sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Postia yliopistolta

Sain äskettäin vanhalta yliopistoltani Englannista kuukausitiedotteen jossa ilmoitettiin muun muassa, että viimeisin Nobelin rauhanpalkittu on 1970-luvulla opiskellut samaisessa yliopistossa. Jutun otsikko onnistui antamaan sellaisen kuvan niin kuin yliopisto-opinnoilla olisi joku yhteys rauhanpalkintoon. 

Molemmat englantilaiset yliopistot joissa suoritin yliopistotutkintoni pyytävät tasaisin väliajoin myös minua päivittämään tietoni koulujen tietokantaan. Ennen kaikkea heitä selvästi kiinnostaisi kuulla mitä nykyään teen. Molemmat yliopistot haluaisivat kai tietää olenko sulka heidän hatussaan, voiko minun elämänkaareni jotenkin sitoa yliopistovuosiin ja siten tarinaani käyttää mainoksena tuleville opiskelijoille. Minua ajatus suorastaan naurattaa.

Olen itse oikein ylpeä valinnoistani ja elämästä jonka olen itselleni ja perheelleni rakentanut, mutta en oikein usko, että entiset opinahjoni näkisivät tilanteeni samoin kuin minä. Kiertolaiskotiäiti Khartumissa ei taitaisi kuulostaa heidän korviinsa kovin hyvältä! Yliopistojeni näkökulmasta kuulunen koulujen tilastoissa johonkin menetettyyn prosenttiosuuteen, niihin onnettomiin jotka eivät ole käyttäneet tutkintoja elämässä juurikaan hyväkseen. 

En kuitenkaan itse näe asiaa ollenkaan samoin. En ajattele opiskeluvuosieni menneen millään tavalla hukkaan vaikken olekaan niiden päälle rakentanut uraa. Tavalla tai toisella käytän opintojani koko ajan hyväksi, opintoni auttavat osaltaan minua ymmärtämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa. Mikään vähäinen asia ei ole sekään, että opiskeluvuosien aikana tutustuin moniin elämäni tärkeisiin ihmisiin. Ja on korkeakoulutuksesta minulle sellaistakin hyötyä, etten omien opiskelujeni pohjalta mitenkään erityisesti ihaile muiden yliopistotutkintoja. Omasta kokemuksesta tiedän, että kaltaisiani ihmisiä on opiskelijoina myös niin sanotuissa huippuyliopistoissa. Tiedän, että yliopistotutkinnot eivät lopulta kerro ihmisestä juuri mitään, eivät älykkyydestä eivätkä mistään muustakaan. 

Kun kahdeksanvuotias esikoinen ääneen miettii mitä opiskelisi yliopistossa muistutan häntä, että hänellä on reippaasti aikaa pohtia mitä elämässä haluaa, ja korostan myös aina, että on muitakin vaihtoehtoja kuin yliopisto. Opiskelu kannattaa varmasti, mutta toivon, että lapseni mahdollisimman varhain elämässä sisäistäisivät sen, että hyvän elämän mitta ei ole tutkintojen määrä tai asema työmarkkinoilla. Hyvän ja merkityksellisen elämän voi elää hyvin monilla eri tavoilla, ja mielenrauhan ja tasapainon saavuttaminen on oman kokemukseni mukaan sen helpompaa mitä vähemmän huolehtii siitä miltä oma elämä muiden silmissä vaikuttaa. 

14 kommenttia:

  1. Kunpa olisi enemmänkin sinun laillasi maailmaa ja menestystä katsovia. Rohkenen nimittäin epäillä että kuvailemasi kaltaiset näkemykset eivät välttämättä ole niin yleisiä. Niin paljon aina keskitytään "tekemiseen" ja kaikenlaiseen ulkoiseen menestymiseen. Itsekin katson niin että mun yliopistotutkinnon yksi parhaimmista anneista minulle on ollut just se miten se on auttanut hahmottamaan maailmaa ja miten edelleenkin sitä käytän hyväkseni, uraa en ole sillä rakentanut joten hukkaan menen minäkin alumnikatalogeissa, vaikka itse opiskelu ei ollenkaan omasta mielestäni ole mennyt hukkaan. Ja niin, ei kerro yliopistotutkinnot ihmisestä mitään, en jaksa sellaista ajattelua ja kykenemättömyyttä kohdata ihmisiä sellaisen "menestymismaailman" ulkopuolella. Ihailen yhtä ystävääni (yliopistosta!), joka usean väitöskirjavuoden jälkeen otti ja lopetti sen kesken sen takia, että koki oman paikkansa olevan jossain ihan muualla. Se oli rohkeutta noudattaa sydämen ääntä ulkoisen menestymisen sijaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei taida olla mikään laajalti vallitseva ajatuskanta tosiaan tämä, mutta sellaisenaan tuntuu sitäkin omemmalta ja oikeammalta. Olen aikamoinen hermoilija ja huolehtija, mutta laajemmassa mielessä tunnen elämässä saavuttaneeni mielenrauhan: minulla ei ole kiire mihinkään, ei tarvetta näyttää kenellekään, tunnen olevani hyvä juuri näin. Oikeasti minusta tuntuu niin kuin olisin selvittänyt jonkun tarkasti varjellun salaisuuden kun olen oivaltanut, että minkään ulkoisen kautta ei sisäistä rauhaa löydy!

      Olen ollut siitä onnekas, että olen saanut opiskella ja sitä kautta ymmärtää, etteivät yliopistotutkinnot itsessään vielä kerro ihmisestä oikein mitään. Ja hyvin onnekas olen myös siltä osin miten elämä on minua kuljettanut ja tutustuttanut hyvin monenlaisiin ihmisiin. Mitä enemmän ja paremmin olen erilaisiin ihmisiin tuntunut olen huomannut kuinka ratkaisevanlaatuisen samanlaisia me kaikki lopulta olemme. Opiskelut ja työpaikat ynnä muut on kaikki vain yksityiskohtia.

      Poista
    2. Olen varmasti tämän jo kertonut, mutta muistan edelleenkin joiltakin vuosilta (Brysselissä, vaikka se olikin kiva paikka asua) ne tyhjät katseet, jotka kohtasin, kun tilaisuuksissa minulta kysyttiin - ei edes nimeä, vaan suoraan "Missä sinä olet?", tarkoituksena siis tiedustella, missä organisaatiossa tai millä osastolla. Öö, organisaatiossa ÄITI? En koskaan unohda tosiaan sitä miten katseet salamannopeasti muuttuivat tyhjiksi ja ikään kuin liukuivat ylitseni, ja samalla liukui myös kysyjä ihan konkreettisesti jonnekin taaksepäin ja kääntyi etsimään kiinnostavampia kohteita. Sellainen käytös ja ajattelu kertoo ihmisestä, jolle työrooli on kaikkein tärkein ja jota ei kiinnosta kohdata ketään tai mitään niiden ulkopuolella. Ehkä sellainen koetaan ajanhukkana. Vuosien aikana olen huomannut, että kaikki eivät todellakaan käyttäydy niin (onneksi). Surullista joka tapauksessa. Hiukan ymmärrettävääkin, jos ihmisellä - usein melko nuorella - on kiivas uranluomisvaihe menossa. Silti huonoa käytöstä, ja panee myös miettimään, että ne ihmisethän tekevät karhunpalveluksen itselleen. Heiltä voi jäädä jokin kiinnostava tuttavuus (ehkä hyödyllinenkn!) solmiimatta, jos ihminen ei heti vastaakaan jollain heille tutulla kirjainyhdistelmällä "OSastolla XYb3, palkkaluokka 5".

      Poista
    3. Minä olen tässä vuosien varrella saanut myös kokea osani tuosta kuvaamastasi kohtelusta. Nykyisin se on minulle omanlaisensa helpotus; eipähän tarvitse itsekään nähdä vaivaa tutustua ihmiseen, jonka mielestä minä olen turhanpäiväinen ihan vain siksi kun en käy palkkatöissä. Jää aikaa niille ihmisille jotka katsovat maailmaa vähän avoimemmin silmin!

      Mielestäni on hassua se miten monet heti haluavat tietää juuri erityisesti työasioista. Täällä maailmalla tulee ennen pitkää kaikilta ulkomaalaisilta kysyttyä "miksi olet täällä" - ihan sattumalta kun ei kukaan yhtäkkiä löydä itseään Khartumista - mutta se ei koskaan ole ensimmäinen kysymys mikä minulla itselläni tulee mieleen kun kohtaan uuden ihmisen. Aika monia ihmisiä täällä olen saattanut nähdä useammankin kerran ennen kuin on tullut ollenkaan puheeksi mitä he täällä oikein tekevät. On niin paljon kaikkea muuta mikä minua itseäni muissa ihmisissä kiinnostaa.

      Poista
  2. En usko, että mikään opiskelu menisi hukkaan. Aina sitä oppii ja aina se jotenkin auttaa. :) Juuh, ei siun esikoisesi vielä kannata edes moisia miettiä. Ehtii mielikin muuttua monen monta kertaa. ;) Mielenkiintoinen kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä juttuja tulee miettineeksi paljon jo siksikin kun lapset kasvavat niin erilaisessa ympäristössä ja vaikutuspiirissä kuin minä itse aikoinaan. Lastemme koulussa taitaa aika monella kahdeksanvuotiaalla olla jo melko selkeä kuva siitä minne ovat menossa. Koulun motto on "tämänpäivän oppilaita, huomisen johtajia". Johtaja, leader, toki voi tietysti viitata myös jonkinlaiseen suunnan näyttämiseen, mutta luulen, että aika monen vanhemman toiveissa on se, että heidän lapsistaan tulisi konkreettisia johtajia. Minä puolestani toivon omille lapsillemme ihan vain tavallista hyvää elämää :)

      Poista
  3. Hyviä pointteja. Elämän tärkeyttä, mielekkyyttä tai "onnistumista" kun ei todella voi mitata ei yliopistotutkinnoilla eikä myöskään työpaikan hohdokkuudella tms. Olen siinä onnellisessa asemassa, että ystävä- ja tuttavapiiriin kuuluu niin pari tohtoria kuin peruskoululla pärjääviä ja monenlaista siltä väliltä- ja kaikissa ryhmissä on sekä elämäänsä tyytyväisiä että tyytymättömiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se kun tutustuu moniin erilaisiin ihmisiin on aika helppo huomata, etteivät ulkoiset asiat itsessään tuo onnea tai kerro mitään ihmisen viisaudesta tai neuvokkuudesta. Olen kiitollinen, että elämä on tuonut minut eri puolilla maailmaa kosketuksiin hyvin monenlaisten ihmisten kanssa.

      Poista
    2. On niin totta, ettei tutkintojen määrä kerro mitään onnellisuudesta tai elämänlaadusta - ja usein huomaa miettivänsä, ettei tutkintojen määrä tai laatu myöskään ole mikään tae viisaudesta, sivistyksestä tai siitä miten kauniisti kohtelee muita ihmisiä. Ikävä kyllä... Ns. sydämen sivistys ei todellakaan ole oppineisuudesta kiinni... Sinä olet oppinut elämässäsi paljon sellaista mitä ei paraskaan yliopistotutkinto voi antaa - mitenkään tutkintoja väheksymättä! Juuri tuo, että pääsee kosketuksiin hyvin monenlaisten ihmisten kanssa, ja joutuu/pääsee monenlaisiin tilanteisiin joissa omat näkökulmansa on pakko miettiä uusiksi, on äärettömän arvokasta oppia - ainakin minusta.

      Poista
    3. Voi niinpä, sivistys ja hyvä käytös ja toisten huomioonottaminen eivät todellakaan ole oppineisuudesta kiinni. Sain siitä taas täällä muistutuksen jokunen viikko sitten. Eivätkä kaikki näytä nöyrtyvän kyseenalaistamaan omia vakaita periaatteitaan silloinkaan kun elämä tuo eteen ihan erilaisia näkökulmia ja mahdollisuuksia oppia enemmän itsestään ja muista ja elämästä ylipäänsä. Että siitä voi itse kukin itseään onnitella kun uskaltaa antaa elämän opettaa!

      Poista
  4. Juuri noin! Ihanaa seurata teidän viisaiden nuorten naisten elämää maailmalla. Tärkeätä ei tosiaankaan ole se miten muut valintanne näkevät vaan oma mielenrauha löytyy ihan muista jutuista. Sama pätee vielä viisikymppisenäkin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon hyvin, että varmuus ja mielenrauha tästä iän myötä aina vain kasvavat!

      Viime aikoina minulle on useamman kerran kannustavasti todettu, että teen kotiäitinä maailman tärkeintä työtä... Minusta omien lasteni hoitaminen ei ole työtä vaan elämää, mutta olen myös vähän hämmentynyt siitä, että minun ajatellaan kaipaavan kannustusta tai palautetta. Tietäisivätpä vain kuinka itsevarma ja hyvillä mielin oman elämäni suhteen olenkaan! :)

      Poista
  5. Joo. Kai se kannustus mukavammalta tuntuu kuin tyly arvostelu, mutta viime kädessä muiden mielipiteet eivät saisi liiaksi ohjailla omaa elämäämme ja valintojamme. Se mikä sopii toiselle ei ehkä olekaan oma juttuni. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta saattaa myös unohtua joskus.
    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi Khartumiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hyvällä ja sydämellisesti minua on kai haluttu kannustaa, mutta jotenkin lausahdukset ovat tuntuneet melkein yhtä oudolta kuin arvostelu! Kai kun en niitä tunne tarvitsevani; kuuluvat korviini siksi outoina.

      Kaikkea hyvää myös Kanavalle! Tosi kiva kun kommentoit!

      Poista

Kiitos kommentistasi!