tiistai 2. helmikuuta 2016

Puolentoista vuoden rajapyykillä: Ystävyydestä ja itsenäisyydestä

Kun muuttaa uuteen maahan muuttuu kaikki kerralla. Ympärillä on uusissa olosuhteissa yhtäkkiä lukemattomia uusia ihmisiä. Minun tapauksessani oli täällä ihan alkuun totuteltava uuteen kotiapulaiseen ja autonkuljettajaan, ennen pitkää myös vartijoihin ja puutarhuriinkin. Työntekijät otetaan yleensä suositusten perusteella, mutta suositustenkin kohdalla luotetaan usein vieraiden ihmisten arvostelukykyyn ja ajatuksiin. Uudessa maassa ei ole vielä ystäviä joilta kysyä apua, ei edes tuttavia joitten neuvoon voisi varauksetta luottaa. 

Ystävyyssuhteitten kanssa tuntuukin näissä kuvioissa monesti olevan kiire. Yksinäinen haluaa äkkiä ystäviä. Ei tuntuisi olevan aikaa antaa ystävyyden edetä omalla painollaan kun ensinnäkin kaipaa niin kovasti kaveria ja juttuseuraa ja toisaalta tietää, että niin oma kuin toisenkin aika uudessa maassa on ehkä rajallinen. Kun on muuttanut jo monta kertaa ja tärkeitä läheisiä ystäviä elää ripotellen ympäri maailman, ei jaksa enää innostua tutustumisesta kymmeniin ja kymmeniin uusiin ihmisiin. Sitä haluaisi vain löytää ne omat ihmiset niin sukkelaan kuin mahdollista. 

Muistoon ensimmäisistä lastenjuhlistani Khartumissa toissa syksynä kietoutuvat monet kiertolaisen sosiaalisen elämän haasteet. Olimme olleet maassa pari viikkoa kun vanhempi tyttö sai kutsun rinnakkaisluokkalaisen kaverinsa syntymäpäiville. Tuntui siltä, että oli pakko vastata myöntävästi jokaiseen kutsuun jonka saimme. Mehän emme tunteneet ketään. Mitä jos juuri näissä juhlissa tyttö saisi luotua tärkeitä yhteyksiä luokkakavereihinsa? Mitä jos minulle löytyisi juuri näistä juhlista omia ystäviä? Tuntui kohtalokkaalta jättää juhlia väliin. 

Juhlat olivat lauantaipäivänä muistaakseni kadulla 49. Emme siinä vaiheessa vielä tienneet, että useampi Khartumin kaupunginosista on jaettu numeroituihin katuihin. Ajoimme pienellä ja kuumalla vuokra-autollamme ensin väärän kaupunginosan kadulle 49 ja sitten harhailimme tunnin verran oikeassa kaupunginosassa mutta väärässä päässä katua. Meiltä melkein loppui bensa kesken, mies ja minä riitelimme, lapset napisivat takapenkillä, oli kamalan kuumaa ja ahdistavaa. Mutta tuntui ensiarvoisen tärkeältä mennä juhliin. Mehän olimme sanoneet tulevamme ja minä olin jo kertaalleen soittanut ja kysynyt ajo-ohjeitakin. Mitä jos saisimme sellaisen maineen, että lupaamme tulla mutta emme tulekaan eikä kukaan enää koskaan kutsuisi meitä mihinkään? Vihdoin löysimme oikeaan kaupunginosaan ja oikeaan päähän katua. Mies ja poika lähtivät kauppaan ja jättivät tytöt ja minut juhliin. Niin oli sovittu koska emme tienneet olisiko sopivaa mennä syntymäpäiväjuhliin koko perheen voimin. 

Astuin vauva sylissäni ja käsi nelivuotiaan kädessä sisään portista suurelle pihalle. Minulla ei ollut aavistustakaan miltä näyttää päivänsankari saati hänen vanhempansa mutta yritin kulkea määrätietoisen näköisenä jonnekinpäin. Vaalea nainen toivotti minut tervetulleeksi ja esitteli minulle miehensä. Muutama muukin ihminen tuli tervehtimään mutta monet juhlavieraista eivät millään tavalla huomioineet minua. Tunsin oloni aika orvoksi. Oli niin kirkasta ja kuumaa ja minusta tuntui, etteivät ajatukseni kulkeneet kunnolla. Minun olisi kai pitänyt kulkea ympäriinsä esittäytymässä mutta se tuntui ylivoimaiselta. Kaikki muut olivat olleet juhlissa jo pitkään - meiltähän oli mennyt yli tunti paikan löytämiseen - ja näyttivät olevan kuin kotonaan. Kaikki tuntuivat jo tuntevan toisensa. Halusin vain jotenkin yrittää kadota muiden joukkoon.

Vanhempi tyttäreni löysi tutun luokkakaverin ja siirryin tyttöjen perässä varjoon. Juttelin tytön leikkikaverin vanhempien kanssa niitä näitä. Oli helpottavaa löytää juhlista juttukavereita mutta tuntui raskaalta yrittää pitää yllä järjellistä keskustelua. Olin kulttuurishokista kuolemanväsynyt, enkä oikeastaan olisi jaksanut tutustua yhtään kehenkään. Toisaalta pelkäsin, etten saa elämästä uudessa maassa koskaan kiinni jos en ala löytää omia ystäviä. 

Tilanne tuntui mahdottomalta ja käsittämättömältä. Vain muutamia viikkoja aiemmin olin vielä ollut Suomessa missä kaikki oli tuttua, olimme ihan äskettäin viettäneet useamman päivän ystäväperheen kanssa, minä olin ollut osa suurempaa yhteisöä, näkyvä ja olemassaoleva. Eikä ollut kuin jokunen kuukausi siitä kun olimme jättäneet taaksemme kokonaisen elämän Belizessä. Belizessä olimme jo vuosia auttaneet omalta osaltamme uusia tulokkaita, ottaneet heidät vastaan ja siipiemme suojaan. Miten oli mahdollista, että minä yhtäkkiä olinkin se joka tarvitsin vastaanottoa ja epätoivoisesti kaipasin siipiä suojakseni? 

Olin helpottunut kun oli vihdoin aika lähteä, mies ja poika olivat meitä portilla odottamassa. Kesti useamman päivän saada kaikki juhlien herättämät ajatukset ja tunnelmat käsiteltyä. 

On aika mahdoton yhtälö se, että samaan aikaan kun uudessa maassa kaikki voimat menevät oman ja perheen elämän rakentamiseen pitäisi toisaalta onnistua myös luomaan merkityksellisiä ihmissuhteita. Luo lisää paineita kun tietää, että oman ystäväpiirin löytyminen tekee uuteen maahan sopeutumisesta huomattavasti helpompaa. On vaikeaa olla odottamatta paljon jokaisesta kohtaamisesta. 

Alkuun täällä yritin tutustua myös niihin ihmisiin joista vaistoni alusta asti varoitti. Jonkun kuukauden päästä jokin muuttui. Epätoivoisuus poistui ja tilalle tuli vilpitön välinpitämättömyys. Ihan ensiksi annoin itselleni luvan vähät välittää niistä ihmisistä, joitten kanssa en alunperinkään ollut oikein tullut juttuun. Se tuntui hyvin vapauttavalta. Tervehdin heitä kyllä tietysti edelleen ja vaihdoin muutaman kohteliaan sanankin mutta en hakeutunut enää heidän seuraansa. Seuraavaksi otin oikeuden lakata tekemästä kaikkea sellaista sosiaalista mikä vei minulta voimia muttei antanut minulle mitään. Rohkaistuin rajoittamaan omia ja lasten menoja ja järjestin meille runsaasti rauhallista kotiaikaa arki-iltapäivisin.

Näinä päivinä tulee täyteen puolitoista vuotta Khartumissa. Tänä aikana olen pakostakin tullut äärimmäisen itsenäiseksi mitä tulee ystävyyssuhteisiin. Täällä ei ole helppo luoda todellisia kestäviä ystävyyssuhteita. En enää juurikaan pyrikään täällä aktiivisesti hakemaan yhteyksiä muihin vaan ennemminkin odottelen ja katselen mitä tuleman pitää. Kuin huomaamatta olen kuin olenkin tutustunut täällä muutamiin sellaisiin ihmisiin joista on kehittynyt suorastaan ystäviä. Osa heistä on jo ehtinyt mennä menojaan, toiset tekevät lähtöä, mutta muutaman olisi sentään tarkoitus olla täällä ainakin vielä seuraavakin kouluvuosi. 

Toisaalta kenenkään varaan ei täällä voi eikä kannata kovin paljon luottaa. Paikallisten kanssa ei ole helppo ystävystyä ja harva ulkomaalainen toisaalta viihtyy Khartumissa kovin pitkään. Monen pesti täällä on alunperinkin vain vuoden-pari jos sitäkään. Ja ulkomaalaisille lähtö saattaa tulla ihan yllättäenkin: työntekijät tai heidän perheenjäsenensä palavat loppuun tai yksinkertaisesti saavat tarpeeksensa, pakkaavat kampsunsa ja lähtevät kesken kaiken; tai saattaa käydä niinkin miten kävi jokunen viikko sitten ystäväni perheelle, että isäntämaa määrää poistumaan paikalta muutaman päivän varoitusajalla.

Itsenäisyys ja itseriittoisuuus tuntuu ajoittain aika yksinäiseltä, mutta toisaalta olen siitä kiitollinenkin. Olen täällä Sudanissa konkreettisesti ymmärtänyt kuinka vahva oikeastaan olenkaan, kuinka tarpeen vaatiessa pärjään olosuhteissa kuin olosuhteissa. Siitä oivalluksesta on taatusti lohtua ja hyötyä elämän loppuun asti. 

28 kommenttia:

  1. Kiitos taas hienosta ja ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi. Huomaan että tunnet hyvin itsesi ja osaat kuunnella omia tuntemuksiasi.
    Uusien ystävyyssuhteiden luominen uudessa asuinympäristössä voi tosiaan olla aika väsyttävää ja raskasta varsinkin jos siitä muodostuu itsetarkoitus.
    Olet niin oikeassa siinä, että ystävyyssuhteiden pitäisi antaa kehittyä rauhassa ja omalla painollaan. Oikeat ihmiset sitten vain löytyvät vähän vahingossa, enempiä etsimättä.
    Itse tunnustan olevani kuvaamasi kaltainen itsenäinen ja ehkä myös vähän itseriittoinenkin ihmistyyppi. Kääntöpuolena sitten oikeita ystävyyssuhteita syntyy hitaanpuoleisesti. Ehkä kuitenkin laatu korvaa määrän tässäkin ;)
    Iloa ja lämpimiä päiviä Khartumin helmikuuhun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena kommentista! Se toi ajateltavaa ja iloa tähän helmikuiseen tiistaihin.

      Minäkin olen kai pohjimmiltani aina ollut oikeastaan aika itsenäinen ja suorastaan itseriittoinenkin. Ensimmäisinä kuukausina uudessa maassa jotenkin kuitenkin aina kadotan oman keskiöni ja siinä tilanteessa helposti joustan liikaa yrittäessäni sopeutua ja asettua ja elää maassa maan tavalla. Vähän kerrallaan kun kuukaudet kuluvat ja kulttuurishokki väistyy ja elämä kaikkinensa asettuu aloilleen muistan taas kuinka olla minä.

      On itse asiassa kai aina ollut minulle jonkinlaisen identiteettikriisin paikka muuttaa pois tutusta ympäristöstä ja tuttujen ihmisten luota uuteen paikkaan ja hahmottaa kuka oikein olenkaan uudessa ympäristössä. Ja vaikka tiesin sitä tänne muuttaessa suorastaan odottaakin, en osannut kuitenkaan välttää käymästä samoja vaiheita taas kerran läpi. Raskasta! Mutta toisaalta hyvin antoisaakin saada ikäänkuin kohdata itsensä tällä tavalla uudestaan ja uudestaan. Joka kerta tulee vastaan omasta itsestä jotakin uutta niin kuin nyt tällä kertaa tämä oivallus, että minä kyllä pärjään.

      Poista
  2. Onkohan jokaisella jossakin vaiheessa kuvailemasi kaltainen tilanne, jossa ystävyyssuhteiden saamista yrittää ikäänkuin kiirehtiä? Kuulosti nimittäin tutulta, mutta ei Algerian osalta, vaan ajalta, jolloin olin juuri muuttanut Helsinkiin. Huomasin tuolloin osallistuvani tapahtumasta tapahtumaan ihan vain löytääkseni uusia ystäviä uudessa ympäristössä ja pikkuhiljaa huomasin, että monet näistä tapahtumista olivat pikemminkin kuluttavia kuin antoisia. Täällä olen antanut tutustumisen sujua hitaasti ja omalla painollaan ja nyt tuntuu siltä, että mukavia ihmisiä on alkanut löytyä ympärille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hätäily ystävyyssuhteista on ehkä tosiaan aika tavallinenkin osa siirtymävaiheita? Sitä yrittää täyttää jotakin tyhjää tilaa elämässä miettimättä sen tarkemmin kuinka se lopulta parhaiten täyttyisi. Ihailen itse niitä jotka osaavat ottaa rauhallisesti ja luottavat itseensä ja elämään siinä määrin, etteivät kiirehdi ystävyyssuhteiden suhteen. Minä olen tosiaan periaatteessa oikein hyvä olemaan yksin ja mieluummin olen itsekseni kuin huonossa seurassa, mutta jotenkin nämä muutot aina siltä osin sekoittavat pääni, että alkuun yritän liikaa.

      Kiva kuulla, että siellä on alkanut löytyä omia hyviä ihmisiä!

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus! Itselläni tuo kulttuurshokki tuli paljon myöhemmin. Koko alkuaika oli pelkkää ihanaa kuherruskuukautta, jossa kaikki oli hirmu hyvin. Sitten reilun puolen vuoden kuluttua "bang!" olin tosi maassa. Ystävyyssuhteiden luominen on kyllä rankkaa, minä lukeudun myös noihin kiirehtijiin, mutta toisaalta olen kaikkein onnellisimmillani silloin kun ympärillä on paljon tuttuja ihmisiä. Kaikkien ei tarvitse olla sydänystäviä - amerikkalaiseen tapaan tykkään myös hölpötellä niitä näitä kenen kanssa tahansa. Olen utelias ja aina innokas kuulemaan juorut ja tapahtumat, pulisemaan ventovieraidenkin kanssa. Niistä voimaannun. Ja joskus käy niinkin, että niistä alunperin hyvänpäiväntutuiksi aavistamistaankin tuleekin oikeita syvänystäviä. Yhteiset kokemukset, taipaleet, askeleet yhdistävät kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Klassisesti kai kulttuurishokin sanotaankin alkavan kuherruskuukausista joita seuraa vasta hyvän aikaa myöhemmin jonkinlainen taantumus ja masennus kun elämä tasaantuu arjeksi. Olen nähnyt joskus aiheesta hienon kaavionkin :) Klassinen malli ei kuitenkaan varmaan useinkaan toteudu tällaisissa haastavammissa maissa, tai ei ainakaan minun kohdallani. En tosin muuallakaan ole tainnut koskaan käydä läpi shokin vaiheita ihan klassisimmillaan. Belizeen ihastuin heti enkä muista koskaan käyneeni siellä läpi mitään varsinaista masennusvaihetta. Kai kulttuurishokin määrä ja laatu paljonkin liittyy paikkaan ja aikaan ja elämäntilanteeseenkin.

      Minä en puolestani kaipaa ympärilleni paljon ihmisiä vaan ihan vain muutamia luottotyyppejä joiden kanssa voin olla täysin oma itseni. En erityisesti tykkää naisporukoista tai yleensäkään isommista seurueista. Minä tunnistan hyvinkin nopeasti ne ihmiset joiden kanssa pitemmän päälle tulen juttuun ja toisaalta myös ne joitten kanssa en löydä yhteistä säveltä. Ensivaikutelmani ihmisistä on lapsesta asti toistaiseksi aina osoittautunut oikeaksi, mutta vaikeissa tilanteissa niin kuin asettuessa uuteen maahan en jotenkin vain uskalla tai osaa samalla tapaa luottaa siinä vaistojeni varaan.

      Poista
  4. Osaat vangita hetken tunnelmat niin taitavasti, että lastenjuhlakuvausta lukiessani näin teidät etsimässä juhlapaikkaa ja myöhemmin omaa paikkaa niissä juhlissa, helteessä sinnitellen.

    Noista ajoista on tultu kauas, ja vahvuutesi ja terve itseriittoisuus paistaa uusista kirjoituksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta palautteesta ja kannustuksesta!

      Poista
  5. Hieno kirjoitus.Olen asunut muutamassa maassa ja aina vie aikaa ennenkuin tottuu uuden maan rytmiin ja tapoihin,ja sitten vasta ehtii tutustua ihmisiinkin. Minulta on jäänyt ystäviä eri maihin ja kun tietää esimerkiksi ettei enään todennäköisesti mene samaan maahan uudestaan(kuten Venezuela minun tapauksessani) niin niihin maihin jää aina ihmisiä joita jää kaipaamaan,ainakin alussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä pitäisikin varmasti reippaasti antaa aikaa itselleen asettua ja tutkailla ympäristöään sen sijaan, että yrittää tehdä kaikkea samaan aikaan. No, seuraavan muuton kohdalla hamassa tulevaisuudessa on minulla tilaisuus taas harjoitella sitä taitoa :)

      Alku täällä oli kaikin puolin vaikea eikä tosiaan vähiten siksi, että oli kova ikävä Belizen yhteisöä. Me yritämme pitää tiukasti kiinni tärkeistä ihmisistä ja paikoista ja olemme esimerkiksi useamman kerran lomailleet aikaisemmasta elämänvaiheesta tuttujen ystävien kanssa. Olisi minulle tosi raskasta elää näin jos ajattelisin, etten enää koskaan näkisi läheisiä eri puolilla maailmaa.

      Poista
  6. Upea kirjoitus Kata! On ollut aikoja kun ystavyyssuhteiden luominen turkkilaisiin tuntui vaikealta, varsinkin ilman työta. Olen muuttanut usein maan sisallakin joten monesti on aloitettu nollasta, nyt viimeisen muuton myöta aika ja moni asia on varmaan tehnyt tehtavansa. Löysin ystavia yllattavan helposti vaikka minulla ei ole työpaikkaa eika saannöllista ryhmaliikunta harrastusta, toisaalta paatin heittaytya monenlaisiin tilanteisiin. Nykyisin haluan viettaa aikaa niiden ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin, elama on liian lyhyt tyhjanpaivaisyyksiin ja oma koti ja pieni perheemme ainakin aina taatusti hyvaa seuraa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä rennommin osaa olla oma itsensä sen todennäköisemmin osuu kohdalle omanhenkisiä ihmisiä, niin uskon minä. Ja sehän se haaste sitten onkin uudessa paikassa kulttuurishokin pauloissa... Arvaan, että alkuun täällä vaikutin varmasti usein vähän kaoottiselta - tai siltä minusta ainakin tuntui kun yritin hahmottaa kaupunkia ja ymmärtää kuinka lasten koulu toimi ja niin edelleen. Siinä tilassa minusta ei olisi oikein ollutkaan kenellekään kaveriksi. Olisi pitänyt vain vetäytyä omiin oloihini kokoamaan itseni, mutta toisaalta oli huoli lasten sopeutumisesta ja tuntui, että jo heidänkin vuokseen täytyi hötkyillä moneen suuntaan.

      Minäkään en oikein jaksaisi elämässäni mitään tyhjänpäiväistä tai turhaa, aika ja voimat ovat kortilla ja haluan pyrkiä kohti sellaisia ihmisiä ja asioita jotka antavat voimaa. Täällä Khartumissa voin ennen kaikkea luottaa oman talon porukkaan ja heidän seuraansa kaikkein mieluiten tavallisesti vetäydynkin.

      Poista
  7. Mulla olisi vaikka kuinka paljon sanottavaa noista tunnelmista mitä kirjoitat, etten oikein tiedä miten aloittaakaan :) Joka tapauksessa tunnistan tosi hyvin mistä puhut ja olen aivan varma että mua odottaa melko piankin just noi kuvaamaasi kaltaiset tilanteet. Raskasta se on ja olen jo vähän niinkuin ennalta varautunut jonkin asteiseen masennukseen. Nyt just olen aika lailla kuolemanväsynyt kaikesta asioiden järjestelystä jotka eivät tunnu ottavan loppuakseen ikinä, että kaikenlainen sosialisointi tuntuu ylivoimaiselta ja toisaalta ehkä kaipaa neuvoja ja esimerkkejä että elämän palaset voi järjestyä paikoilleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taisin aikoinaan masentua jo Suomessa ennen tänne saapumista ja sitten tämä harmaanruskea kaupunki uhkasi suorastaan lamaannuttaa minut. Mutta oli pakko lähteä kotoa ja hoitaa asioita ja rakentaa arkea. Aika kului ja minulla oli vahva halu sopeutua ja saada taas kunnon ote omasta itsestäni ja niin vain elämä ennen pitkää asettui.

      Eilen illalla kun meidän päävesipumppu yhtäkkiä hajosi eikä talossa ollut lainkaan juoksevaa vettä tajusin kuinka pitkän matkan olenkaan tullut - pitkälle viime vuoteen tuollainen arvaamaton tilanne olisi saanut minut itkun partaalle tai suorastaan ihan kyyneliin. Edelleenkään en ole täällä juuri koskaan täysin rento - mun on vaikea rentoutua kun tiedän että puheluitamme kuunnellaan jne - mutta en onneksi enää myöskään ole heikoilla vaan päinvastoin täynnä sitä voimaa joka tulee siitä kun voittaa itsensä.

      Tämä kaikki ihan kannustuksena: Toivon, että vältyt siellä naapurissa masennukselta mutta jos väsymys välillä voittaakin niin kyllä sinäkin ennen pitkää pääset sen voittajaksi!

      Poista
    2. Kiitos kaunis kannustuksesta! Mahtavaa että huomaat kuinka voimakas olet ja kuinka paljon eteenpäin tullut viime vuodesta!

      Poista
  8. Hei, voi video, että jotenkin tunnistan itseni tuosta lastenjuhlasta sekä suhteiden luomisten haastellisuudesta. Minä kaipaan aina ajoittain neuvoja, apua ja suosituksia vaikkapa lääkäreistä tai siitä mistä löytää jotain tiettyä asiaa. Panamaan muuttaessa ja yhä edelleen yhdeksi tärkeimmistä tukipilareista on tullut fb-ryhmä Panaman ekspaattiäideille. Siellä on niin hyvää ja suppeaa keskustelua vähän vaikka mistä.

    Olen ehdottomasti enemmän introvertti, enkä tykkää isoista ihmismassoista joissa jutellaan niitä näitä, olen tosi huono juttelemaan diipadaapaa tai kuuntelemaan vitsejä. Viihdyn yksin ja välillä on suoranainen tarve olla ihan yksin. Mutta sitten taas on monta ihmistä elämässämme, joiden seurassa viihdyn ja heitä ikävöin.

    Sinun esimerkin rohkaisema perustamani oman asuinalueeni leikkitreffiryhmä on ylsi viikon kohokohdista, varmaan ihan kaikille meille siellä tapaaville. Ryhmä on just passelin kokoiseksi muodostunut, viiden äidin ja vaihtelevan lapsikatraan kokoinen. Kahden äidin kanssa meillä on hyvä sutina meneillään kohti ihan aitoa ystävyyttä. Se on mahtavaa.

    Sä olet kyllä ihan verraton tunteiden tulkki ja sanoittaja sekä tunnistaja. Niin inhimillistä ja rehellistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenniuu!

      Mä olen vasta tänä kouluvuonna tytön luokkakaverien vanhempien Whatsapp-ryhmästä löytänyt itselleni sellaisen paikan mistä kysyä milloin mitäkin: lääkäriä, labraa, tyynykauppaa. Rauhoittaa kovasti mieltä kun tietää mistä tietoa voi tarvittaessa hakea! Ensimmäisen vuoden täällä olin siltäkin osin aika hukassa.

      Taaperoryhmä on mulle yksi kiinnekohta arjessa mutta ei aina tuo mukanaan vain hyvää. Vaihtuvassa porukassa on sellaisiakin ihmisiä joiden kanssa en niin tule juttuun. Toisista ryhmäläisistä toisaalta pidän paljonkin ja ajattelen joka tapauksessa, että taaperon on hyvä nähdä säännöllisesti ikäisiään. Ja siksi olen taaskin täksi aamuksi kutsunut ryhmän luokseni kotiin. Toivotaan, että edessä on leppoisa aamu. Hienoa, että sulle on leikkiryhmästä löytymässä ihan oikea ystävä!

      Poista
  9. Vahva, rehellinen teksti. Kiitos siitä, Kata! Samastumaan, taas. Muistutat hienosti siitä, kuinka upeaa on, että elo maailmalla avaa ikkunoita omaan itseen. Mikä olisi rikkautta, ellei se?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutto Sudaniin on tuonut tullessaan paljon sellaista vaikeaa mitä en tiennyt odottaa: Pankkiasioista on tullut hermostuttavia ja hankalia. Viime viikolla minulle paljastui, että olen täällä asumisen myötä menettänyt oikeuden matkustaa Yhdysvaltoihin ilman viisumia eikä kukaan tällä hetkellä osaa sanoa saanko maahan varmasti enää viisuamiakaan. Kaikista täkäläisen elämäni haasteista en tunne edes voivani kirjoittaa.

      En tiedä olisinko ollut tänne valmis muuttamaan jos olisin etukäteen tiennyt kaikesta siitä mikä muutosta seuraa. Elämä täällä on edelleenkin enemmän selviytymistä kuin mukavaa ja välillä paljonkin mietin näissä oloissa asumisen mielekkyyttä. Mutta siitä voin kuitenkin aina olla varma ja kiitollinen, että tämän muuton myötä olen oppinut maailmasta ja ennen kaikkea itsestäni sellaisia asioita joita en muualla ehkä olisi päässyt samalla tavalla kohtaamaan. Se on todellakin rikkautta ja jotain sellaista mitä en mistään hinnasta haluaisi antaa pois.

      Poista
    2. Hei Kata,
      ihailen kyllä sinun kestämistä siellä suomalaisena. Muten kuten kirjoitit niin kaikesta oppii, ja näkee asiat ihan toiselta kannalta kuin jos vain asuisi omassa maassaan.
      Ihmettelen myös ystävääni joka asuu jo viitisen vuotta Khartoumissa ja viihtyy, eikä halua takaisin Ruotsiin.
      Vaan hän rakastaa työtään ja ilmapiiriä missä kaikkeen sanotaan
      "malesh" siis ei haittaa. Mutta hänkin tykkää että on vaikea
      seurustella sudanilaisten naisten kanssa, koska heillä ei ole mitään yhteistä puhuttavaa. Kun tervehdysfraasit on sanottu niin
      puhe ei luista. Luulen että naiset ovat niin omissa ympyröissään
      ettei voi mennä ulos omasta "comfort zonesta ".

      Poista
    3. Minusta tuntuu, että puolin ja toisin on vaikea löytää täällä yhteistä kieltä paikallisten kanssa, kuvainnollisesti ja minun tapauksessani usein myös kirjaimellisesti. Ja toisaalta ainakin omalla kohdallani sama on ollut totta kaikkialla maailmalla: aina on haastavampaa tutustua paikallisiin kuin muihin ulkomaalaisiin. Paikallisilla on oma elämänsä eikä välttämättä aikaa tai tarvetta tutustua uusiin ihmisiin, varsinkaan tällaisiin kaltaisiini joilla on joka tapauksessa ennen pitkää lähtö edessä.

      Oma elämäntilanne varmasti myös vaikuttaa. Voimat ja aika menevät minulla pitkälti perhe-elämään, ja olen jo niin monesta maasta löytänyt vuosien varrella sydänystäviä, että tavallaan en heitä enempää sillä tavalla elämääni tarvitsisi tai kaipaakaan. Mutta tietysti olisi hienoa jos myös täällä lähellä olisi kivoja läheisiä ja luotettavia ihmisiä perheen lisäksi enemmänkin. Muutamia heitä onneksi onkin ja yritän parhaani mukaan elää hetkessä ja nauttia heidän seurastaan niin kauan kuin sitä on täällä tarjolla, tarrautumatta liikaa, koska koskaan ei tiedä mitä kulman takana odottaa.

      Poista
  10. Hei löysin blogisi eilen ihan sattumalta ja nyt olen malttamattomana lukenut vanhimpia kirjoituksiasi. Kivasti kirjoitat ja tosi mielenkiintoisia asioita. Blogistasi tuli lempparini! Terkut Susanna Lahdesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susanna, onpa häkellyttävän kiva kuulla, että blogista tuli hetkessä lempparisi! Hienoa, että löysit perille. Myös vanhempia tekstejä sopii kommentoida, jos siltä tuntuu.

      Poista
  11. Hei, kiitos hyvästä ja rehellisestä kirjoituksesta, joka sivusi tärkeää asiaa. Olen itsekin ajatellut, että pitäisi kirjoittaa niistä asioista, joiden kanssa on päivittäin tekemisissä ja joita ei esimerkiksi kotimaan työarjessa voi miettiä, koska siihen ei ole tarvetta: juuri yksinäisyydestä, tutustzumisen vaikeudesta ja myös siitä, miten lopulta ei aina edes jaksaisi tutustua tai hakea uusia ystäviä - mutta on silti yksinäinen. Olen miettinyt näitä teemoja valtavasti, ja oli siksi suorastaan terapeuttista lukea niistä ja oivaltaa - kuten olen ennenkin toki ajatellut, mutta oivaltaa jälleen kerran -, miten moni maailmalla miettii samaa.
    Minulla on samankaltaisia kokemuksia juuri kutsuista tai muista tilanteista (esimerkiksi lasten koulussa), joissa kaikki näyttävät tuntevan toisensa eikä kukaan tule juttusille. Se on outoa, ja aika ahdistavaa. Ei ole pitkä aika siitä, kun viimemksi kysyin mieheltäni: missä nämä kaikki oikein Ovat tutustuneet toisiinsa? Sitä sitten ihmeteltiin.
    Yksi vastaus voisi olla juuri erilaiset vauva- ja taaperopiirit. Kun asuin Brysselissä,tutustuin niissä nopeasti naisiin ja löysin hengenheimolaisia joukosta. EI tarvitse löytää kuin yksi tai kaksi, se riittää jo hyvin! Mutta kun lapset ohittavat pikkulapsi-iän, tuollaisia piirejä/kerhoja ei enää ole. Huomasin sen Saksassa. Ei oikein voi lainata kaverin lasta ja mennä vauvapiiriin vain, jotta pääsisi tekemään tuttavuutta muiden naisten kanssa. Missä keski-ikäiset, teini-ikäisten tai sitä lähestyvien lasten äidit kokoontuvat - siinäpä se. Eivät missään, he Ovat töissä, ja jos he ovat ekspattipuolisoita, minulle on täysi mysteeri, missä he ovat. (Ehkä kotona, kuten minä itsekin, ihmettelemässä tätä samaa asiaa?)
    Huomasin siis lasten vartuttua, että ystävien löytäminen oli paljon vaikeampaa, koska luontevia tilanteita siihen on niin paljon vähemmän. Kun cocktailkutsuilla monet tuntuvat seurustelevan jo valmiiksi tuttujen kanssa, vaatii rohkeutta mennä väliin, eikä se silti aina tuota tulosta. Se siitä diplomaattielämän loistokkaasta arjesta - itseäni naurattaa, että usein ne ihmiset, joiden kanssa eniten keskustelen, Ovat järjestyksessä siivooja, autonkuljettaja, vartija ja erilaiset korjausmiehet sekä tietysti kauppojen kassat. Sitä todellisuutta ei ehkä moni kotimaassa tule ajatelleeksi.
    Minulla on sama kokemus kuin sinulla, että kaipaisin vain muutaman ihmisen, yksikin riittäisi, jonka kanssa voisi vain olla rennosti täysin Oma itsensä. Olen toki tavannut joitakin mukavia naisia, MUTTA en jaksa "esittää", jos ymmärrät mitä tarkoitan. Olen mieluummin yksikseni kuin seurassa, jossa ei voi olla ihan omana itsenään. Sellaisen seuran löytäminen onkin yllättävän haastavaa. Ei sellaista löydy välttämättä ollenkaan.
    Oman lisämausteensa tuo tietysti se, että väki vaihtuu - voit ystävystyä jonkun kanssa, ja kuulla, että hän lähteekin pian. Sama koskee toki itseäsi. Se tekee varovaiseksi. Ja aikuisiällä ei vain jaksa enää samalla lailla yrittää tutustua uusiin ihmisiin, sillä pikemminkin on huono omatunto siitä, ettei pysty tapaamaan riittävästi niitä vanhojakaan ystäviä.
    Kaiken kaikkiaan, aika vaikea yhtälö.
    Viisainta mitä voi tehdä on ehkä todellakin se, mihin itsekin päädyit: tutustua itseensä, se on ja pysyy. Ja nauttia siitä, että toisaalta siihen on nyt aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitin osan tästä kirjoituksesta jo aikaa sitten mutta en halunnut sitä sellaisenaan julkaista. Minusta tuntui jotenkin niin vaikealta ja nololta myöntää omaa ystävättömyyttäni. Sitten aika kului ja itsenäisyys voitti yksinäisyyden ja kirjoitus tuntuikin yhtäkkiä ennen kaikkea jotenkin lattealta, en nähnyt siinä mitään sellaista mikä voisi ketään muuta kiinnostaa. Viime aikoina olen paljon katsellut taaksepäin vaikeita alkuaikoja täällä ja siihen yhteyteen tämä pohdinta sopikin mainiosti. Enää minua ei lainkaan nolota yksinäisyyteni, vaan se on vain yksi tämänhetkisen elämäni faktoista. Ja sellaisenaan se ei myöskään enää juurikaan masenna. Elämäni tuntuu omalla tavallaan hyvinkin täydeltä ja monessa mielessä oikein hyvältä, vaikka haasteitakin toki riittää.

      Ensimmäisenä vuonna täällä ihmettelin minäkin mistä ihmeestä kaikki toisensa tunsivat; olisinko itse koskaan osa yhteisöä täällä? Nyt toisena vuonna arvaan, että ulospäin näytän ehkä nykyään hyvinkin siltä kuin olisin mukana seurapiireissä. Koululla ja lastenjuhlissa minulla riittää juttukavereita ja sellaisiakin ihmisiä joiden kanssa on oikeasti mukava vaihtaa ajatuksia. Tosiasia on kuitenkin se, että hyvin monen kivan ja sinänsä jo tutun ihmisen kanssa kohtaan juurikin vain koululla ja lastenjuhlissa eikä meillä ole mitään sen kummempaa yhteyttä. Vuosi koulun tapahtumia ja lasten synttäreitä on siltä osin tehnyt tehtävänsä, että olen tutustunut elämänpiirini ihmisiin, mutten silti laskisi suurinta osaa heistä ystäviksekseni. Oma epäilykseni on se, että monet niistä ihmisistä jotka minusta viime vuonna vaikuttivat keskenään parhailta kavereilta ovatkin oikeasti yhtä lailla kevyesti tuttuja keskenään kuin mitä minäkin nykyään. Toiset ovat ehkä onnistuneet luomaan todellisia ystävyyssuhteita ja toisille on tärkeämpää olla seurassa oli seura sitten mitä hyvänsä, mutta vähintäänkin osan uskon olevan niin kuin minäkin, edelleen aika lailla kaiken ulkopuolella mutta näennäisesti menossa mukana.

      Yritän itse kaikenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa parhaani mukaan ottaa uusia ihmisiä juttuun mukaan mutta huomaan, että välillä omat voimani eivät täällä meinaa riittää siihen. Vaikka tunnen olevani nykyään vahvoilla ja sinut oman ystävättömyyteni kanssa, sillä on kuitenkin kääntöpuolensa. Tuntuu väsyttävältä pitää yllä keskustelua kivojenkin tuttujen kanssa sillä vain hyvin harvan seurassa voin olla rennosti ihan oma itseni.

      Yksinolo ei ole vaarallista mutta yksinäisyydelle ei varmaankaan ole hyvä ihan täysin antaa myöten. Parasta kai on se, että osaa nauttia omasta seurastaan mutta onnistuu myös pitämään mielen avoinna ystävyyden suhteen...

      Muuten, jos minulla olisi enemmän aikaa ja vähän isommat lapset aloittaisin itse ehkä kirjakerhon. Kutsuisin siihen mukaan tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin ja antaisin sanan kiertää; siihen tyyliin aloitin täällä taaperokerhonkin. Koska maailmalla voi olla hankala löytää kaikille luettavaksi sama kirja kerho voisi mieluumminkin ottaa sellaisen muodon missä osallistujat kertovat mistä milloinkin kirjasta minkä ovat lukeneet.

      Poista
    2. Piti vielä lisätä, että noissa kerhoiluissa tulee törmänneeksi myös ihmisiin joita ehkä mieluummin välttäisi... mutta parhaimmillaan käy toisaalta niin kuin Jenniuulle, että joukosta löytyy joku jonka kanssa lähtee vauhtiin ystävyyssuhde joka kasvaa kerhon ulkopuolelle. Joka tapauksessa ne antavat tilaisuuden kohdata muita ihmisiä.

      Minulle yksi käännekohta täällä oli se kun etäisesti tuttu libanonilainen äiti eräissä lastenjuhlissa kertoi, ettei hänellä ole täällä minkäänlaista turvaverkkoa. Hänen rehellisyytensä rohkaisi minuakin ja meistä tuli nopeasti ystävät. Minun surukseni hän jäi viime kesäloman jälkeen asumaan Libanoniin. Mutta nykyään olen avoimempi omasta tilanteestani osin juuri hänen esimerkkinsä innoittamana. Seurasi ainoastaan hyvää siitä, että myönsimme toisillemme olevamme yksinäisiä!

      Poista
  12. Kiitos kirjoituksestasi. Tunnistan siinä paljon itseänikin. Juuri sitä ahdistusta, kun ei ole ainuttakaan ihmistä, jonka puoleen kääntyä. Ensimmäisen kerran lähdin ulkomaille yksin ja olin konkreettisemmin yksin ja yksinäisempi kuin koskaan aiemmin. Tarrauduin silloin kaikkiin kontakteihin, joita vastaan tuli. Olen aina ollut avoin ja joskus saanut siitä siipeenikin, mutta enimmäkseen se on ollut hyvästä. Tuoltakin ajalta jäi muistoihin hienoja ihmisiä, joihin tuskin toisissa olosuhteissa olisin tutustunut.

    Toisella kertaa lähtiessä mukana oli puoliso, jonka kanssa sai sentään jakaa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksensa. Muistan kun huokailimme aluksi, että olisi niin mukavaa kutsua ihmisiä kylään ja laittaa heille ruokaa, mutta ei ole ketään, jota kutsua. Nyt on. Läheisiä ystäviäkin. Silti muistan ja tunnen niin hyvin alun yksinäisyyden ja neuvottomuuden, että mielelläni otan uusia ihmisiä siipieni suojaan. Kirjoitin muuten juuri äsken omaan blogiini joitain ajatuksia turvaverkon puutteesta ulkomailla asuessa, mutta lyhyemmin ja pintapuolisemmin kuin sinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Päivi kommentista! Nämä yksinäisyyden tunnelmat ovat varmasti lopulta hyvinkin yleisiä meidän ulkosuomalaisten keskuudessa.

      Olen itsekin luonteeltani periaatteessa hyvinkin avoin, mutta siinä on ollut opettelemista, että rohkenisin tilanteessa kuin tilanteessa myöntää omat heikkouteni. Yksinäisyydestä helposti syyttää itseään, vaikka tosiasiassahan sitä esimerkiksi tällaisten suurten muuttojen yhteydessä on melko vaikea täysin välttää. Sen sijaan, että yrittää esiintyä reippaana ja pärjäävänä pitäisi mieluumminkin rohjeta olla avoin oman tilanteen ja tuntemusten suhteen, sillä tapaa todennäköisesti paljon nopeammin ja helpommin tulee kohdanneeksi muita jotka ovat samassa tilanteessa. Ja tosiaan ottaa siipiensä suojaan uudet tulokkaat.

      Poista

Kiitos kommentistasi!