sunnuntai 21. elokuuta 2016

Auttajia ja autettavia

Yksi niistä asioista joka minua ilahduttaa täkäläisessä todellisuudessani on se miten täällä osataan olla vieraanvaraisia ja avuliaita mutta toisaalta myös ottaa reippaasti apua vastaan. Vieraanvaraisuus ja avuliaisuus on keskeinen osa islaminuskoa ja paikallista elämäntapaa. Kun jokainen on vuorollaan sekä avunsaajan että -antajan paikalla, auttaminen on arkipäiväistä ja helppoa. 

Oli suuri ilo ja onni voida tarjota yösija evakoille jotka olivat lähteneet Jemenistä sotaa pakoon. Vuorokausi evakkoperheen kanssa vaikutti minuun syvästi. Minua kosketti se kuinka kauniisti he osasivat olla vierainamme ja antoivat meidän auttaa heitä vaikeassa tilanteessa. Avun tarjoamisesta on sen jälkeen tullut entistäkin luontevampaa, ja olen sittemmin myös yrittänyt opetella itse ottamaan apua kauniimmin vastaan, muun muassa jemeniläisten vieraidemme esimerkin innoittamana.

Meillä onkin ollut ilo ja onni auttaa täällä sittemmin muitakin apuatarvitsevia ja tulla myös itse autetuksi. Näissä kohtaamisissa ja kädenojennuksissa on taikaa koska niihin ei juurikaan kuulu sitä epämääräistä molemminpuolista vaivautuneisuutta mikä kokemukseni mukaan niin helposti on osa sekä auttamista että avun vastaanottamista. 

Tästä näkökulmasta olen alkanut ajatella, että se että rohkenee antautua toisten autettavaksi kertoo itse asiassa hyvinkin paljon omasta kyvystä ja halusta auttaa vuorostaan muita. Kun tietää, että ennen pitkää on taatusti taas itse auttajan roolissa tuntuu ihan hyvältä olla välillä myös autettavana. 

8 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus taas Kata! Itse tunnistan tuon vaivautuneisuuden avun vastaanottamisen yhteydessä - kuuluisiko se siihen suomalaiseen mentaaliteettiin, että pärjätään itse ja avun saaminen on ns. "noloa". Hankala selittää tuo "nolous", mutta joskus se vaivautuneisuus nostaa päätään kun toinen vilpittömästä yrittää auttaa.

    Olemme viettäneet paljon aikaa täällä Düsselissä italialaisten kanssa (ystäväpiiri noin 80% italialanen) ja heille molemminpuoleien auttaminen tuntuu olevan tosi luonnollista. Mukava huomata (ja oppia samalla!), että se auttaminen tulee vilpittömästi ja sitä tulee samalla annettua paljon itsekin. Aina sitä oppii. :)

    Ihana kun tarjositte yösijan jemeniläisperheelle, en olekaan lukenut tekstiä.. -> nyt lukemaan. Kivaa viikkoa!

    Lena / London and beyond

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin oli pitkään tosi vaikeaa ottaa apua vastaan muilta kuin hyvin läheisiltä ihmisiltä, ja kyllä avun tarjoaminenkin on minusta monesti tuntunut jotenkin vaivaannuttavalta. Avun tarjoaminen kai siksi, että olen pelännyt loukkaavani tai vaikuttavani tungettelevalta - ehkä toinen suuttuu kun annan ymmärtää, että ajattelen hänen tarvitsevan minulta jotakin? Avun vastaanottamisessa on toisaalta varmaankin ollut hankalaa juuri tuo, että jotenkin on ollut sellainen olo, että kyllä pitäisi pärjätä omillaan. Jännästi tunnen nykyään vähemmän tarvetta pärjätä koko ajan ja kaikessa kun olen hanakammin alkanut itse tarjota apua muille sopivissa tilanteissa. Tulee tosi hyvä mieli kun tekee toiselle pyyteettömän palveluksen; tuntuu oikealta antaa muillekin tilaisuus auttamisen iloon ottamalla reippaasti vastaan tarjottu apu!

      Italialaiselta mieheltäni olen minäkin oppinut paljon toisten pyyteettömästä auttamisesta, mutta toisaalta supisuomalaiselta lapsuudenperheeltäni myös. Mutta avun vastaanottamista muiltakin kuin läheisiltä olen opetellut ennen kaikkea parina viime vuonna täällä Sudanissa kohtaamieni ihmisten inspiroimana.

      Hyvää viikkoa myös sinnepäin!

      Poista
    2. Islamin uskoon kuuluu vieraiden ja matkustavaisten auttaminen. Siitä saa hyvät pisteet Jumalalta. Saat sen auttamisen takaisin yhdellä tai toisella tavalla. Joskus et edes huomaa sitä takaisin palautusta, ennenkuin alat miettimään. Arabiaksi sitä kutsutaan "ajur".

      Poista
    3. Arvostan kovasti tätä piirrettä islamilaisuudessa. Meidänkin elämäämme kuuluu hyvin ratkaisevalla tavalla toisten auttaminen. Meille tosin palkintona on ihan vain hyvä mieli siitä, että olemme voineet olla avuksi - mutta se on minulle hyvin mielekäs ja tärkeä palkinto. Minäkin uskon, että hyvät teot palaavat kyllä aina tavalla tai toisella takaisin. Niin kuin ikäväkin käytös.

      Poista
  2. Meidän suomalaisten on jostain syystä erittäin vaikea ottaa apua vastaan, en oikein tiedä miksi. Usein tulee olo, että ihan turhaan monet ihmiset, joskus minä itsekin, hankaloittavat elämäänsä kieltäytymällä vilpittömistä avuntarjouksista. Meillä taitaa olla poikkeuksellisen vahva yksin pärjäämisen ihanne, ajatellaanpa vaikka vain sellaista asiaa kuin lastenhoito. Tai moni muu. Itse olen joskus turhautunut, kun joku on valitellut ongelmaansa johon olisi ollut apua tarjolla (ja kenties olen tarjoutunut auttamaan, esimerkiksi lastenhoidossa), mutta kummallisesti, kun konkreettinen tarjous tilanteen ratkaisemiseksi esitetään, avun tarve yhtäkkiä hälveneekin: "No kiitos mutta emmä nyt tiiä... " Ehkä suomalaiset voisivat kansakuntana oppia rohkeammin tarttumaan tarjouksiin ja myös auttamaan itse? Sekin on taito. Eihän monessa muussa kulttuurissa esimerkiksi lainkaan oleteta, että tekee hampaat irvessä "kaiken" itse, mutta meidän ihanteemme on se kärsivä työjuhta. Kiinnostavaa pohdintaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisiko meidän suomalaisten hankala siksikin ottaa ja ehkä antaakin apua, että olemme tottuneet luottamaan monessa asiassa valtion varaan? Kun taas toisaalta esimerkiksi Italiassa ei valtio samalla tavalla kanna vastuuta kaikista elämän osa-alueista joten on totuttu nojaamaan puolin ja toisin enemmän toinen toiseensa, ja tarvittaessa vähän vieraampiinkin ihmisiin. En tiedä.

      Joka tapauksessa olen tosiaan tässä varsinkin viimeisen vuoden aikana opetellut ottamaan apua vastaan jalommin, iloisen kiitollisena, sen sijaan, että olisin vaivaantunut autettava tai suoraan kieltäytyisin avuntarjouksista. Niin tuttua on ihan omalla kohdallani ennen ollut tuo, että kun joku on tarjoutunut valitusteni päälle auttamaan olenkin alkanut jarrutella, että ei tässä nyt mitään, kyllä minä pärjään. Mikäköhän siinäkin oikein lopulta on takana?

      Poista
    2. Tuo on mielenkiintoinen ja varmaan oikeaan osuva teoria. Monessa asiassa tosiaan huomaa, että odotetaan, että jokin ylempi taho hoitaa asiat, sekä taloudellisesti että käytännöllisesti. Kuten voit kuvitella, täältä Maputosta käsin sen seuraaminen on joskus suorastaan raivostuttavaa... On toki hienoa, että on turvallinen valtio, joka huolehtii. Ei siinä mitään. Mutta joskus tuntuu, että ihmiset ovat passivoituneet. Se tosin johtuu joskus ehkä siitäkin, että valtion "huolenpito" on luonut myös älyttömiäkin sääntöjä ja byrokratiaa. Mutta kaiken kaikkiaan luulen, että tuossa ajatuksessasi piilee osa totuutta. Me emme ole niin itsenäisiä tässä auttamisasiassa, siis siinä, että osaisimme aina omin neuvoin keksiä ratkaisuja ja toteuttaa niitä itsemme ja muiden hyväksi.

      Poista
    3. Olen miettinyt sitäkin, että onko joidenkin suomalaisesta näkökulmasta siksi myös helpompi näennäisen sydämettömästi toivottaa turvapaikanhakijat takaisin turvattomiin kotimaihinsa koska on niin vahva oletusarvo se, että jokaisen valtion tulee pitää huolta omistaan? Ei osata todella edes kuvitella niitä valtioita ja olosuhteita joissa monet maailman ihmiset päivästä toiseen sinnittelevät, ei ymmärretä minkälainen harvinainen onni edelleenkin on syntyä sellaiseen maahan kuin Suomi jossa ihan kaikkein huonoimmassakin tilanteessa on erinäisiä instansseja joihin tukeutua.

      Todellakin uskon, että toimiva valtio helposti myös passivoi ja toisaalta ikäänkuin myös antaa luvan olla huolehtimatta muista. Voi paremmalla omallatunnolla sulkea silmänsä tuntemattomien hädältä ja ajatella, että joku muu - valtio - hoitaa tämänkin asian. Ja se on toisaalta käänteisesti niin raskasta vaikkapa täällä Sudanissa, että ei ole ketään jonka selän taakse piiloutua. On autettava aina kun siihen on tilaisuus, että pystyisi elämään itsensä kanssa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!