lauantai 28. toukokuuta 2016

Toukokuisia tuokiokuvia

Facebookissa silmiin osuu musiikkileikkikoulun mainos ja minä innostun kunnes huomaan, että kyseinen muskari on ihan toisessa maassa, toisella mantereella. En ole itse asiassa mikään muskari-ihminen ja oikeastaan suorastaan vierastan koko puuhaa. Toisaalta haluan kuitenkin totta kai tarjota pienimmälle mahdollisimman paljon erilaisia virikkeitä, että hän vähän yli vuoden päästä saisi hyvältä pohjalta aloittaa koulutiensä. Mutta eipä siinä, kun muskareita ei lähimailla ole: jatkamme laulelua kotosalla. Perinteiset lastenlaulut eivät niin iske mutta laulan lasten kanssa tällä hetkellä yhdessä muun muassa Sound of Music -elokuvan kappaleita ja totta kai repertoaarissamme on myös esimerkiksi Let It Go. Pienimmältäkin sujuu jo Frozen-elokuvan tunnetuin kappale ihan komeasti, tosin vähän kohdasta toiseen hyppelen ja yhdistellen.

Tuuli ja hiekka tekevät taidetta pihalla.


Taaperokerhossa muut äidit innostuvat eräänä toukokuisena keskiviikkoaamuna johdattamaan lapset laululeikkeihin. Minä osallistun sen verran, että oma taaperoni pääsee vauhtiin ja sitten vetäydyn vähän sivummalle - siihen asti kunnes joudun London Bridge -sillan toiseksi portiksi. Olen kiitollinen kun laululeikkituokio on ohi. Minun näkökulmastani taaperokerho tarjoaa lapsille ja vanhemmille tilaisuuden tavata toisiaan, leikkiä ja vaihtaa ajatuksia. Yhteisistä laulu- tai leikkituokioista en itse niin perusta. En ylipäänsä ole kovin innostunut johdetusta leikistä vaan mieluummin jätän tilaa lasten omille aloitteille ja mielikuvitukselle. Ehkä onkin siis lopulta vain hyvä asia, ettei meille löydy täältä muskaria!

Poika kahden hyvän kaverinsa välissä odottamassa vuoroaan viestiuinnissa koulun uima-altaalla.
Kuuma sää ja hikoilu ärsyttää meidän kaikkien ihoa, varsinkin lasten. Kuumana iltana kaivan esiin ainoan aseen joka minulla ihottumaa vastaan kotona sattuu olemaan, bepanthen-voiteen. Lapset huolehtivat, että voide ehkä sattuu tai kirvelee. Minä luen heidän rauhoituksekseen ääneen tekstin voidetuubin kyljestä. Kun pääsen kohtaan "säilytettävä alle 25 asteessa" en voi kuin nauraa. Kylpyhuoneemme lämpötila nousee tällä hetkellä päivittäin yli 45 asteen; kylpyhuoneessa ei ole ilmastointia eikä ikkunatuuletin pärjää täkäläiselle helteelle. Hymisen itsekseni, ettei 20 astetta sinne tänne ole juttu eikä mikään. Sopii toivoa, että voiteessa on edelleen edes vähän ytyä.

Tytöt odottamassa veljeään koulusta. Koulun kahviosta on evääksi haettu suklaapirtelöt ja vanhemmalle tytölle omena.


Ulkona on 47 astetta lämmintä. Haen autonkuljettajan kyydillä iltapäivällä koululaiset koulusta niin kuin joka arkipäivä. Kotimatkalla on tarkoitus tankata auto. Kiertelemme kotiin pitkän lenkin bensa-asemalta toiselle. Vasta viidenneltä bensa-asemalta löytyy autoon dieseliä. Takapenkillä on lapsilla onneksi hilpeä tunnelma melko lailla bensanhakureissun loppuun asti.

Herään eräänä aamuna koirien liikehdintään. Katson puhelimen kelloa ja säikähdän: 6.33. Koulubussi tulee seitsemältä, nyt on kiire! Paukkaan lastenhuoneeseen, laitan valot päälle ja alan herätellä lapsia. Kun he havahtuvat herään itsekin siinä määrin, että muistan mikä päivä onkaan. Perjantai. Viikonloppu. Sammutan valot ja kehotan lapsia jatkamaan unia.

Skippy ja Pongo vauhdissa pihalla. Poppy kaivaa takana maata.


Osallistun vanhemman tytön kouluvuoden viimeisissä jalkapalloharjoituksissa lasten ja aikuisten väliseen peliin. En ole koskaan ennen pelannut jalkapalloa enkä tiennyt miten hauskaa se onkaan. Nauran ainakin yhtä paljon kuin pelaan. Osa isistä ottaa matsin hyvin paljon minua vakavammin. Muutama äiti muistuttaa lopulta innostuneita isiä, että voisi olla hyvä jos 5-7-vuotiaatkin saisivat kokea pelissä voitonhetkiä. Peli on jo loppusuoralla kun saan pohkeeseeni pahan krampin. En muistanut juoda pelin aikana ollenkaan enkä myöskään tullut venytelleeksi alkuun. Jalka on kipeä vielä monta päivää pelin jälkeen ja muistuttaa minua siitä, että kylmiltään ei näissä olosuhteissa ja tältä pohjalta pidä lähteä liikaa revittelemään.

Marraskuussa Euroopasta tilaamamme tavarat ja ruoka-aineet saapuvat yhtäkkiä perille lasten ensimmäisenä kesälomapäivänä. On vähän kuin joulu: olemme ehtineet jo unohtaa mitä kaikkea puoli vuotta aikaisemmin tilasimmekaan. Paljon kahvia, lohta purkissa, leipäkone, miehelle painepesuri, minulle Kitchen Aid -yleiskone. Lapsia ilahduttavat ennen kaikkea pahvilaatikot. 

Huvia pahvilaatikoista ensimmäisenä kesälomapäivänä.


Toisena kesälomapäivänä käymme sanomassa hyvästit ystäville jotka tekevät lähtöä Khartumista. Ostamme heiltä kokoelman huonekaluja: sohvaryhmän ja jokusen hyllykön. Joulunomainen tunnelma jatkuu kun yksi nurkka kotona näyttää uusien huonekalujen myötä yhtäkkiä ihan uudelta. 

Toukokuu lähestyy loppuaan ja samalla lähestyy loppuaan toinen vuosi Sudanissa. Vaikka kouluvuoden loppua kohti aloinkin olla aika poikki, sujuivat viimeiset viikot ja koko kouluvuosi kaikkinensa kuitenkin lopulta erinomaisen mukavasti. Kesä kuluu lapsilta ja minulta edellisen vuoden tapaan pääasiassa Suomessa. On ihanaa lähteä lomalle, mutta oikein hyvältä tuntuu myös ajatus taas uudesta elokuusta, uudesta vuodesta, näillä tutuilla kuumilla kulmilla. 

En saa tarpeekseni näistä hiekkamyrskyjen jättämistä jäljistä pihalla - ne ovat mielestäni niin mielenkiintoisia ja kauniita! Yhtä lailla jaksan myös joka kerta ihastua talomme yllä lentelevistä upeista haukoista, niistä päivistä kun taivas on kirkkaan sininen, illoista jotka eivät tunnu tuskaisen kuumilta vaan kylpyvedenlämpöisiltä. Paljon on hyvää elämässämme täällä. 



tiistai 24. toukokuuta 2016

Huh hellettä

Lämpömittari lasten koululla eilen puoli kolmen maissa iltapäivällä (mittarin kello on väärässä). Varjossa 48.9 celsiusastetta - auringossa mentiin arvatenkin yli 50 asteen.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Kaveria ei jätetä

Tähän aikaan vuodesta sanotaan Khartumissa hyvästejä. Jotkut karkaavat vain kesälomalle mutta monet tekevät myös pysyvämpää lähtöä. Sähköposti ja Facebook täyttyvät ilmoituksista: kaupan on kaikkea huonekaluista leluihin ja vaatteista urheiluvälineisiin; kotiapulaiselle, lastenhoitajalle ja autonkuljettajalle etsitään uutta työnantajaa; rakkaalle lemmikille uutta kotia. 

Ymmärrän, ettei työntekijää ole useimmiten mahdollisuutta viedä mukana uuteen maahan vaikka se kaikille asianomaisille sopisikin, mutta sitä en käsitä miten kaikki eivät pyri ottamaan lemmikeistään elämänpituista vastuuta. Kiertolaispiireissä olen törmännyt surullisen paljon siihen, että jokaisessa maassa kerätään ympärille kokoelma lemmikkejä, jotka lähtiessä jätetään jonkun muun huoleksi.

Olemme itse aikoinaan joutuneet eroamaan kissoistamme muuton yhteydessä. Jamaikalle on lemmikkejä hyvin vaikea viedä saarivaltion tiukkojen rabiessäädösten vuoksi, emmekä me ensimmäisen kaukomaamuuton kohdalla vielä oikein ymmärtäneet, että voimme valita asemamaamme kaikkien perheenjäsenten tarpeiden mukaan. Onneksi kissamme pääsivät muuttamaan parhaaseen mahdolliseen kotiin, minun vanhempieni luo. Näemme kissoja lomilla Suomessa ja tiedämme niiden elävän todellista kissanelämää vanhempieni kanssa.

Miamin lentokentällä matkalla Belizestä Suomeen koko perheen voimin. Koirien kanssa
muuttaminen on äärimmäisen stressaavaa, kallista ja hankalaa, mutta kaiken
vaivan arvoista.
Kun Poppy-koira muutamaa vuotta myöhemmin liittyi Jamaikalla perheeseemme varmistin mieheltä, että tästä eteenpäin muuttaisimme vain sellaisiin maihin joihin koira voisi tulla mukanamme; toista kertaa en suostuisi lemmikistä muuton vuoksi eroamaan. Nykyään asemamaan valintakriteereihin kuuluukin meillä se, että koirien täytyy voida ongelmitta muuttaa kanssamme. Kaikkien töiden piirissä ei toki samanlaista valinnanvaraa ole, mutta aina on kuitenkin varaa valita se ottaako alunperin itselleen lemmikkiä vai ei. Uskolliseen ystävään ei mielestäni ole reilua tai oikein sitoutua vain toistaiseksi. 

Pääasiassa uusia koteja etsivät täällä tähän aikaan vuodesta entiset katukoirat. Kun koiran on kerran kadulta ottanut omakseen siitä tulee nopeasti läheinen ja rakas. Ulkopuoliselle se näyttää kuitenkin helposti edelleenkin vain vähän tavallista puhtaammalta ja hyvinsyöneeltä katukoiralta. Ja kun suloisia apuatarvitsevia pentuja riittää kadulla loputtomiin, miksi joku ottaisi toisen pelastaman jo vähän vanhemman koiran omakseen? En tiedä onko kodinetsijöille löytynyt uusia koteja, mutta pahaa pelkään, ettei ole. Täällä Khartumissa paikallisilla on harvemmin kotikoiria, eli uuden kodin täytyisi ennen kaikkea löytyä ulkomaalaisten keskuudesta. Se tekee uuden kodin löytämisestä lemmikille täällä sitäkin hankalampaa.

Meidän laumaamme ei enää uusia koiria mahdu. Kolme koiraa on jo itsessään aika monta, ja kaikki koiramme alkavat myös olla niin tapoihinsa kangistuneita, etten tiedä hyväksyisivätkö ne edes joukkoon enää uusia tulokkaita. Näistä omistani en kuitenkaan suostuisi luopumaan. Joka päivä kiinnyn koiriimme yhä vain enemmän ja suhtaudun aina vain lempeämmin niiitten haastaviin erityisominaisuuksiin: Pongon taipumukseen syödä sohvatyynyjä ja lasten leluja, Poppyn raivokkaaseen vahtimisvaistoon ja Skippyn nirsoiluun ruuan suhteen. 

Ihanat kaverit päivälevolla Suomessa pari vuotta sitten.
Mietin nykyisin aika usein sitä miten ihmeessä ennen pitkää pärjäämme ilman näitä koirakavereitamme. Poppy täytti tänä vuonna seitsemän ja on alkanut näyttää selkeitä merkkejä vanhenemisesta. Keväämmällä loukkaantunut etutassu ei ota parantuakseen, ja koiran tahti on muutenkin hidastunut. Kuumuus vaivaa Poppya ja mieluiten se vain loikoisi päivät pitkät ilmastointilaitteen alla rapsutettavana. 

Pongo ei sekään enää ole ihan nuori taikka täysin terve. Tikrumaisesti poukkoileva Pongo on usein aika väsyttävää seuraa, mutta olen kuitenkin nykyään ennen kaikkea helpottunut jokaisesta päivästä kun se on oma pöhkö itsensä.

Skippystä olin huolissani silloin kun sen otimme omaksemme, se ei vaikuttanut minusta kovin vahvalta, ja mietin miten se selviäisi pitkästä matkasta Belizestä Suomen kautta Sudaniin. Onneksi huoleni osoittautuivat turhiksi. Skippy on edelleen melko nuori ja selkeästi tervekin. Sillä on pilkettä silmäkulmassa ja helteestä huolimatta se juoksee kovaa kuin vinttikoira. 

Toivon kolmelle rakkaalle koirallemme mahdollisimman pitkää ikää kanssamme. Ja kaikille täällä tällä hetkellä uutta kotia etsiville koirille toivon loppuelämän kestäviä olosuhteita ja kaikin puolin leppoisaa tulevaisuutta. 

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Höyhenenkevyt

Mielessä on viime viikkoina muhinut paljon painavia ja vaikeita asioita. Euroopan unionin ja Suomen pakolaispolitiikka masentaa, kotikulmilla Khartumissa sattuu ja tapahtuu, kouluvuosi lähestyy loppuuan ja on aika sanoa hyvästit monille sellaisille tutuille jotka olemme tunteneet Sudanin ajan alusta asti. 

Mutta minä itse olen painavista ajatuksista huolimatta tuntenut itseni viime aikoina suuren osan ajasta höyhenenkevyeksi. Siitäkin huolimatta, että ankara helle uuvuttaa ja tekee vaikeaksi saada otetta ajatuksista ja arjen aikatauluista. Tai ehkä juuri siksi? Kuluneisiin päiviin ja viikkoihin on joka tapauksessa kuulunut vaikeiden asioiden lisäksi myös paljon onnea ja iloa. 

Näin kevätlukukauden viime metreillä tuntuu hienolta huomata, että olemme selvinneet kunnialla taas yhdestä kouluvuodesta. Lapset ovat käyneet koulua hyvillä mielin koko vuoden ja oppineetkin kaikenlaista. Ensi lukuvuonna he ovat koululla jo aikamoisia konkareita, kun kolmas vuosi Sudanissa pyörähtää elokuussa käyntiin. 

Minä tunnen itseni myös nykyään jonkinlaiseksi Khartumin veteraaniksi. Monet kun eivät täällä viihdy vuotta-kahta pitempään. Kahden vuoden jälkeen osaan kuvitella miltä ensi vuosi omalta osaltani näyttää ja tuntuu. Hyvillä mielin teen lähtöä kesälomalle mutta hyvillä mielin odotan myös tulevaa syksyä näissä tutuissa kuvioissa. 

Tällaisissa ja muutamaa astetta kuumemmissakin tunnelmissa ovat kuluneet viime viikot.
Suihkulähde lasten koululla. 
Tänä vuonna koululla on puhuttu paljon Kelson valinnoista - erilaisista tavoista kohdata hankalia tilanteita. Valinnoista muistuttaa suuri taulu yhdellä koulun leikkikentistä.
Suosikkipuuni korkea palmu lasten koulun sisäpihalla.
Näitä ilmoitustauluja olen tänä vuonna tuijottanut monta hetkeä odotellessani lasten koulupäivän päättymistä ala-asteen toimiston edustalla.
Ala-asteen toimiston vieressä on rehevä sisäpiha josta kuuluu iloista linnunlaulua.
Koulun maskotti sarvikuono Ronnie muistuttaa suojautumaan paahtavalta auringolta.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Uusi normaali

Koko päivän kestävistä toistuvista sähkökatkoista on vähitellen tullut uusi todellisuutemme. Joissain kaupunginosissa sähköt ovat poikki päivittäin, meillä sentään toistaiseksi vain suurinpiirtein joka toinen päivä. Keskiviikkona sähkökatko kesti melkein kymmenen tuntia, eilen kolmisen tuntia, ja tänään sähköt katkesivat vähän ennen kello seitsemää aamulla ja katkon odotetaan kestävän iltaan asti. 

Sähköä säännöstellään koska sitä ei tällä hetkellä ole riittävästi koko maan tarpeiksi. Sudanissa sähköä tuotetaan pääasiassa vesivoimalla. Tässä vaiheessa vuotta, kun edellisistä sateista on jo kuukausikaupalla aikaa, ei patoihin riitä tarpeeksi vettä. Toisaalta sähköntarve on myös tässä vaiheessa vuotta suurimmillaan. Kun ulkolämpötila päivittäin nousee yli 40 asteen ovat ilmastointilaitteet ja tuulettimet kovassa käytössä.

Meillä on onneksi oma sähköntuottajamme; portin edessä valtava generaattori joka periaatteessa tuottaa riittävästi energiaa koko talon tarpeiksi. Ikävä kyllä generaattorimme toimii vähän niin ja näin. Eilen ei ollenkaan, ja keskiviikkona ja tänään vasta sen jälkeen kun sitä oli vähän käsitelty. Monta päivää olemme odotelleet generaattoriteknikkoa tarkistamaan mikä laitetta oikein vaivaa, mutta vielä häntä ei ole näkynyt.

Sähkökatkoihin olemme jo tottuneet Jamaikalla ja Belizessä. Jamaikalla meillä ei alkuun ollut generaattoria lainkaan. Sähköt katkesivat silloin tällöin, mutta pärjäsimme jotenkin ilman generaattoriakin. Ensimmäisenä vuonna Jamaikalla suuri hurrikaani pyyhkäisi yli Kingstonin ja sähköt olivat sen jälkeen poikki monta päivää. Meillä oli onneksi kaasuhella joten saatoimme sentään laittaa ruokaa. Iltaisin lueskelimme otsalamppujen valossa siihen asti, että annoimme periksi pimeydelle ja kävimme suosiolla nukkumaan. 

Belizessä meillä oli generaattori melko lailla alusta asti, mutta siellä sähkökatkot olivat satunnaisia ja lyhyitä. Belizen nykyinen pääkaupunki Belmopan on tarkoituksella perustettu sisämaahan, suojaan hurrikaaneilta. Yksi hurrikaani jaksoi silti Belmopaniinkin asti silloin kun siellä asuimme, mutta muistaakseni sähköt eivät olleet sen jälkeen kovin pitkään poikki. Ilman generaattoriakin olisi Belmopanissa pärjännyt, mutta tottahan se teki elämästä helpompaa. 

Khartumin tilanne oli heti alusta asti jotain ihan muuta. Alkuun asuimme täällä väliaikaisessa asumuksessa kerrostalossa, jossa ei ollut generaattoria. Ensimmäisten viikkojen aikana sähköt katkeilivat viikottain, välillä useammankin kerran viikossa. Toistuvat sähkökatkot tekivät alkuajoista sitäkin vaikeampia. Oli pysyteltävä reippaana lasten vuoksi, vaikka ilta pimeni ja sähköt olivat aina vain katki. Oli tuskaista yrittää käydä nukkumaan 40 asteen helteessä ilman ilmastointia. 

Täällä omassa talossamme meillä oli alusta asti generaattori. Se oli suuri helpotus. Sähkökatkot eivät enää automaattisesti tuoneet ahdistusta ja hikeä pintaan, vaan kestivät vain muutaman hetken, sen verran mitä generaattorilta kesti hyrähtää portin edessä käyntiin. 

Mutta jossain vaiheessa generaattori alkoi takkuilla. Useamman kerran viime vuonna pahan paikan tullen olin yksin Khartumissa, mies työmatkalla milloin missäkin. Sähköt katkesivat ja generaattori seisoikin hiljaa. Toisinaan laite yritti yrittämistään käynnistyä muttei onnistunut. Vartijat soittivat kerta toisensa jälkeen toimistoon mutta kukaan ei tullut avuksi. En tiennyt mitä tehdä. Iltapäivän pitkinä kuumina hiljaisina sähköttöminä tunteina minusta monesti tuntui vahvasti siltä, ettei minusta ole elämään näissä oloissa. Sähkökatkot ja arvaamaton generaattori tuntuivat henkilökohtaisilta iskuilta. 

Viime keskiviikkona sähkökatko alkoi kello 7.15. Tiesin odottaa, että sähköt katkeisivat mutta katko alkoi aikaisemmin kuin koskaan ennen ja pääsi yllättämään minut. Odotin, että generaattori lähtisi käyntiin - ilmastointi kilahtaisi takaisin päälle ja tuuletin saisi taas voimaa lähteä pyörimään - mutta ei, mitään ei tapahtunut. Mies kääntyi työmatkaltaan takaisin katsomaan saisiko hän generaattorin käyntiin. Ei onnistunut. Autonkuljettaja heitti miehen töihin ja soitti sitten puolestani generaattoriteknikolle. Tämä sanoi ehtivänsä paikalle puolenpäivän paikkeilla. Kello kahdeksalta oli jo hyvin kuuma ja neljän tunnin odotus tuntui epätoivoiselta ajatukselta. Ei ollut mitään takeita siitäkään, että teknikko taatusti saisi generaattorin toimimaan sitten kun vihdoin ehtisi paikalle. Oli mahdollista, että meidän täytyisi selvitä koko pitkä päivä ilman sähköä.

Minulla oli vaikeuksia pysyä rauhallisena, sydämeni pamppaili ja oli vaikea hengittää. Muistot ensimmäiseltä vuodelta tulvivat mieleen: uuden alun sekavuus, surkeus ja epävarmuus; ikävä Belizeä, Suomea ja kaikkea muuta tuttua kohtaan. Samaan aikaan huolehdin tässä hetkessä kuinka ihmeessä saisin pidettyä koirat riittävän viileinä läpi iltapäivän kuumien tuntien ilman ilmastointia. Miten taaperoparka pärjäisi kun talon sisälämpötila vähitellen nousisi vastaamaan ulkoilman lämpöä. Miten minä itse joka jo ihan ilmastoinninkin kanssa päivittäin kamppailen kuumuuden kanssa.

Puoli kymmenen maissa keskiviikkoaamuna toimiston apumies ehti talolle. Generaattoriteknikko oli kertonut hänelle miten koittaa generaattoria korjata ja onneksi temppu toimi: generaattori hyrähti käyntiin, ilmastointi kilahti päälle ja tuuletin pyörähti liikkeelle. Vähitellen ilmastoinnin viileydessä rauhoituin. 

Sähkökatkossa itsessään ei minusta ole mitään niin kovin kamalaa, mutta tuntuu kamalalta joutua vastakkain tämän armottoman helteen kanssa ilman ilmastoinnin tai edes tuulettimien antamaa suojaa. Oli myös pysäyttävää huomata, että vaikka tunnen olevani nykyisin täällä vahvoilla, niin vain ihan heti pinnan alla näyttää kytevän epävarmuus ja levottomuus.

Viikonloppuna mieleni täytti kuitenkin levottomuuden sijaan vähän kerrallaan suuri kiitollisuus. Kaikki Khartumissa ovat tässä samassa pulassa, mutta meillä on sentään asiat verrattain hyvin: meillä on melko usein sähköä ja edes ajoittain lisäksi käytössä generaattorikin. Viime vuonna tunsin itseni olosuhteiden uhriksi, mutta tänä vuonna ymmärrän entistä paremmin kuinka kaikin puolin onnekas olenkaan. On hyväksyttävä nämä nykyiset olosuhteet ja elettävä niitten puitteissa parhaamme mukaan. 

Ja tapahtui täällä mitä hyvänsä, minulla on tukenani ja seuranani tämä ihana perhe; yhdessä ja erikseen ihania tyyppejä kaikki tyynni. Olin hiljaisen ylpeä kun tänä aamuna lapset jatkoivat kaikessa rauhassa aamiaistaan siitä huolimatta, että sähköt kesken kaiken katkesivat. Perheen pieninkin vain jatkoi murojensa lusikoimista hämärässä. Jonkun ajan päästä vanhempi tytär huomautti rauhallisesti, että oli vähän kuuma. Poika totesi, että tämähän nyt on ihan normaalia. Sillä asenteella yritän minäkin lähteä tähän päivään. 

tiistai 3. toukokuuta 2016

Hellettä, sähkökatkoja ja tavauskilpailu

Miehellä oli eilen vapaapäivä. Saattelimme isommat lapset aamulla koulubussille ja siirryimme koirien ja taaperon kera velttoilemaan yläkertaan. Vähän vailla yhdeksän katkesivat sähköt. Generaattori lähti onneksi hetken päästä käyntiin ja saatoimme jatkaa vapaa-aamun viettoa ilman sen kummempaa häiriötä. 

Sähkökatkot ovat tällä hetkellä kirjaimellisesti arkipäivää - useamman kerran viikossa ovat sähköt meillä poikki useamman tunnin verran. Eivätkä vain meillä, vaan pitkin kaupunkia. Toissapäivänä vietimme suuren osan päivästä ystävien luona toisella puolella Khartumia ja sähköt olivat siellä katki koko vierailumme ajan.

Vaikuttaa siltä, että kyse on sähkön säännöstelystä; sähköä ei ole tarpeeksi koko kaupungin tarpeiksi, joten se katkaistaan tarkoituksella aika ajoin eri puolilla kaupunkia. Sähkön säännöstelyyn olemme ehtineet sinänsä jo tottua. Viime syksynä sähköt olivat meillä poikki pari kertaa kuukaudessa puolesta päivästä kokonaiseen päivään; katkesivat joko aika lailla heti aamusta tai sitten viimeistään lounasaikaan, ja lähtivät taas käyntiin illalla puoli kuuden-kuuden maissa. 

Kuluneen viikon aikana sähköt ovat olleet meillä poikki jo kolmesti puolesta päivästä päivään, ja lisäksi ovat lyhyesti katkenneet kahtena iltana. Huolestuttavaa on se, että tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että sähköä riittää kerrallaan paljon pienempään osaan kaupunkia kuin vielä syksyllä. Eilen kun ajelimme kotoa koululle ja takaisin olivat liikennevalot monessa risteyksessä pois päältä. Vaikutti siltä, että sähköt olivat katki melko suuressa osassa kantakaupunkia ja vain ihan muutamissa kaupunginosissa oli sähköä. 

Meillä oli eilen tarkoitus käydä kauppakierroksella ennen kuin haemme lapset koulusta. Molemmilla koululaisilla piti olla koulun jälkeen harrastustoimintaa - pojalla liikuntaa ja tytöllä tennistä - ja heidän oli määrä päästä koulusta puoli neljältä. Kahdelta teimme lähtöä kaupoille kun puhelin soi. Tytön tennistunti oli peruttu, koska ulkokentän lämpötila oli reippaasti yli 45 astetta. Voisimmeko tulla hakemaan tytön jo puoli kolmelta koululta? Aikaisemmin lapsille on järjestetty tekemistä koulun kirjastolla silloin kun ulkoharrastukset on sään vuoksi jouduttu perumaan, mutta nähtävästi näin ei ole aina. Mikäpä siinä sitten vaihtoehdoksi kuin suunnata kauppojen sijaan suoraan koululle.

Haimme tytön luokkansa edestä ja istuimme koulun kahviossa hyvän tovin odottelemassa, että pojan liikuntatunti olisi ohi ja pääsisimme koko porukka lähtemään taas kotia kohti. 

Kaikki muut ostokset saatoin jättää seuraavalle päivälle, mutta koirien ruokaa varten oli pakko käydä ostamassa lihaa. Ajelimme koululta lihakaupalle ylimääräisen lenkin. Kotimatkalla jäimme jumiin ruuhkaan. Tavallisesti koululta kotiin kestää puolisen tuntia, mutta eilen kotimatkaan kului yli tunti. Osin siksi, että melkein kaikki liikennevalot olivat sähkökatkon vuoksi poissa päältä ja liikennettä ohjasivat valojen sijaan liikennepoliisit. Elleivät olleet varjossa pitämässä taukoa. 

Kotona aloin kiireellä valmistaa illallista ja lasten seuraavan päivän lounaita. Ainekset olivat vähissä koska emme olleet ehtineet kauppaan. Siinä ruoka-asioita tuskaillessani paljastui, että pojalla on koululla parin päivän päästä spelling bee, tavauskilpailu. Mies alkoi tentata pojalta sanoja. Tytöt piirtelivät. Minä laitoin kaasuhellaan tulen. Liekki lepatti epävarmasti ja katkesi sitten kokonaan. Kaasu oli loppunut. Onneksi meillä oli toinen kaasutankki varalla odottamassa, mutta kului taas vähän aikaa, että saimme sen kiinnitettyä paikalleen. 

Ruoka valmistui lopulta ja sain kuin sainkin vähistä aineksista kehiteltyä myös koululaisten lounaat. Mies ja poika saivat tavauskilpailun harjoitussanoista käytyä läpi noin neljänneksen, loput jäivät tälle päivälle. Puoli seitsemän maissa illalla istuin pihalla koirien seurana kun generaattori vihdoin hiljeni ja sähköt pamahtivat päälle. Loppuilta kului ilman sen kummempia yllätyksiä. 

Nyt aamulla yhdeksän pintaan on jo reippaasti yli 30 astetta lämmintä, ilmastoinnista huolimatta sisälläkin aika nihkeä tunnelma. Taapero tutkii pojan aapista. Koirat retkottavat pitkin lattioita. Alakerrassa puuhailee kotiapulainen, pihalla autonkuljettaja kastelee nurmikkoa. 

Edessä on kauppareissu kunhan ostarin kauppa kymmeneltä aukeaa. Iltapäivällä pojalla on koululla rakennusharrastus mutta tytön koulupäivä loppuu tuntia aikaisemmin. Suuntaamme siis jo toisena päivänä peräkkäin koulun kahvioon tappamaan aikaa. Ja kotona odottaa kolme sivua tavausharjoituksia.