torstai 18. helmikuuta 2016

Lukemisen opettelua

Viisivuotias ekaluokkalaisemme opettelee koulussa lukemaan. Viime viikolla hän sai kotiin kokoelman sanoja jotka hänen tulee meidän avullamme opetella kotona ulkoa, tällä viikolla sanoja tuli toinen mokoma lisää. Kyseessä ovat niin kutsutut “sight words”, sanotaan niitä suomeksi vaikka silmäyssanoiksi. Ne ovat sanoja jotka lukemaan opettelevien lasten tulisi tunnistaa yhdellä silmäyksellä. Nämä sanat toistuvat teksteissä usein ja listaan kuuluu muun muassa “the” ja “and”. Tarkoitus lienee, että näistä tavallisista sanoista tulee ulkoaopettelun kautta tuttuja ja sitä myöten jää enemmän aikaa keskittyä hahmottamaan lukemista kokonaisuutena. 

Minä en kuitenkaan ole vakuuttunut tämän koko prosessin tarpeellisuudesta. Itse opin aikoinaan lukemaan ilman mitään erityisiä temppuja omia aikojani kun olin siihen valmis, muistaakseni noin kuuden vanhana. Onko todellakin näin paljon vaikeampaa opetella lukemaan englantia kuin suomea, vai onko kyse siitä, että hommaan ryhdytään yksinkertaisesti liian varhain?

Koulun urheilupäivänä koululaisemme osuivat sattumalta samaan ryhmään. He ovat sinisissä hatuissa astumassa hulavanteeseen.


On syynsä siihen, että Suomessa lukemista aloitetaan tarkoituksenomaisesti opettamaan vasta seitsenvuotiaille: seitsenvuotiaana suurin osa lapsista on valmis oppimaan lukemaan. Moni oppii toki jo aikaisemmin, mutta he oppisivat ehkä hyvinkin myös ilman ulkoaopettelua. Kun taas toiset voivat arvatenkin opetella tunnistamaan vaikka miten pitkän listan sanoja mutta eivät silti saa niistä yhdistettyä kovin kummoisia kokonaisuuksia ennen kuin ovat todella valmiita lukemaan.

Kansainvälisissä kouluissa tehdään toki paljonkin sellaista mihin suomalaisen koulujärjestelmän kasvatin on vaikea suhtautua. Yritänkin siksi tavallisesti pitää kouluasioiden suhteen mieleni avoinna ja suuni kiinni. Hankalampaa se on silloin kun kouluhommat tulevat kotiin asti, niin kuin nyt tämän ulkoaopettelun merkeissä.

Muistan, että ihmettelin silmäyssanoja jo silloin kun poikamme opetteli lukemaan englanniksi. Esikoiseltamme kesti vähän pitempään saada kiinni lukemisesta mutta kun hän sitten oppi kunnolla lukemaan hän oli kerralla valmis omaksumaan paljon tietoa ja osaa nyt seitsenvuotiaana lukea englantia hyvinkin sujuvasti. Näin jälkikäteen ajatellen arvelen, että olisimme voineet jättää pojan kohdalla väliin tämän ulkoaopetteluvaiheen ja odotella rauhassa todellista lukuvalmiutta. Olisimme itse kukin - opettajat, me vanhemmat ja ennen kaikkea poika itse - säästyneet paljolta turhautumiselta ja hermostumiselta. 

Ratsastustunnilla jokaisella ratsukolla on oma auttajansa, mutta viisivuotiaamme osaa tätä nykyä jo ravatakin ihan itsekseen. Tässä harjoitellaan ratsastamaan ilman jalustimia. Takana oikealla näkyy isoveli. Sisarukset käyvät koulun tallilla kerran viikossa ratsastustunnilla.


Tuntuu vaikealta ryhtyä taas kerran samaan hommaan. Lasten koulussa ekaluokkalaisten odotetaan kuitenkin osaavan lukea jokseenkin sujuvasti ensi kouluvuoteen mennessä. Oma ekaluokkalaisemme on silloin, tokaluokan alussa, nippanappa kuusivuotias. Suomalaisesta näkökulmasta tuntuu ihan hullulta ja väärältä, että niin pienen lapsen pitäisi välttämättä osata lukea. Mutta tottahan ensi kouluvuodesta tulee tytölle hankalampi jos hän on kovasti jäljessä luokkatovereitaan. Siksi tuntuisi tärkeältä auttaa tyttöä oppimaan lukemaan mahdollisimman nopeasti. Mutta miten, kun kaikki minussa huutaa vastaan?

Lähestyn vanhemmuutta niin kuin kaikkea muutakin elämässäni, mahdollisimman rehellisesti, omana itsenäni. Teen tietysti vanhemman ominaisuudessa paljonkin sellaista mitä minun ei aina välttämättä huvita tehdä: valmistan kunnon aterioita niinäkin iltoina kun itse mieluusti tyytyisin vain johonkin pieneen purtavaan, hoputan lapsia ajoissa nukkumaan vaikka välillä tekisi mieleni antaa heidän rauhassa riekkua hereillä, ja niin edelleen. Mutta mahdollisimman paljon yritän kuitenkin tehdä lasten kanssa sellaisia asioita jotka minusta itsestäni tuntuvat mielekkäiltä ja oikeilta. Viisivuotiaan opettaminen lukemaan ei tunnu minusta lainkaan mielekkäältä eikä varsinkaan oikealta.

Tyttö on oikein fiksu ja sinänsä hyvinkin nopea oppimaan uusia asioita. Hän on kuluneiden kuukausien aikana oppinut muun muassa ratsastamaan hyvinkin mallikkaasti. Hän ei itse ole kovin kiinnostunut silmäyssanojen ulkoaopettelusta mutta on kyllä innostunut lukemisesta ylipäänsä. Se onkin se kulma josta yritän tätä asiaa nyt lähestyä. 

30 kommenttia:

  1. Täällä Suomessa kansainvälisessä koulussa huomaa muuten tuon eron hyvin! Suomeksi lukemaan opetellaan perinteisesti tavujen kautta ja englanniksi on juurikin noita silmäilysanoja käytössä. Ihmettelinkin tätä, mutta on siis kaiketi tavallista kun opetellaan englanniksi lukemaan.

    Kivaa kevättä teille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Englanti on sinänsä selkeästi hankalampi kieli oppia lukemaan kuin suomi, että toisin kuin suomen kielessä monia kirjaimia lausutaan niin monin tavoin ja esimerkiksi tavutussäännöt ovat paljon monimutkaisemmat. Mutta jotenkin silti ihmettelen onko tämä ulkoaopettelu todella se ainut tapa oppia lukemaan englantia... Kun itse aikoinaan opettelin lukemaan suomea, ja siitä puhuen muutamaa vuotta myöhemmin englantia, en tarvinnut avuksi mitään erityisiä temppuja! Ja toisaalta poikamme ei koskaan silmäilysanoja kunnolla omaksunut mutta mainiosti oppi kuitenkin ennen pitkää lukemaan.

      Mietin, että ovatko silmäilysanat vakiintuneet käyttöön siksi, että ne ovat erityisen hyvä tapa oppia lukemaan, vai ennemminkin siksi, että englannin opettelu usein aloitetaan ennen kuin lapset ovat valmiita todella lukemaan ja siksi joutuvat tukeutumaan ulkoaoppimiseen?

      Oikein hyvää kevättä teillekin!

      Poista
  2. Lukaisin juuri kirjan "Kuinka kasvattaa Bebe" (Pauline Druckermann) ja siinä oli jotenkin hyvin kuvattu amerikkaisien ja ranskaisen (hyvin lähellä suomalaista) tyyli lukemaan opettamiseen. SIinä missä amerikkalaiset koulut ja eskarit ja vanhemmat hoputtaa kehitysvaiheisiin, yrittää väen vängällä opettaa lapsia lukemaan tosi aikaisin niin Ranskassa annetaan lapsen löytää, tutkia ja funtsia ihan omalla ajallaan omassa aikataulussa. Ja kas, lukemaan on opittu ihan hyvin. Ero oli juurikin tuo, että vaikka kuinka vängätään väkisin, helpompi tapa lie lopulta se, että lapsi oppii kun se on valmis siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amerikkalaisella ja myös esimerkiksi brittisysteemillä (mihin meidän lasten koulu täällä ennen kaikkea pohjaa) tuntuu olevan tosiaan kova kiire opettaa lapsille kaikenlaista hyvinkin varhain! Niin lukemista siinä kuin laskemista ja esimerkiksi urheiluakin. Se on minusta erikoista jo siksikin, etteivät kyseiset koulutusjärjestelmät kuitenkaan tuota yhtään sen parempia tuloksia kuin ne missä edetään enemmän lasten tahdissa - itse asiassa esimerkiksi Suomihan on päinvastoin pärjännyt kouluvertailuissa erinomaisesti.

      Kävin tänään iltapäivällä rauhoittavan keskustelun viisivuotiaamme ihanan opettajan kanssa enkä enää onneksi tunne painetta käydä tässä vaiheessa noita sanoja läpi millään erityisellä vakavuudella. Varmaankin niitä kirjaimellisesti silmäilemme, mutta siinä se. Tytön opettaja on nimittäin pitkälti samoilla linjoilla kuin minäkin, että lukuvalmius on yksilöllistä eikä sitä voi kiirehtiä ja lapset kyllä oppivat lukemaan kun ovat siihen kypsiä. Onni on fiksu opettaja jonka kanssa tehdä saumatonta yhteistyötä!

      Poista
  3. Ei kai sitä voi kuin kuunnella itseään ja olla vanhempi omien arvojensa mukaan - ja toisaalta antaa koulun tehdä oma osansa. Eri maissa ja varmaan myös eri aikoina on niin eri metodit. Lohduttaako, jos ajattelee, että moni lapsi toisaalta haluaa itse opetella lukemaan jo neli-viisivuotiaana, eivät tietenkään kaikki, mutta osa? Silloinhan voi ajatella, että ei se ehkä niin kohtuuttoman aikainen ikä ole, vaikka Suomessa on totuttu toisenlaiseen? Toisaalta minulla on se käsitys, että Suomessakin osa ekaluokkalaisista lukee jo kouluun tullessaan. Aina on ne, jotka oppivat itse nelivuotiaina esim. isompien sisarusten innoittamina, ja ne, jotka oppivat koulussa. Ja kumpikin on ok. Nuo silmäilysanat Ovat muuten minulle uusi tuttavuus! Toivottavasti lukemaan opettelu sujuu hyvin, toivotan onnea ja intoa! Jos tyttösi on innostunut lukemisesta, se lupaa hyvää. Lopulta jokainen ehkä oppii omalla tavallaan. Minusta lukemaan oppimisen prosessia on aina tosi kiehtovaa seurata. Kiehtovaa on nimenomaan nähdä lapsen sinnikkyys, aina uudet yritykset, keskittyminen ja ilo, kun kirjaimet alkavat avautua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä sain tänään tilaisuuden jutella tytön opettajan kanssa joka aika lailla kaikkinensa oli onneksi kanssani samaa mieltä siitä, että mitään kiirettä ei ole eikä minun tarvitse ruveta omia vaistojani vastaan tankkaamaan tytön kanssa sanoja tai mitään muutakaan. Olemme opettaja ja minä molemmat sitä mieltä, että ei välttämättä kestä kauaakaan, että tyttö oppii lukemaan, mutta noitten sanojen ulkoaopettelulla ei lopulta ole sen hetken kanssa paljonkaan tekemistä.

      Minua harmittaa, että pojan lukemisen opettelu ei tainnut olla meille kellekään kovin iloinen projekti koska molemmilla pojan kouluilla (Belizessä ja täällä Sudanissa) oli liian kiire saada aikaan jotain sellaista minkä aika ei vielä ollut kypsä. Kun hän sitten oppi sujuvasti lukemaan se kävi ihan hetkessä! Mutta aivan mainiota on nyt seurata kuinka poika itsekseen lukee pitempiäkin kirjoja.

      Poista
  4. Voi, tähän lukemaan oppimiseen liittyy niin hirmuisen paljon ajatuksia, etten tiedä mistä aloittaisin. Ehkä tässä kommentti-osiossa maltan kuitenkin olla revittelemättä ihan liikaa ;)
    Suomessa tosiaankin käytetään lukemaan opettamisessa etupäässä kirjain-äänne-tavu-sana-menetelmää ja esim. englannin kielisissä maissa taas edetään kokonaisuudesta osiin, johon ymmärtääkseni kuuluvat myös nuo kuvaamasi silmäilysanat. Toki molempia menetelmiä voi myös yhdistää.
    Suomen kielessä on hyvin vahva kirjain-äänne-vastaavuus, joten tuo ns. synteettinen menetelmä Suomessa puolustaa paikkaansa. Tosin jotkut väittävät, että tällä menetelmällä opeteltaessa, luetun ymmärtäminen saattaa olla heikompaa kuin ns.analyyttistä menetelmää käytettäessä.

    Ja niistä sanalistoista...Viisivuotiaallesi innostaisin enemmänkin lukemaan paljon erilaisia kirjoja, leikkimään kielellä, hassuttelemaan, riimittelemään, loruttelemaan ja muutenkin tukemaan kielellistä tietoisuutta. Arjen vuorovaikutustilanteissa on paljon herkullisia hetkiä jolloin voi herätellä lapsen mielenkiintoa sekä puhutun että kirjoitetun kielen havainnointiin ja tutkimiseen.
    Voitte esim. tunnistaa ja "lukea" tuttuja sanoja kaupan pakkauksista, kylteistä, peleistä, kavereiden ja perheenjäsenten nimistä jne. jne. Pelkät koulun sanalistat puuduttavat varmasti kenet tahansa, mutta ehkä niistäkin kannattaa yhdessä yrittää tehdä jotenkin hauskempia. Omasta kokemuksestani tiedän, että asenne ja motivaatio tarttuvat ja siinä meillä aikuisilla on joskus myös aikamoinen vastuu.
    Vaikka Suomessa varsinaista lukemista opetetaan koulussa vasta ekaluokalla, kielellisen tietoisuuden harjoitteleminen aloitetaan päiväkodeissa jo neljä-viisi-vuotiaiden kanssa.
    Kuten huomasit, innostuin kuitenkin paasaamaan (huoh!). Tärkeintä on toki säilyttää ilo ja lapsen luontainen kiinnostus ja uteliaisuus kielellisiä ilmiöitä kohtaan.

    Ihanat kuvat lastesi touhuista.
    Mukavia päiviä Teille kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä ja monipuolisesta kommentista Leena!

      Leikin kautta viisivuotiaat ja isommatkin varmasti oppivat parhaiten, niin kuin mainitset. Minun ongelmani on kuitenkin ennen kaikkea motivaation puute, olivat keinot sitten mitkä hyvänsä; minusta tuntuu väärältä ja vaistojenvastaiselta pyrkiä väenvängällä opettamaan viisivuotiasta lukemaan. Ja ihan yleisesti ajatellen haluaisin mielelläni pitää etäisyyttä kouluopetukseen. Minun roolini vanhempana ei mielestäni ole opettaa lapsilleni koulutaitoja vaan sitä miten olla ihminen, noin niin kuin lyhyesti sanottuna :)

      On eri juttu jos lapset itse pyytävät minulta apua tai osoittavat erityistä kiinnostusta vaikkapa kirjainten tai numeroiden tapailuun yhdessä kotona, silloin teen mielelläni mitä voin. Ja näen myös lasten suomen kielen harjoittamisen mielekkäänä hommana, jo ihan siksikin, että olen lasten elämässä ainut ihminen jolla on tilaisuus säännöllisesti pitää heidän suomen kielen taitoaan yllä. Toisaalta juuri siksi, että pyrin erilaisin keinoin opettamaan lapsillemme suomea, tuntuu ihan hullulta ajatukselta, että alkaisin tarmokkaasti opettaa heille myös englantia. Enkä toisaalta halua sekoittaa tyttöä ohjaamalla häntä opettelemaan lukemaan suomeksikaan, koska hän on kuitenkin vasta viisi ja englannin lukemisen harjoittelu on jo toisaalta koulussa niinkin vahvasti päällä.

      Katson, että tuemme tytön lukemisen opettelua tällaisenaankin hyvinkin paljon. Olemme kielellisiä ihmisiä niin mies kuin minäkin, pyrimme käyttämään rikasta kieltä ja aika paljon huumoristamme kotona on juuri kielellistä. Olemme aina lukeneet lapsille paljon, kaikilla kolmella kotikielellämme. Tällä hetkellä on iltasatuna menossa neljäs Onneli ja Anneli -kirja. Kaikilla lapsillamme on mielestäni kahdella vahvemmalla kielellään rikas sanavarasto ja pidän heitä kaikkia omalla tavallaan kielellisesti lahjakkainakin.

      Olen tosi iloinen, että olen tänään saanut tytön opettajan siunauksen pitää kiinni tästä omasta linjastani koska uskon, että näin tulee hyvä.

      Oikein hyvää kevättä myös sinnepäin!

      Poista
  5. Olin aina itse sitä mieltä, että suomalainen tapa aloittaa varsinainen lukemaanopettelu vasta 7-vuotiaana on se paras, koska lapsi saa tällöin olla riittävän pitkään lapsi. Toisaalta olen ihastunut montessoripedagogiikkaan, jossa lapset aloittavat kirjaimiin tutustumisen jo huomattavan varhain, 3-vuotiaina, ja oppivat usein myös varhain lukemaan. Montessorin mukaan myös lukemisen herkkyyskausi on lapsilla aika varhain. Meillä lasten lukemaanoppimista ei ole kiirehditty, mutta montessorimenetelmistä olemme kyllä napanneet joitakin vinkkejä esimerkiksi kirjainten opetteluun leikin varjolla. Jostakin luin, että varhain lukemaan oppineiden kohdalla on myös riski siitä, että lukutaidon kautta saatava tietotulva ei olekaan enää sellaista, mitä niin pieni osaisi käsitellä (esimerkiksi lehtiotsikot, jotka pomppaavat kaupan kassalla silmille eivät aina ole sitä parasta luettavaa pienille!).

    Päiväkodissa huomasin, että monet maahanmuuttajataustaiset vanhemmmat olisivat toivoneet, että jo hyvin pieniä lapsia olisi opetettu lukemaan! Vapaata leikkiä, eikä aina oikein kädentaitojakaan, ei niin arvostettu. Oli vaikeaa tuoda esiin näkemystä siitä, että pieni lapsi itseasiassa oppii leikkiessään ja ettei 3-4-vuotiaan vielä tarvitse osata kirjoittaa kirjaimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joitain lapsia kiinnostaa opetella kirjaimia ja numeroita, toiset harjoittelevat ulkoa vaikkapa autonmerkkejä :) Minä ajattelen, että vanhempana tehtäväni on olla herkkä lasteni kiinnostuksenkohteille ja tukea heitä niissä. Toki tehtäväni on myös tutustuttaa uusiin asioihin, muttei kuitenkaan liikaa ohjailla lapsia omien intressieni tai odotuksieni mukaan.

      Kumpikaan isommista lapsistamme ei ole osoittanut erityistä innostusta lukemista kohtaan viisivuotiaana. Jos sitä ei koulussa harjoiteltaisi en usko, että tyttö olisi siitä juurikaan tässä vaiheessa kiinnostunut. Hän pitää sen sijaan hurjasti piirtämisestä ja leikkimisestä, ratsastamisesta ja esimerkiksi baletista. En silti ole ollenkaan huolissani: uskon , että hänestä kuten muistakin sisaruksistaan ennen pitkää kasvaa innostuneita lukijoita. Me molemmat vanhemmat luemme paljon ja luemme tosiaan myös lapsille ääneen säännöllisesti. Kirjat ovat elämässämme keskeisessä roolissa.

      Tuo on muuten mielestäni tärkeä näkökulma, ettei hyvin nuori lapsi ole välttämättä valmis ottamaan vastaan kaikkea sitä mikä lukutaidosta seuraa, kuten vaikka lööppejä. Täällä lehtien otsikoihin ei juuri vahingossa törmää mutta vaikkapa Suomessa kyllä tosiaankin.

      Poista
  6. Niin kovin tuttua pohdintaa ja turhautumista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinänsä helpottavaa kuulla, että muutkin ovat kamppailleet samanlaisten asioiden kanssa. Monen muun jutun suhteen on mielestäni hyvinkin helppo joustaa maassa maan tavalla mutta nämä koulujutut tuntuu monesti vaikeammilta, ainakin minulle.

      Poista
    2. Samoin, ehkä osittain siksi, että koulu on yksi niistä asioista, joihin ei voi lainkaan vaikuttaa itse. Koulu on aloitettava tietyn ikäisenä ja siellä pitää edetä muun luokan mukana, vaikka kuinka äiti olisi sitä mieltä, että turhan varhain aloitetaan tai liian nopeasti edetään. Itse lähinnä vaikutan koulunkäytiin niin, että läksyihin ei panostetaan yhtään pakollista enempää. Kun koulussa istutaan yhdeksästä kolmeen, tuntuu kohtuuttomalta, että sen jälkeen pitäisi vielä tehdä kovasti läksyjä.

      Poista
    3. Sama linja täällä. Mä yritän lähinnä toimia vastavoimana koulun kunnianhimoiselle menolle. Jossain välissä täytyisi lasten ehtiä olla vaan! Ja toisaalta en myöskään halua joutua läksykirittäjän roolin, lasten täytyisi mun mielestä oppia ottamaan itse vastuu ja aloite omista koulujutuistaan...

      Tämä lähestymistapa tuntuu muuten ainakin toistaiseksi kantavan ihan lupaavasti hedelmää: meidän seitsenvuotias tekee nykyään oma-aloitteisesti ja ihan tyytyväisenä itsekseen läksynsä! Ja on tosiaan kaikin puolin menestynyt hyvin koulussa, lukemisessa on nykyään kuulemma jopa vuoden-pari ikäluokkaansa edellä. Ihan ilman, että koskaan oppi silmäilysanoja :)

      Poista
  7. Mä jonkun verran olen tullut tutustuneeksi just brittisysteemin tuon ikäisten opetukseen ja kyllähän se erilaista on kuin suomalainen puhumattakaan hippisysteemeistä heh :) Belgialainenkaan esikoulu ei kai ennen viimeisintä vuotta opeta kirjaimia. Mutta mäkin olen ollut huomaavinani sen että toiset lapset tosiaan on kiinnostuneita kirjaimista ja lukemisesta tuossa iässä. Toiset taas ei ja hyvin oppivat myöhemminkin. Onpa onni että on opettaja joka suhtautuu rennosti ja kivasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän tyttö on luokkansa nuorimpia, osa luokkakavereista on jopa lähes vuotta vanhempia, joten jo siksikin osa kavereista on totta kai ihan eri tavalla orientoitunut tässä vaiheessa lukemaan. Tyttökin on kyllä siis sinänsä hyvinkin kiinnostunut lukemisesta mutta ei tunnu haluavan käyttää sen harjoitteluun vielä toistaiseksi kovin paljon aikaa. Toisaalta täällä koulu muuttuu elaluokalla hyvinkin koulumaiseksi enkä siis yhtään ihmettele, että häntä huvittaa kotona puuhailla muutakin. Ja siihen olen halunnut koko ajan pyrkiä, että tasoitamme koulumaista menoa ottamalla kotona iisimmin. Kokemuksesta tiedän, että tokaluokalta eteenpäin alkaa läksyjä tulla monta sivua viikossa, ja ne on hoidettava. Nyt ekaluokalla kotitehtävät ovat onneksi vielä aika vähäisiä ja on helpottavaa, että opettaja oikein kannusti tekemään niitä sen verran kuin hyvältä tuntuu - vaikkapa ei ollenkaan. Ajattelin jatkaa samaan tahtiin mihin tähänkin asti, eli kerran viikossa kirjaimellisesti silmäillä niitä tytön kanssa.

      Poista
  8. Uih, miten mielenkiintoista. Niin teksti kuin kommentointi täällä. Kovin ajankohtainen aihe meilläkin. 3.5-vuotias poikamme käy enkun tunnilla kerran viikossa, jenkkiopen tunnilla. Joka kerta siellä on myös kirjoitettava sanat mihin keskitytään sillä kerralla semmosia katkoviivakirjaimia pitkin. Minä aina ihmetellen mielessäni että miksi, muuten kyllä opettelevat leikin kautta ja poika tykkää kovasti. Minua ahdistaa tosi paljon myös se, että meidän tulisi päättää mihin kouluun poika menee. Vaihtoehtoja on kolme ja kaikki ovat ihan erilaisia. Sitä olisi niin paljon yksinkertaisempaa olla suomalaisessa koulussa, ei tarvitsisi kyseenalaistaa ja hermoilla niin paljon. Luottavaisin olisin jos lapseni pääsisivät montessorityyliseen kouluun, koska ovat vielä niin pieniä.

    Tsemppiä teille ja tytölle, toivottavasti lukeminen pysyy mukavana asiana eikä silmäyskortit ala liiaksi painamaan mieltä. Ihan mahtavaa kuulla, että opettaja on kanssasi yhteisymmärryksessä aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen myös tässä vuosien varrella käynyt läpi aikamoisen prosessin siinä, että hyväksyn nämä hyvin erilaiset opetusmenetelmät ja sen, että me niiden myötä pakotamme lapsemme järjestäytyneeseen oppimiseen paljon varhemmin kuin mikä minusta tuntuisi luonnolliselta ja hyvältä. Aika pitkälti olen nykyään asian kanssa sinut; on helpottanut nähdä kuinka hyvin poika on lopulta pärjännyt kaikessa ja miten innostunut ekaluokkalaisemme on koulunkäynnistä ylipäänsä.

      Hyväksyn nykyään ihan hyvillä mielin sinänsä sen, että koulupäivät kuluvat hyvin erilaisissa merkeissä kuin oma viisi- ja seitsenvuotisuuteni. Osaan iloita lasten oppimista asioista vaikka mielessäni monesti päivittelenkin kuinka varhain ne tulevat täällä kohdalle. Mutta se on mielestäni hankalaa jos minun edellytetään olevan tällä tavalla osa oppimista... Silloin joudun niin konkreettisesti kohtaamaan omien näkemysteni ja lasten tilanteen ristiriidan.

      Olen kyllä hyvinkin vahvasti muuten mukana lasten koulutouhuissa. Tässä kuussa olen toistaiseksi ollut koululla yleisönä aamunavausesityksessä ja arabialaisessa illassa ja urheilupäivänä. Yhden viikonloppuillan vietin vapaaehtoisena avustajana koulun iltamarkkinoilla ja kokonaisen koulupäivän viime viikolla koululla avointen ovien päivänä, siinä yhteydessä muun muassa autoin tytön luokassa matematiikassa ja kiersin pojan luokan järjestämässä museossa yleisönä kyselemässä jokaiselta kolmasluokkalaiselta heidän museoesineestään. Ensi viikolla olen menossa kertomaan tytön luokkakavereille suomen kielestä.

      Tuntuu sinänsä suomalaisena hullulta olla koulun kanssa näin läheisesti koko ajan tekemisissä mutta vaikka välillä kyllä napisen niin tähän puoleen olen onneksi tottunut.

      Tämä kaikki siis toivottavasti rauhoitukseksi sen suhteen, että vaikka joku koulukuvio tuntuisi tässä vaiheessa vieraalta ja kamalaltakin niin ennen pitkää paljoon onneksi tottuu! Ja systeemissä kuin systeemissä yksittäisillä opettajilla on myös oman kokemukseni mukaan paljon merkitystä. Se tosin tietysti toisaalta on totta niin hyvässä kuin pahassakin! Mutta onneksi meillä on ollut opettajien suhteen onnea.

      Poista
    2. Tuohan on muuten älyttömän hyvä idea, mennä kouluun kertomaan lapsille suomen kielestä. Siitä eivät suuret massat maailmassa tiedä mitään :-)
      Minustakin kyllä koulutouhuihin osallistuminen on kivaa. Olin viime viikolla kuuntelemassa yhtä luentoa päivällä oppilaiden kanssa, ja toisena iltana kävin kuuntelemassa koulun kuoron & orkesterin konsertin. Koulu on täällä minusta omalla tavallaan yhteisöllisempi kuin Suomessa, tosin sehän on ihan erilainen koulu, pitäisi verrata kansainvälisiin yksityiskouluihin Suomessa (joista en tiedä mitään) eikä tavalliseen peruskouluun.
      Onpa kiva, että opettajan kanssa on hyvä yhteisymmärrys! Se on tärkeää paitsi lapsen, myös oman mielenrauhan kannalta, onhan lapsi niin paljon opettajan kanssa tekemisissä!

      Poista
    3. Koululla juhlistettiin kansainvälistä äidinkielenpäivää ja niissä merkeissä kävin juttelemassa lasten kanssa suomesta. Oli tosi mukavaa!

      Vähän vähemmänkin saisi mun puolestani koululla olla tapahtumia, mutta kyllähän tässä yhteisöllisyydessä puolensa on. Erinomainen juttu on totta kai se, että kun koululla paljon pyörii tulevat lasten kouluelämän tärkeät ihmiset tutuiksi.

      On todellakin mielenrauhan kannalta tärkeää minkälainen opettaja lapsille osuu kohdalle. Tytön tämän vuoden opettajan kanssa on alusta asti ollut mukavaa ja helppoa tehdä yhteistyötä, myös keliakian osalta. Lapsilla vaihtuu opettaja joka vuosi ja nyt jo vähän huolehdin ensi vuodesta... Täytyisi muistaa tältäkin osin vain elää tätä päivää ja jättää huominen huomiselle!

      Poista
  9. Hyvä, että jutteleminen opettajan kanssa auttoi!
    Täälläkin opetellaan lukemista aikaisemmin kuin Suomessa, mutta en ole huomannut mitään painetta ja pakottamista, vaan lorujen ja leikkien avulla tutustutaan sanoihin ja esim noihin sight wordseihin. Toiset oppivat nopeammin, toiset hitaammin eikä ainakaan täällä ole kamalaa stressiä siitä että luokassa on muutamaa eri tasoa: kaikki silti oppivat uutta. En myöskään koe, että lapsi ei saisi olla lapsi, jos hän opettelee lukemaan pari tuntia viikossa! Ainakin minun muistoissani Suomessa on aika suorituskeskeistä koulussa, eli jos kokeilisi toisella tapaa suhtautua asiaan, eli ei ole kiirettä, painetta ja rennommalla otteella? On vain tarjottu mahdollisuus lukemisen ihmeelliseen maailmaan.
    Ja teilläkin tulee sitten varmasti noihin sight wordseihin paljon erilaista jatkoa, mikä myös eroaa hurjasti suomen opettelusta, erilaisia äänteitä ja yhdistelmiä jne. Oppivat silti kielen :D
    Oman kokemuksen mukaan toinen suuri ero Aussi- ja Suomikoulujen välillä on se, kunka vanhemmat ovat paljon aktiivisemmin mukana koulun kanssa oppimisessa ja koulun muussa toiminnassa. Aluksi sitä hämmästelin ja se vaikutti stressaavaltakin, mutta nyt systeemi tuntuu ihan hyvältä ja tuo sitä yhteisöllisyyttä elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minähän siis juurikin otan hyvinkin iisisti eikä kotoa ainakaan tule lapsille paineita edetä kovaa kyytiä. Suhtaudun yleensä ottaen lasten oppimiseen sinänsä hyvin neutraalisti. Pitkälti juurikin ajattelen niin, että lapset saavat tilaisuuden opetella milloin mitäkin. Mutta siinä vaiheessa kun koulutöitä lähetetään kotiin on hankalampaa pitää kiinni tästä omasta rennosta meiningistä oppimisen suhteen.

      Täällä koulu on hyvinkin koulumaista jo ihan tuolta viisivuotiaasta eteenpäin ja sen tasapainoksi haluan aktiivisesti yrittää antaa lapsille iltapäivisin ja viikonloppuisin tilaa ja aikaa. Tottahan he ovat siis saaneet lapsina pysyä, mutta kyllä oma viisivuotisuuteni oli silti huomattavasti enemmän leikkiä kuin mitä ekaluokkalaiseni. Se on mielestäni vähän surullista mutta toisaalta sellainen asia jolle en tämän enempää voi mitään.

      Poista
    2. Niin, sitä meinasinkin, että ehkä niitä kotiin lähetettyjä juttuja ei ole tarpeellista ottaa niin vakavasti, vaan tehdä niitä juttuja vain silloin kun ne jotenkin sopivat muutenkin 'ohjelmaan'. Me esim bongailtiin niitä sight wordsejä ja muuta iltasatujen aikaan, samalla kun muutenkin juteltiin kaikenlaisista asioista, mitä kirjoista oppi ja niissä käsiteltiin. Meni ihan stressittä ja luontevasti, mutta ehkä mä oonkin sellainen, että aina vähän tuputan sitä oppimista kaikkeen mahdolliseen liittyen, jos vaana oma energia riittää (lapsella ei näyttäis olevan puutetta!)... :D

      Poista
    3. Mulla on vielä kyllä varmasti tosiaan tekemistä siinä, että ottaisin rennosti koulusta tulevat viestit siitä mitä mun pitäisi milloinkin tehdä :) Ekana vuonna täällä valvoin jonkun kerran myöhään ärtyneenä laittamassa ruokaa koulun yhteistä lounastapahtumaa varten koska sähköpostissa oli pyydetty lähettämään lasten mukana jotain ruokaa muiden kanssa jaettavaksi. Vähitellen tajusin miten moni muu vähät välittää noista pyynnöistä! Nykyisin otan sentään minäkin tuontyyppiset pyynnöt rennommin, mutta edelleen on vähän vaikea suhtautua lasten oppimiseen liittyviin odotuksiin. Semminkin kun mun näkemykseni on se, että vanhemman tehtävä on olla vanhempi ja opettaa siinä ominaisuudessa jos jonkinlaista, mutta koulujutut kuuluu kouluun eikä meille vanhemmille. Olen kyllä koulun toiminnassa mukana sinänsä hyvinkin aktiivisesti - eilen kävin siellä aamulla äidinkielenpäivän merkeissä juttelemassa tytön luokan kanssa suomen kielestä, viime viikolla olin koululla koko avoimien ovien päivän, toissaviikolla illan vapaaehtoisena koulun katumarkkinoilla, ja niin edelleen - mutta opetuksen haluaisin jättää ihan vain opettajille.

      Mä en ylipäänsä haluaisi tuoda oppimista mukaan kaikkeen sen enempää kuin mitä se ihan luonnostaan ja itsestään tapahtuu. Mua itseäni suorastaan ärsyttää se ajatus, että lasten pitäisi koko ajan oppia jotain - hehän oppivat ja omaksuvat omia aikojaan koko ajan kaikenlaista. En olekaan koskaan ollut innostunut hankkimaan meidän lapsille sellaisia leluja joitten päätarkoitus on opettaa heille jotakin enkä myöskään esimerkiksi ohjaa heitä katsomaan kehittäviä lastenohjelmia vaan mietin televisiojuttuja ihan siltä pohjalta, että mikä heidän ikäisilleen on sopivaa katsottavaa. Enhän itsekään katso televisiota vain oppiakseni jotakin vaan usein päinvastoin juuri ihan vain rentoutuakseni. Siinä sivussa jos tulee vahingossa omaksuttua tietoa niin hyvä niin, mutta ihan hyvä on mielestäni myös ajoittain ihan vain nollata aivot.

      Iltasatuaika on meillä sellaista hiljentymisen aikaa, ja usein siinä yhteydessä tulee puheeksi hyvinkin isoja juttuja kuten koulukiusaaminen tai uskontoon liittyvät kysymykset. Haluan antaa aikaa ja tilaa sille kaikelle mikä lapsille yhtäkkiä illalla tulee mieleen. Iltasatuaika on meillä myös pyhitetty ennen kaikkea suomenkielisille kirjoille ja siinäkin mielessä englanninharjoittelu sopii huonosti siihen väliin.

      Olen nyt ottanut sen linjan, että kerran viikossa heti koulun jälkeen otan esiin nuo silmäilysanat jos tuntuu olevan niille sopiva hetki. Mutta jos ne vaikka kokonaan jäävät välistä niin sekin on ihan ok. Tyttö itse ei tosiaan oma-aloitteisesti ole noista silmäilysanoista toistaiseksi juuri kiinnostunut, mutta toisaalta aika usein nykyään pyytää saada harjoitella kanssani suomea. Sitä on nyt sitten viime aikoina harjoiteltu vähän enemmän ajatuksella. Kun se tulee tytön omasta aloitteesta yhdessä opetteleminen tuntuu minusta ihan luontevalta hommalta.

      Poista
  10. Ihan tutkitusti herkkyyskausi lukemaanoppimiselle on jossakin viiden ikävuoden tuntumassa... suomalaisilla lapsilla ollaan monseti jo auttamattomasti myöhässä. Suomenkilen ja englannin rakenne on myös toisistaan niin paljon poikkeavia että näiden kahden kielen opettelua on tarpeetonta verrata toisiinsa. Sight words on keskeisessä asemassa muutamat ensimmäiset kouluvuodet, ja sen jälkeen siirrytään fonetiikan lisäksi epäsäännöllisiin verbeihin. Jokainen toki oppii omassa tahdissaan ja omalla ajallaan... Meidän melkein kahdeksanvuotias luki kirjoja viisivuotiaana ja nykyään pari sataa - kyllä 200 sivua illassa - kun taas jannut takeltelee edelleen lukemisensa kanssa miltei kuusivuotiaina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota kiirettä juuri en ymmärrä... Suomessa on lukutaito kuitenkin kansainvälisesti verraten erinomaisen hyvällä mallilla, eli ilmeisesti noita lukemisen herkkyyskausia on useampiakin ja/tai lukemaan oppii kyllä vähän vähemmänkin herkässä vaiheessa. En osaa itse ajatella, että suomalaislapset olisivat koulua aloittaessaan jotenkin "jäljessä" jos eivät siinä vaiheessa vielä osaisikaan lukea.

      Minun mielestäni on hyvinkin mielenkiintoista verrata toisiinsa näiden kahden itselleni tutun ja läheisen kielen oppimista. Kielitieteellisten erojen lisäksi uskon, että erilaisiin tapoihin opettaa eri kieliä vaikuttavat myös kulttuurilliset kysymykset, kuten esimerkiksi se missä vaiheessa niitä aletaan tosissaan harjoitella.

      Poista
  11. Täällä ilmottautuu myös yksi, joka herättää monesti kummastusta muissa vanhemmissa, koska minunkaan mielestä alle kuusivuotiaan ei nyt niin ihmeellistä pedagogiaa tarvitse noudattaa. Lapset leikkiköön niin kauan, että alkaa joku muu kiinnostaa.

    Sun tyttö vaikuttaa aika hands on -tyypiltä. Siis jos motoriset taidot (kuten ratsastus) on helpompia oppia kuin visuaaliset (kuten lukeminen). Voihan sitä yrittää tehdä visuaalisista harjoituksista motorisia, vaikka niin että piirtää ja värittää niitä ulkolukusanoja paperille tai leikata kirjaimet paperista ja järjestellä niitä sanoiksi, jos tulee joskus tilanne, että niitä on pakko opetella. Kirjain-äänne-vastaavuus on englannissa tosiaan aivan erilainen kuin suomessa, ja lukemista käsittääkseni opetellaan enemmän top-down (siis sanoista äänteisiin).

    Onneksi teillä on rento opettaja, se auttaa varmasti paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tytöllä on tosiaan aika hyvät motoriset taidot, ja ratsastamisessa lisäksi motivaationa vahva eläinrakkaus ja sitä myöten luontainen into oppia taito. Mutta hän on mielestäni kyllä myös aika visuaalinen tyyppi, meidän perheen pieni taiteilijatar.

      Täällä aloitetaan lukemisen harjoittelu tapailemalla yksittäisten kirjainten äänteitä ja yhdistämällä niitä sanoiksi. Sen taidon tyttö on jo aika pitkälti itse asiassa omaksunut ja osaa myös jonkun verran kirjoittaa foneettisesti. Hän on siis oikeasti mielestäni jo melko pitkällä lukutaidon tiellä. Osan noista helpommin hahmotettavista silmäilysanoistakin hän osaa itse asiassa ihan lukea (in, it, is, ja niin edelleen).

      Uskon, että hän kyllä oppisi sanat myös ulkoa tässä vaiheessa.
      Haaste ei olekaan lapsi itse vaan vastentahtoinen äiti! :) Kun tyttö tulee koulusta kotiin hän ei omasta aloitteestaan juurikaan mieti koulujuttuja vaan haluaa piirtää tai ajaa pyörällä tai leikkiä, mitä milloinkin. Minusta tuntuu hullulta alkaa ehdotella sen sijaan sanojen ulkoaopettelua... Hän, viisivuotias, kun on nähdäkseni oppimassa lukemaan ihan ilman ylimääräisiä kotiläksyjäkin.

      Oli rauhoittavaa kuulla, ettei opettajakaan ole tytöstä tässä vaiheessa huolissaan vaan voimme jatkaa samaa rataa. Minäkin ajattelen juurikin, että leikkiköön nyt. Kouluhommia ehtii kyllä elämässä tehdä :)

      Poista
    2. Ihanaa, että sun lapset saa olla just sellaisia kuin ovat.

      Poista
    3. Kiitos ihanasta kommentista! Siihen juuri pyrin, että lapset saisivat olla mitä ja ketä ovatkin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!