torstai 20. lokakuuta 2016

Sopeutumisen kronologia

Ensimmäisenä vuonna uudessa maassa haluan olla mieliksi. Joustan ja annan myöten osoittaakseni kunnioitusta uudelle isäntämaalle ja myös löytääkseni oman paikkani. Yritän ymmärtää ja hyväksyä sellaistakin mikä minusta tuntuu vieraalta, yritän pitää mieleni mahdollisimman avoimena uusille vaikutteille.

Toisena vuonna ensimmäisen vuoden työ alkaa kantaa hedelmää ja tunnen alkavani jollain tapaa kuulua joukkoon. Vähitellen toisen vuoden kuluessa kuitenkin ymmärrän, että se joka on löytänyt paikkansa uudesta maasta ei ole oikeastaan minä vaan vain se versio minusta jonka olen toistaiseksi rohjennut uudelle ympäristölle itsestäni esitellä. Rupean hiljakseen kapinoimaan niitä paikallisia tapoja ja normeja vastaan jotka eivät tunnu minusta omilta ja vähän kerrallaan alan olla enemmän ja enemmän oma itseni.

Kaksi vuotta minulta yleensä vie se, että tunnen olevani uudessa maassa jossain määrin kuin kotonani. Kolmantena vuonna kaikki alkaa olla tuttua, olosuhteet, vuodenajat, arjen haasteet ja vuosittain toistuvat juhlapäivät. Ympärille on ehtinyt kehittyä jonkinlainen ystäväpiiri ja tukiverkko, elämä toimii. Kolmantena vuonna uudessa maassa tunnen myös tarvetta alkaa tuoda entistäkin reippaammin esille kuka todella olen. En enää niin kovin välitä siitä olenko mieliksi vaan haluan ennen kaikkea, että minut nähdään ja minua arvostetaan omana itsenäni. 

Kolmas vuosi Sudanissa alkoi siinä mielessä haastavissa merkeissä, että hyvin pian kouluvuoden alussa saimme muistutuksen siitä, että vaikka me suhtaudumme avoimin mielin muiden kulttuureihin ja uskontoihin, kaikki eivät suinkaan samalla tapaa hyväksy meidän elämänkatsomustamme. Se nosti minulle pintaan vanhoja kipeitä muistoja Jamaikalta ja Belizestä. Onneksi tilanteen edetessä pakostakin selvisi, että läheisimmät ihmisemme täällä kyllä ymmärtävät ja arvostavat meitä ihan tällaisenamme. Se tuntui hyvältä ja sopi sinänsä oikein mainiosti tämän vuoden tunnelmiini ja toiveisiini tulla kohdatuksi omana itsenäni.

Tämän kolmannen Khartuminsyksyn aikana olen aikaisempia vuosia rohkeammin esittänyt mielipiteitäni, ollut reippaammin eri mieltä ja antanut hanakammin palautetta kun asiat eivät ole täällä toimineet toivomallani tavalla. On helpottavaa vapautua tässäkin ympäristössä olemaan kaikin puolin oma itseni mutta toisaalta se on raskastakin. Varsinkin kun on meneillään lokakuu joka tuntuu olevan yksi kouluvuoden vaativimmista kuukausista näillä leveysasteilla. Koululla sattuu ja tapahtuu tässä kuussa koko ajan kaikenlaista sellaista mikä vaatii huomiotani ja läsnäoloani. Koululaistemme luokilla on molemmilla ollut lokakuun aikana aamunavausvuoronsa, tällä viikolla oli uintitapahtuma, ensi viikolla on vuorossa ratsastuskoulun yhteinen iltapäivä. Koulun yhteishenkiviikko osui sekin lokakuulle. Viime viikon mies oli työmatkalla toisaalla Afrikassa ja minä pyöritin arkea yksikseni. Ihan menestyksekkäästi selvisimme, mutta olen silti yksinhuoltajaviikon jäljiltä edelleenkin vähän väsyksissä. Koulun syysloma ei voisi osua parempaan saumaan: loka-marraskuun vaihteeseen. Viikko vielä ja sitten saa hetken hengähtää.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Postia yliopistolta

Sain äskettäin vanhalta yliopistoltani Englannista kuukausitiedotteen jossa ilmoitettiin muun muassa, että viimeisin Nobelin rauhanpalkittu on 1970-luvulla opiskellut samaisessa yliopistossa. Jutun otsikko onnistui antamaan sellaisen kuvan niin kuin yliopisto-opinnoilla olisi joku yhteys rauhanpalkintoon. 

Molemmat englantilaiset yliopistot joissa suoritin yliopistotutkintoni pyytävät tasaisin väliajoin myös minua päivittämään tietoni koulujen tietokantaan. Ennen kaikkea heitä selvästi kiinnostaisi kuulla mitä nykyään teen. Molemmat yliopistot haluaisivat kai tietää olenko sulka heidän hatussaan, voiko minun elämänkaareni jotenkin sitoa yliopistovuosiin ja siten tarinaani käyttää mainoksena tuleville opiskelijoille. Minua ajatus suorastaan naurattaa.

Olen itse oikein ylpeä valinnoistani ja elämästä jonka olen itselleni ja perheelleni rakentanut, mutta en oikein usko, että entiset opinahjoni näkisivät tilanteeni samoin kuin minä. Kiertolaiskotiäiti Khartumissa ei taitaisi kuulostaa heidän korviinsa kovin hyvältä! Yliopistojeni näkökulmasta kuulunen koulujen tilastoissa johonkin menetettyyn prosenttiosuuteen, niihin onnettomiin jotka eivät ole käyttäneet tutkintoja elämässä juurikaan hyväkseen. 

En kuitenkaan itse näe asiaa ollenkaan samoin. En ajattele opiskeluvuosieni menneen millään tavalla hukkaan vaikken olekaan niiden päälle rakentanut uraa. Tavalla tai toisella käytän opintojani koko ajan hyväksi, opintoni auttavat osaltaan minua ymmärtämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa. Mikään vähäinen asia ei ole sekään, että opiskeluvuosien aikana tutustuin moniin elämäni tärkeisiin ihmisiin. Ja on korkeakoulutuksesta minulle sellaistakin hyötyä, etten omien opiskelujeni pohjalta mitenkään erityisesti ihaile muiden yliopistotutkintoja. Omasta kokemuksesta tiedän, että kaltaisiani ihmisiä on opiskelijoina myös niin sanotuissa huippuyliopistoissa. Tiedän, että yliopistotutkinnot eivät lopulta kerro ihmisestä juuri mitään, eivät älykkyydestä eivätkä mistään muustakaan. 

Kun kahdeksanvuotias esikoinen ääneen miettii mitä opiskelisi yliopistossa muistutan häntä, että hänellä on reippaasti aikaa pohtia mitä elämässä haluaa, ja korostan myös aina, että on muitakin vaihtoehtoja kuin yliopisto. Opiskelu kannattaa varmasti, mutta toivon, että lapseni mahdollisimman varhain elämässä sisäistäisivät sen, että hyvän elämän mitta ei ole tutkintojen määrä tai asema työmarkkinoilla. Hyvän ja merkityksellisen elämän voi elää hyvin monilla eri tavoilla, ja mielenrauhan ja tasapainon saavuttaminen on oman kokemukseni mukaan sen helpompaa mitä vähemmän huolehtii siitä miltä oma elämä muiden silmissä vaikuttaa. 

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Kuplassa

Olen asunut ulkomailla enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti kaksikymmentä vuotta. Kaukomailla olen viettänyt ulkomaanvuosista viimeiset kymmenen. Olen kaikki nämä vuodet yrittänyt tiukasti pitää kiinni omasta itsestäni ja omista arvoistani. Se ei aina ole ollut vaihtuvissa olosuhteissa mitenkään helppoa. 

Haluan kaikin voimin välttää olemasta expat-klisee, negatiivisten mielikuvien edustusrouva, mutta siitä ei pääse mihinkään, että elän nykyisellään täällä Sudanissa hyvin tiiviisti expat-kuplan sisällä. Minun kuplani sisään mahtuu valtava kotimme pihoineen, lasten koulu ja koulun talli, kokoelma ruokakauppoja, muutamien tuttujen kodit, läheisen kattoterassin joogatila, pari ravintolaa, eikä juuri muuta. Lähes päivittäin ajan komealla autollamme autonkuljettajan kyydissä läpi ympäröivän todellisuuden milloin minnekin. Vain hyvin harvoin poistun autosta kuplani ulkopuolelle.

En ole koskaan käyttänyt Khartumissa julkista liikennettä. Mies jaksaa aina muistaa korostaa että eipä täällä julkista liikennettä itse asiassa olekaan vaan vain erilaisia yksityisiä kuljetuspalveluja - toinen toistaan huterammannäköisiä busseja joista osa ajelee kuumalla säällä takaluukku auki ettei moottori ylikuumentuisi, pakettiautoryhmätakseja joita kutsutaan nimellä amjad, vanhoja keltaisia takseja, ja tuktukeja. Olen kulkenut täällä ainoastaan omalla autollamme, autonkuljettajan kyydissä; joskus harvoin oman auton sijaan jonkun tutun kyyditsemänä. 

Vain hyvin harvoin jos koskaan minulla on ollut syytä edes harkita bussin tai taksin ottamista, kun auto ja kuljettaja ovat kätevästi käytettävissäni. En erityisesti haluakaan kokeilla täällä erilaisia kulkuneuvoja. Paikasta toiseen liikkuminen hurjassa ruuhkassa on ihan riittävän väsyttävää ja stressaavaa näinkin, oman auton etupenkillä, osaavan kuskin kyydissä. Mutta totta kai elän hyvin kaukana paikallisesta todellisuudesta kun bussin sijaan suhaan pitkin kaupunkia omalla autolla, enkä edes ratissa vaan kyyditettävänä.

Vaikka pyrimmekin elämään näissä hulppeissa puitteissamme mahdollisimman vaatimattomasti kertoo olosuhteistamme ja elämästämme totta kai jotakin myös se, että autonkuljettajan lisäksi minulla on apunani taloudenhoitaja ja kerran viikossa puutarhurikin.

Toisaalta vaikka kulkisin kaikki matkani jalan tai bussilla, vaikka asuisin pienemmässä asumuksessa huonommalla asuinalueella, vaikka hoitaisin kodin kaikkinensa yksin, olen joka tapauksessa kuitenkin länsimainen valkoinen nainen ja ihan vain jo siksi epäsuhtaisen ja kohtuuttoman hyväosainen. Olen itsessäni kupla.

Viime aikoina olen oivaltanut senkin, etten elä erilläni todellisuudesta vain täällä Afrikassa. Tavallisesti olen lomilla Euroopassa tuntenut puskevani ulos kuplasta, palaavani omieni pariin, mutta viime kesänä tajusin, etten oman elämäni ja kokemusteni kautta enää pysty todella ymmärtämään monien eurooppalaisten ikätoverieni tilanteita ja olosuhteita. Se tuntuu aika hurjalta. 


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Sunnuntaimietteitä

Harvinainen vapaa sunnuntai kotona. Tänään juhlistettiin islamilaista uutta vuotta, koululaisilla oli koulusta vapaata ja miehelläkin vapaapäivä. Annoimme myös kotiapulaiselle ja autonkuljettajalle päivän vapaata ja olimme kaikessa rauhassa itseksemme kotosalla.

Kolmas vuosi Khartumissa on lähtenyt hyvin käyntiin. Päiviämme rytmittävät tutut rutiinit, kaikella on aikansa ja paikkansa ja arki toimii niin hyvin kuin näissä olosuhteissa tällä kokoonpanolla voi toivoa. Meillä on jokaisella täällä ihan oikeita ystäviä, minullakin ihmisiä joitten näkemistä odotan ja joiden seurasta nautin. Olemme nykyään täkäläisissä ulkomaalaiskuvioissa myös jo sen verran vanhoja konkareita, että voimme olla muille apuna ja tukena. Se tuo minun elämääni valoa ja keveyttä. 

Tänä syksynä olen ottanut itselleni vähän aikaisempaa enemmän aikaa: olen ratsastustuntien lisäksi alkanut pitkästä aikaa myös käydä joogassa. Harrastin joogaa useamman vuoden ajan parisenkymmentä vuotta sitten ja yllättävän paljon on lihasmuistissa. Tuntuu aika huimalta joogata khartumilaisella kattotasanteella kun taustalla soi rukouskutsu.

Khartumissa on esiintynyt viime viikkoina koleraa. Ainakin yksi tori on sen vuoksi suljettu. Monet kaupat hankkivat kuulemma hedelmänsä ja vihanneksensa juuri kyseiseltä torilta. Meidän hedelmä- ja vihanneskorimme ovatkin nyt toistaiseksi tyhjillään, olemme syöneet jokusen päivän ajan vain purkkivihanneksia ja -hedelmiä. Huomenna taidan kuitenkin rohkaistua ostamaan taas tuoreita hedelmiä ja vihanneksia - täytyy vain pestä ne oikein perinpohjaisesti.

Jos elämä ja vuodet maailmalla ovat minulle mitään opettaneet se on tämä: kaikkeen tottuu. Se ajatus lohduttaa minua nyt - ja toivottavasti myös joskus sitten hamassa tulevaisuudessa kun kaikki taas kerran on uutta ja outoa.