lauantai 30. huhtikuuta 2016

Yksinhuoltajaviikon ajatuksenvirtaa

Mies on työmatkalla Ghanassa ja tiistaiaamusta asti olen pyörittänyt arkea itsekseni. Eikä tunnu juuri missään. Olen saanut pyykit hoidettua, ruuat laitettua ja jopa leivottua. Lapset ovat olleet ajoissa koululla oikeat romppeet mukanaan, eilen kävimme koko porukka pojan kaverin syntymäpäiväjuhlissa ja tänään isompien lasten jalkapallo- ja taekwondotunneilla. 

On hurjaa miten paljon helpompaa elämä on nykyään kun vanhin lapsista on jo kahdeksan, keskimmäinen pian kuusi ja nuorinkin jo yli 2,5-vuotias. Isommat lapset tekevät paljon itse ja jopa pienin osaa olla ajoittain suorastaan avuksi arjessa. Kukaan ei enää tapaa heräillä öisin. Nykyään olenkin väsynyt pääasiassa ihan siksi, että valvon omia aikojani iltaisin turhan myöhään.

Kuluneella viikolla taaperoryhmässä oli mukana kolmekuukautinen vauva isoveljineen. Vauva oli suloinen, mutta pientä ihmistä katsellessani olin ennen kaikkea suunnattoman kiitollinen siitä, että oma taaperoryhmäläiseni on jo niinkin suuri ja vauva-ajat ovat meillä takanapäin. Kiitollinen olen siitäkin, että minusta tuntuu nykyään juuri tältä enkä ollenkaan unelmoi vielä yhdestä vauvasta. Jossain vaiheessa olin nimittäin vähän huolissani siitä, että ehkä vauvakuumeelle ei koskaan tulisi loppua!

Usein kuulee sanottavan, että lapset kasvavat hetkessä pienistä suuriksi. Omien lasteni lapsuus ei kuitenkaan ole mielestäni kulunut liian nopeasti vaan oikeastaan tuntuu etenevän juuri sopivaa tahtia. Tuntuisi itse asiassa olevan enemmänkin kuin kahdeksan vuotta siitä kun esikoinen syntyi. Aika lailla ikuisuus on mielestäni jo pienimmäisenkin syntymästä. Uskon, että näin on pitkälti siksi, että olen ollut lasten kanssa kaikki nämä vuodet kotona ja elänyt tätä pikkulapsiarkea koko ajan. Vuodet eivät ole kuluneet huomaamatta vaan niitä ovat jo yli kahdeksan vuotta vahvasti rytmittäneet juuri lasten aikataulut ja eri kehitysvaiheet.  

Isompien lasten kanssa arki on kevyempää, mutta yksinhuoltaja-arkea helpottaa hyvin paljon sekin, että meillä on täällä nykyään aikaisempaa vahvempi turvaverkko: tehokkaan ja luotettavan kotiapulaisen lisäksi avulias ja fiksu autonkuljettaja, ja lisäksi pari muuta sellaista ihmistä jonka varaan voisin kuvitella hädässä luottavani. En enää tunne olevani täällä samalla tapaa yksin kuin alkuun ja se rauhoittaa mieltä.

Ja taidan ottaa yksinhuoltajuuden nykyään näin rennosti kyllä siksikin, että tiedän pärjääväni. Koska minulla ei lasten hoidossa ole täällä parhaimmillaankaan apuna ketään muuta kuin mieheni, olen tottunut pärjäämään itsekseni. Aamuisin, iltaisin ja viikonloppuisin mies kyllä hoitaa oman osansa, mutta aika pitkiä päiviä olen silti tavallisestikin yksin vastuussa lapsista ja koirista. Kotiapulainen auttaa arkisin kodinhoidossa, mutta lapset hoidamme itse ja minä pyrin tekemään myös kodin töistä tuntuvan osan, osin juuri sen vuoksi, että ajattelen, että minun on pärjättävä tämän oman settini kanssa tarpeen tullen ihan yksinkin. 

Tulevan yön aikana mies palaa työmatkaltaan. On oikein mainiota, että hän on pian taas täällä samalla aikavyöhykkeellä ja paikan päällä. Ilokseni en kuitenkaan tunne itseäni ihan loppuun saakka väsyneeksi niin kuin monesti aikaisemmin miehen työmatkan lopun häämöttäessä edessä. Yksinhuoltajaviikko on kulunut omalla painollaan ilman sen kummempia haasteita tai ongelmia. Ei silti ole ollenkaan hullumpaa, että huomenna on koko porukalla vapaapäivä - ei suinkaan vapun vaan koptien pääsiäisen vuoksi - ja mies lomailee vielä maanantainkin. Eikä kesälomaankaan ole enää kovin montaa viikkoa. 


lauantai 23. huhtikuuta 2016

Omannäköistä juhlahumua

Tänä viikonloppuna meillä juhlittiin vähän etuajassa esikoista, joka täyttää näinä päivinä kahdeksan. Minua juhlat vähän jännittivät etukäteen. Täällä Khartumissa on nimittäin tuttavapiirissämme tapana järjestää pienillekin lapsille valtavia syntymäpäiväkestejä joissa lapsivieraita saattaa olla jopa sata, pöydät notkuvat tarjoiluista ja viihdytykseksi on palkattu vähintäänkin taikuri. Pienemmätkin juhlat melkeinpä edellyttävät pitopalvelua tai ainakin kokopäiväistä kotiapulaista tai sitten kohtuuttoman paljon työtä juhlien isänniltä. Odotukset ovat korkealla sekä tarjoilujen että ohjelman suhteen ja vaatimattomampien kutsujen järjestäminen tuntuukin täällä melkeinpä radikaalilta ratkaisulta. 

Mieluiten olisinkin juhlinut pojan syntymäpäiviä ihan vain perheen kesken, mutta hänelle tuntui olevan tärkeää kutsua kavereitaan kylään joten taivuin pistämään pystyyn ihan oikeat pienimuotoiset kutsut. Tilasin lähileipomosta kakun, ostin pari korillista virvoitusjuomia, valmistin gluteenittomia muffinsseja, ja kuljin arkiaamut pitkin kaupunkia ostamassa jos jotakin muuta, mukaanlukien pientä sälää vieraiden lahjapussukoita varten. Yritinpä tehdä syntymäpäiviin piñatankin, mutta joko kuumuus ja kuivuus tekivät temppunsa, tai sitten jotain muuta meni pieleen, mutta ei yrityksestäni piñataa tullut - tuli vain kasa sanomalehtipaperia ja kuivunutta laastia. 

Juhlat sujuivat kuitenkin lopulta oikein hyvin. Laitoin yhtäälle lapsille paperia, kyniä ja vesivärit, ja toisaalle pojan kunnioitettavan legokokoelman. Ruuan, juoman ja ilmastoinnin lisäksi ei muuta tarvittu. Lapset malttoivat juuri ja juuri leikkien ja maalaamisen lomassa käydä ottamassa siivut kakkua ja yhtäkkiä olikin jo aika hyvästellä vieraat. 

Tuntuu välillä hyvinkin hankalalta olla oma itseni näissä yhä uusissa ja muuttuvissa kuvioissa. Tämä on ollut siinä mielessä raskas viikko; olen tällä viikolla pitkästä aikaa tuntenut itseni useampaan otteeseen oudoksi ja ennen kaikkea jotenkin ylimääräiseksi. Etukäteen vähän arvailin, että tunnenkohan oloni ulkopuoliseksi pojan juhlissa ihan täällä omassa kodissanikin. Mutta sainkin taas juhlien myötä mukavan muistutuksen siitä, että asiat kyllä sujuvat kun seuraan omia vaistojani. Voin luoda ympärilleni hyvää mieltä vain silloin kun minulla on hyvä ja luonteva olo, ja hyvältä minusta tuntuu silloin kun olen uskollinen itselleni ja omille arvoilleni, oli sitten kyse arjen askareista tai juhlahumusta.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Onnellinen

Epäonni kulkee Khartumin pölyisillä kaduilla ja tulee välillä hyvinkin lähelle. Näissä olosuhteissa olisi kummallista ja suorastaan häpeällistä jos en joka ikinen päivä tiedostaisi omaa äärimmäistä onnekkuuttani. Täällä tuntuu usein kohtuuttomalta, että olen niin onnekas kuin olen. Onnekkuus ja onnellisuus tuntuu pahimmillaan taakalta ja parhaimmillaankin velvollisuudelta. Omasta onnesta on jaettava parhaansa mukaan muille, että saisi öisin omantunnon kolkutukselta nukuttua.

Onnellisuus ja onnekkuus oli minulle aikaisemmin puhtaampi ja yksinkertaisempi asia. Mutta olen kiitollinen siitä, että näen nykyään onnen tällä tapaa epäonnen kanssa käsikkäin. Onnellisuus kun kai oikeastaan on lopulta aina tasapainottelua jossain pimeän ja valoisan rajamailla: Tietoisuutta siitä kuinka kaikki voisi olla toisinkin, ja kiitollisuutta siitä, että asiat ovat juuri niin kuin ovat. Elämistä hetkessä ja sen hyväksymistä, ettei hetkiä ole rajattomasti, ei sen enempää onnellisia hetkiä kuin onnettomiakaan. 

On ollut onni huomata tässä neljänkymmenen ikävuoden kynnyksellä, ettei minulla ole keski-iän kriisiin oikein minkäänlaista materiaalia. Olen elänyt hyvän ja rikkaan elämän. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli turvallinen, hyvä ja onnellinen. Aika nuoresta asti olen rohjennut olla oma itseni ja seurata sydäntäni ja vaistojani. Nuorempana vähän ujommin ja varovaisemmin, nykyään reteämmin.

Onni on tietoisuus siitä, että olen kuin olenkin kasvamassa omaksi parhaaksi itsekseni. Olen onnellinen ja ylpeä siitä kuka ja missä olen elämässäni. En osaa oikein tosissani katua mitään. En haikaile mihinkään toiseen elämänvaiheeseen tai toisenlaiseen elämään. En vakavissani haluaisi edes helpompiin olosuhteisiin. Minun paikkani on juuri nyt juuri tässä. 

Suuri onni elämässäni ovat lapseni. Onni on tämä elämänvaihe kun lapset ovat vielä pieniä, mutta toisaalta innolla odotan myös tulevaa. On huimaa saada seurata lasten kehitystä läheltä. Olen kiitollinen, että olen voinut omistaa kuluneet vuodet juuri näille ihmeellisenihanille ihmisille. 

Onni on viisas mieheni joka ei esitä mitään vaan on reippaasti oma mainio itsensä ja jonka seurassa on siksi helppo ja hyvä olla. Onni on saada jakaa elämä tämän ihmisen kanssa joka näkee maailman niin samalla tapaa kuin minäkin. 

Onni on koiraseurue seurana päivän puuhissa, valppaana vierellä keittiössä, iltaisin jaloissa syvässä unessa; onni on herätyskello joka nuolaisee kevyesti varpaita viimeistään seitsemän korvilla, hälytysjärjestelmä joka pärähtää kolmiääniseen haukkuun jos on syytä - ja joskus myös ihan vain huvin vuoksi. 

Erinomaisen tärkeitä onnenlähteitä ovat myös kaikki muut elämäni tärkeät ihmiset ja eläimet. 

Onni on tämä blogi, toisten blogit, ja kirjoittaminen ylipäätään. 

*****

Viime viikko oli taas muistutus siitä kuinka hyvin minun elämässäni kaikki onkaan: Oli käsittämättömän kuuma. Miehen töissä oli tärkeitä vieraita päämajasta ja hänen työpäivänsä venyivät tavattoman pitkiksi. Olin helisemässä illasta toiseen yksin iltapuuhissa lasten ja koirien kanssa. Kotiapulaisella oli samaan aikaan opinahjossaan tenttiviikot. Hän oli järjestänyt paikalle sijaisen joka oli oikein osaava ja tehokas mutta jonka jäljiltä en ollut löytää keittiöstä mitään; kaikki tavarat tuntuivat olevan väärissä kaapeissa tai vähintäänkin väärällä hyllyllä. Ratsastustunnilla harjoittelimme kouluratsastusta ja huomasin taas kerran, että minulle tuottaa jostain käsittämättömästä syystä vaikeuksia ravata hallitusti kahdenkymmenen metrin ympyrä vasemmalle. Oikealle homma sujuu ilman sen kummempia kommelluksia. 

Oli pakko nauraa kun huomasin minkälaisista asioista itsekseni pitkin viikkoa mielessäni napisin. Onni on jokainen sellainen päivä ja viikko kun ongelmat ja ärtymyksenaiheet ovat noin pieniä ja samantekeviä! 

*****

Kiitokset Petralle tilaisuudesta miettiä onnea! Lähetän haasteen eteenpäin Kairoon, Panamaan ja Mosambikiin: mikä tekee teidät onnelliseksi arjessa?

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Nestetasapainottelua

Alkaa tosiaan olla kuuma. Hyvinä päivinä lämpötila pysyttelee vielä sentään alle 40 asteen, mutta vähitellen ollaan väistämättä menossa kohti niitä viikkoja ja kuukausia kun vuorokauden alin lämpötila pyörii 30 asteen paikkeilla ja ylin nousee reippaasti yli 40 asteen.  

Viime keväänä en vielä oikein tiennyt kuinka tällaisessa helteessä olla ja elää. Otin paikallisista mallia ja huhkin puutarhassa vielä reippaasti yli 40 asteessa. Niinhän siinä sitten kävi, että tulin viime toukokuun loppupuolella sairaaksi: oli kiire, unohdin tankata nesteitä ajatuksella, useamman päivän nestevajaus teki tehtävänsä, ja elimistöni alkoi pahasti kuivua.

Auringolta pääsee onneksi pakoon varjoon, mieluiten tietysti palmujen alle! 


Onneksi lähdimme Suomeen heti toukokuun lopussa kun lasten kouluvuosi päättyi. Lentomatkalla Khartumista Helsinkiin olin aika huonossa kunnossa mutta vähitellen Suomessa lomalla viileämmässä säässä sain nestetasapainosta taas kiinni. Suomen viileä ja sateinen kesä teki minulle oikein hyvää.

Tänä keväänä olen vuoden viisaampi. Puutarhanhoidosta vastaavat nyt suosiolla puutarhuri ja autonkuljettaja, ja yritän muutenkin välttää liikaa tekemistä ja kiirettä. Nesteitä juon ajatuksella paljon.

Juomiseen täytyy päivittäin keskittyä ihan ajatuksella. Varsinaista janontunnetta en välttämättä aina ehdi edes huomata, mutta jos en tankkaa nesteitä säännöllisesti ja riittävästi jo muutamassa tunnissa sormet alkavat turvota, jalkoja alkaa krampata ja päätä särkeä. Viime viikolla ehdin jo kertaalleen huomata merkkejä vakavammasta nestehukasta, mutta sain onneksi tilanteen tasoitettua vielä saman päivän aikana. 

Tältä näyttää tällä hetkellä perjantaipullo parhaimmillaan - kivennäisvesi tehoaa nestehukkaan tavallista vettä tehokkaammin ja kivennäisvesistä San Pellegrino on suosikkini. San Pellegrinoa ei kuitenkaan täältä aina löydy ja jos löytyykin niin hinta on sen verran suolainen, etten tule sitä kovin usein ostaneeksi vaan tyydyn suosiolla turkkilaisiin kivennäisvesiin, jotka ovat nekin oikein hyviä ja sopivan kuplivia. 

Oman nestetasapainottelun lisäksi täytyy tietysti pitää huolta siitä, että myös lapset ja koirat saavat riittävästi juodakseen. Onneksi niin lapset kuin koiratkin tuntuvat ihan luontaisesti seuraavan vaistojaan ja pysähtyvät omasta aloitteestaan tasaisin väliajoin juomaan. Omaksi tehtäväkseni jää ennen kaikkea varmistaa, että vettä on aina runsaasti tarjolla. Tällä hetkellä täytyy kotoa lähtiessä varmistaa, että mukana on avaimet, rahaa, henkkarit, ja jokaiselle oma vesipullonsa. 


maanantai 4. huhtikuuta 2016

Kevätkuumaa

Tältä näyttää iltapäivällä neljän jälkeen kun ulkona on päälle 40 astetta lämmintä.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Merkityksellisiä kohtaamisia

Asuminen eri maissa tarjoaa ainutlaatuisia kokemuksia mutta myös tilaisuuden tutustua yhä uusiin sydänystäviin. Tämä elämämme joka kuljettaa meitä maailman äärestä toiseen samaan aikaan kiinnittää meidät yhteen jos toiseen paikkaan ja ihmiseen. Kohtaamiset ja ystävyyssuhteet ovat yhtäältä kiertolaisuuden parasta antia mutta toisaalta myös syy kaikkein suurimpiin suruihin. Aina on ikävä jonnekin tai jotakuta.

Elämäni tärkeitä ja läheisiä ihmisiä, joita mielelläni näkisin ihan vähintäänkin viikottain, asuu tällä hetkellä ainakin Suomessa, Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Belizessä, Italiassa, Bosniassa, Kongo-Kinshasassa, Belgiassa ja Ruotsissa. Selvää on, että monia heistä en näe kovinkaan usein. Yliopistoaikojen läheisimmän ystäväni näin viimeksi silloin kun odotin viimeisilläni vanhempaa tytärtäni, kuusi vuotta sitten. Hän asuu tällä hetkellä samalla mantereella, Kongossa, mutta emme ole vielä onnistuneet järjestämään tapaamista. Jamaikan aikojen sydänystävää, joka tällä hetkellä asuu Sarajevossa, en ole nähnyt kohta viiteen vuoteen. Tiedän, että ennen pitkää kyllä kohtaamme taas, ja se onneksi vähän lohduttaa.

Jokaisessa uudessa maassa alkuun ihmettelen miksi me elämme näin, miksi yhä uudestaan ja uudestaan pyrimme juureutumaan vain repiäksemme juuret muutaman vuoden päästä taas kerran irti maasta. Mutta jokaisessa maassa ennen pitkää tutustun yhteen tai useampaan ihmiseen joka antaa kiertolaisuudelle tarkoituksen ja syyn. Suurta osaa elämäni tärkeistä ihmisistä en olisi koskaan kohdannut jos en olisi asunut milloin missäkin. Nykyään en osaa kuvitella elämääni ilman heitä. En olisi se ihminen joka tänään olen ilman kaikkia näitä kohtaamisia ja niistä syntyneitä syviä ystävyyssuhteita. 

Onneksi täältä Sudanistakin on löytynyt ihmisiä jotka ovat olemassaolollaan tehneet tämän elämänvaiheen merkitykselliseksi. Vaikken yhtäältä usko juuri mihinkään, tästä olen toisaalta selittämättömän varma: elämä johdatti meidät juuri tänne juuri nyt jotta saisimme olla osa juuri näitten ihmisten elämää ja he meidän.