tiistai 30. elokuuta 2016

Koiranpäiviä kurjuuden keskellä

Meidän koiramme elävät hyvää elämää. Niillä on tiivis katto päänsä päällä, tukevat seinät ympärillään. Kuumalla säällä niitä viilentävät tuulettimet ja ilmastointi ja talven muutamina viileinä viikkoina niillä on lämmikkeenä hyvälaatuiset takit, peitot ja pedit. Koirillamme on aina tarjolla raikasta ja puhdasta vettä, ja ne syövät suurimmaksi osaksi ruokaa joka kelpaisi minullekin: tuoretta lihaa, tummaa riisiä ja vihanneksia. Niistä pidetään kaikin puolin oikein hyvää huolta. Me ja autonkuljettaja ja eläinlääkäri olemme hyvä koiranhoitajatiimi.

Koiralauma alakerrassa.


Suomalaisesta näkökulmasta koiramme jäävät silti paitsi paljosta: säännöllisistä lenkeistä, koirapuistoista, monista herkuista ja puruluista. Tunnen syyllisyyttä siitä kaikesta mitä koiriltamme elinolosuhteittemme ja elämäntilanteemme vuoksi puuttuukaan. 

Poppy-vahtikoira levossa miellyttävän vilpoisella laattalattialla.


Toisaalta tunnen suurta syyllisyyttä myös siitä kuinka hyvin koiriemme asiat ovatkaan olosuhteissa joissa monilla ihmisillä on puutetta aika lailla kaikesta: katosta pään päällä, ruuasta, suojasta niin kuumuudelta kuin kylmyydeltäkin. On järkyttävää ajatella, että koiramme elävät huomattavasti mukavammin kuin monet paikalliset ihmiset. 

Skippy yhdessä lempipaikoistaan, ruokapöydän alla.


Enkä toki tunne syyllisyyttä vain koiriemme hyvistä oloista. Omassa elämänpiirissäni on ihmisiä joiden päivittäinen elämä on selviytymistä. Teemme heidän hyväksemme mitä voimme, mutta silti tuntuu kohtuuttomalta, että samaan aikaan kun tuttujen mukavien ihmisten elämää varjostavat kuolemanvakavat huolet, me elämme lopulta melko huoletonta elämää suuressa, mukavassa talossa jonka edessä generaattori pärähtää käyntiin kun sähköt menevät poikki, ja vartijat pitävät huolen siitä, ettei tavallinen elämä pääse liian likelle. Meille joilla on jo kaikkea järjestetään lisäksi vielä säännöllisiä lepolomia helpommissa olosuhteissa ja ruoka- ja tavaratilauksia ulkomailta. 

Pongo mietteissään.



Totta kai jo Jamaikalla ja Belizessä elimme kohtuuttoman mukavasti verrattuna moniin paikallisiin, mutta täällä Sudanissa oma hyväosaisuutemme tuntuu vieläkin räikeämmältä. Näissä oloissa tuntuu vaikealta antaa omille huolilleni ja murheilleni kovin paljon tilaa. Olen kiitollinen siitä, että olen kahden viimeisen vuoden aikana saanut maailmanluokan perspektiiviä oman elämäni haasteisiin, mutta toisaalta kyllä myös vähän ikävöin sitä entistä itseäni joka ei tuntenut jatkuvaa syyllisyyttä omasta hyvästä onnestaan. 

12 kommenttia:

  1. Kauniita nuo teidän koirakaverit.
    Ymmärrän hyvin syyllisyyden tai sellainen valkoisen naisen/miehen taakan - jotenkin itse Karibian aikoina siltä vältyin, koska vaihtariaikoina olin niin ulkopuolinen elitistisessä perheessäni ja myöhemmin olin vilpittömän persaukinen reppureissaaja, että erot paikalliseen väestöön eivät näkyneet konkreettisesti - totta kai ne olivat olemassa, minulla oli mahdollisuus matkustaa ja aina pelastustie takaisin Pohjolaan jos jotain sattui käymään, mutta, noh, oli mulla jokin pointtikin.

    Huoh, olisi kauheasti kommentoitavaa jokaiseen blogin kirjoitukseen. Tuo ilon saaminen siitä, että saa arjen toimimaan haastavissa olosuhteissa on itselle ollut ihan mieletön asia - ei ehkä nyt Espanjassa jossa haasteet olivat lähinnä omassa päässä, mutta muilla matkoilla jolloin tuntuu, että vastoinkäymisille ei näy loppua. Ylipäänsä käyn täällä imemässä sellaista expatviisautta: Osaat hienosti sanoittaa ja analysoida arkea, olemalla yhtä aikaa realistinen mutta myös myönteisesti vaativiinkin tilanteisiin suhtautuva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta palautteesta!

      Täytyy myöntää, että myönteisyydessä on usein mulla tekemistä: monet asiat eivät pääse blogiin asti ennen kuin olen niitä vastaan päässäni taistellut väsymykseen asti ja hakemalla hakenut hyviä puolia tai vähintäänkin jonkin toimivan lähestymistavan. Siihen kuitenkin elämässä noin yleensä pyrin, etten jäisi voivottelemaan vaan ottaisin asiat asioina ja siitä kulmasta, että kaikessa on puolensa. Siinä Sudan on ollut erityisen hyvä koulu: vaikka olisin miten väsynyt tai yksinäinen hyvänsä niin edea huumorimielessä en voi täällä ajatella, että voi minua ihmisparkaa!

      Mäkin säästyin jotenkin suuremmilta syyllisyydentunteilta Karibialla. En oikein osaa edes sanoa miksi juuri nyt ja juuri täällä oma onnekkuus tuntuu niinkin vaikealta asialta.

      Poista
  2. Hieman samanlaisia mietteitä. Täällä tosin yllättävän suuri osa väestöstä tuntuu elävän keskiluokkaista tai eurooppalaisittainkin katsottuna hyväosaista elämää eikä suoranainen köyhyys hyppää silmille oikeastaan muiden kuin pakolaisten osalta. Osittain tähän toki vaikuttaa asuinalueemme ja alueet, joilla pääosin liikumme. Pienillä syrjäisillä paikkakunnilla, Saharassa ja suurten kaupunkien huonoilla alueilla täälläkin toki on köyhyyttä. Pääsääntöisesti en siis koe ainakaan kovin huonoa omaatuntoa siitä, että asumme ja elämme täällä oikein mukavasti, mutta kun Espanjanlomamme aikana eläintenhoitajanamme toiminut naapurinpoika sanoi 6-vuotiaalle, että meidän kissamme syövät paremmin kuin hän, niin tunsin kyllä pienoisen pistoksen. Naapurit eivät ole erityisen köyhiä sen ansiosta, että ovat perineet maata ja saaneet siihen rakennettua pikkuhiljaa oman talon, mutta liha on täällä kallista ja kun kissoille oli varattu ainoastaan lihaa sisältävää purkkiruokaa sekä kuivanaksuja lomaevääksi, niin poika varmasti koki, että kissoilla on kissanpäivät. Herätti kyllä ristiriitaisia tunteita, vaikka uskonkin, että poika sanoi kommenttinsa vailla kritiikkiä - ihan vain kehuakseen 6-vuotiaalle, kuinka hyvin hän kissojaan hoitaa.

    Maxin osalta koen samanlaisia tunteita kuin sinäkin. Olen nyt tullut siihen tulokseen, ettei sitä täällä voi lenkittää samalla tavalla kuin Suomessa lenkittäisin. Ihmisten pelko ja aggressio suurta koiraa kohtaan alkoi mielestäni mennä jo siihen pisteeseen, että pelkäsin koirasta tulevan vihainen. Meilläkin "lenkittäminen" tapahtuu siis lähinnä pihalla ja tunnen huonoa omaatuntoa, kun mietin, kuinka hyvin hoidimme nuoruuteni aikaista koiraa suomalaisella maaseudulla! Toisaalta yritän miettiä, että teemme näissä olosuhteissa parhaamme ja että koira on varmastikin algerialaisittain hyvinhoidettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erilaiset kohtaamiset ja tapahtumat täällä Khartumissa ovat herättäneet minussa vahvan tietoisuuden siitä kuinka epäsuhtaisen onnellista oma elämäni onkaan. En tosiaan oikein edes tiedä miksi juuri täällä tämä tietoisuus on noussut minussa niin vahvaksi; olenhan elänyt köyhissä maissa Sudania ennenkin. Osin on varmaankin kyse ihan vain vanhenemisesta ja siihen liittyvistä ajatusprosesseista. Ja osin ehkä syyllisyys painaa nykyisin aikaisempaa enemmän siksikin, että melko vaativan arjen vastapainoksi olemme viime aikoina matkustaneet ja lomailleet hyvinkin mukavasti -leppoisat lomat osaltaan korostavat sitä kuinka onnekkaita olemmekaan. Mutta olivat syyt kaikkinensa mitä hyvänsä nykyisellään tietynlainen syyllisyys kulkee mukanani kaikkialle vaikken mihinkään traagisiin elämänkohtaloihin sattuisikaan joka päivä törmäämään. En usko, että saan enää koskaan mieltäni suljettua tältä tietoisuudelta ja vaikka olen ennen kaikkea hyvin kiitollinen tästä jatkuvasti kasvavasta perspektiivistä se on välillä myös raskas taakka kantaa.

      Minusta on pysäyttävää kuulla, että naapurinne oli todennut kissan syövän häntä paremmin.

      Poista
    2. Minä mietin aina kissanruokaa ostaessani, että meidäb kissa syö paremmin kuin tuhannet ihmiset täällä (tod.luku varmasti paljon isompi), syöhän se lihavalmisteita. Kissanruuan osto tuntuu usein täysin absurdilta, ja myös itselläni on jatkuvasti jotenkim syyllinen olo. Kävin pari kk sittem kaupassa josra saa Nespresso-kahvikapseleita (tolkuttoman hintaisia). Kun tulin kaupadta ulos ovella kerättiin ruokaa orpokodille. Minulla oli vain ne luksuskahvit ja suklaata. Tuli heti hirveän syyllinen olo. Lykkäsin kerääjillw kaikki ostamani suklaat. Ymmärrät varmasti miksi.

      Poista
    3. Ymmärrän hyvin. Tuntuu vaikealta nauttia niistä asioista jotka tuovat omaan elämään keveyttä kun ympärillä on niin paljon raskasta ja vaikeaa, niin monia ihmisiä joilta puuttuu niin paljon.

      Uskon, että valtaosa ihmisistä täällä Sudanissa syö huonommin kuin meidän koiramme. Se on järkyttävä ajatus. Minua nolottaa aina kun ostan kilokaupalla lihaa koirille, tai kun käyn apteekista hakemassa niille ihmisten lääkkeitä eläinlääkärin määräyksellä. Annan ymmärtää, että lihat ja lääkkeet ovat meille ihmisille.

      Jotkut hetket ja kohtaamiset koskettavat erityisen syvästi. Eilen kun vein lapsia tyttären ratsastustunnille oli ihan tallin nurkalla poika täyttämässä suurta koloa tiessä. Hän näytti siltä, että oli töissä. Käykö hän koulua lainkaan? Poika ei ollut omaa kahdeksanvuotiastani suurempi.

      Poista
  3. Minusta oli hyvin sanottu jossain kohtaa että itketti kun tuli Khartoumiin ja itketti kun lähti. Samoin sanotaan että kun on juonut Niilin vettä niin palaa sinne takaisin. Pitää paikkansa minun kohdalla. Käyn joka vuosi tapaamassa perhettä vaikka mieheni kuoli jo kauan sitten (1995). Niin ne ihmiset vaan vetävät puoleensa, heidän hymynsä ja kauniit hampaat ja hyvät sydämet. Aina sanovat että " we miss you all ", come and visit us. Valitettavasti tyttärilläni on vaikea matkustaa sinne kun on pieniä lapsia.Haluaisin että hekin voisivat käydä joka vuosi. Onneksi on whats upp ja email jotta voi pitää yhteyttä.
    terveisin Pirjo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, en tiennytkään, että miehesi on kuollut. Olen pahoillani. Olet reipas kun käyt täällä joka vuosi sukulaisia tapaamassa!

      Poista
  4. Kylla niita pistoksia aina saa sydameensa kun joutuu vastakkain elintasoerojen kanssa. Anoppini meinasi pyörtya kun kuuli kuinka paljon koirallemme tarkoitettu ruokasakki maksoi, luulisin etta tarkkana ihmisena han kayttaa saman verran ruokaa kuukaudessa omiin ruokahankintoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä ovat viime aikoina elintarvikkeiden hinnat nousseet oikein urakalla. Ruokaostoksista on sittemmin tullut entistäkin ikävämpää hommaa. Paikallisen punnan vaihtokurssi on suotuisa suhteessa euroon mutta on vaikea iloita siitä, että omalla kohdalla ostokset eivät lopulta maksa niin paljon, kun ympärillä monet muut joutuvat laskemaan rahojaan ja punnitsemaan ostoksiaan hyvin paljon tarkemmin.

      Koiranruoka maksaa ihan kamalasti! Täällä sitä ei kovin laajasti ole tarjolla mutta hinnat ovat sitten sitäkin huimempia. Viidentoista kilon säkki ei-kovin-hyvää kuivaruokaa maksoi täällä keväällä noin 100 euroa!

      Poista
  5. Luin tämän jo kauan sitten, mutta vasta nyt tajusin, etten ollut lainkaan kommentoinut. Tämä kirjoitus kosketti ja jäi mieleen. Voin vain hatarasti kuvitella, että hyväosaisuus tuntuu Sudanissa hyvin räikeältä, vaikka onkin mielettömän hienoa, että teidän perhe on saanut perspektiiviä asioihin. Itse olen näitä asioita viime aikoina miettinyt lähinnä hyvän onnen kautta. Lähiseudun terrori-isku jotenkin muutti arkea sen verran, että omaa onneaan on alkanut pitää suuremmassa arvossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Helena kommentista!

      Ollaan juuri Yhdysvalloissa lomailemassa ja täällä huomaan taas kuinka paljon vuodet Sudanissa ovatkaan minua muuttaneet. Hyvällä tavalla pääasiassa vaikka monet Sudanin opit ovat olleetkin hyvin vaikeita ja raskaita niellä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!