torstai 25. elokuuta 2016

Kolmas vuosi Khartumissa

Pari viikkoa sitten pyörähti käyntiin kolmas vuosi Khartumissa. 

Kun Belmopanista löytyi aikoinaan hetkessä paljon hyvää, Khartumia olen alusta asti parhaimmillaankin oikeastaan vain sietänyt. On vaikea kuvitella miltä tuntuisi rakastaa tätä kaupunkia. Mitä Khartumissa rakastaisi? Kysyin sitä aikoinaan eräältä tuntemattomalta, joka oli asunut Khartumissa useamman vuoden ja teki juuri lähtöä muille maille. Hän sanoi, että sanonta ulkomaalaisten keskuudessa kuuluu, että Khartumiin saapuessa itketään ja Khartumista lähtiessä itketään. 

Sopeutuminen tänne todellakin itketti, mutta en tiedä itkenkö kun muuton aika koittaa. Omasta arjestani täällä olen oppinut kyllä tavallaan pitämään, mutta aika paljon siinäkin on rehellisyyden nimissä sitä, että saan voimaa siitä, että saan arjen toimimaan näissä olosuhteissa. Onhan elämässämme täällä toki paljon hyvääkin, mutta tosiasia on kuitenkin se, että hyvä jää aika usein arjen haasteiden ja erilaisten ikävyyksien alle. 

Muualta maailmasta ikävöin ennen kaikkea tärkeitä ihmisiä, mutta Sudan on ollut alusta asti oma lukunsa ihan kaikessa, myös siinä mitä tulee ystävyyteen. Ensimmäisenä vuonna täällä opin olemaan äärimmäisen itsenäinen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun ympäriltä ei tuntunut oikein löytyvän perheen lisäksi juuri muita omanhenkisiä ihmisiä, ja mies matkusteli paljon. Näin jälkeenpäin ajatellen oli oikeastaan hyväkin, että alku oli niinkin haastava. Täällä ei ole viisasta liikaa tukeutua muihin. Suhde paikallisiin on monimutkainen ja ulkomaalaiset, joita omassa elämänpiirissäni lopulta kohtaan paikallisia enemmän, ovat monet maassa hyvinkin rajallisen ajan. Kesän aikana maasta muutti taas pois monta tutuksi tullutta perhettä.

Harmittaa kun kivat ihmiset lähtevät, eikä vain siksi, ettei heitä sitten enää ole täällä seurana. Toisten lähteminen herättää minussa monenlaisia tunteita. Oma elämämme täällä on siinä määrin hyvällä mallilla, että ihan mielelläni pysyisimme täällä suunnitellut neljä-kuusi vuotta; en haluaisi enkä jaksaisikaan juuri nyt muuttaa yhtään mihinkään. Mutta siltikin olen vähän kateellinen etenkin niille, joitten aika Khartumissa tulee luontaisesti täyteen, jotka ovat ikäänkuin täyttäneet velvollisuutensa, voittaneet haasteet, ja pääsevät liikkumaan eteenpäin seuraavaan maahan. 

Sudan on mieheni työn piirissä yksi vaikeimpia maita, juuri tämän haastavampiin oloihin ei perheen kanssa voi muuttaa. Sama pätee myös moniin muihin täällä asuviin perheellisiin ulkomaalaisiin. Melkein kaikki ulkomaalaiset jotka täältä lähtevät päätyvätkin siis johonkin enemmän tai vähemmän helpompaan maahan. Aika monelle tutullemme Khartum on viimeinen kehitysmaakokemus ennen paluuta länsimaiseen elämään. 

Olen paljon miettinyt sitä, että on varmasti aika erilaista asennoitua elämään haastavissa oloissa jos tietää, niiden päälle odottaa ennen pitkää jotain tuttua ja helpompaa. Minä en lainkaan tiedä mikä meitä seuraavaksi odottaa, ja vaikka yhtäältä nautin siitä ajatuksesta, että kaikki on auki, siinä on tietysti omat haasteensakin. On kuin juoksisi maratonia tietämättä alkaako heti perään toinen vastaava koitos vai saako juoksun päälle kaikessa rauhassa hengähtää.

Mieheni tämänhetkisen työn puitteissa meidän perheemme voi käytännössä liikkua vain kehitysmaasta toiseen. Päämajasta on joskus vilauteltu vaihtoehtoa palata jossain vaiheessa pariksi vuodeksi hengähtämään Brysseliin, mutta kaksi vuotta on meille joka tapauksessa liian lyhyt aika. Kolmea vuotta vähempää emme haluaisi viettää missään, ja mieluummin pysyisimme aloillamme kaksinkertaisen ajan: että lapsilla olisi mahdollisuus kunnolla asettua aloilleen, luoda todellisia ystävyyssuhteita, olla osa kouluympäristöä; ettei koiria ja kaikkia kamppeita tarvitsisi yhtenään pakata ja muuttaa maailman äärestä toiseen; ettei koko elämä olisi yhtä sopeutumista ja asettumista.

Olen sinänsä sinut tämän meidän elämäntapamme kanssa ja näen tässä paljon hyvää. Mutta vaikka minusta tuntuukin, että kaikki on juuri niin kuin pitää, että tämän kuuluukin olla meidän elämämme, välillä olen silti kateellinen niille, joille Khartum on viimeinen etappi ennen paluuta tavallisempaan arkeen. En kyllä tiedä olisiko meidän perheestämme edes enää niin sanottuun tavalliseen elämään - olemme tottuneet olemaan muukalaisia, tottuneet sinnittelemään, ja lastemme luontainen ympäristö taitaa tätä nykyä olla kansainvälinen koulu jossain kaukana kaikesta. Mutta kaikesta huolimatta silti ajoittain ikävöin kovastikin tutummanoloisia kuvioita, ruokakauppoja joiden valikoimiin voi luottaa, gluteenittomien tuotteiden hyllyjä, taatusti turvallista sairaanhoitoa, läheisiä ystäviä joita ei ihan heti tarvitsisi valmistautua hyvästelemään. 

10 kommenttia:

  1. Tosi hyvin jäsentelet ja kuvailet eri puolia mitä expat-kuvioihin liittyy ja mitä erityislaatuista Khartumiin liittyy. Ihan totta varmaan, että on helpottavaa elää haastavissa oloissa, jos sen tietää olevan väliaikaista ja jos tietää mitä sen jälkeen on odotettavissa. Mä olen yrittänyt opetella elämään niin, etten tiedä mitä tapahtuu tämän asuin- ja työpaikan jälkeen ja jotenkin onnekseni edistynyt siinä. Mutta totta puhuen 100% sitoutuminen maasta toiseen muuttamisen jatkamiseen jostain syystä jotenkin pelottaa, vaikka vaihtoehdoistakaan ei nyt just ole tietoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin osaan nykyisin mielestäni aika hyvin elää sen epätietoisuuden kanssa etten tiedä mitä seuraavaksi on edessä. Mutta olisi kyllä toisaalta kiva saada tietää edes vähän minkälainen maa meitä seuraavaksi jokusen vuoden päästä odottaa. Periaatteessahan meidän pitäisi vaikeammasta maasta päätyä helpompaan, mutta ei niitä helpompia maita lopulta niin kovin ole kehitysyhteistyön piirissä. Eikä mikään systeemi tai sääntö tunnu sitä paitsi tämän kuvion piirissä koskaan oikein pitävän...

      Minä en missään vaiheessa ole sitoutunut tähän elämäntapaan sataprosenttisesti lopuksi ikääni, enkä usko, että missään vaiheessa siihen kykenenkään. En toisaalta usko, että osaisin koskaan myöskään sataprosenttisesti lupautua asumaan yhdessä paikassa koko ikäni. Maa kerrallaan, tilanne kerrallaan, niin me olemme tätä hommaa toistaiseksi lähestyneet.

      Poista
    2. Hyvin sanottu, että ei sitä tosiaan sataprosenttisesti osaisi lupautua asumaan yhdessä ja samassa paikassakaan. Maa ja tilanne kerrallaan on tosiaankin paras tapa lähestyä. Joo ei ilmeisesti säännöt ja systeemit ole muuttumattomia. Jotkut harmittelevat jotain etujen menetyksiä, mutta aika lailla herroiksi mun mielestä esim kuluja korvataan ja on lepolomaa yms.etua. Hyvää viikon jatkoa teille naapuriin :)

      Poista
    3. Voi miten mua ärsyttää ne jotka kehtaa valittaa näissä kuvioissa etujen menetyksistä kun meille todellakin jää vielä niin paljon!

      Hyvät viikon jatkot myös sinnepäin!

      Poista
  2. Teidän elämää on tosi vaikeaa yrittää ymmärtää, kun ei itsellä ole mitään kosketusta siihen. :) Kysynkin, jos leikitään leikkiä, että voisitte muuttaa seuraavaksi ihan minne tahansa, olisi se mikä paikka vaan maailmassa, niin mihin sinä haluaisit muuttaa seuraavaksi? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa hyvä kysymys! Mitään kovin yksiselitteistä tai hyvää vastausta minulla ei tosin taida siihen olla.

      Ensimmäiseksi tulee mieleen Australia ja sitten Kanada, mutta en tiedä johtuuko se vain siitä, että molempia olemme miehen kanssa aikoinaan vakavammin harkinneet. Australiassa ja Kanadassa on molemmissa huono puoli se miten kaukana ne ovat Euroopasta. Australia olisi hankala myös koiria ja karanteenia ajatellen. Kumpikaan ei joka tapauksessakaan ole miehen nykyistä työtä ajatellen meille mahdollinen määränpää ja siksi tuntuvat lähinnä etäisiltä unilta.

      Olen joskus ennenkin yrittänyt miettiä minne ihan oikeasti haluaisin muuttaa mutta aina tuntuu yhtä mahdottomalta yrittää tehdä päätöstä kaikkien maailman maiden välillä. Tuntuisi myös suurelta vastuulta päästä ihan oikeasti itse täysin päättämään minne seuraavaksi menemme. Ei voisi syyttää kuin itseään jos elämä ei uudessa maassa lähtisikään rullaamaan toivotusti!

      Mutta kyllä länsimaisen elämän tietynlainen helppous tällä hetkellä ajatuksena selvästi innostaisi. En ole mikään seikkailija luonteeltani, enkä erityisesti halua keräillä eksoottisia kokemuksia vaan elää mahdollisimman hyvää, tasapainoista elämää. Se olisi takuulla helpompaa jossain sellaisessa maassa missä esimerkiksi sähköjen toimimiseen voi aika lailla luottaa! Toisaalta en tosiaan tiedä miten hyvin meistä olisi asumaan jossain länsimaassa. Onko meistä ehtinyt näiden kaukomaavuosien aikana kasvaa niin outoja, ettemme enää löytäisi paikkaamme tutummista olosuhteista?

      Poista
  3. Ymmärrän hyvin nuo pohdinnat, ja kuvaat tuntemuksiasi ja tilannetta niin tarkkanäköisesti ja hyvin, etten voi kuin ihailla ja kiittää. Elämäntapanahan tuo on äärimmäisen rasittava, ei todellakaan helpoimmasta päästä, päinvastoin, vaikka joillekuille toisenlaista elämää viettäville kotimaassa se voi nimenomaan näyttäytyä vaivattomana! Mutta totuus on aivan päinvastainen, ja kaikkia nyansseja ei voi oikein täysin ymmärtää, ellei niitä ole kokenut. En muista, kirjoitinko tästä jo aiemmin jossain kommentissa, mutta minua on tässä kuussa masentanut yllättävän paljon tieto siitä, että kaksi lähinaapurustossa asunutta perhettä muuttaa kauemmas näistä kortteleista. Toisen taloon tuli ties kuinka mones vesi- ja termiittivahinko, ja he kyllästyivät. Toisen syitä en niin tarkkaan vielä tiedäkään. Tässä ympäristössä on kuitenkin lähinnä vanhempia taloja, ja he taisivat kaivata uuden talon (oletettua) huolettomuutta, joten molemmat muuttavat hiukan kauemmas meistä. Näiden perheiden äidit olivat kuitenkin ihka ainoat naiset ihan tässä lähinaapurustossa, jotka tunsin. Vaikkei sitä oikeasti edes tekisi, minulle oli tärkeää ja helpottavaa tietää, että edes teoriassa lähellä on joku, jonka luokse voi "kipaista" kahville ja joka voi yllättäen soittaa portilla ovikelloa - ymmärtänet mitä tarkoitan. En tuntenut olevani niin yksin, kun tiesin että aika lähellä on pari tuttua, joille voi ehdottaa yhteistä kävelylenkkiä tai kahvihetkeä tai (tärkeää!) kimppakyytiä. Molemmat olivat siis toisia äitejä koulusta. Ihan itsekin hämmästyin sitä, miten kurjalta minusta tuntui kuulla, että he muuttavat kauemmas. Samaan aikaan itselleni tuli olo, että voinko todella masentua näin pienestä - mutta kuin kaikki ympärillä on vierasta, ne pienetkin ankkurit lähellä olivat näköjään yllättävän tärkeitä. Ne auttoivat saamaan tunteen, että on osa naapurustoa Maputossa. Kohta olen taas tilanteessa, jossa en lähitalojen ohi kävellessäni tunne ketään. Muurit ja aidat ovat sitä luokkaa, että en tunne kumpaakaan naapuria, kuulen vain koirien haukunnan. Kovin helposti ei siis naapureihinkaan tutustu. Sopivaa suomenkielistä sanaa en juuri nyt keksi, mutta olo on helposti hyvin "isolated", mikä entisestään lisää halua erakoitua kotiin. Hengenheimolaisia minäkään en ole oikein löytänyt. Kyllähän ystäviä ja kahviseuraa, juttuseuraa, löytää, mutta se ei sittenkään ole ihan sama asia kuin uuden ystävyyssuhteen luominen. Ehkä sellaisia ei aina ole tarkoitus syntyäkään, ja niitä on myös haastavaa lähteä luomaan oloissa, joissa kumpikin osapuoli tietää, ettei ehkä koskaan enää tapaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Lotta, ymmärrän hyvin. Kaikki muutokset ovat vieraissa oloissa raskaita, ja sitä raskaampia totta kai mitä huonompia muutoksia ne ovat. Minä masennuin pitkäksi aikaa viime keväänä kun kuulin, että tuttu perhe josta toivoin kehittyvän oikeita ystäviä olikin muuttamassa kesällä pois. Niihin aikoihin taisin itse asiassa ruveta kirjoittamaan tätä tekstiä joka silloin vielä jäi kuitenkin kesken. Tuntui lamaannuttavalta ajatella, että taas yksi orastava ystävyys pakattaisiin muuttolaatikoihin.

      Vieraassa ja haastavassa ympäristössä on koko ajan aika herkällä mielellä, tai minä ainakin olen. Vastoinkäymiset tuntuvat raskaammilta ja muutoksia on vaikeampi kestää, kun ihan peruselämä vie jo niin paljon voimia.

      Voin niin kuvitella nuo korkeat muurit ja koirien haukun niiden takana. Samanlaista on täällä, paitsi koiria ehkä vähemmän! Muurit itsessään lisäävät minustakin eristyneisyyden tunnelmaa. Välillä ihan unohtaa, että muurien takana todellakin on elämää. Hämmästyksekseni sain tällä viikolla kuulla, että yhden läheisen muurin takaa löytyy kolme kertaa viikossa joogatunteja iltaisin. Aion yrittää ensi viikolla käydä kurkkaamassa. Lähteminen on raskasta ja uusien juttujen lisääminen omaan repertoaariin myöskin väsyttää, mutta toivon, että saattaisi myös virkistää.

      Poista
  4. Kiva kun löysit joogapaikan läheltä. Toivottavasti innostut ja sinulla on hauskaa. Ilmoita minulle paikan nimi niin saan itse kokeilla seuraavan kerran siellä. Terkuin Pirjo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joogapaikka on vissiinkin nimeltään Blue Nile Lotus. En tiedä onko sitä muuallakin kuin Khartum 2:ssa mutta tässä kaupunginosassa se sijaitsee käsittääkseni vastapäätä sitä keltaista kerrostaloa joka on pari katua ylöspäin Paradise-hotellista. Heh, tässä näyte siitä kuinka paikkoihin Khartumissa löydetään perille: maamerkkien perusteella!

      En ole itse käynyt joogaa vielä koittamassa mutta jospa saisin pian mentyä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!