntuu että monesti esim just näissä kansainvälistä uraa tekevien ympyröissä törmää usein saavutuksien kautta elämää katsoviin näkemyksiin.

    Mulle yksi vanhempi ihminen just vähän aikaa sitten sanoi, että hänen mielestään se on kummallista miten ihmisille kolmi-nelikymppisinä usein tulee tarve menestyä ja sitten vanhempana ehkä vasta huomaavat että ei se nyt niin tärkeää se kaikki stressaaminen ollut. Samalla toki tiedän että tietysti tarvitaan lääkäreitä ja lakimiehiä ja talousosaajia jne ja on upeaa että joillain riittää kunnianhimoa näihin ja muihin tärkeisiin tehtäviin. Sitä en sitten taas ymmärräkään että esim Hesarin taannoisen köyhyysselvityksen mukaan moni talouseliittiin kuuluva pitää köyhyyttä itseaiheutettuna ja omana vikana!?

    Mä olen käynyt sellaisen "hippikoulun" ja aikoinaan nolostelin sitä tietyissä piireissä, mutta nykyään se on musta hieno juttu että oli sellainenkin kasvualusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tekivät hiljaiset Belizen vuodet erinomaisen hyvää: juuri oikeaan saumaan tarjoutui tilaisuus elää unisessa väliamerikkalaisessa kylässä ja rauhassa miettiä mikä minun mielestäni on elämässä oikeasti tärkeää. Jotenkin siellä linnunlaulua ja sammakoiden kurnutusta ja lasten ääniä kuunnellessa kirkastui juuri tuo, että ulkoinen menestys ei lopulta tule koskaan merkitsemään minulle niin paljon kuin tämä kaikki pieni piperrys tässä omassa elämänpiirissä. Oli myös helppo pitää siitä oivalluksesta niissä olosuhteissa kiinni kun ympärillä oli paljon äärimmäisen mukavia ja fiksuja ihmisiä jotka tuntuivat ymmärtäneen saman salaisuuden! Täällä Sudanissa on ajoittain vaikeampaa kuulla omia ajatuksia, suurkaupungin humussa ja kansainvälisellä urallaan eteenpäin raivokkaastikin pyrkivien ihmisten keskellä... Onneksi mies näkee maailman tältä osin ihan samalla tapaa kuin minäkin; meitä molempia ärsyttävät samat itsetyytyväiset ihmiset ja toisaalta meihin molempiin tekee vaikutuksen tietynlainen vaatimattomuus.

      Mä jään uteliaana arvailemaan minkä hippikoulun sä olet käynyt! Mä olin tosiaan ihanassa ja aika omalaatuisessa päiväkodissa, ja sitten myöhemmin kävin melko omalaatuisen lukion, mutta jotenkin olen aina ollut molemmista kokemuksista ennen kaikkea kiitollinen ja vähän ylpeäkin. Hippikoululippu korkealle vaan! :)

      Poista
    2. Jep, taidan ehkä aavistaa vähän mistä puhut. Mulle sellainen oman polun löytämisen kanssa tasapainottelu ja sen ajoittainen kovilleottaminen on liittynyt Brysselin ilmastoon, vaikka en siis ole mitenkään kyseenalaistanut sitä mitä oikeasti pidän tärkeänä. Mutta siellä se mun oma ääni on joskus hukkunut mulla kun on just sellaista raivokasta kv-uralla etenemisen ilmastoa sielläkin päin ja mulla kesti kauan että löysin siellä omanlaiseni maailman.

      Hippikoululippu korkealle joo! Se oli sellainen ehkä vähän kaikkien hippikoulujen äiti eli Steiner :)

      Poista
    3. Ah niin totta kai, Steiner! Kyllä sen puolesta kannattaa liputtaa!

      Mulla taisi käydä Brysselissä tuuri koska tutustuin aika alkuvaiheessa kielikurssilla naiseen jolla oli ja on asenne kohdillaan. Lisäksi yksi vanha lukioaikainen kaveri asui myös samaan aikaan kaupungissa kuin minäkin, sisareni perheen lisäksi. En tainnut oikein edes huomata muuta ympäröivää ilmapiiriä kun lähellä oli kivoja ihmisiä! Ja kielikurssikaverin häissä tutustuin sitten mieheeni - loppu on historiaa :)

      Mutta täällä Khartumissa on ulkomaalaispiireissä mun kokemukseni mukaan aika kovakin ilmapiiri, joka on herättänyt paljonkin miettimään kunnianhimoa ja kotiäitiyttä ja mitä kaikkea.

      Poista
  2. Kunnianhimottoman ihmisen blogiksi tämä blogisi ainakin on ihan mielettömän hyvä - mutta niinhän se on, että ehkä rennommalla otteella, ilman suorituskeskeisyyttä ja hirveää hinkua olla paras, tulee hyvää jälkeä, kun on oma itsensä. Moni "kunnianhimoinen" olisi varmasti riemuissaan, jos osaisi kuvailla tuntemuksia ja ilmiöitä niin hyvin kuin sinä. Minulla muuten sama juttu - kodin peruja - en kerta kaikkiaan osaa suhtautua ihmisiin sen perusteella, mikä heidän asemansa jossakin hierarkiassa on, miten paljon he tienaavat jne. Opin jo kotoa, että aivan muilla asioilla on merkitystä, etenkin sillä, miten kunnioittavasti ja luontevasti ihminen suhtautuu muihin ympärillään - aikuisiin, lapsiin, eläimiin... siinä on valtavat erot! Se on myös se asia, jonka eteen itse haluan ponnistella, ei tilipussi tai komea titteli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mielettömän ihanasta kommentista Lotta!

      Suhtaudun blogin kirjoittamiseen rennosti ja tässä hommassa - niin kuin aika lailla kaikessa muussakin - juoksen omaa juoksuani, en pyri kilpailemaan lukijoista tai mistä lie. Toisaalta blogin kirjoittaminen ja kirjoittaminen ylipäänsä ja kaikki mitä siihen kuuluu on mulle tosi tärkeää. Ei ole paljon parempaa huvia kuin pyöritellä omia ajatuksia, hakea juuri kuvaavinta ilmausta tai oikeaa sanaa! Ja fiksut keskustelut täällä oman ja muiden blogien kommenttiosioissa ovat piste i:n päälle. Tämä koko blogimaailma on tässä elämäntilanteessa oikea aarre.

      Minullekin on elämässä ensiarvoisen tärkeää se miten ihmiset toisiaan ja eläimiä ja ympäristöä kohtelevat. Toisten aito huomioonottaminen on yksi niistä asioista millä mittaan niin muita kuin itseänikin ja minkä myös hartaasti toivon lastemme oppivan.

      Poista
  3. Tunnistan itseani tasta kunnianhimottomuudesta. Valilla on olo kuin ristiaallokossa kun pitaisi haluta tehda pitkaa paivaa ja menestya mutta toisaalta aika moni on kovan stressitaakan alla kodin ja työn yhdistamisen valimaastossa. Olenko vahan luuseri kun valitsin taman helpon tien ja olen edelleen kotona pienine etatöineni, ehka jonkun mielesta. Toisaalta huomaan tyttaressani sellaisia piirteita jo nyt, mitka ovat mulle vieraita, halua olla paras ja voittaa. Turkissa kunnianhimo on yleensa aina positiivista silla tassa yhteiskunnassa on kova halu paasta eteenpain ja huipulle, se alempi taso kun on tosi alhaalla. Hyva aihe ja laittoi miettimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eräs uusi tuttava, nuori korkeastikouluttautunut nainen jonka uskon etenevän elämänsä kaikilla osa-alueille pitkälle, tuumasi äskettäin, että tuntuu niin kuin nykyisin olisi lupa olla ainoastaan kunnianhimoinen. Vaatimattomammille pyrkimyksille ei jotenkin tunnu olevan tilaa. Siltä minustakin on viime aikoina tuntunut, ja tunne on tietysti korostunut siitä, että katselen toisten ruuhkavuosia sivusta. Minä en juuri siksi pidä näitä toisennäköisiä valintoja helppoina - on oltava aika vahva, että jaksaa reippaasti olla kuka on.

      Kansainvälisten koulujen ilmapiiri on yhtä kilpailunhalua ja kunnian- ja voitonhimoa. Kaikkea tunnutaan tekevän kilpailun kautta: matematiikkaa, taidetta, lukemista, jopa erinomaisen hyvästä käytöksestä saatetaan jakaa palkintoja. Varsinkin poikaamme tämä kaikki yhtäältä vetoaa ja toisaalta tuntuu, että hän pärjäisi paremmin vähän sallivammassa ympäristössä. Aidosti kilpailuhenkistä ihmistä kilpailu ehkä jalostaa parempiin suorituksiin, mutta toisia vain sekoittaa se, että he eivät saa rauhassa pyrkiä tekemään omaa parastaan vaan täytyy koko ajan vilkuilla sitä missä vieruskaverit ovat menossa. Yritämme kotona tasoittaa menoa, muistuttaa lapsia siitä, että he ovat hyviä juuri sellaisenaan. Mutta nähtäväksi jää miten he lopulta tulevat kilpailuhenkisyyteen ja kunnianhimoon suhtautumaan.

      Poista
  4. Onkohan niin, että kunnianhimoiset eivät aivan ymmärrä kunnianhimottomia ja toisin päin? Tekstisi oli erittäin mielenkiintoinen ja herätti mussa paljon ajatuksia.

    Mä olen kunnianhimoinen ja kilpailunhaluinen, mutta en mäkään arvota ihmisiä aseman perusteella. Asemalla ja hierarkialla ei mun mielestä ole mitään tekemistä kunnianhimon kanssa. Taloudellinen ja ammatillinen menestys saattavat tulla kunnianhimon sivutuotteena, mutta nekään eivät ole pääasia. Kunnianhimo ei tarkoita ainakaan mulle sitä, että tiimi ei tulisi ennen yksilöitä. Enkä mä allekirjoita sitäkään väitettä, että kunnianhimon vuoksi ihminen haluaa tulla nähdyksi hyvin pärjäävänä. Noille on mun mielestä monia muita kuvaavampia sanoja kuin kunnianhimo. Ahneus, itsekkyys ja vallanhimo esimerkiksi.

    Joudun tässä oikein miettimään, että miksi mä olen pitänyt itseäni kunnianhimoisena koko elämäni kun en selvästikään vastaa ollenkaan mielikuvaasi kunnianhimoisesta ihmisestä?

    Mä näen kunnianhimon positiivisena luonteenpiirteenä yllättäen samasta syystä kuin sä kunnianhimottomuuden. Mulle uuden oppiminen sekä omien tavotteiden ja unelmien saavuttaminen ovat kunnianhimoa. Myös mä haluan kokea onnistumisia asioissa, jotka ovat mulle tärkeitä. Työelämässä eteneminen on mulle tärkeää, mutta ei sen vuoksi, että muut näkisivät sen tai olisin muiden yläpuolella. Se on tärkeää, koska se on osa omaa kehitystäni. Mutta se ei jää siihen työelämään. Haluan kehittyä ihmisenä. Kilpailunhaluni on kova, mutta voitonhimo ei. En märehdi häviötä enkä riemuitse muiden häviöstä. Nautin siitä kilpailusta, koska se tsemppaa osallistujia parempaan suoritukseen.

    Kunnianhimottomuudesta mä taas olisin ennen kirjoitustasi väittänyt, että sellaiset ihmiset eivät halua oppia uutta tai tavoitella mitään. Että elämä soljuu vain omaa rataansa ja niin on hyvä.

    Jännä miten eri tavalla me ajatellaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mielenkiintoisesta kommentista Vintagella! Olet varmasti oikeasti siinä, että kunnianhimottoman on vaikea ymmärtää kunnianhimoisia ja päinvastoin. Siksi olikin hienoa saada kuulla sinun viisaita näkemyksiäsi sieltä "toiselta puolelta".

      Kuvailin yllä laajemmin omia tuntemuksiani tämän asian tiimoilta ja yritin valottaa sitä mistä omat ajatukseni kumpuavat. En siis tarkoittanut sanoa, että kunnianhimoiset ihmiset välttämättä kaikki arvottaisivat toisia ihmisiä aseman perusteella. Toisaalta olen huomannut, että monet joille menestyminen juuri työelämässä on tärkeää tuntuvat ajattelevan, että sellaiset ihmiset kuin minä ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen. Se näkemys taas johtaa oman kokemukseni mukaan aika helposti siihen, että esimerkiksi tällaista kaltaistani kotiäitiä pidetään vähän tyhjäpäisenä. Ja kuitenkin minun keskeinen pyrkimykseni elämässä on oppia elämään, tulla mahdollisimman viisaaksi, kehittyä ja kasvaa koko ajan. Ajattelen niin, että olen esimerkiksi kuluneiden puolentoista vuoden aikana täällä Sudanissa kasvanut ja muuttunut hyvinkin paljon. Ja koko ajan olen kuitenkin ollut näissä samoissa hommissa, lasten ja koirien kanssa.

      Oli avartavaa kuulla ja ymmärtää, että kilpailuhenkinen ihminen ei välttämättä ole voitonhaluinen. En ollut tullut oikein ajatelleeksikaan, että kilpailuhenkiset ihmiset tosiaan varmasti saavat kilpailusta puhtia omaan suoritukseen. Meitä omaa juoksuamme juoksevia kilpailutilanteet nimittäin lähinnä häiritsevät, tai niin on ainakin omalla kohdallani. Minun kehitykseni ja menestykseni ihmisenä eivät liity muihin ja siksi en tarvitse enkä haluakaan ketään vierelle minua kirittämään. Tukemaan ja kannustamaan kyllä, mutta en kirittämään. Kilpailutilanteet eivät tuo minusta parastani vaan ihan vain häiritsevät omaa suoritustani.

      Jäin miettimään, että olisikohan joku parempi sana kuin kunnianhimoinen kuvaamaan sitä minkälainen sinä olet? Kunnianhimo kuitenkin sanana kirjaimellisesti viittaa kunniaan ja himoon. Kunnia kuten tuolla yllä mietiskelin mielestäni on jotain ulkoista ja sinällään liittyy muiden arvostukseen, ja himo tuo mieleen juurikin ahneuden. Ehkä tavoitteellinen kuvaisi paremmin sitä mitä sinä olet? Silloin sinunlaisesi ja minunlaiseni ihmiset eivät enää olisikaan niin erilaisia - meitä erottaisivat vain omannäköiset tavoitteet.

      Poista
  5. Hyviä pointteja, ja olet oikeassa siinä, että monet kunnianhimoiset ihmiset ovat varmaan hyvin pitkälti sellaisia, mikä kuva sulla niistä on. Mä en ymmärrä miksi jotkut ihmiset näkevät työn tärkeämpänä kuin esimerkiksi lasten kanssa vietetyn ajan. Se on hullua, vaikka ihminen olisi kuinka kunnianhimoinen. Arvot ei silloin ole kohdallaan. Musta molemmat on tärkeitä asioita, sekä työ ja perhe, ja ottaen huomioon miten monta tuntia päivässä kuluu töissä, pitäisi illalla riittää hetki aikaa myös lapsille. Kaikkien kohdalla niin ei todellakaan ole, ja unohdetaan mikä on tärkeää.

    Ymmärrän myös tuon, miten kilpailuhenkisyys häiritsee sellaista, joka ei kertakaikkiaan halua kilpailla. Ja kilpailua on ihan joka paikassa, koulusta lähtien. Mä harrastan tennistä ja jouduin sanomaan pelikavereille, että vaikka mä näytän pelaavani tosissani, se ei tarkoita sitä, että haluan tahalleen lyödä niille pahoja palloja. Tai että suuttuisin, jos nelinpelissä pelikaveri epäonnistuu. Mä vaan keskityn pelaamiseen intensiivisesti sen kilpailuvietin takia, ja iloitsen onnistumisista näyttävästi. Mutta ei me edes lasketa pisteitä.

    Mulle kunnianhimo ei ole sanasta huolimatta himoa kunniaan. Se on vaan halu saavuttaa omat tavoitteet ja työskennellä lujasti niiden eteen. Tavoitteellisuus on sekin oikein hyvä sana, mutta musta siinä on miedompi sävy. Tavoitteet ei edes ehkä aina ole selvillä tai kirkkaina mielessä, mutta se halu mennä eteenpäin on. Kyllä siihen varmasti liittyy se menestys jollakin tapaa, vaikken näe sen olevan tärkeää muiden silmissä tai muihin verrattuna.

    Sanoilla on ihmisille erilaisia sävyjä, merkityksiä ja mielikuvia. Ja me ihmiset ollaan sen verran monimutkaisia laitoksia, että meihin mahtuu monia luonteenpiirteitä, jotka voivat olla jopa ristiriitaisia keskenään. Kärjistettynä asiat on niin kuin sanoit, kunnianhimoiset pitävät menestystä elämässä tärkeänä ja ehkä ajattelevat kunnianhimottomien ihmisten olevan eri tasolla itsensä kanssa. Se ei silti tarkoita, että ne ovat enemmän oikeassa kuin sä.

    Mulla on aina tapana sanoa miten tärkeää on, että maailmassa ja ennenkaikkea suomalaisissa äänestäjissä on erilailla ajattelevia ihmisiä kuin mä. Mä olen melko kaukana vasemmistosta ajatuksieni kanssa, mutta niitä ihmisiä tarvitaan. Eihän siitä mitään tulisi, jos kaikki ajattelisivat kuten mä. Meidän koko sosiaalijärjestelmä romahtaisi. Mun kaverit, jotka työskentelevät sosiaalialalla, saavat mun varauksettoman ihailun, koska mä en luonteeni kanssa siihen koskaan pystyisi. Sen takia mä varmaan olen bisnesalalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanat ja niiden sävyerot ja merkitykset ovat minulle hyvinkin tärkeitä. Sanojen tapailu ja pyörittely ja parhaan ilmaisun löytäminen vaikkapa nyt tänne blogiin on suurta huviani. Minulle kunnianhimoinen on yksinkertaisesti niin kielteisesti sävyttynyt sana, että en vaan jotenkin saa kiinni siitä miten kukaan haluaa vapaaehtoisesti itseään kuvata kunnianhimoiseksi. Kunnianhimoinen, kilpailunhaluinen, voitonhimoinen, ahne - ne kaikki kuuluvat jotenkin minun mielikuvissani yhteen ja samaan jatkumoon. Mutta voin kyllä ymmärtää, että jonkun toisen mielessä ainakin osa kyseistä sanoista on neutraalimpia kuin mitä omassani.

      On mielenkiintoista, että tuot esille poliittiset näkökulmat. Minun mielessäni kunnianhimo ja henkilökohtaisen menestyksen tavoittelu kärjistäen assosioituvat enemmän oikealle, kun taas vasemmisto edustaa mielestäni pehmeämpiä ja yhteisöllisempiä arvoja. Niin kuin varmaankin arvata saattaa seison itse poliittisesti hyvinkin vahvasti vasemmalla.

      Maailmaan mahtuu kaikenlaisia hyvinkin eriäviä näkemyksiä, ja ajattelen aika pitkälti niin, että jokainen on oman elämänsä suhteen oikeassa. Mutta myönnettävä on, etten taida olla yhtä varauksetta tyytyväinen siihen, että äänestäjissä on ihan kaikenlaista porukkaa joitten näkemykset heijastuvat maailmanjärjestyksessä! Toivoisin koko maailman heräävän ottamaan huomattavasti reippaammin vastuuta asioista jotka ovat minun mielestäni meidän kaikkien ongelmia, asuimme sitten missä maassa tai millä mantereella hyvänsä.

      Poista
    2. Ei ollut poliittinen suuntaus yllätys. Mulle esimerkiksi yritysten kilpailukyky on lähellä sydäntä, eli melko eri linjoilla ollaan. Mutta tätä nimenomaan tarkoitin sillä, että että on hyvä, etteivät kaikki ajattele politiikassa samoin kuin mä. Tarvitaan niitä, jotka tuovat esille ne pehmeät arvot. Ja sitten meitä muita, jotka haluavat ajaa talouskasvua, koska näkevät sen yhteiskunnan kannalta tärkeänä asiana. Musta nämä eivät sulje toisiaan pois, vaan politiikkojen tehtävä on löytää näiden asioiden välille oikeanlainen tasapaino.

      Huomaa kyllä, että sulla on sana hallussa, koska tällaiseen pohdintaan itsekin blogitekstisi luettuani intouduin. Kiva löytää joskus sellaisiakin blogeja, joissa on oikeaa ja mielenkiintoista sisältöä!

      Poista
    3. Kiitos sinulle ajatuksia herättävistä kommenteista! On mainiota voida käydä asiallista keskustelua näinkin erilaisista näkemyksistä.

      Poista
    4. Kiitos teille molemmille hyvästä keskustelusta, asiallisista mielipiteistä ja hyvästä argumentoinnista! Mä itse hahmotan itseni sinne Vintagellan kanssa samankaltaiseen ajatteluun, nautin työstäni ja huomaan salaa rakentavani itselleni myös uraa.

      Ylennys ei ole mulle voitto muista, tai kyynärpäätaktiikkaa vaan osoitus omasta kasvusta työssä ja työyhteisössä. Minä kehityn ja kehitän omaa osaamistani ja osoituksena siitä muhun luotetaan ja uskotaan että kykenen myös vaativampiin työtehtäviin.

      Lasten myötä olen joutunut opettelemaan itsekin ettei aina tarvitse voittaa lautapelissä, ja lasten ilon kautta oppinut näkemään kauneuden myös siinä että joku muu löytää sen afrikantähden ;)

      Poista
    5. Minusta tuntuu, että kunnianhimottomia ymmärretään vielä enemmän väärin kuin kunnianhimoisia! :) Täytyy siis ehkä ihan korostaa, etten minä ainakaan mitenkään paheksu työssä kehittymistä ja etenemistä, sehän on tosiaan osa henkilökohtaista kehitystä.

      Työelämässä voi toisaalta edetä ilman sen kummempaa kunnianhimoakin. Mieheni ei esimerkiksi ole minua juurikaan kunnianhimoisempi mutta muutaman vuoden välein kuitenkin innostuneena ottaa vastaan setin uusia haasteita uudessa työympäristössä uudessa maassa. Hänen kohdallaan kyse ei ole kuitenkaan niinkään halusta edetä uralla kuin pyrkimyksestä käyttää aikansa mahdollisimman mielekkäästi ja myös jollain tavalla pyrkiä osaltaan tekemään jotakin maailman epäkohdille. Esimerkkinä kunnianhimon puutteesta: Belizessä mies oli toimistonsa johtaja mutta on hyvin onnellinen siitä, että sai täällä Sudanissa siirtyä kokoaikaisesti takaisin teknisempiin tehtäviin, maassa missä työ itsessään on monessa mielessä huomattavasti vaativampaa ja toisaalta myös tarpeellisempaa kuin Belizessä.

      Kunnianhimoton ihminen niin kuin minä voi myös nauttia työstään kovasti ja haluta tehdä sitä mahdollisimman hyvin. Työstä nauttiminen ei omalla kohdallani liity työhön, asemaan tai ylenemiseen vaan ihan siihen hyvin tehdyn työn tyydyttävyyteen itseensä. Siksi kai pystyn nauttimaan myös esimerkiksi kotitöistä; olen vilpittömän tyytyväinen kuin pääsen pyykkivuoren voittajaksi :)

      Poista
  6. Mielenkiintoisia ajatuksia jälleen! Olen itse siinä mielessä tässäkin suhteessa vähän "kaksijakoinen" persoona, että perhe on ehdottomasti se ykkösjuttu, mutta taas toisaalta, jos oikein haluan jotain, olen valmis tekemään sen eteen paljonkin työtä. Myös ammattivalintani ovat aika kaksijakoiset; toisaalta toista ammattiani voisi ehkä jopa kutsua "kutsumukseksi", kun taas toisaalta olen opiskellut myös kaupallista alaa ja tehnyt alan töitä. En sanoisi, että olen kunnianhimoinen, vaan nimenomaan tarvittaessa tavoitteellinen :). Usein kannustimena tehdä hetkellisesti paljon töitä on ollut juurikin halu parantaa koko perheen olosuhteita ja tavoitella yhteisiä haaveita. Nyt taas nykyisessä tilanteessani olen päättänyt keskittyä enemmän niihin asioihin, joita oikeasti pidän tärkeinä ja tässä kuussa päätinkin, että teen toistaiseksi töitä vain puolipäiväisesti kuten alunperinkin oli tarkoitus. Lasten kanssa vietetty aika on kuitenkin niin arvokasta, etten halua tuhlata sitä olemalla läsnä vain "puoliksi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En itse tekisi jakoa niin, että kunnianhimottomat ihmiset itsestäänselvästi suuntautuvat kohti perhe-elämää kun taas kunnianhimoiset pyrkivät etenemään juuri työelämässä. Myös tähän kotielämään voi suhtautua hyvinkin tavoitteellisesti tai suorastaan kunnianhimoisesti; kotivanhempivaihe voi myös olla osa kunnianhimoisen ihmisen visiota oman elämänsä kulusta. Ja toisaalta perhe-elämä on varmasti hyvinkin tärkeää myös kunnianhimoisille uraihmisille, sille vain on oma paikkansa ja aikansa työn rinnalla. Kunnianhimo ei siis välttämättä minun mielessäni yhdisty selkeästi työhön vaan on ennemminkin tietynlainen elämänasenne. Toki se varmasti useimmiten suuntautuu juuri kohti työelämää.

      Kiva, että pystyt itse suunnittelemaan töitäsi niin, että voit tarvittaessa tehdä niitä enemmän tai vähemmän. Se kuulostaa aika ihanteelliselta.

      Poista
  7. Tuo on myös ihan totta; minulle kunnianhimo sanana on jollakin lailla "kova", minkä vuoksi liitän sen nimenomaan uraan ja nimenomaan sellaiseen uraan, jota tehdään äärimmäisen korkein tavoittein ja taas kotielämästä käyttäisin pikemminkin juurikin sanaa tavoitteellinen tms. Mutta nyt kun sanoit, niin kyllähän perhe-elämä voi myös olla osa kunnianhimoisen uraihmisen visiota elämänsä kulusta ja kun oikein aloin ajatella, niin kyllähän osa asettaa esimerkiksi omille lapsilleen aikamoisen kunnianhimoisia tavoitteita. Aika jännä muuten, miten sama sana voikin tuoda niin monenlaisia mielikuvia, riippuen ihan kuulijasta.

    Tämä töiden jäsentely oman elämäntilanteen mukaan on yrittäjyyden hyviä puolia :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen paljon pyöritellyt kunnianhimoa sanana ja käsitteenä mielessäni viime kuukausina, siitä lähtien kai kun jossain kuulin jonkun ylpeänä kuvaavan itseään kunnianhimoiseksi ja se kuulosti minun korviini oudolta. Minäkin nimittäin näen kunnianhimoisuuden kovana ja siinä mielessä negatiivisena ominaisuutena.

      Tuo on muuten varmasti aikamoinen taito itsessään, osata toimia yrittäjänä niin, että on oikeasti työmääränsä hallinnassa. Voin kuvitella, että itse helposti kahmisin huomaamatta liikaa hommaa! Ihan tässä kotiäidin ominaisuudessa olen viime viikkojen aikana onnistunut väsyttämään itseni taas kerran aika perinpohjaisesti... Yritän juuri näin viikonlopun aluksi miettiä miten karsia elämästä kaikki turha ja kuluttava, etten joka arkiviikon päätteeksi olisi näin puhkiväsynyt.

      Poista

Kiitos kommentistasi!