torstai 31. maaliskuuta 2016

Rentoa monikielisyyttä

Meillä eletään kolmen kielen arkea. Olen kirjoittanut monikielisyydestämme joskus ennenkin, eikä tilanne ole sittemmin juurikaan muuttunut, ellei ehkä entistäkin rennommaksi kielten sekamelskaksi.

Minä puhun lapsille suurimman osan ajasta suomea. Englantiin vaihdan lasten kanssa kohteliaisuussyistä useimmiten silloin kun seurassa on muita, ja silloin tällöin muutenkin ihan huomaamattani. Koko perheen kesken autossa ja ruokapöydässä puhumme nykyään tavallisesti pääasiassa englantia jotta kaikkea ei tarvitsisi sanoa moneen kertaan useammalla eri kielellä.

Mies puhuu lapsille italiaa kun muistaa. Melko paljon hän puhuu heidän kanssaan nykyisin myös englantia. Samalla tapaa huomaamattaan kuin mitä minäkin huomaan ajoittain tekeväni: isommat lapset vastaavat meille molemmille pääasiassa englanniksi ja helposti tulee itsekin ajatuksissaan jatkaneeksi juttua samalla kielellä. 

Lapset ymmärtävät suomea täydellisesti ja italiaakin oikein hyvin. Esikoispoika puhuu suomea hyvin ja kertoi äskettäin, että pitää itseään ensisijaisesti suomenkielisenä. Se tuli minulle vähän yllätyksenä sillä englanti on kuitenkin hänen sujuvampi käyttökielensä jonka hän hallitsee äidinkielenomaisesti, mielestäni paremmin kuin suomen. Mutta äidinkieli taitaakin ennen kaikkea olla tunnekysymys.

Vanhempi tytär on viime aikoina alkanut puhua minulle enenevässä määrin suomea ja osaa hänkin itse asiassa kieltä oikein hyvin. Paremmin kuin mitä oikeastaan tiesinkään sillä ihan viime kuukausiin asti tyttö ennemminkin vältteli suomen puhumista. Englanti on kuitenkin selkeästi tytön vahvin tunnekieli. Suomi on ennemminkin vieras kieli jota tyttö osaa oikein hyvin, ja kotikielistä italia puolestaan vielä toistaiseksi pääasiassa passiivinen kieli joka kaipaa aktivointia.

Esikoisella on ollut siitä erilainen pohja suomen kielen oppimiseen verrattuna sisariinsa, että hänen varhaislapsuudessaan meillä oli parin vuoden ajan suomenkielisiä aupaireja Jamaikalla ja Belizessä. Poika on siis elämässään saanut kuulla suomea paljon enemmän kuin mitä sisarensa. Vanhempi tyttäremme oli puolivuotias kun luovuimme aupaireista eli hän ei ehtinyt saada ollenkaan samanlaista suomen kielikylpyä kuin veljensä. Ja veli tuki toisaalta omalta osaltaan siskon englanninkielenkehitystä: isompien lasten keskinäinen kieli on alusta asti ollut englanti. 

Nuorimmaisellemme esikoinen puhuu vaihtelevasti suomea ja englantia, isosisko aika lailla vain englantia. Nyt kun pikkusiskosta on tullut isosisaruksille ihan varteenotettava leikkikaveri hänenkin englantinsa on joka tapauksessa alkanut vahvistua. Taapero on toistaiseksi ensisijaisesti suomenkielinen mutta puhuu nykyään myös englantia ihan yksikielisten ikätovereidensa tasoisesti. Isosisarustensa tavoin hänkin ymmärtää myös italiaa hyvin ja puhuukin sitä jonkun verran, tällä hetkellä suorastaan enemmän kuin isoveli ja -sisko.

Koulua isommat lapset käyvät englanniksi ja lisäksi he opiskelevat koulussa neljästi viikossa arabiaa. Taapero puolestaan viettää toistaiseksi päivät minun suomenkielisessä seurassani, mutta kuulee siinä sivussa myös paljon englantia, jonkun verran italiaa ja myös arabiaa. 

Minä olen tyytyväinen, että kaikki perheemme kolmesta kielestä ovat meillä päivittäin käytössä, mutten kovasti käytä aikaa siitä huolehtimiseen miten paljon ja millä tavalla kutakin kieltä päivän mittaan käytetään. Luen lapsille suomeksi mutta toisinaan myös englanniksi; he katselevat suomenkielisiä DVD:itä mutta en mitenkään painosta valitsemaan juuri suomenkielisiä ohjelmia muunkielisten sijaan, valinta on heidän omansa; säännöllisen epäsäännöllisesti harjoittelemme ajatuksella yhdessä suomea. Pyrin itse puhumaan lapsille suomea, mutta en kieltä muuten mitenkään erityisesti tuputa enkä esimerkiksi edellytä, että lapset vastaisivat minulle aina suomeksi. Minulle on tärkeää kommunikaatio ja yhteys lapsiin, ei niinkään se millä kielellä se milloinkin sattuu löytymään. 

Pidän sen sijaan hyvin keskeisenä sitä, että lapsillemme kehittyisi yksi käyttökieli jonka he hallitsevat täysin. Koska lapsemme käyvät koulua englanniksi ja koska perheemme yhteinen kieli on englanti, on mielestäni hyvä ja oikein, että tuoksi yhdeksi vahvaksi kieleksi on lapsillemme muodostumassa juuri englanti. Englannin kieli on toisaalta myös yksi oma intohimoni ja olen siksikin kiitollinen siitä, että lapsemme ovat oppineet hallitsemaan sen niin erinomaisesti jo ihan pienestä asti.

Suomen kielikin on toki minulle itselleni hyvin tärkeä kieli, mutta ymmärrän, että maailmankansalaislapsillamme kehittyy siihen erilainen suhde kuin minulla. Meidän lastemme lapsuudesta on kehittymässä kaikkinensa niin täysin erilainen kuin mitä kummankaan meidän vanhemman lapsuus, että emme mitenkään voi odottaa heistä kasvavan meidän kuviamme. He ovat omia ihmisiään omine kulttuuritaustoineen ja kielineen ja sillä hyvä.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Nolo tyyppi

Kun muuttaa maasta toiseen muutaman vuoden välein on säännöllisesti hukassa; suuren osan ajasta kaikkea muuta kuin omalla mukavuusalueella. Vuosia taistelin epämukavuudentunteita vastaan ja yritin kaikkialla kiirehtiä tekemään oloni kotoisaksi, oppia sukkelaan hallitsemaan milloin mitäkin uutta ympäristöä siinä määrin, etten jatkuvasti tuntisi itseäni typeräksi ja ulkopuoliseksi. 

Viime aikoina olen kuitenkin ihan ajatuksella yrittänyt kohdata epävarmuuden ja epämukavuuden pystypäin sen sijaan, että tappelisin vastaan. Olen alkanut ajatella, että on suorastaan odotettavissa, että joka päivä sanon tai teen jotain väärää tai hölmöä täällä vieraassa ympäristössä ja kulttuurissa. 

Muita ihmisiä ei koskaan voi todella kohdata jos ei rohkene olla oma itsensä, virheineen päivineen. Toisaalta kun pistää itsensä kaikkinensa likoon tulee ihan välttämättä ennen pitkää myös mokanneeksi. Onkin siis oikeastaan ehkä ihan tervetullutta tuntea itsensä tasaisin väliajoin vähän hölmöksi. Nolostuminen on merkki siitä, että on uskaltanut elää ja olla oma itsensä, meni syteen tai saveen.

Väärinkäsitysten ja nolostumisien hetkissä ei pidä liikaa viipyillä, niistä on opittava se mitä opittavissa on ja siirryttävä sitten eteenpäin. 

Uskon, että olisi hyväksi ihan jokaiselle olla edes silloin tällöin vähemmistön edustaja, muukalainen vieraalla maalla, nolo ja tietämätön ja muiden ystävällisyyden ja avun armoilla. Nolostumisista ja ulkopuolisuuden kokemuksista oppii tehokkaasti kaikenlaista, ainakin nöyryyttä mutta toisaalta myös esimerkiksi empatiaa.


torstai 24. maaliskuuta 2016

Loman loppu

Dohan islamilaisen taiteen museo teki vaikutuksen. Museossa on esillä useammassa kerroksessa upeita koriste- ja käyttöesineitä ja myös muun muassa komeasti koristeltuja koraanin sivuja satojen vuosien, jopa reippaasti yli tuhannen vuoden takaa. Esillä oli löytöjä eri puolilta islamilaista maailmaa, Espanjasta ja Sisiliasta Syyriaan ja Intiaan. Museorakennus itsessään oli myös näkemisen arvoinen. 

Dohan islamilaisen taiteen museo.


Tiistaina kiertelimme perinteistä qatarilaista toria sillä välin kun meidän tietämättämme Brysselissä räjähti. Ihailimme komeita arabianhevosia, kurkimme sisään haukkakauppojen ikkunoista, harkitsimme paikallisen maton ostamista, maistelimme herkullisia tuoremehuja. Välillä ripotteli vettä mutta meistä se oli vain mukavaa. 

Meille asti ehti tieto Brysselin iskuista vasta iltapäivällä kun olimme jo ehtineet siirtyä torilta ostoskeskukseen. Vähän myöhemmin hotellissa internetin ja television ääressä aamun tapahtumat alkoivat vähän kerrallaan selvitä meillekin. 

Tosin uutiskuvista ja -jutuista huolimatta edelleen tuntuu vaikealta ymmärtää, että tutuilla kulmilla on todellakin räjähtänyt pommeja: aamumetrossa minkä aikoinaan otimme yhdessä miehen kanssa töihin, lentokentällä joka on edelleen meille molemmille yksi maailman kentistä tutuin, kaupungissa jonne miehen on taas määrä suunnata parin viikon päästä. 

Näköala islamilaisen taiteen museon edustalta.


Iskut eivät yhtäältä täysin yllättäneet mutta toisaalta jokaisen terrori-iskun jälkeen jään kyllä hämmentyneenä ihmettelemään sitä minkälaisessa maailmassa me oikein elämme. 

Vaan elämä jatkuu ja niin jatkui myös loma tiistain jälkeenkin. Olemme lomailleet oikein olan takaa, syöneet sushia ja lohta ja marjoja ja jos jonkinlaisia muita sellaisia herkkuja joita ei Khartumista helposti saa, käyneet ostoksilla ja elokuvissa, päivittäneet kännyköitä ja läppäreitä (mikä ei Sudanista sanktioiden vuoksi onnistu), nauttineet viileämmästä säästä ja siitäkin, että suihkusta tulee täällä kuuman veden lisäksi myös kylmää vettä. On ollut kiva lomailla mutta tyytyväisenä lähden kuitenkin myös taas huomenna Sudania kohti, omaan kotiin, koirien luo. 

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Lomalla Dohassa

Jamaikalta ja Belizestä meitä ei lähetetty lepolomille. Se olisikin ollut aika huvittavaa kun ottaa huomioon, että sekä Jamaikalle että Belizeen matkustetaan muualta maailmasta juurikin lomailemaan. Sudanista me sen sijaan lähdemme muihin maisemiin hengähtämään tasaisin väliajoin miehen työnantajan määräyksestä. 

Pyrimme ajoittamaan lepolomat lasten koulun lomiin, niin tälläkin kertaa. Välillä matkaamme lomilla Eurooppaan asti, joskus jopa kauemmaksi, niin kuin viime keväänä Yhdysvaltoihin. Mutta toisaalta meitä kiinnostavat myös lähialueen maat, ja on ihan mukavakin välillä päästä matkustaessa vähän helpommalla. Toissa syksynä vietimme lepoloman Arabiemiraateissa. Tällä kertaa lepolomamatkamme suuntasi Dohaan, Qatariin, alle kolmen tunnin lentomatkan päähän Khartumista. 

Olemme lentäneet Dohan kautta jo useamman kerran ja lentokenttä onkin meille jo aika tuttu paikka. Hieno ja siisti kenttä antaa ihan kattavan kuvan siitä mitä sen ulkopuolella on odotettavissa: hyvin rakennettuja teitä, pilvenpiirtäjiä, viimeisteltyjä yksityiskohtia. Kaikkialla on puhdasta ja siistiä. Joka puolella tunnutaan rakentavan uusia ja entistäkin komeampia rakennuksia.

Asumme huoneistohotellissa kaupungin diplomaattialueella. Ikkunastamme aukeaa näkymä Persianlahdelle. Tosin ihan vain vettä ei ole edessä silmänkantamattomiin, vaan etualalla on The Pearl-Qatar, Qatarin helmi, keinotekoinen saarimuodostelma. 

Vilpoisempi sää täällä yllätti meidät. Ilma on kaunis, päivän ylin lämpötila näyttäisi tänään olevan 29 astetta mutta öisin mennään tällä viikolla ajoittain jopa alle 20 asteen. Khartumissa on viime aikoina ollut 40 astetta ja ylikin, enkä oikein muistanutkaan kuinka vilakalta alle 30 astetta voikaan siihen verrattuna tuntua! Olin pakannut mukaan lapsille vain lyhythihaisia enkä itsellenikään kuin yhden kerroksen verran päällepantavaa. 

Ensimmäinen kokonainen päivä Dohassa kuluikin vaateostoksilla: lapsille pitkähihaisia ja sukkia, minulle muun muassa villatakki. Asumme ihan City Center -nimisen ostoskeskuksen tuntumassa, mutta ostoksille suuntasimme kuitenkin kauemmaksi, noin puolen tunnin ajomatkan päähän Villaggio-ostoskeskukseen. Villaggion inspiraationa on toiminut Venetsia: ostoskeskuksen läpi kulkee kanaali jossa voi käydä ajelemassa gondolilla. Ostoskeskuksen sisällä on lukuisien kauppojen lisäksi myös muun muassa elokuvateatteri, pieni huvipuisto ja luistinrata. Me teimme ostoksia, söimme lounaan PF Chang’s -ketjuravintolassa (joka kaikkialla maailmassa tuntuu hallitsevan gluteenittomuuden) ja jätimme muut huvitukset tällä erää kokeilematta. 

Tänään on tarkoitus suunnata islamilaisen taiteen museoon. Olemme siihen jo vähän etukäteen tutustuneetkin. Dohan lentokentällä on nimittäin museon kauppa, josta olemme ostaneet ihania tuomisia sekä muille että itsellemme. Museo itsessään kiinnostaa kovasti mutta myönnän, että lähden mielelläni tarkastamaan myös museokaupan valikoiman. Hyvältä kuulostaa sekin, että museon kahvilasta ja ravintolasta kuuluu saavan gluteenitonta ruokaa. 

Aikomuksena on ottaa lepolomalla rauhallisesti, päivä kerrallaan. Huomisesta kuuluu tulevan sadepäivä joten se taitaa kulua taas ostoksilla jossain kaupungin monista ostoskeskuksista. Täältä saa paljon sellaista mistä Khartumissa voi vain uneksia ja kotiin on tarkoitus viedä ainakin gluteenittomia ruoka-aineita ja herkkuja mutta myös erilaisia käyttötavaroita ja lisää vaatteitakin. Paikallisista nähtävyyksistä ainakin perinteinen tori, Souq Waqif, on meillä myös vielä lomaviikon ohjelmassa. 

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Maaliskuun matematiikkaa

Jos maaliskuussa on jo +45 celsiusastetta, miten kuumaa mahtaa olla toukokuussa? Päästäänkö jossain vaiheessa yli 50 asteen kriittisen rajan? Miltä se mahtaa tuntua? Ajatuksenakin jo hengästyttää. 

Viime viikonloppuna ratsastin tunnin verran 40 asteen helteessä, paahtavassa auringonpaisteessa. Itse ratsastustunti ei ollut niin paha - laukatessa tuntui jopa pieni miellyttävä tuulenvire - mutta kesti pitkälle iltaan saada nestetasapainosta taas kiinni. Sekä lasten että minun on tarkoitus jatkaa ratsastustunteja pitkälle kevääseen, kouluvuoden loppuun saakka. Ratsastus on yksi täkäläisen elämäni valopilkuista joten haluan pitää siitä kiinni. Mutta mitenköhan se tässä säässä nyt taas luonnistuu?

Tänään ei onneksi ole ihan yhtä tuskaisen kuumaa kuin kuluneina päivinä. Viime yön aikana näyttää kaupungin ylle laskeutuneen haboob, hiekkamyrsky. Kaikki on kauttaaltaan pienen hiekkakerroksen peitossa ja ilma sumuinen. Kello yhdeksältä ollaan vain vähän yli 30 asteessa. 

*****

Jos vuoden parin ensimmäisen kuukauden aikana joutuu uusimaan kaksi vesipumppua, kuinka moni uusista pumpuista on ehjä vielä maaliskuussa? Tällä erää vastaus on yksi. Toinen uusista pumpuista näyttää lakanneen pumppaamasta vettä tänä aamuna, surisee vain tyhjää. Epäilen, että se on täynnä hiekkaa. 

Onneksi meillä oli takuupaperi tallella ja onneksi näyttää siltä, että takuu saattaa jopa toimia. Odottelemme juuri paikalle pumppuyhtiön edustajaa tutkimaan mikä pumpussa on vialla. 

Vesipumput ovat täällä verrattain kalliita, lähemmäs 2000 Sudanin puntaa eli noin 200 euroa. Pumppuja ilman ei vesi jaksa kulkea putkissa. Hiekkapölyinen ja kuuma sää tuntuu rikkovan vesipumppuja hyvinkin herkästi. Yhdeltä tutulta kuulin, että on ihan tavallista, että pumpun joutuu vaihtamaan uuteen muutaman kuukauden välein. Mekin olemme ehtineet puolentoista vuoden aikana vaihtamaan pari pumpuista jo useamman kerran. Toivon, että tänään ei jouduta ostamaan uutta. 

*****

Kun ensimmäiseen puoleentoista vuoteen meillä ei täällä Sudanissa ollut yhtään televisiokanavaa, kuinkakohan pärjäämme niiden yli 1100 kanavan kanssa joita meille satelliitin yhdistämisen myötä tässä kuussa yhtäkkiä ilmaantui? 

Suuri osa kanavista on arabiaksi tai joksikin muuksi meille melko vieraaksi kieleksi, mutta jokunen myös englanniksi tai ranskaksi. Tänne saisi kyllä enemmänkin englanninkielisiä kanavia jos satelliitin suuntaisi vähän toisin, mutta valitsimme ihan tarkoituksella nyt näin. Plussaa on se, että meillä näkyy nyt useampi arabiankielinen lastenkanava, muttei lainkaan englanninkielisiä lastenohjelmia. Lapset katselevat siis ihan ilokseen arabiankielisiä ohjelmia ja saavat samalla kuin huomaamatta tukea arabianopintoihinsa. 

Tähän asti olemme eläneet täällä täysin DVD:iden varassa. Meillä on ihan kiitettävä kokoelma elokuvia ja sarjoja suomeksi, italiaksi ja englanniksi, niin lapsille kuin aikuisillekin. Useammasta aikuisten sarjasta meillä on jaksoja koko setti. Gilmore Girls, West Wing ja Friends ovat omia suosikkejani joita katson mielikseni läpi uudestaan ja uudestaan. Kaikki yli 1100 satelliittikanavaa eivät vielä toistaiseksi ole vetäneet minua puoleensa samalla tapaa kuin DVD-kokoelma.

*****

Enää kolme kouluaamua ja sitten alkaakin jo kevätloma! Sen sijaan, että olisimme kevätlomaksi matkustaneet 10 000 kilometriä luoteeseen, Washington DC:hin, niin kuin alunperin oli toiveissa ja suunnitteilla, lennämmekin vain vähän yli 2000 kilometriä koilliseen. Kuka arvaa minne olemme menossa?

torstai 10. maaliskuuta 2016

Olisi voinut käydä paljon huonomminkin

Viime viikolla Poppy tippui vahingossa kotipihallamme pihan tasolta toiselle ja loukkasi jalkansa pahasti. Olin pihalla koirien kanssa mutta en ihan niiden lähellä enkä heti nähnyt mitä oli tapahtunut. Näin koirien haukkuvan portin lähellä jotakin ja seuraavassa hetkessä kuulin Poppyn ulvovan tuskissaan ja tajusin sen tippuneen portin vierestä puolentoista metrin matkan alas. Pelkäsin, että se on taittanut niskansa. Miten paljon ajatuksia ja tunteita ehtiikään kulkea mielessä muutamassa sekunnissa!

Toimitimme Poppyn samantien eläinlääkärin tarkastettavaksi. Soitin eläinlääkärille ennen kuin lähdimme ajamaan parinkymmenen minuutin matkan klinikalle. Eläinlääkäri kehotti tulemaan samantien mutta varoitti, ettei hänellä ollut lainkaan sähköä. Kahden kännykän taskulampun valossa eläinlääkäri tutki Poppyn turvonneen jalan. Onneksi mitään ei ollut mennyt poikki; jalka oli vain venähtänyt pahasti. Eläinlääkäri opetti helteisessä hämärässä minua antamaan koiralle kipulääkepiikin ja pakkasi mukaan muutaman lisää seuraavia päiviä varten. 

Onnettomuudesta on nyt vähän yli viikko aikaa. Edelleen Poppy nilkuttaa mutta nyt sitä ei sentään tarvitse ihan joka kertaa kantaa portaita ylös ja alas niin kuin ensimmäisinä päivinä. Kipulääkkeitä ei ole enää annettu useampaan päivään eikä kipu tunnu onneksi enää vaivaavan koiraa kuin välillä kävellessä. Eläinlääkäri arvioi, että jalka paranee kyllä ihan entiselleen. Olisi voinut käydä paljon huonomminkin.

*****

Toissapäivänä olimme iltapäivällä matkalla koululle kun takanamme ajaneen auton kuljettaja menetti autonsa hallinnan ja törmäsi meihin. Automme vasen takareuna meni isosti lommolle, mutta onneksi automme on jykevä; auton sisällä törmäys tuntui vain pienenä heilahduksena. Kolari tapahtui suuressa risteyksessä jossa seisoi puolentusinaa liikennepoliisia tarkkailemassa ja ohjaamassa liikennettä. Yksi liikennepoliiseista olikin paikalla puolessa minuutissa ja ohjasi meidät ajamaan tien sivuun. Auto joka oli törmännyt meihin seisoi meistä pienen matkan päässä ja sen kuski hölmistyneen näköisenä auton vieressä. 

Olin liikkeellä autonkuljettajan kyydissä taaperon ja ystäväni ja ystäväni lapsen kanssa. Ystäväni lähti kolaripaikalta kävelemään parinsadan metrin matkan koululle missä hänen oli määrä kohdata oma autonkuljettajansa. Hän vei omien lastensa lisäksi minun koululaiseni kotiinsa odottamaan. 

Minä jäin taaperon ja autonkuljettajan kanssa kolaripaikalle. Olimme kutsuneet miehen toimistolta apua keskusteluun liikennepoliisien kanssa, niin on neuvottu tekemään. Kesti aikansa, että toiselta puolelta kaupunkia ehdittiin perille. Noin neljänkymmenenviiden minuutin päästä mieheni fiksu ja mukava paikallinen kollega tuli paikalle espanjalaisen kollegan autonkuljettajan kyydissä. Minut ja taapero ohjattiin toiseen autoon; espanjalaisen kollegan autonkuljettajan tehtäväksi jäi viedä minut lapsineni kotiin. Autonkuljettajamme ja miehen kollegan oli puolestaan määrä suunnata seuraavaksi poliisiasemalle.

Lähdin kolaripaikalta vastentahtoisesti. Pienetkin kolarit säikäyttävät, ja vieraassa maassa kolaroiminen on sitäkin hermostuttavampaa. Vaikka tuntui olevan kaikille osapuolille ihan selvää, että kolari oli täysin toisen auton syytä, minua huolestutti miten tilanne poliisiasemalla ehkä vielä muuttuisi. Ei niin väliä sillä kuka auton korjaamisen lopulta päätyisi maksamaan; olin huolissani siitä miten autonkuljettajallemme kävisi. 

Uusi autonkuljettajamme on muutamassa kuukaudessa osoittautunut korvaamattomaksi. Hän ymmärtää mitä milloinkin tarvitsemme ennen kuin olemme ehtineet sanoa sanaakaan, on aina valmis töihin, eikä valita silloinkaan kun päivät venyvät yllättäen pitkiksi. Hän toimii ajamisen lisäksi kääntäjänäni ja apunani jos jonkinlaisissa arjen tilanteissa. Ympäröivä todellisuus on alkanut aeuta minulle ihan uudella tavalla kun en enää jatkuvasti joudu arvailemaan ja ihmettelemään mitä milloinkin on meneillään. 

Tilanne poliisiasemalla selvisi onneksi lopulta kaikin puolin parhainpäin. Parin tunnin keskustelujen jälkeen oli poliisiraportti valmis: toisen auton kuljettaja oli selkeästi syyllinen kolariin ja autonkuljettajamme oli vapaa lähtemään miehen kollegan kanssa poliisiasemalta. Vasta seuraavana päivänä kuulin, että hetken oli kuitenkin näyttänyt siltä, että autonkuljettajamme joutuisi viettämään yön poliisiaseman sellissä jonkun epäselvyyden vuoksi. Onneksi niin ei käynyt, ajatuskin on painajaismainen. Onneksi selvisimme kolarista kaikin puolin vähin vahingoin. Olisi voinut käydä niin paljon huonomminkin.

*****

Nyt rauhoitumme viettämään viikonloppua jalkapuolen koiran ja ryttääntyneen auton kanssa. Toivottavasti ensi viikolla Poppyn jalka olisi paremmassa vedossa ja saamme auton korjattua. Mutta kyllä näinkin on hyvä. Kaikki on hyvin. 

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Ei pelota

Ystävät Euroopassa ihmettelevät enemmän tai vähemmän ääneen eikö meitä pelota täällä Sudanissa kun kerromme, että kotitalollamme on vuorokauden ympäri vartija ja miehen toimiston edessä on vartijoiden lisäksi paikallisia sotilaita kalashnikovit olallaan.

Kuitenkin kun vertaa meidän olojamme vaikkapa Roomaan tai Brysseliin, joissa molemmissa vierailimme joululomalla, vaikuttaa meillä täällä hyvinkin rauhanomaiselta. Keskieurooppalaisissa pääkaupungeissa näkyi poliiseja ja aseistettuja sotilaita ja sota-ajoneuvoja pitkin ja poikin. Roomassa monella aukiolla oli paikalla kahden eri sortin poliiseja ja heidän lisäkseen vielä sotilaitakin. Heitä ei voinut olla huomaamatta.

Brysselin lentokentällä oli aseistettuja sotilaita minne vain katseensa käänsi, tai siltä ainakin tuntui. Toisaalta saatoimme jättää matkatavaramme kentälle säilytyslokeroihin säilytykseen koko päiväksi ilman minkäänlaisia tarkastuksia tai läpivalaisuja. Lentokentän turvatoimet vaikuttivat meistä kaikkinensa epäloogisilta ja ylimitoitetuilta, ja samaa sanoivat myös jotkut kentän työntekijät. 

Olen täällä Sudanissa tänä vuonna eri tavalla valppaana kuin viime vuonna. Yritämme nykyään muistaa lukita autonovet kun olemme liikenteessä, koska muutamalta tutulta on varastettu autosta käsilaukku liikenteessä. Turvallisuustilanne on ylipäänsä hieman huonontunut edellisvuodesta. Toisaalta ensimmäisenä vuonna huomiostani ei edes riittänyt juuri omaa elämänpiiriä edemmäs; tänä vuonna kykenen katsomaan enemmän ympärilleni. Silmäni ovat auki.

Mutta ei minua pelota. Kävelemme ulkona sen verran mitä helteeltä kykenemme ja huoleni on silloin armoton aurinko. Autolla liikenteessä välillä vähän huolestuttaa, mutta vähemmän kuin ennen. Uusi autonkuljettajamme ajaa hyvin ja maltillisesti, ei lähde paikalliseen tapaan tunkemaan keskelle risteystä samaan aikaan kaikkien muiden kanssa. Läheltä piti -tilanteita ei ole enää ollenkaan niin usein kuin edellisen kuskin kanssa. 

Asun täällä afrikkalaisessa muslimimaassa eikä minua pelota. Siinäpä pureskeltavaa kaikille islamofobeille ja muille muukalaiskauhuisille. 

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Hyväosaisen vastuu

Ennen kuin muutimme Belgiasta kauemmas maailmalle mies kertoi kollegastaan joka oli parhaillaan töissä jossainpäin Afrikkaa ja jolla oli suuri talo, kotiapulainen, vartijoita ja puutarhuri. Kollegalla oli näiden työntekijöidensä myötä useampi perhekunta elätettävänään, harva se päivä joku pyytämässä milloin mitäkin. Minusta kuulosti painajaismaiselta ajatukselta ottaa vastuuta niin monista ihmisistä ja heidän moninaisista ongelmistaan. 

Olen näiden kaukomaavuosien aikana huomannut vastuun työntekijöistä kuitenkin tuntuvan ihan toiselta kuin mitä etukäteen odotin. Olen kiitollinen siitä, että niin entiset kuin nykyiset työntekijämme rohkenevat pyytää meiltä apua. Olen iloinen kun pystyn heitä tai heidän perheenjäseniään auttamaan tavalla tai toisella. Olen onnellinen jos voimme ihan vähintäänkin antaa toivoa siitä, että on olemassa joku jonka puoleen hätätilanteessa kääntyä.

Meillä oli aikoinaan kansainvälisen lastensuojelujärjestön kautta etiopialainen kummilapsi. Oli mukava voida olla hänen perheensä tukena taloudellisesti, mutta sen kummempaa suhdetta ei minulle poikaan kirjeidenkään välityksellä oikein kehittynyt. Hänen tilanteensa tuntui kaukaiselta enkä saanut siitä oikein otetta. 

On erilaista kun vastassa on tuttu ihminen. Sydän kurkussa tällä viikolla huolehdin siitä saammeko yhdelle vartijoistamme järjestettyä lisää sairauslomaa ja sopivalla hetkellä kyydin lääkäriasemalle. Oli suuri onni voida kasvokkain kertoa tutuksi tulleelle vartijalle, että sairausloma järjestyi ja että autonkuljettajamme vie hänet lääkäriasemalle. Oli hämmentävää mutta hienoa kuulla vartijan vilpittömät kiitokset, lukea helpotus hänen kasvoiltaan.

Hyväosaisuuden mukana tulee paljon vastuuta, sitä ei näissä oloissa pääse koskaan unohtamaan. Mutta vastuunkantaminen tuntuu ihan vain hyvältä, ei lainkaan painajaismaiselta. Onneksi me olemme täällä, onneksi voimme olla avuksi.