keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Lapsia ja koiria

Meillä on ollut perheessä koiria melkein yhtä kauan kuin lapsiakin. Esikoisemme oli vähän alle vuoden kun Poppysta tuli meidän koiramme. Minä olin aina halunnut omaa koiraa, mutta tilanne ei toisaalta siinä vaiheessa kyllä ollut erityisen suotuisa uudelle perheenjäsenelle: pieni poikamme oli juuri oppinut kävelemään, hän oli silmäteräni. Vaativa pentu olisi kaivannut enemmän huomiota kuin mitä pystyin sille sillä hetkellä antamaan. 

Emme tienneet Poppyn taustasta yhtään mitään. Alkuun ihmettelin puolitosissani oliko koira ollenkaan lemmikkikoirien sukua vai ehkäpä villikoiranpentu. Poppy nimittäin oli ja on edelleenkin hyvin omapäinen ja vahva. Se oli hankala koulutettava, ainakin meille asiaanvihkiytymättömille. Olimme helisemässä itsevarman pennun kanssa, joka puski joka paikkaan ja puri varpaita ja sormia.

Pidin Poppya alkuun mahdollisuuksien mukaan aika lailla erillään taaperosta. En oikein luottanut pentuun enkä sen naskalinteräviin hampaisiin. Mutta vähitellen kun koira kasvoi ja rauhoittui poika ja koira alkoivat viettää enemmän aikaa yhdessä. Heistä ei kuitenkaan tullut  mitenkään äärimmäisen läheisiä. Vaikka lapsemme ovat Poppylle selvästi tärkeitä ja se vahtii ja suojelee heitä, Poppy ei koskaan ole ollut oikein innostunut ihan pienten lasten läheisyydestä. Ei Poppy mitään pahaa tee, mutta ärähtää kyllä aika vähästä. Poika oppikin nopeasti kunnioittamaan Poppya ja antamaan sille tilaa, kun sekä me vanhemmat että koira itse muistutimme häntä jättämään koiran tarvittaessa omaan rauhaansa.

Parivuotias poika noin vuoden ikäisen Poppyn kanssa.




Mielestäni on hyvin tärkeää, että lapset jotka kasvavat lemmikkien kanssa oppivat ihan pienestä asti, että lemmikki ei ole lelu. Lapsiperheen lemmikin pitää toki kestää lasten tohotusta ja kovia ääniä ja jonkun verran myös kokematonta käsittelyä, mutta lapsia täytyy toisaalta opettaa kunnioittamaan eläimiä ja kohtelemaan niitä hyvin. Kenelläkään ei ole lupaa kiskoa lemmikkiä korvista tai tökkimässä silmiin. Siinä mielessä ei minusta olekaan ollut mikään erityinen ongelma se, että Poppy ei ole niin kovin innostunut pienistä lapsista. Lapset ovat saaneet sitä myöten oppia kunnioittamaan eläinten omaa tilaa.

Vanhempi tyttäremme oli vähän alle puolivuotias kun Pongo tuli taloon. Pongo oli hyvin sairas ja minua huolestutti alkuun, että sen sairaudet saattaisivat tarttua myös meihin ihmisiin, ja ennen kaikkea tietysti lapsiin, joten pidin sitä jonkun aikaa erossa lapsista. Tyttömme ei ollut siinä vaiheessa ehtinyt päästä kovin paljon vielä kosketuksiin Poppynkaan kanssa koska oli vielä niin kovin pieni. 

Ennen pitkää Pongo alkoi parantua ja lapset pääsivät tutustumaan siihen lähemmin. Hyvin nopeasti paljastui, että Pongo on Poppya huomattavasti sopivampi lapsiperheen koiraksi - se rakastaa huomiota ja on mielellään lasten läheisyydessä. 

Belizessä meillä oli ajoittain eläinsuojeluyhdistyksen koiria ja kissoja sijaishoidossa.
Tässä poika, Pongo ja sijaispentumme Scruffy pihalla leikkimässä.




Kun poika oli nelivuotias ja vanhempi tyttö melkein kaksi Skippy liittyi perheeseemme. Lapset osasivat siinä vaiheessa käsitellä koiria kauniisti ja olivat innostuneita uudesta koirakaverista. He suhtautuivat alusta asti hyvin välittömästi Skippyn kuurouteen.

Nuorimmaisemme syntyi puolisentoista vuotta myöhemmin ja on siis elämänsä alusta asti elänyt kolmen koiran keskellä. Siinä vaiheessa kun nuorin lapsemme syntyi koirat olivat minulle kaikki kolme jo hyvin tuttuja ja tiesin miten ne kukin suhtautuivat lapsiin. Otinkin siinä vaiheessa lasten ja koirien yhteiselon aikaisempaa huomattavasti rennommin. Kaikki lapsemme ovat toki kasvaneet koirien kanssa mutta nuorimmaisemme on saanut olla toisiakin enemmän kosketuksissa koiriemme kanssa ihan pienestä asti ja se näkyy: nyt kaksivuotiaana hän suhtautuu koiriin hyvin reippain ja varmoin ottein vaikka onkin edelleen kooltaan aika lailla koiria pienempi. 

Pongo ja Skippy viihtyvät lähellä lasten leikkejä.




Nyt kun isommat lapset ovat jo seitsemän- ja viisivuotiaita he ovat Poppynkin mielestä ihan täysiä ihmisiä ja se hakee niiltä huomiota ja rapsutuksia yhtä lailla kuin meiltä vanhemmiltakin. Kaksivuotiastakin Poppy suvaitsee, mutta ei vielä ihan samalla tavalla pyri hänen seuraansa. Edelleenkin pidämme tarkasti silmällä leikkejä lasten ja koirien välillä. Vahdimme, etteivät koirat pääse vahingossa tekemään mitään vahinkoa ja toisaalta pidämme tarkkaan huolta siitä, että lapset suhtautuvat koiriin aina kauniisti ja ystävällisesti.

Minusta on upeaa, että lapsemme saavat kasvaa eläinten kanssa. Koirista on koko perheelle paljon seuraa ja turvaa, ja muuton kohdalla niitten merkitys vain kasvoi - kun emme vielä tunteneet täällä juuri muita meitä oli kotona sentään onneksi tukena iso oma porukka. Lapsemme haluavat kuulla kerta toisensa jälkeen siitä kuinka kukin koirista päätyi meille; koirien tarinoiden myötä he ovat jo hyvin pienestä ymmärtäneet kuinka tärkeää on ottaa vastuuta ympäristöstä ja auttaa niitä jotka tarvitsevat apua. Kuuro Skippy on tietysti myös osaltaan opettanut heille kuin huomaamatta hyvinkin paljon.

8 kommenttia:

  1. Tata oli tosi kiva lukea! Meidan Alexin kohdalla on myös joskus mietitty etta lieneekö perimassa villikoiraa silla on samoin hyvin omapainen ja haastava koulutettava. Sormien nakertelu, housunpunttien jahtaaminen ja vallaton hyppiminen on tuttua, tosin tytön kohdalla ei tallaista koskaan tapahdu. Alex on selvasti ottanut ykkös tehtavakseen tytön vahtimisen, mieheni ja minun lisaksi Alex ei esim. laske muita tytön huoneeseen ja on todella surullinen kun tyttö lahtee ulos, saattaa itkea ja ulvoa pitkaan. Meillakin tyttö on tottunut koiriin, ero moniin samanikaisiin kavereihin on iso. Suurin osa turkkilaisista lapsista on opetettu tosi varovaisiksi ja jopa pelkaamaan kaikkia koiria kun taas tyttöa kiinnostaa jokaikinen vastaantuleva karvakasa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidänkin lapset suhtautuvat hyvin luontevasti eläimiin ihan yleensä ja ero ikätovereihin on tosiaan siinä hyvinkin suuri, varsinkin nyt täällä Sudanissa. Paikalliset lapset eivät koiria usein pääsekään kohtaamaan, mutta myös esimerkiksi koulun tallin tallikissaa monet täkäläiset lapset tuntuvat suorastaan pelkäävän, kun taas meidän lapsille tallikissa on tärkeä ja kiva kaveri.

      Poista
  2. Ihana stoori! Mulla on ollut koiria 13 vuotta, tällä hetkellä kaksi 2v ja 4v bordercolliet. Eka lapsi on syntymässä keväällä eikä kyllä huoleta (muu kuin mahdollinen allergia), päin vastoin ihanaa että lapsi saa kasvaa ja oppia olemaan eläinten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko, että vauvan tuloa kannattaakaan koirien näkökulmasta kovin huolehtia. Meillä ei koskaan oikein ollut tilaisuutta sen kummemmin miettiä vauvojen ja koirien sopeutumista toinen toisiinsa kun energia niissä tilanteissa aina meni ennemminkin pitkästä matkasta ja aikaerosta selviytymiseen. Ja hyvinhän tuo on aina sujunutkin! Meidän koirat eivät ole olleet lapsista vauva-aikana kovin kiinnostuneita eivätkä vauvojen äänet tai itkut ole niitä häirinneet. Ja toisaalta molemmat tytöt ehtivät jo mahassa tottua kuulemaan koirien haukkumista eivätkä ole haukkuihin oikein koskaan sittemminkään heränneet. Se on aika kätevää :)

      Onnellista loppuodotusta teille koko perheelle!

      Poista
  3. Mulla on aina ollut koira, lapsuudessa neljä, ja omia koiria aikuisena toiset neljä. En siis osais olla ilman...

    Lasten aikana mun koirista meillä on ollut kolme. Ensimmäinen niistä oli jo tukevasti aikuinen ja meidän vauva. Se tuli toimeen lasten kanssa, mutta oli aina kuitenkin enemmän aikuisten koira.

    Seuraava oli ns. breeder rescue, puhdasrotuinen ja omalla tavallaan aivan ihana. Kahdessa kuukaudessa selvis kuitenkin karulla tavalla ettei siitä ole lapsiperheen koiraksi. O:lla on siitä karut muistot arpina leuan alla ja muistona koirasta joka puri varoittamatta, pojan kävellessä sen ohitse.

    Nyt meillä on Martta. kohta seitsemänkuinen labbis, lapsiperheen unelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän koirista se joka kaikkein parhaiten pärjää lasten kanssa on myös labradorinnoutajien sukua, hyvin etäisesti mutta kuitenkin. Kaikki kolme koiraa kyllä onneksi pitävät lapsistamme ja pahimmillaankin Poppykin on vain ärähtänyt haluavansa tilaa ja rauhaa. Mutta alkuunhan sitä on vaikea tietää ja taata kuinka koirat ja lapset tulevat juttuun, ja juuri tuollaisten ikävien yllätysten vuoksi kai olin vanhempien lasten kohdalla niin varovainen lasten ja koirien yhteiselon suhteen. Edelleenkin pidän kyllä tarkkaan silmällä lapsia kun he puuhaavat koirien kanssa ja muistutan aina siitä, että koirilla on tosi terävät hampaat!

      Poista
  4. Mikä onkaan parempi tapa opettaa lapsille vastuuntuntoa ja toisen huomioon ottamista kuin lemmikki :). Meillä muut lapset ovat jo niin isoja, että osaavat käsitellä eläimiä oikealla tavalla, mutta 3-vuotiasta joudun vielä vahtimaan, ettei halaisi tai rutistaisi kissaa liian kovaa. Meidän kissa on kyllä ihan äärimmäisen kärsivällinen pojan kanssa ja jaksan edelleenkin ihmetellä, miten meille sattuikin noin erinomaisesti lapsiperheeseen sopiva kissa. Koiraa poika varoo enemmän, koska koira on kooltaan niin iso, ettei millään mahdu pojan syliin ja jotenkin lapsi tuntuu ymmärtävän, että koira voisi halutessaan hänet "jyrätä" jo pelkällä massallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lasten kasvaminen lemmikkien kanssa opettaa tosiaan kaikenlaista arvokasta. Meillä on ollut vähän ongelmakin se kuinka rennosti lapset ovat oppineet suhtautumaan eläimiin ylipäänsä. He menisivät kaikki huoletta jos minkä suurenkin koiran luo! Itse asiassa he ovat kaikki aina enemmän vierastaneet pieniä koiria kun eivät ole niitä oikein ymmärtäneet :) Näissä maissa missä on paljon kulkukoiria ja omatkin koirat ovat alkujaan kotoisin kadulta, on täytynyt paljonkin puhua siitä, että varsinkaan vieraita kulkukoiria ei pidä noin vain lähestyä. Meidän pieninkään ei edes pienen kokonsa vuoksi varo eläimiä vaan on myös ihastunut suuriin hevosiin... Mutta ennen kaikkea olen kyllä tosi iloinen, että lapsistamme on kasvamassa samanlaisia eläinihmisiä kuin mitä itsekin olen!

      Poista

Kiitos kommentistasi!