lauantai 20. helmikuuta 2016

Puolentoista vuoden rajapyykillä: Sopeutumisesta

Kun puolisentoista vuotta sitten muutimme tänne Khartumiin tuntui alkuun, että elämästäni katosivat kerralla värit. Oli ikävä elämää Belizessä, oli vaikea asettua ihan uudenlaiseen erilaiseen ympäristöön, oli huoli lasten sopeutumisesta. Sittemmin minulle on selvinnyt, että värit saattoivat tosiaan kulttuurishokin ja masennuksen myötä todellakin haalistua

Nykyisin näen täällä värejä; viime aikoina olen ollut erityisen ihastunut täkäläisten kevätaamujen valoon ja väreihin. En ole kuitenkaan unohtanut ensimmäisiä vaikeita kuukausia, ja tiedän useamman kansainvälisen muuton pohjalta, ettei asettuminen uuteen maahan ole koskaan ihan ongelmatonta. 

Muistan miten ensimmäistä kertaa muutin ulkomaille, parikymppisenä Englantiin opiskelemaan, ja loputon englannin puhuminen väsytti alkuun kovin. Ensimmäisenä vuonna sulkeuduin usein iltaisin opiskelija-asunnossa huoneeseeni, lukitsin oven, laitoin suomalaista musiikkia soimaan ja lepuutin mieltäni ja kieltäni. Myöhemmin kun asuin ja opiskelin Lontoossa, pääni oli koko ajan suurkaupungin humusta vähän pyörällä ja ikävöin luontoa ihan valtavasti. 

Yhdysvalloissa asuessani tunsin itseni aina jotenkin kutsumattomaksi vieraaksi vaikka viisumini olivatkin kaikin puolin kunnossa. Belgiassa kesti puolestaan aikoinaan kuukausikaupalla saada paikallinen henkilöllisyystodistus: yksi virkailija epäili vakavissaan ettei Suomi kuulunut Euroopan unioniin; toinen kysyi mistä voi mitenkään tietää, että olen edelleen tällä viikolla töissä siinä organisaatiossa, joka edellisviikolla oli kirjoittanut minulle työtodistuksen henkilöpaperien hakemista varten. Minun kehno ranskantaitoni ei riittänyt siihen, että olisin osannut kunnolla puolustautua älytöntä kohtelua vastaan. Sain lopulta paikalliset henkkarini vasta kun mieheni tuli virastoon kanssani ja ärähti erinomaisellaan ranskallaan haluavansa puhua ankeitten virkailijoitten esimiehen kanssa. 

Muistan miten Jamaikalla itkin ja ikävöin sisareni lapsia joita olin tottunut näkemään viikoittain mutta jotka nyt yhtäkkiä asuivat valtameren toisella puolen. Belizessä tunsin itseni alkuun monta kuukautta ulkopuoliseksi, Sudanissa vielä sitäkin pidempään. 

Asettuminen ja sopeutuminen uusiin maihin on ajoittain ollut minulle hyvinkin vaikeaa ja kipeääkin, mutta sitä on toisaalta aina ollut helpottamassa se, että minulla on ollut vapaus valita missä milloinkin asun ja tilaisuus palata synnyinmaahani Suomeen tasaisin väliajoin lataamaan akkuja.

Voin siis vain arvailla miltä tuntuu heistä, jotka ovat jättäneet taakseen kaiken tutun ja erilaisten vaiheitten jälkeen päätyneet kylmään ja kaukaiseen Suomeen, vastaanottokeskukseen, ihmettelemään mitä tuleman pitää. Olivat he sitten mistä hyvänsä, oikealla tai väärällä asialla, arvaan että heillä on todennäköisesti aika epävarma ja orpo olo. Ei maksa itsessään vielä mitään se, että suhtautuu tulijoihin ystävyydellä ja lämmöllä, että pyrkii asettumaan heidän asemaansa, antaa armon käydä oikeudesta ja viranomaisille työrauhan selvittää jokaisen tulijan taustan ja tilanteen asianmukaisesti.

Tästä omasta näkökulmastani ymmärrän heitäkin jotka päätyvät jättämään prosessin kesken ja palaamaan takaisin kotiin. Turvapaikanhakijat ovat käyneet aikoinaan matkaan tietämättä tarkkaan minne ovat menossa, miten pitkälle selviävät, mikä heitä perillä odottaa. Vaikka kotimaassa olisi turvatonta ja vaarallista, se on kuitenkin tuttu paikka ja siellä ovat rakkaat läheiset. Kotimaahan jäänyt perhe voi olla joutunut vaikeuksiin perheenjäsenen lähdön vuoksi, joku läheinen on ehkä sairastunut, tai tilanne kotona muuten muuttunut. 

Turvapaikanhakijat tasapainottelevat sellaisten asioiden kanssa joista meistä harvalla on kokemusta. Niihin verrattuna omat sopeutumiskipuiluni maailmalla tuntuvat oikeastaan aikamoiselta ylellisyydeltä. 

8 kommenttia:

  1. Voi kyllä! Mä koen ihan hyvin ymmärtäväni niitä turvapaikanhakijoita jotka päättävät palata takaisin kotimaahansa oli sen tilanne mikä olikaan. Ja mun mielestä on julmaa naureskella tai hymähdellä sellaiselle - kokeilivat itse miltä tuntuu matkata se matka ja mikä vastaanotto perillä odottaa ja mitkä tunteet ja ajatukset ja katsoisivat sitten miten heille itselleen kävisi!

    Ja voi miten ymmärrän sen miten voimakkaina voi ikävä tunteet uusissa paikoissa tulla ja miten kaipaa joskus jotain tuttua rauhaa ja luontoa. Ja miten se silti maailman mittakaavassa on pientä.

    Hymähdyttää tuo sinun Belgian viranomaiskokemus - siinä yksi asia jota ei tasan ole ikävä, mon dieu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun on vaikea ymmärtää niitä jotka eivät kykene ollenkaan asettumaan Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden asemaan. Sitä kylmyyttä ja vahingoniloa vai mitä se nyt sitten onkaan millä jotkut nyt reagoivat uutisiin siitä, että osa turvapaikanhakijoista on päätynyt palaamaan takaisin kotiin.

      Meille suomalaisille maailma on niin avoinna! Mutta se ei tarkoita sitä, että asettuminen olisi aina ihan helppoa, henkisesti tai konkreettisesti. Se epäluulo millä muhun Brysselissä (Anderlechtissa) suhtauduttiin oli aika silmiäavaavaa! Suomalaisena sitä ottaa valtion virkamiehen sanomiset vielä niin vakavasti. Virastosta mua lähetettiin aina hakemaan uutta ja uutta paperia ja minähän menin... Kunnes italialainen mieheni, joka on vastaavaan pompotteluun hyvinkin tottunut kotimaassaan, tuli kanssani virastoon eikä yksinkertaisesti hyväksynyt ei:tä vastaukseksi.

      Suomi ei kaikessa johdonmukaisuudessaan oikein valmista kansalaisiaan pärjäämään olosuhteissa missä asiat hoituvat itsevarmalla vänkäämisellä! :)

      Poista
  2. Hieno kirjoitus!

    Ei minusta tosin suomalainen byrokratia ole välttämättä kovin johdonmukaista, mutta kulttuuri on tosiaan aivan eri, kun Suomessa kaikki virallinen kanssakäyminen on automatisoitu ja ulkoistettu erilaisiin laitoksiin ja sitten on tietty ne sosiaaliturvatunnukset, joiden avulla löytyy kaikki info kaikista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon outoa ja erikoista kuuluu suomalaiseen byrokratiaan, mutta siinä mielessä se on minusta hyvinkin johdonmukaista, että jos on olemassa sääntö, sen mukaan mennään eikä neuvotteluvaraa yleensä juuri ole. Monessa muussa maassa säännöt ja jopa lait ovat toisaalta ennemminkin se piste mistä neuvottelut aloitetaan. Opiskeluaikana Englannissa kuulin, että jotkut opiskelukaverit olivat jääräpäisyydellä ja perinantamattomuudella neuvotelleet itsensä sisään yliopistoon vaikka heiltä periaatteessa oli puuttunut hakuvaiheessa vaadituista pisteistä jokunen eikä heitä oltu siksi alunperin hyväksytty. Italiassa tuntuu, että valtion tai kunnan virastoissa sanotaan aina ensin ei ja sitten vasta keskustelun ja neuvottelujen jälkeen ehkä kuitenkin vastentahtoisesti kyllä. Suomalainen ei ymmärrä ruveta vänkäämään ja keskustelemaan koska meillä keskustelulla ei pääse yleensä juuri mihinkään. Tai minussa on ainakin sitä vikaa, että ajattelen ei:n tarkoittavan ihan vain ei:tä.

      Pidän sinänsä suuressa arvossa sitä, että Suomessa säännöt ovat periaatteessa kaikille samat. Mutta kuten sanottu sellainen todellisuus ei kovin hyvin mielestäni valmista ihmistä muuta maailmaa varten.

      Poista
    2. Suomen systeemissä minua ärsyttää juuri tuo, että AINA tuijotetaan paperilta sääntöä ja tavallinen järjenkäyttö on kielletty. Kuitenkin on niin, että ihan kaikki ihmiset ja tilanteet eivät tipahda sinne sopiviin teoreettisiin laatikoihin, jolloin ehkä pitäisi -hui!- soveltaa, mikä sitten ei millään onnistu. Aina silloin tällöin törmää lehdissä tai tuttavapiirissä tuollaisiin tilanteisiin, joissa ihmisiä sitten pyöritetään loputtomissa paperisodissa, vaikka ratkaisu olisi kaikille ilmiselvä, jos joku uskaltaisi tehdä arkijärjen mukaisen tai eettisen päätöksen.

      Mutta kyllä arvostan tuota Suomen systeemiä ehdottomasti enemmän kuin esim lahjontaan tai yhteisunnalliseen asemaan perustuvaa systeemiä.

      Poista
    3. Niinpä. Harva lopulta sopii täydellisesti sinne sääntöviidakkoon ja on ikävää, jos ja kun sääntöjä ei osata tai uskalleta ollenkaan soveltaa. Mutta toisaalta suomalainen kirjaimellinen lainkuuliaisuus on toki monia muita toimintatapoja parempi ja toimivampi.

      Poista
  3. jälleen kerran niin hyvin kirjoitettu. Myös turvapaikanhakijoista, ja ajattelen samoin. Mitä suomalaisiin tulee, osaa heistä en enää ollenkaan osaa ymmärtää. Turvapaikanhakijat eivät saisi tulla SUomeen ollenkaan. Tai jos tulevat, Ovat vääränlaisia, h eidän pitäisi olla naisia ja lapsia (tosin luulen, että jos olisi tullut vian naisia ja lapsia, olisi alkanut ihan yhtä hirveä huuto ja haloo siitä, Kuka heidät sitten hoitaa ja elättää ja missä miehet Ovat!!). Ja nyt, kun osa heistä lähtee - minkä ymmärrän hyvin -, sitäkin varmasti ilkutaan, sitäkään ei haluta ymmärtää. Tekivät he mitä tahansa, se on aina väärin. En jaksa ymmärtää, miten vaikea joidenkin suomalaisten on ymmärtää muita ja asettua muualta tulleiden ihmisten asemaan. Totta Kai joillekin on helpointa, vaikka se ei ihannetilanne olisikaan, jättää prosessi kesken ja palata sinne, jossa kuitenkin - kaikista vaaroista huolimatta - on tuttua, ja läheisiä. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että matka Suomeen olisi ollut hukkareissu. Kuten toteat, turvapaikanhakijat tasapainottelevat sellaisten asioiden kanssa, joista kovin harvalla suomalaisella "kaikkitietävällä" on kokemusta. Kunpa useampi tajuaisi tämän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä Sudanissa olen kohdannut paljon sellaista mistä olisi helpompi olla tietämättä. Mutta vaikka olen kuluneina kuukausina oppinut liiankin paljon siitä minkälaisessa maailmassa elämme, on silti loputtomasti sellaista mitä en tiedä enkä varmaan koskaan edes pysty ymmärtämään. Tuntuukin ihan käsittämättömältä tästä omasta näkökulmastani se miten muukalaisvihaiset ja -kauhuiset maahanmuuttokriitikot ovat tietävinään maailmanmenosta jos jotakin, ja tosiaan suorastaan ilkkuvat turvapaikanhakijoita olivat ja tekivät he sitten mitä hyvänsä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!