keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Neljäkymmentä

Tänä vuonna juhlin monia suuria vuosipäiviä. Kaksikymmentä vuotta sitten syksyllä muutin Suomesta ulkomaille ja sillä tiellä olen edelleenkin. Kymmenen vuotta sitten menin naimisiin ja lähdimme miehen työn perässä maailmalle. Näinä päivinä täytän 40. 

Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni kuluivat aika lailla samoilla kulmilla, kahdessa eri osoitteessa Helsingissä. En muista koskaan mitenkään erityisesti unelmoineeni ulkomaille muuttamisesta, mutta toisaalta minulle oli kuitenkin nuoresta asti jollakin tavalla hyvin selvää se, että lähtisin ennen pitkää tutkimaan maailmaa. Lähdin aikoinaan Suomesta koska en halunnut jäädä paikoilleni. Helsingistä luontainen suunta tuntui olevan jonnekin meren toiselle puolen.

Kun täytin kaksikymmentä olinkin ihan uuden äärellä: olin juuri muuttanut Bristoliin, Englantiin opiskelemaan ensimmäistä yliopistotutkintoani. Sisustin pientä huonettani opiskelija-asuntolassa, kuljin luennoilla ja tutustumassa uuteen kotikaupunkiini, opettelin käyttämään sähköpostia ja elämäni ensimmäistä kännykkää. Onnekseni löysin heti ensimmäisten opiskeluviikkojen aikana hyviä ystäviä, joiden kanssa ystävyys jatkuu tavalla tai toisella edelleenkin.

Amerikkalaisittain tärkeän 21 vuoden rajapyykin ylitin New Yorkissa. Muistan miten syntymäpäivän aattona odottelimme, että vuorokausi vaihtuisi ja voisin tilata baarissa sikäläisittäin laillisesti juotavaa.  

Neljä vuotta myöhemmin juhlin 25-vuotissyntymäpäiviäni Lontoossa missä siinä vaiheessa asuin. Maailma oli muutamaa viikkoa aikaisemmin muuttunut syyskuun 11. päivän iskujen myötä. Muistan, että söimme syntymäpäivieni kunniaksi sushia ja joimme sakea, ja senkin muistan, että olin yhtä aikaa hyvin onnellinen ja hyvin onneton. Olin juuri valmistunut Lontoossa valtiotieteiden maisteriksi ja elämä tuntui olevan tässä ja nyt. Toisaalta maailman valloittaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta ja pilvenpiirtäjiin lentäneet lentokoneet olivat järkyttäneet minua suuresti. 

Elämäni seuraava vuosikymmen alkoi taas suurilla muutoksilla. Asuin mieheni kanssa Brysselissä somassa rivitalossa. 30-syntymäpäiviäni juhlistimme muistaakseni ystävien häissä Italiassa. Niihin aikoihin irtisanouduin töistäni Brysselissä. Muutamaa viikkoa myöhemmin menimme itsekin naimisiin ja pian sen jälkeen muutimme Kingstoniin, Jamaikalle. Ei ollut aikaa miettiä tai kriiseillä uutta vuosikymmentä, oli niin paljon muuta ajateltavaa. 

Kun viisi vuotta myöhemmin täytin 35 olimme ehtineet siirtyä Jamaikalta Belizeen. Olin kahden lapsen äiti ja kahden koiran omistaja, vaimo, edustusrouva. Belmopan tuntui siinä vaiheessa jo ihan oikealta kodilta, ympärillemme oli kehittynyt mainio ystäväpiiri ja elämä oli kaikin puolin hyvin.

Uusia tasavuosia, 40. syntymäpäivääni, juhlistan tänä viikonloppuna täällä Sudanissa. Viidessä vuodessa on taas tapahtunut kaikenlaista: lapsia on nykyään jo kolme, koiria samoin; elämä on täytynyt kuluneiden parin vuoden aikana taas kerran rakentaa kokonaan alusta asti ihan uusiin kuvioihin. 

En tunne olevani edelleenkään ihan täysin kotonani täällä Khartumissa, ja epäilen, etten tule tänne ikinä täysin kotiutumaankaan. Sillä ei kuitenkaan tunnu tällä hetkellä olevan kovin paljon merkitystä. Olen oman itseni kanssa nykyään enemmän sinut kuin koskaan aiemmin ja oma elämäni kaikkinensa tuntuu ennen kaikkea hyvältä. Takana on mahtava loma Yhdysvalloissa, meneillään sopivan kiireinen viikko, ympärillä oma rakas perhe ja riittävästi muita hyviä tyyppejä, lentomatkan päässä eri puolilla maailmaa kymmenittäin tärkeitä läheisiä ihmisiä. Mitään enempää en juuri nyt osaa itselleni haluta enkä toivoa.